Kategoria: Uncategorized

Ryhmäteatterin Rosettan kivi haastoi katsojan ja palkitsi oivaltamisen ilolla

Ryhmäteatterin näytelmässä Rosettan kivi nuori ranskalainen tutkija Jean-François Champollion yrittää ratkaista lähes maanisella vimmalla kiveen hakattujen hieroglyfien arvoituksen. Samalla asenteella katsojan kannattaa lähteä teatteriin tätä näytelmää katsomaan.

*Puhdasotsaiseksi tieteen sankariksi Alex Antonin upeasti tulkitsema näytelmän Champollion oli kysymyksiä herättävän moniulotteinen roolihahmo. Kuva © Mitro Härkönen*

Ensi-illassa käsikirjoittaja Elina Snicker ja ohjaaja Saana Lavaste eivät päästäneet meitä katsojia helpolla. Näytelmän kantava ajatus tuli esiin kuitenkin kristallinkirkkaana. Kysymys oli tieteen autonomiasta. Se on jälleen uhattuna.

Näytelmässä liikuttiin usealla eri aikatasolla ja siinä puhuttiin useita kieliä. Robin Svartströmin bravuureihin kuului muun muassa hänen arabiankieliset repliikkinsä egyptiläisen intendentin roolissa.

Jo katsomoon tultaessa hämmennystä aiheutti Anna Sinkkosen lavastus. Koko näyttämö ja kaikki lavasteet oli verhoitu tai kääritty harmaanvalkoiseen kankaaseen. Niihin kätkeytyviä salaisuuksia korostivat vielä näyttämölle levitettyjen pakettien ympärille kiedotut narut.

Näytelmä kertoo 1800-luvun alussa vaikuttaneista orientalisteista. Arkeologia nousi tuolloin julkisuudessa eturivin tieteeksi, kun Jean-François Champollion onnistui ratkaisemaan Rosettan kiven avulla hieroglyfien arvoituksen. Egyptologiasta tuli aikansa muotitiede.

Näytelmän koko nimi on Rosettan kivi – Muista minut ikuisesti. Teatterin kotisivujen mukaan se on Snickerin uusi monikerroksinen näytelmä kunnianhimosta, muistamisesta ja siitä, keiden katsetta me elämässä janoamme. Esitys tutkii inhimillisellä otteella yritystämme ymmärtää ja hallita tuntematonta. Lavasteen ohjaama Rosettan kivi kysyy, miksi haluamme tulla muistetuksi – ja mitä olemme valmiita uhraamaan sen vuoksi?

Nykyajan mittapuun mukaan nuorena, vähän yli 40-vuotiaana kuollut Champollion oli ilmetty tarinan sankari. Rosettan kivi ei kuitenkaan noudattanut historiallisen draaman tuttua kaavaa. Puhdasotsaiseksi tieteen sankariksi Alex Antonin upeasti tulkitsema näytelmän Champollion oli kysymyksiä herättävän moniulotteinen roolihahmo.

Mieleen tuli tämän päivän minuuttijulkisuudessa näkyvä hahmo, Big Bang Theory -sarjan nobelisti Sheldon Cooper (Jim Parsons). Näytelmän Champollion repi muun muassa surutta vanhemman veljensä ja elättäjänsä Jacques-Joseph Champollionin (Svartström) tutkielmien sivuja omiin vertaileviin analyyseihinsa.

Näytelmän avainkohtauksessa Champollionin kädet sidottiin ja hänet köytettiin ihan konkreettisesti kiinni vallitsevaan totuuteen. Kuvassa vasemmalta oikealle Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Alex Anton, Robin Svartström ja Laura Eklund Nhaga. Kuva © Mitro Härkönen

Kiistaa tieteellisen läpimurron tekijänoikeuksista käytiin Champollionin ja englantilaisen Thomas Youngin välillä. Young teki pioneerityötä hieroglyfien arvoituksen ratkaisemisessa ja hän pääsi Rosettan kiven kohdalla niin pitkälle, että tunnisti faarao Ptolemaios V:n nimen merkkien joukosta. Young oli monilahjakkuus, joka teki merkittävimmät tieteelliset löydöksensä fysiikassa ja matematiikassa. Näytelmässä Laura Eklund Nhaga teki Youngin roolista elämäniloa säteilevän renessanssihahmon.

Tieteellisessä kiistassa oli kaikuja kahden nyt jo entisen eurooppalaisen suurvallan, Ranskan ja Englannin välillä Euroopan ja maailman herruudesta käydyistä sodista, joita oli tuohon mennessä käyty säännöllisin väliajoin ei vain sataa, vaan ainakin kuusisataa vuotta. Näytelmän Champollion merkitsi oman läänityksensä laittamalla British Museumin tiloissa säilytettävän Rosettan kiven juurelle Ranskan pienoislipun.

Kiinnostavin jännite näytelmän tarinassa syntyi Champollionin ja orientalistien henkisen johtajan, Silvestre de Sacyn välille. Minna Suuronen näytteli viimeksi mainittua Pariisin kuninkaallisen kirjaston kuraattoria tinkimättömällä arvovallalla. Sacyn roolissa Snicker on kirjoittanut näkyväksi käsityksensä orientalismin poliittisesta ulottuvuudesta.

Päästyään perille hieroglyfien salaisuudesta Champollion pystyi lukemaan myös muita hieroglyfeillä kirjoitettuja tekstejä, jotka olivat säilyneet kiveen hakattuina tuhansia vuosia. Hän oivalsi, että esimerkiksi Vanhan testamentin kertomukset olivat valikoituja muunnelmia näistä ikivanhoista tarinoista. Näytelmän Champollion veti verhot tämän salaisuuden edestä ja verhojen takaa paljastui Philippe de Champaignen 1600-luvulla maalaama maalaus, jonka aiheena oli Mooses ja laintaulut.

Tällainen löydös ei tietenkään sopinut Sacylle ja muille ranskalaisten ja ylipäätään valkoisen rodun ylivertaisuuteen uskoville orientalisteille. Näytelmän avainkohtauksessa Champollionin kädet sidottiin ja hänet köytettiin ihan konkreettisesti kiinni vallitsevaan totuuteen kolmen tutkijan voimin. Pian tämän jälkeen tarinan sankari kuoli.

*Laura Eklund Nhaga teki Youngin roolista elämäniloa säteilevän renessanssihahmon. Nhagan vieressä Santtu Karvonen Youngin palvelijan Yolandan roolissa. Kuva © Mitro Härkönen*

Varmasti moni tieteilijä haluaa tulla muistetuksi Nobel-palkinnon voittajana. Uusia Nobeleita jaetaan parhaillaan. Aivan kohta myös näemme, saako presidentti Donald Trump himoitsemansa rauhan Nobel-palkinnon tämän vuoden jaossa. Tavallinen pulliainen saa nykyisessä huomiotaloudessa omat 15 sekuntia julkisuutta sosiaalisessa mediassa.

Snicker ja Lavaste eivät paljasta lähteistään oikeastaan muuta kuin sen, että idea näytelmään syntyi, kun he olivat yhdessä tutustumassa British Museumin kokoelmiin. Käsikirjoitusta varten Snicker ja hänen kaksi tekstidramaturgiaan, Mimmi Ahonen ja Heini Junkkaala, ovat tehneet epäilemättä valtavasti taustojen selvitystyötä. Jo käsiohjelmasta ilmenevä produktioon osallistuneiden henkilöiden määrä kertoi siitä, että tähän näytelmään on laitettu aivan poikkeuksellisen paljon resursseja.

Ensi-illassa näytelmä oli uskottava ja vakuuttava. Ei ole sattuma, että oman aikansa sivistynyttä eliittiä näytelmässä edustanut de Sacy puhui kuin meidän aikamme populistinen oikeistopoliitikko. Minusta se tuntui hyytävältä enteeltä. Minne ne kuluneet 200 vuotta karvaine opetuksineen ovat hävinneet?

Tiede on teatterin tavoin yhteisöllistä. Ketään tieteen historian suurista neroista ei ole kasvatettu tynnyrissä. Snickerin näytelmä käsitteli tätä tieteen yhteisöllistä luonnetta ja yhteisöllisyyttä mielestäni ansiokkaasti.

Venäjällä putinistit väärentävät historiaa menneiden pitkien kommunistivuosien antamilla rutiineilla. Yhdysvalloissa kielletään kirjoja ja maan museoita muutetaan evankelisten kristittyjen mielenmaisemaan sopiviksi.

Eikä historiatiede ole tällä totuuden jälkeisellä ajalla ainoa tiede, jossa tieteen autonomia on haastettu ja tutkimus alistettu palvelemaan nationalistisia, imperialistisia ja uskonnollisia tavoitteita. Myös lääketiede, biologia ja kaikki humanistiset tieteet on haastettu erilaisia poliittisia päämääriä toteuttavien ajatuspajojen toimesta. Ohjaukselta eivät ole välttyneet edes soveltavat insinööritieteet. Maailmanlaajuisesti sovittujen tai ainakin sovellettujen teknisten standardien aika saattaa pian olla ohi.

Rosettan kivi – Muista minut ikuisesti Näytelmän kesto 2 tuntia 30 minuuttia Käsikirjoitus Elina Snicker, tekstidramaturgit Mimmi Ahonen ja Heini Junkkaala, ohjaus Saana Lavaste, ohjaajan assistentti Moe Mustafa, rooleissa Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Alex Anton, Laura Eklund Nhaga, lavastus- ja pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, esityksen teemakappaleen sävellys Sanna Salmenkallio ja Ali Saad, valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, maskeeraussuunnittelu Toni Ahonen, lavastajan assistentti ja tarpeistovastaava Linda Maria, esitysoikeuksia valvoo Agency North.

Syvällinen ajattelu ja alkuvoimainen ilmaisu lyövät kättä Carl Knif Companyn upeassa tanssiteoksessa

Carl Knif Companyn Matching Steps on vaikuttava taideteos. Teos on ladattu täyteen merkityksiä. Ensi-ilta oli ajatuksia herättävä arvoitus. Siltä minusta Oopperatalon Alminsalin ensi-illassa tuntui. Se oli matka pimeydestä valoon.

*Esitys huipentui kolmeen samanaikaisesti tanssittuun duettoon. Kuvassa etualalla on Saara Töyrylä ja takana Jonna Aaltonen. Kuva © Cata Portin.*

Ensimmäiset askeleet kohti tätä ymmärryksen valoa me otimme, kun muinaiset hominidit nousivat pystyasentoon ja alkoi yrityksen ja erehdyksen kautta kulkenut vaellus evoluution polulla kohti nykyihmistä. Esityksessä tämä elämänlanka, ihmisen tarina, kulki koko näyttämön poikki.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että teoksen koreografi Carl Knif jatkaa tässä teoksessa klassisen musiikin ja nykytanssin välisten yhteyksien tutkimista. Koreografia on tehty amerikkalaisen säveltäjän Steve Reichin sävellykseen Clapping Music. Askeleet ja kävely ovat tekijöiden mukaan teoksen koreografisia lähtökohtia. Teoksessa tutkitaan kävelyä eksistentiaalisena tekona – ajatusten alkuperänä. Askeleet määrittelevät kehon musiikin ja liikkeen lähteenä, ajatusten instrumenttina.

Vuonna 1935 syntynyttä Reichiä pidetään yhtenä minimalistisen musiikin pioneereista. Clapping Musicin teema syntyi sävellyksen nimen mukaisesti rytmikkäistä taputuksista. Knif korosti tanssijoineen näiden taputusten olemusta käyttämällä esityksessä rekvisiittana nuottitelinettä ja kapellimestarin tavoin tätä taputtavien käsien orkesteria johtavaa hahmoa sen takana.

Kädet vapautuivat muihin tehtäviin, kun varhaiset esi-isämme siirtyivät pystykävelyyn. Voi hyvin olla, että taputtaminen oli varhaisille hominideille paitsi merkittävä lisäys itseilmaisun repertuaariin, myös tavallaan alku käsitteelliselle ajattelullekin. Osoittaessamme taputtamalla suosiota sille voimakkaalle elämykselle, jonka Carl Knif Companyn esitys sai meissä katsojissa aikaan, otimme ehkä tietämättämme osaa myös ikivanhaan rituaaliin.

Meidän omassa vallitsevassa kristillisessä kulttuurissamme elämää kuvataan matkaksi, jolla on päämäärä. Tosin meidän kirkoissamme jumalanpalveluksen kohokohdille ei taputeta. Ehkä pitäisi.

Matching Steps oli jollakin vaikeasti määriteltävällä tavalla hyvin voimauttava teos. Tunnen ja ymmärrän nykytanssia edelleen valitettavan huonosti. Rohkenen silti olettaa, että koreografien ja tanssijoiden ajatteluun ja ideoihin ovat viime vuosina vaikuttaneet ennen muuta sorrettujen vähemmistöjen keskuudessa Iberian niemimaalla syntynyt flamenco ja suurkaupunkien eri tavoin alistetun nuorison katutanssi monine eri tyylisuuntineen.

*Yksilöiden välistä etäisyyttä kurottiin umpeen välillä ihan kirjaimellisesti kerimällä tanssijoita yhdistäviä naruja lyhyemmiksi. Kuva © Cata Portin.*

Knifin ja hänen tanssijoidensa hyvin sofistikoitunut ja syvällinen ajattelu ei ole lähtenyt yhteisöstä, vaan pikemminkin yksilön eksistenssistä. Me emme ole vuorovaikutuksessa vain toisten yksilöiden kanssa, vaan myös itsemme kanssa. Meissä jokaisessa on vähintään kaksi puolta – oikea ja vasen. Tämä kaksijakoisuus johtuu meidän aivojemme rakenteesta.

Itse jäin pohtimaan tätä kysymystä teoksen alussa. Joukkokohtauksissa täysin mustiin esiintymisasuihin pukeutuneiden tanssijoiden etäisyydet toisistaan olivat suuria. Tätä tanssijoiden välistä etäisyyttä korostivat nyörit, joita tanssijat aika ajoin vetivät välilleen. Silmämäärisesti näillä naruilla oli mittaa vähintään se suomalaisten ikioma turvaväli eli viisi metriä.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Se syntyy tämän yhteisön jäsenten välisen vuorovaikutuksen kautta ja saa lopullisen silauksensa elävän yleisön edessä. Juuri tämä oikeus osallistua tähän sanattomaan dialogiin ilman puhutun kielen kahleita tekee tanssista huikean elämyksellistä. Siksi tanssiteosta tekee mieli aina tarkastella myös kuvauksena vuorovaikutuksen mekanismeista. Matching Steps -teoksessa näistä erillisyyden ja läheisyyden yhteensopivista askelista muodostui tarina.

Yksilöiden välistä etäisyyttä kurottiin umpeen välillä ihan kirjaimellisesti kerimällä tanssijoita yhdistäviä naruja lyhyemmiksi. Samalla esitysasut alkoivat muuttua: tanssijoiden esiintymisasujen musta, pitkähihainen yläosa riisuttiin pois ja takkien alta paljastuivat hihattomat valkoiset paidat.

Sitä seurasi arvoituksellinen jakso, jossa tanssijat kävelivät pitkän, koko näyttämön ylittävän narun ohjaamina näyttämön poikki vasemmalta oikealle palatakseen sitten tuon nuoran ohjaamina näyttämön vasemmasta takakulmasta kohti näyttämön oikeaa etukulmaa.

Samalla tanssijoiden esiintymisasut muuttuivat kokovalkoisiksi ja esitys huipentui kolmen parin yhtä aikaa tanssimiin duettoihin. Esityksen alun tummanpuhuva etäisyys muuttui iholle meneväksi läheisyydeksi ja lämmöksi.

Matching Steps -teoksen ideat ovat kypsyneet Knifin mielessä pitkään. Käsiohjelmassa hän kertoo, että Reichin musiikista hän kiinnostui jo opiskeluaikana. Ajatuksia ovat varmasti ruokkineet myös Teatterikorkeakoulussa tuolloin opettajana toimineen koreografi Anzu Furukawan käyttämät poikkeukselliset metodit.

”Ensimmäinen kohtaamiseni Steve Reichin minimalistisen klassikon Clapping Musicin kanssa tapahtui opiskellessani Helsingin Teatterikorkeakoulussa. Japanilainen koreografi Anzu Furukawa oli saanut vuonna 1998 tehtäväkseen luoda paikkasidonnaisen teoksen meille toisen ja kolmannen vuoden opiskelijoille,” Knif kirjoittaa käsiohjelmassa.

Teos oli hänen mukaansa tarkoitus esittää Masa Yardsin valtavassa telakkahallissa Punavuoressa, lähellä Laivurinkadun tanssitaiteen laitosta.

”Masa Yards -niminen teos perustui Clapping Music -kappaleeseen ja Anzun konstikkaisiin improvisaatiomenetelmiin. Kohtaaminen eksentrisen koreografin ja näennäisen yksinkertaisen musiikin kanssa ei ollut kivuton, mutta se teki vahvan vaikutuksen minuun nuorena tanssijana”, Knif jatkaa.

Knifin mukaan koreografin kunnianhimoinen visio, että tanssijat taputtaisivat teoksen kokonaisuudessaan partituurin mukaisesti samalla kun he tanssivat, ei tuolloin vielä toteutunut.

Matching Steps, koreografia, konsepti Carl Knif Tanssijat Jonna Aaltonen, Olli Lautiola, Riku Lehtopolku, Saara Töyrylä, Terhi Vaimala, Eero Vesterinen Lavastus, valosuunnittelu Jukka Huitila Äänisuunnittelu Janne Hast Pukusuunnittelu Ervin Latimer Kangassuunnittelu Yoon Kim Ompelija Nina Ukkonen Tuotanto Carl Knif Company Kuvat Cata Portin Tuki Taiteen edistämiskeskus, Helsingin kaupunki, Konstsamfundet, Ruotsin kulttuurirahasto, William Thurings stiftelse

Tampereen Teatterin syyskausi jatkui toisella täysosumalla – Niskavuoren nuori emäntä oli hienosti ajateltua ja upeasti toteutettua teatteria

Ohjaaja Antti Mikkolan tulkinta Hella Wuolijoen rakastetusta klassikosta oli ajatuksia herättävä. Teppo Järvisen lavastus antoi vaikuttavat puitteet hienolle näyttelijäntyölle. Niina Alitalo oli käyttänyt näytelmän koskettavassa äänimaisemassa muiden muassa Kaija Saariahon musiikkia.

*Ensimmäisessä jaksossa kuollut Niskavuoren vanhaemäntä Tuija Vuolle tuli yksin näyttämölle toisen jakson alussa selässään tuohesta punotut enkelinsiivet. Kuva © Teppo Järvinen*

Hela Wuolijoen Niskavuoren nuori emäntä on loisteliaasti kirjoitettu suomalainen melodraama. Siinä tunnemyrskyä on kehystetty terävänäköisellä yhteiskuntakritiikillä. Ei siis ihme, että se ja sarjan muut näytelmät ovat klassikkoja, joihin teatterin tekijät palaavat yhä uudestaan. Tampereen Teatterin Niskavuoren nuori emäntä oli taidokasta työtä, hienoa teatteria. Kaikki näytelmän elementit olivat ensi-illassa kohdallaan.

Tällä kertaa näytelmän kaikkein pysäyttävimmän kohtauksen ohjaaja Antti Mikkola oli sijoittanut näytelmän loppuun. Kohtauksessa Niskavuoren vanhaa emäntää näytellyt Tuija Vuolle tuli yksin näyttämölle. Hän otti käteensä omenan, puraisi siitä palan ja heitti sitten sen pois kädestään.

Meidän yhteiskunnassamme piilevän naisten väheksynnän ja suoranaisen naisvihan juuret ovat syvällä meidän kristillisessä kulttuurissamme. Useimpien naisten on varmaan helppo samaistua näytelmän Loviisan rooliin, jonka Annuska Hannula tulkitsi suurenoisella tavalla. Vain kova tahto vie naisen läpi harmaan kiven.

Mikkolan mukaan näytelmä kuvaa hämäläisten talonpoikien ja -tyttärien sielunmaisemaa tavalla, joka resonoi yhä. ”Me tunnemme ja tunnistamme heidät kaikki omista perheistämme ja sukujemme historiasta.” Jos hänen otaksuma pitää paikkansa, se kertoo jotain hyvää meistä suomalaisista. Ehkä näin myös on, ainakin meidän sodan jälkeen syntyneiden, äitiemme kasvattamien mammanpokien kohdalla.

En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, että tuo kiteytys kuvaisi kovin hyvin tämän päivän sosiaalista ja yhteiskunnallista todellisuutta. Myös Mikkolalla on ehkä olut tässä suhteessa omat epäilynsä. Ensimmäisessä jaksossa kuollut Niskavuoren vanhaemäntä Vuolle tuli yksin näyttämölle toisen jakson alussa selässään tuohesta punotut enkelinsiivet. Hän kokeili äänellään edessään olleen mikrofonin toimivuutta ja viritti sen sitten niin ylös kuin säätövarat sallivat.

Sen jälkeen näyttämölle marssi Juhanin roolin näytellyt Jussi-Pekka Parviainen, joka kurotti kohti korkealla keikkuvaa mikrofonia ja huusi keuhkojensa täydeltä nimen Niskavuori! Kohtaus oli paitsi hauska, myös ajatuksia herättävä.

Yhdysvalloissa kristillinen oikeisto on laittanut kyseenlaiseksi jopa naisten äänioikeuden. Presidentti Donald Trumpin kabinettiin kuuluva puolustusministeri Pete Hegseth on jakanut sosiaalisessa mediassa videon, jossa evankelikaalisen herätysliikkeen pastori kertoo kantanaan, ettei naisten pitäisi saada äänestää. Väinö Linnan Lahtista mukaillen, ne yhdet kohjot sillä Amerikassa ovat lähteneet liikkeelle ja meidän nilkit painaa kohta perässä. Jokainen sosiaalista mediaa seuraava tietää, että näitä misogynian matkasaarnaajia riittää nyt myös ihan omasta takaa pilvin pimein.

Kuvassa etualalla Annuska Hannula ja Jussi-Pekka Parviainen, taustalla Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Elina Rintala, Mari Turunen, Jukka Leisti, Toni Harjajärvi ja Eeva Hakulinen. Kuva © Teppo Järvinen

Niskavuori-näytelmät ovat epäilemättä kirjoittajansa näköisiä. Niiden keskeisiä roolihahmoja ovat voimakastahtoiset naiset, eikä Hella Wuolijoen näytelmäsarjan kolmas näytelmä Niskavuoren nuori emäntä ole poikkeus tästä säännöstä. Niskavuoren taloon naitu Loviisa taistelee sääty-yhteiskunnan oloissa omista oikeuksistaan ja päätösvallastaan talon asioihin. Näytelmän dialogista selvisi, ettei Loviisa osannut lukea, vaikka oli syntynyt rikkaan talollisen tyttärenä. Valistunut katsoa saattoi myös muistaa, että vasta vuonna 1930 aviovaimot vapautuivat miestensä holhouksesta ja saivat oikeuden omaan omaisuuteensa.

Näytelmän meijerska Malviina (Pia Piltz) taisteli oikeuksistaan Loviisaakin heikommista lähtökohdista. Piiat ja rengit joutuivat elämään Suomen suuriruhtinaskunnassa eräänlaisessa palkkaorjuudessa. Palvelussopimus piti tehdä pestuumarkkinoilla vuodeksi. Tässä tarinassa Niskavuoren isännillä oli tapana panna myös piikojaan ja Jussilla oli isännänvalta pitää rakastajattarensa talossa. Kesken sopimuskauden palveluksesta lähteneet piiat palautettiin työpaikalleen poliisin toimesta tai vaihtoehtoisesti tuomittiin vankeuteen irtolaisuudesta.

Vuonna 1940 kantaesitetty Niskavuoren nuori emäntä on tunteiden tasolla tavallaan rinnakkaisteos sarjan vuonna 1936 aloittaneelle näytelmälle Niskavuoren naiset. Ensiksi mainitussa Niskavuoren nuori isäntä Juhani rakastuu ja saattaa raskaaksi talon piian Malviinan, mutta nai säätynsä mukaisesti rikkaan talon tyttären Loviisan, koska tarvitsee rahaa sisarosuuksien lunastamiseen. Niskavuoren naisissa Loviisan poika Aarne rakastuu kylän koulun nuoreen opettajanaan Ilonaan ja jättää vaimonsa Martan.

Wuolijoen näytelmät ovat aidosti moniäänisiä ja teatterissa tekstin niiden hieno moniäänisyys vain voimistuu. Niskavuoren nuoressa emännässä rakkaudessa petetyn Loviisan näkökulma korostuu, Niskavuoren naisissa avionrikkoja Ilonan tunteet nousevat etualalle. Hella Wuolijoen oma avioliitto Sulo Wuolijoen kanssa kesti vain viisi vuotta. En ole toistaiseksi ehtinyt lukea Wuolijoen tyttären pojan Erkki Tuomiojan Hella Wuolijoesta ja hänen sisarestaan Salme Pekkalasta kirjoittamaa kirjaa Häivähdys punaista. Lienee kuitenkin lupa olettaa, että kahden voimakkaan tahtoihmisen, Sulo ja Hella Wuolijoen liitto oli myrskyisä.

Hella Wuolijoen näytelmissä oman tahtonsa yhteisön tahdon edelle asettava nainen saavuttaa tavoitteensa, mutta maksaa menestyksestä myös kovan hinnan. Kuvassa Loviisan roolin näytellyt Annuska Hannula. Kuva © Teppo Järvinen

Wuolijoki on kirjoittanut näytelmiinsä vaikuttavia naisrooleja. Hannulan ja Piltzin ohella tähän tilaisuuteen olivat tarttuneet Tampereen ensi-illassa Eeva Hakulinen Hetan roolissa, Katariina Lilienkampf Kustaavan roolissa ja tietenkin Vuolle Niskavuoren vanhan emännän roolissa. Niskavuoren sukutalon ohella myös nämä roolit tuntuvat periytyvän näyttelijäsukupolvelta toiselle. Käsiohjelasta löytyy Outi Suorannan kirjoittamassa haastattelu, jossa Hannula, Hakulinen ja Vuolle kertovat rooleistaan. Kannattaa lukea.

Suomalaisella mielenmaisemalla on puiset kehykset. Mikko Roiha kehysti Lahden kaupunginteatterin Niskavuoden Hetassa näyttämön vanerilla. Järvinen on käyttänyt Tampereen Teatterissa höyläämätöntä lautaa. Todellisena neronleimauksena pidin Järvisen ideaa rakentaa Niskavuoren talo jostakin ikkunalasin tavoin läpinäkyvästä materiaalista. Se palveli samaa tarkoitusta kuin Mikkolan ratkaisu, jossa kohtauksissa oli mukana varjoon jäävä joukko näyttelijöitä, eräänlainen antiikin teatterin kuoro – kaikki tietävä ja näkevä silmä. Viime vuosisadan alun kyläyhteisössä mikään ei jäänyt vain kahden ihmisen salaisuudeksi.

Katsojan kannalta hyvin palkitsevaa oli myös Niina Alitalon, Harri Hauta-ahon ja Jan-Mikael Träskelinin suunnittelema näytelmän äänimaisema. Alitalo oli säveltänyt ensemblelle omaa musiikkia ja siinä kuultiin sitaatteja myös kansansävelmistä ja Kaija Saariahon teoksesta Nuits, Adieux.

Niskavuoren nuori emäntä, käsikirjoitus Hella Wuolijoki, ohjaus Antti Mikkola, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Jaana Aro, valosuunnittelu Tiiti Hynninen, äänissuunnittelu Harri Hauta-aho, Jan-Mikael Träskelin, ensemblen äänisuunnittelu Niina Alitalo, kampausten ja maskien suunnittelu Riina Vänttinen, rooleissa Annuska Hannula, Tuija Vuolle, Jussi-Pekka Parviainen, Eeva Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi, Pia Plitz, Erika Rintala, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Jukka Leisti, Ville Mikkonen

Traaginen painirunoelma yhdelle naisruumiille

Teatteri Takomon AntiG nousi kehään taistelemaan vapaapainiotteilla naisten itsemääräämisoikeuden puolesta. Hanna Raiskinmäen tulkinta oli voimakas, jopa vimmainen. Hän oli tragedian taipumaton taistelija Antigone.

*Näytelmän AntiG:n (Hanna Raiskinmäki) kamppailu showpainijoiden narukehässä alkoi kohtauksella, jossa hän vie veljensä ruumiin hautaan. Kuva © Mitro Härkönen*

Antiikin Kreikan tragediat ovat yhä pysyvä haaste tämän päivän teatterintekijöille. Teatteri Takomon AntiG-monologinäytelmässä Hanna Raiskinmäki nousi kehään ihan kirjaimellisesti. Pauliina Hulkon dramatisointi ja ohjaus perustuivat Sofokleen tragediaan Antigone, jota Marguerite Yourcenarin proosaruno Antigone eli valinta kommentoi.

Kulttuuriantropologit ovat ajoittaneet Sofokleen näytelmän vuoteen 441 ennen ajanlaskun alkua. Yourcenar kirjoitti runoelmansa vuonna 1935. Teatteri Takomossa tämä kuolemantuomion uhan alla omaa itsemääräämisoikeuttaan puolustavan naisen tarina on saanut vuonna 2025 nimen.

Raiskinmäen tulkinta tästä myyttisestä hahmosta oli voimakas, suorastaan vimmainen. Rooli ei ollut pelkkää sanallista hengenpaloa, vaan tarinan AntiG puolusti valintojaan ja oikeuksiaan narukehässä vapaapainin otteilla.

Presidentti Donald Trumpin kabinettiin kuuluva puolustusministeri Pete Hegseth on jakanut sosiaalisessa mediassa videon, jossa evankelikaalisen herätysliikkeen pastori kertoo kantanaan, ettei naisten pitäisi saada äänestää. Maailmalla voimistuvat liikkeet, joiden päämääränä on rajoittaa myös naisten oikeutta omaan kehoon. Liikkeellä eivät ole vain perinteiset abortin vastustajat, vaan myös alhaisesta syntyvyydestä huolestuneet, erilaisiin salaliittoteorioihin tukeutuvat, voimistuvat äärinationalistiset liikkeet.

Kysymys on viime kädessä pakottamisesta – henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Hulkon mukaan Antigone-myytille löytyy järkyttävän paljon kosketuspintaa vuoden 2025 maailmantilanteesta, jossa traagisen maailmankuvan ja valtansa huumaamat valtionjohtajat kääntävät historian kulkua ja jossa naisiin kohdistuva väkivalta on noussut uuteen loistoon. AntiG ruumiillistaa näytelmänä vaikeasti haltuun otettavan nykytilanteen herättämiä tunteita ja affekteja.

Antiikin myytit elävät omaa elämäänsä teatterin ohella myös muun muassa psykologian ja psykiatrian teorioissa ja oppikirjoissa. Sofokles, Aiskhylos ja Euripides edustavat antiikin Kreikan teatterin huippukauden näytelmäkirjailijoita. Heidän teostensa ajattomuus kertoo siitä, ettei ihminen lajina ole muuttunut viimeksi kuluneiden reilun kahden tuhannen vuoden aikana. Lajille tyypilliset käyttäytymismallit ovat pysyneet entisellään, eivätkä viime vuosikymmenten tai edes vuosisatojen aikana kehittyneet eettiset ja filosofiset edistysaskeleet ja niihin perustuvat yhteiskunnalliset rakenteet ole välttämättä pysyviä.

Niiden puolesta on jatkuvasti kamppailtava!

Hulkon mukaan tämä todellisuus iski teatteriin produktion käynnistyessä. Ensin tuli pandemia, sitten sota lähelle meitä: ”Vaikka esityksen perusmateriaalit ovatkin pysyneet samoina, niin nyt koettava esitys ei ole tragedian dekonstruktio vaan tragedia,” Hulkko kirjoittaa käsiohjelmassa.

Showpainissa Hanna Raiskinmäki käytti Lucha Libre -naamiota. Lucha Libre on espanjaa ja tarkoittaa säännöistä vapaata taistelua. Naamioiden käyttö on yleistä meksikolaisten showpainijoiden otteluissa. Kuva © Mitro Härkönen

Esitys on siten pitkän kypsyttelyn tulos. Hulkon mukaan harjoitukset aloitettiin vuonna 2020 ja ensi-illan piti koittaa vuotta myöhemmin. Siinä välissä koronaepidemia sulki teattereiden ovet ja produktiot kasaantuivat ja siirtyivät, osa hamaan tulevaisuuteen.

Jos vielä olisi elävien kirjoissa, perussuomalaisten listalta eduskuntaan vuonna 2003 valittu Tony Halme olisi varmasti ihmeissään siitä, miten hänen entisestä leipälajistaan, showpainista, on tullut inspiraation lähde teatterin tekijöille. Ei liene sattuma, että showpaini on valjastettu teatteri-ilmaisun välineeksi tänä syksynä ainakin Espoon Teatterin hienossa Erakhne-näytelmässä ja Teatteri Takomon AntiG:ssä.

Näytelmän käsiohjelmasta löytyy myös teatteritaiteen professori Hulkon selitys tälle innolle. Esityksen alkuperäiset materiaalit olivat hänen mukaansa showpaini, afroamerikkalainen juurimusiikki ja tietenkin Sofokleen tragedia Antigone lukemattomine tulkintoineen. Käsiohjelmassa Hulkko kertoo saaneensa kosketuksen showpainin maailmaan ensin asiaan perehtyneen näyttelijä Arttu Kurttilan ja myöhemmin showpainijan ja showpaininopettajan Mikko Shemeikan opastuksella.

Antiikin teatterissa ei ollut taustakuoroa, vaan kuoro asemoitiin teatterissa eteen, katsojien ja näyttelijöiden väliin. AntiG:ssä lauloi ja vei omalta osaltaan tarinaa eteenpäin Onni Pirkolan yhden miehen kuoro. Tämän amfiteatterin äänekkäänä, mutta näkymättömänä holvikattona soi Sami Niemisen uruilla soittama afroamerikkalainen musiikki. Äänimaisema sopi näytelmän traagiseen tematiikkaan. Musiikki edusti Afrikasta Amerikkaan orjina vietyjen ihmisten ja heidän jälkeläistensä luomaa kulttuuria.

Jo antiikin teatterissa näkyi teatteritaiteelle tyypillinen kerrostuneisuus. Sofokles ja muut oman aikansa mestarit eivät keksineet tarinoitaan täysin omasta päästään, vaan niiden pohjalla olivat ikivanhat, suusanallisesti sukupolvelta toiselle siirtyneet myytit. Antigone oli tavallaan jatko-osa Oidipus-myyttiin perustuvalle Sofokleen näytelmälle Kuningas Oidipus.

Oidipus tappoi tietämättään isänsä ja nai äitinsä. Antigone oli yksi tästä epäsovinnaisesta liitosta syntyneistä lapsista. Antigone halusi haudata vastoin Theban kuningas Kreonin tahtoa taistelussa kaatuneen veljensä Polyneikesin ruumiin. Tästä mustaan muoviin käärityn ”ruumiin” hautaamisesta myös Takomon AntiG:n hurja kamppailu showpainijoiden narukehässä alkoi. (Hulkko käyttää käsiohjelmassa kaupungista nimeä Teeba, joka on suora käännös kreikan sanasta Thēbai).

*Näytelmä alkoi Marguerite Yourcenarin proosarunolla, joka ohjaaja Pauliina Hulkon mukaan kommentoi Sofokleen näytelmää. Kuvassa taustalla Sami Nieminen ja Onni Pirkola. Kuva © Mitro Härkönen*

Antigone ja hänen sisarensa syntyivät sukurutsaisesta liitosta. Näytelmä on siten tragedia toiseudesta ja tarina veljessodasta. Polyneikes taistelee tarinassa Thebaan hyökänneiden kreikkalaisten joukoissa ja hänen veljensä Eteokles kaupunkia puolustavien Korintin kuningas Kreonin joukoissa. Veljekset tappavat toisensa taistelussa. Eteokles haudataan sankarille kuuluvin kunnianosoituksin, mutta Polyneikesin ruumis jätetään Kreonin määräyksestä taistelukentälle petojen revittäväksi. Kiellon rikkojaa kuningas uhkaa kuolemanrangaistuksella.

Loppuratkaisun perusteella antiikin Kreikan teatterissa mentiin traagisissa käänteissä päätyyn asti. Kreon määrää hänen käskyään uhmanneen Antigonen haudattavaksi luolaan elävältä. Antigoneen rakastunut Kreonin poika Haimon yrittää turhaan saada isänsä mielen muuttumaan. Antigone tekee itsemurhan ja Haimon seuraa häntä kuolemaan. Lopuksi myös Kreonin puoliso ja Haimonin äiti Eurydike sekoaa poikansa kuolemasta ja tappaa itsensä.

AntiG – traaginen painirunoelma yhdelle naisruumiille, Teatteri Takomon esitys 7.9.2025, dramaturgia ja ohjaus Pauliina Hulkko, näyttämöllä Hanna Raiskinmäki, Sami Nieminen, Onni Pirkola, sävellys Pauliina Hulkko, Sami Nieminen, Onni Pirkola, valosuunnittelu ja visualisointi Mikko Hynninen, äänisuunnittelu Onni Pirkola, showpainikouluttaja Mikko Shemeikka, juliste Jaakko Pietiläinen, tuotanto Elina Ruoho-Kurola.

Rahoittajat SKR, Tampereen yliopiston Teatteritaiteen tutkinto-ohjelma (Näty), Huberin säätiö, Helsingin kaupunki.

Arakhnen kangaspuissa kudottiin karu, mutta vaikuttava gobeliinikuva maailman tilasta

Espoon Teatterin Arakhne oli teatteria, josta jäi tämän kirjoittajan tajuntaan ehkä pysyvä jälki. Aika näyttää, miten tämä vaikuttava teos alkaa elää omassa mielessäni. Tällaista taide kiinnostavimmillaan on.

Gobeliineja kudottiin kilpaa Espoon Teatterin näyttämöllä energiajuoman voimalla. Esityksen lavastus, valot, video ja muu rekvisiitta edustivat Erno Aaltosen funktionaalista teatteritaidetta. Näyttämöllä Leena Uotinen, selin Seidi Haarla ja oikealla Karim Rapatti. Kuva © Darina Rodionova

Ne ajattelun työkalut, joilla koettua taide-elämystä tavallisesti tulee analysoitua, tuntuivat esityksen aikana ja tuntuvat yhä tylsiltä. Espoon Teatterin taiteellinen johtaja Jussi Sorjonen kuvaa näytelmän käsikirjoittajaa Sinna Virtasta yhdeksi Suomen omaleimaisimmista taiteilijoista ja on epäilemättä oikeassa.

Teatterin omassa humoristisessa sloganissa esitystä kuvataan eeppiseksi taisteluksi kangaspuissa. Omassa myyntipuheessaan Sorjonen kuvaa Virtasta taiteilijaksi, jolla on ainutlaatuinen kyky yhdistellä elementtejä, joiden yhteensovittaminen tuntuu epätodennäköiseltä. Arakhnessa näitä elementtejä ovat Sorjosen mukaan showpaini, gobeliinin kudonta ja hämähäkit.

Nimensä näytelmä on saanut antiikin Kreikan mytologiasta. Myytti kertoo nuoresta kutojatytöstä Arakhnesta, jonka Kreikan jumaliin kuuluva Athene haastaa kilpailuun gobeliinien kutomisessa. Arakhne voittaa kilpailun, ja häviöstään suuttunut sotataidon, tiedon ja viisauden jumalatar Athene muuttaa hänet hämähäkiksi. Hämähäkit olivat siten tämän näytelmän kontekstissa osa meidän kulttuuriamme siinä missä käsin kudotut gobeliinit ja showpainikin.

Esityksen kangaspuut, joilla Leena Uotila, Karim Rapatti ja Seidi Haarla kutoivat näyttämöllä kilpaa, on käsiohjelman mukaan valmistettu Suomessa. Samalla ne edustivat vanhaa ja ainakin aikanaan globaalia teknologiaa, jonka varaan muun muassa Intian aseettoman itsenäisyystaistelun johtaja Mahatma Gandhi visioissaan rakensi vielä 1950-luvulla maansa tulevaisuutta.

Hyvä taide karttaa määrittelyjä. Sen sisältöä ei voi tyhjentävästi purkaa osiin tai selittää. Näytelmänä Arakhne oli juuri tällaista taidetta. Näyttämöllä konkreettinen ja käsitteellinen, arkinen ja juhlava resonoi keskenään värisyttävällä tavalla.

Leena Uotila näytteli kahdessa bravuurissaan ensin voimakasta totuudenjälkeisen ajan poliitikon prototyyppiä ja sitten haurasta vanhusta, joka osasi yhä kertoa antiikin runollisen tarinan Arakhnen myytistä. Kuva © Darina Rodionova

Virtanen on viime vuosina työskennellyt muiden muassa Kansallisoopperassa ja Viirus-teatterin kanssa. Uusin hänen konseptiinsa, käsikirjotukseensa, ohjaukseensa ja dramaturgiaansa perustuva teos on Viirus-teatterin Swell, jota esitettiin elokuussa Veijarivuoren uimarannalla Lauttasaaressa. Suomen ehkä kiinnostavinta teatteria tekevä ruotsin kielellä tavallisesti näyttelevä Viirus on jäänyt myös tämän kirjoittajalta pahasti varjoon. Kokeellisesta Swell-näytelmästä teatteri järjesti kaksi ruotsinkilistä ja kasi suomenkilistä näytöstä.

Lokakuussa 2016 Ryhmäteatteri kantaesitti hänen kirjoittamansa näytelmän Farmi – Orwellin eläinidylli. Konseptin muiksi tekijöiksi oli tuolloin käsiohjelmassa mainittu Linda Wallgren, Juha Hurme ja Henriikka Tavi. Helsingin Sanomiin näytelmästä kritiikin kirjoittanut Maria Säkö tiivisti näytelmän keskeisen aiheen kysymykseksi: miksi ihmiset haaveilevat helpoista vastauksista vaikeisiin kysymyksiin ja vajoavat nostalgiaan tulevaisuuden suunnittelemisen sijaan?

Ehkä Arakhnen ytimessä oli vastaus tuohon kysymykseen. Ainakin Leena Uotilan ensimmäinen bravuuri näytelmän alkupuolella tuki tällaista tulkintaa. Tekijöiden suurennuslasin alla oli se kummallinen todellisuus, jota me olemme tottuneet jo kutsumaan totuuden jälkeiseksi ajaksi.

Kohtauksessa Uotila oli jäänyt kiinni kilpailuvilpistä. Hän on piilottanut Rapatin kangaspuiden loimien sekaan partakoneenterän, josta tämä kanssakilpailija sai haavan sormeensa. Kiinni jäätyään Uotila ei tunnustanut, ja kun syyllisyyttä ei enää voinut kieltää, hän ei pyytänyt anteeksi. Katumusta hän osoitti pakon edessä pahoittelemalla yleisellä tasolla aiheuttamaansa mielipahaa. Sen jälkeen Uotila uhriutui pitkän kaavan mukaan.

Uotilan retoriikka oli meille tuttua tämän päivän politiikasta, ja me katsojat palkitsimme Uotilan vedon naurunremakalla.

Jatkossa Uotila ja Haarla opettivat totuudenjälkeisen ajan positiivisen uuskielen sääntöjä Rapatille. Yksinkertaisimmillaan temppu tehdään niin, että objektin ja subjektin paikkaa vaihdetaan lauseessa. Tämä uuskieli on meille itse asiassa tuttua jo vanhastaan uutisista. Suomessa autoilija ei koskaan aja jalankulkijan päälle suojatiellä, vaan jalankulkija jää suojatiellä auton alle. Haarlan ja Uotilan esimerkissä mies ei puukottanut naista, vaan veitsi tunkeutui naisen lihaan.

Vuonna 2015 dramaturgiksi valmistuneen Virtasen lähtökohtana ovat Wikipedian kirjoittajan mukaan perinpohjaiset kirjoitusprosessit. Teatterissa tällaiseen perinpohjaisuuteen kuuluu uutta luova yhteistyö näytelmän toteuttavan ensemblen kanssa. Arakhnessa tilaa oli ilmiselvästi jätetty myös improvisaatiolle. Käsiohjelmassa näytelmän kestoa ei ole määritelty, ja keskiviikon ennakkonäytöksessä esitysaika alittui selvästi arvioidusta.

Kohtaus, jossa Haarla tenttasi Rapatia tämän araknofobiasta ja Rapatin suvun sukujuhlista ja suvun keskuudessa vitsinä kulkevasta tarinasta, oli varmasti kirjoitettu. Eikä kohtauksessa esiintynyt hämähäkkikään ollut ihan sattumalta hypännyt Haarlan käden selkämykselle. Sen sijaan arkinen jutustelu ja lopulta myös vulgaareja sävyjä saanut kieli polveili välillä ihan omilla poluillaan. Siltä ainakin varsinkin Rapatin vihanpurkaus näytelmän loppupuolella, hurja intro, jossa ihmisen alapään elimiä ja ruumiinosia kuvaavat alatyyliset sanat iskivät raekuurona meidän katsojien korviin, oli hyvin spontaanin oloinen.

*Näytelmä huipentui korvia särkevässä äänimaisemassa käytyyn, strobovalojen tahdittamaan painiotteluun. Kuva © Darina Rodionova*

Aivan näytelmän alussa Rapatti rikkoi näyttämön neljännen seinän kysymällä lähellä istuneelta katsojalta, mitä kuuluu, ja kehumalla sitten tämän naisen hiuksia.

Torstain Helsingin Sanomien mielipideosastolla joku valitti siitä, että kehopositiivisuus on kuopattu vähin äänin ja lihavat ihmiset ovat joutuneet jälleen estottomien solvausten kohteeksi. Sama taitaa päteä meihin vanhuksiin. Rapatti antoi henkilöön menevän ikärasismin näkyä ja kuulua. Kohtaus pohjusti Uotilan toista upeaa vetoa. Tuossa kohtauksessa Uotila kertoi meille ulkomuistista hauraan vanhuksen verkkaisin elein ja horjuvalla äänellä Arakhnen tarinan.

Luku- ja kirjoitustaidon kadotessa myös kulttuuri, sellaisena kuin me vanhukset sen vielä tunnemme, harmaantuu, kuihtuu ja hapertuu. Näytelmän Haarlalla oli myös mielessään jo valmiina lyhyempi, iskevämpi ja paremmin 15 sekunnin TikTok-videoon sopiva versio tästä antiikin myytistä.

Näytelmän alussa tämän tarinan ottelijat astuivat näyttämölle hupullisten viittojen verhoamina. Nämä viitat ovat tuttuja nyrkkeilystä, ja ilmeisesti samanlaisia, omilla haastavilla tunnuksilla koristeltuja viittoja käyttävät myös showpainin painijat. En tunnistanut Tatu Nenosen kohtausta varten valitsemaa musiikkia, mutta sen jylhä poljento viritti meidät heti tiettyyn tunnelmaan.

Showpaini on käsikirjoitettua teatteria. Se on väkivaltaisen estradiviihteen lajityyppi, jossa ottelun koreografiasta ja lopputuloksesta on tavallisesti sovittu pienimpiä yksityiskohtia myöten. Aivan leikkiä se ei kuitenkaan ole, koska vakavia loukkaantumisia näissä karkeloissa sattuu alinomaa.

Näytelmä huipentui korvia särkevässä äänimaisemassa käytyyn, strobovalojen tahdittamaan painiotteluun. Painiotteissa epäilemättä noudatettiin näyttelijöiden työehtosopimuksessa määriteltyjä reunaehtoja, mutta symbolitasolla mistään sopuottelusta tai showpainista ei ollut kysymys.

Hämähäkit ovat yksi maapallon valtalajeista. Tähän mennessä tiede on tunnistanut 45 000 eri lajia. Todennäköisesti tunnistamatta on vielä toinen mokoma lajeja. Tunnistetut lajit on jaettu 112 heimoon ja 4000 sukuun. Suomessa esiintyy noin 650 hämähäkkilajia.

Chicagon yliopiston symbolista Tuomiopäivän kelloa siirrettiin viimeksi tämän vuoden tammikuussa. Tässä Bulletin of the Atomic Scientistin johtokunnan ylläpitämässä kellossa mitataan aikaa ihmiskunnalle. Tässä 24 askeleen, 24 tunnin mittakaavassa ihmisen pitkän tarinan päätös on nyt enää vain 89 sekunnin päässä. Meille ihmisille ominaista kaikkivoipaisuuden illuusiota edustaa kuitenkin ajatus, että me voimme ympäristömyrkyillämme ja atomiaseillamme tuhota kaiken elämän maapallolta. Ainakin hämähäkit ja torakat jatkavat elämäänsä vielä kauan sen jälkeen, kun meitä ei enää ole.

Tekstiä on korjattu siinä oleen virheen takia 6.9.2025. Wikipedian tiedot Sinna Virtasen taiteilijanurasta ovat vanhentuneet. Virtanen on työskennellyt viime vuosina käsikirjoittajana, ohjaajana ja dramaturgina muun muassa Viirus-teatterissa.

Arakhne, Espoon Teatterin ennakkonäytös 3.9.2025, ohjaaja ja näytelmä Sinna Virtanen, puvut ja kudonta Johanna Ulfsak, lavastus, valot, video, rekvisiitta Erno Aaltonen, äänisuunnittelu Tatu Nenonen, meikki Riikka Virtanen, käsikirjoitusdramaturgi Pauli Patinen, koreografia Marika Peura, näyttämöllä Leena Uotila, Karim Rapatti, Seidi Haarla, mainoskuvat Lina Jelanski, kangaspuut Toika Oy

Tälle näytelmälle viisi tähteä ja papukaijamerkki!

Helsingin Kaupunginteatterin Let’s Play Business on näytelmä kaikille meille, jotka olemme pelanneet työpaikallamme yhteisön nokkimisjärjestykseen liittyviä ihmissuhdepelejä. Let’s Play Business on näytelmä meille, jotka rakastamme teatteria. Se on näytelmä meille, joille sydämenpohjasta lähtevä, vapauttava nauru tekee elämästä ainakin hetkeksi mielekkään.

*Kaupunginteatterin musikaaleissa kunnostautunut Martti Manninen oli nyt aivan pitelemätön HX:n toimitusjohtaja Arttu Koskisen ja näyttelijä Martin rooleissa. Kuva © Otto-Ville Väätäinen*

Näytelmäkirjailija Juha Jokela on yhteisödynamiikan kuvaajana oikea velho, ja Let’s Play Business on hänen uransa uusin täysosuma – todellinen mestariteos. Meistä tulee ihmisiä yhteisön jäseninä, ja näiden yhteisöjen sosiaaliset pelit ovat hyvin monimutkaisia. Meillä jokaisella on monta roolia tässä teatterissa. Näitä pelejä ei pelata shakin säännöillä. Niissä kaikki säännöt ovat suhteellisia. Peli vaikeutuu pelaajien määrän kasvaessa ja muuttuu yhteisöjen väliseksi kilpailuksi, valtapeleiksi. Evoluutiobiologit elävät ainakin vielä siinä uskossa, että ihmisen aivot ovat turvonneet nykyisiin mittoihinsa juuri siksi, että nämä sosiaaliset pelit ovat niin tavattoman vaativia.

Eikä kysymys ole vain näistä alati vaihtuvista joukkuepeleistä, vaan me kamppailemme koko ajan myös sisäisten demoniemme kanssa. Käsiohjelmassa Juha Jokela kertoo, miten yhteistyö produktion parissa on sujunut näytelmäkirjailija Juha Jokelan kanssa.

Nämä kaksi Jokelan alter egoa astuivat näyttämölle näytelmän alussa, parrasvaloihin Wanda Dubiel ja tuon valon jättämään varjoon Jan-Cristian Söderholm. Tarkoitus oli aloittaa HX-nimisen yrityksen bisneksistä ja työntekijöistä kertova näytelmä. Dubiel oli tuota näytelmää esittävän ensemblen taiteellinen johtaja ja Söderholm produktion tuottaneen teatterin talouspäällikkö.

Dubielin avausrepliikki oli kuin suoraan Douglas Adamsin kirjasta Linnunradan käsikirja liftareille. Tämä nyt alkava näytelmä käsittelee kysymyksiä maailmankaikkeudesta, elämän tarkoituksesta ja kaikesta. Varjoon jäänyt kassanvartija Söderholm ei ilmeisesti ollut tyytyväinen.

Kaksikon kuiskuttelusta ei saanut selvää, mutta kohta kävi selväksi, että elämän tarkoitus on aivan liian suuri ja huonosti kaupaksi käyvä aihe teatterille. Helsingin seudulla ei edes aikaisemmin alan markkinoita ylivertaisesti hallinneen kirkon konsepti aiheesta tahdo enää mennä kaupaksi.

”Ajan kovetessa muistakaa suojella ja juhlia taidetta.” Tällaisella motolla Jokela päättää käsiohjelmassa ajatuksensa kirjailijan ja ohjaajan yhteistyöstä. Näytelmän aloituksessa oli epäilemättä mukana aimo annos sarkasmia.

Ehkä myös taiteilijat tunnistavat itsessään ilmiön, jota me toimittajat kutsumme omassa työssämme itsesensuuriksi. Näinä ankeina aikoina itse kunkin mielen pohjalla väijyy oma pieni perussuomalainen, jonka käsitykset siitä, mikä on mahdollista ja mikä ei, eroavat merkittävästi omista kunnianhimoisista pyrkimyksistämme. Apulaisinaan tämä pikkupiru käyttää kolmea riivaajaa: tyhmyyttä, tietämättömyyttä ja tietenkin meille itse kullekin luontaista laiskuutta.

Kunnolla tuhlaamaan pääsee enää vain oopperassa. Wanda Dubielin johtama ensemble laittoi musikaalivaihteen päälle, vaikka teatterilla ei ollut rahaa sen oikeuksien lunastamiseen. Etualalla kuvassa Sanna-June Hyde. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Vitsien kertomisessa ei tässä kannata lähteä Jokelan kanssa kilpailemaan. Esityksessä näkökulma ja siihen perustuvien sarkastisten ja ironisten lohkaisujen maalit vaihtuivat salamannopeasti, ja osumia tuli siihen tahtiin, ettei voinut kuin nauraa vedet silmissä. Jokelan tapa tehdä ensemblensä kanssa komediaa oli älyllistä ilotulitusta.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Ei siis ihme, että teatterin kyky kuvata yhteisöjä ja yhteisön jäsenten monimutkaisia vuorovaikutussuhteita on aivan omaa luokkaansa. Näytelmän ensimmäinen taso oli HX-yrityksen henkilökunta, jonka bisneksistä tekeillä oleva näytelmä kertoo. Toisella tasolla oli ensemble, joka toteutti tätä näytelmää. Kolmas taso syntyi siitä, että tämän fiktiivisen teatteriseurueen näyttelijöitä näytelleet näyttelijät näyttelivät tavallaan myös itseään. Näytelmän Marttia näytteli Martti Manninen, Santeria Santeri Kinnunen ja niin edelleen.

Eikä teatterin kuningasta, tai ehkä pikemminkin kuningatarta, tuota oikullisuudessaan presidentti Donald Trumpin veroista kollektiivista ruhtinasta unohdettu. Näytelmän fiktiivinen taiteellinen johtaja Wanda Dubiel taisi syyllistyä jopa todelliseen majesteettirikokseen, epäillessään näyttämöltä käsin meidän katsojien kykyä ymmärtää teatteria.

Let’s Play Business oli teatteria teatterista, kuinka muutenkaan. Samainen fiktiivinen Dubiel taisi myös komentaa ulos teatterista kaikki ne katsojat, jotka ovat kyllästyneet tällaiseen formaattiin. Ei siis ihme, että niin ikään fiktiiviselle talouspäällikkö Jan Christian Söderholmille tuli kylmä hiki otsalle. Upeassa kamerajossa hän syöksyi hippulat vinkuen Kaupunginteatterin sokkeloisia käytäviä pitkin näyttämölle pelastamaan sen, mitä vielä oli pelastettavissa.

Vieroksun käsitettä täydellinen. Mikä voi olla täydellistä tässä epätäydellisessä maailmassa? Tämä näytelmä ansaitsee joka tapauksessa kaikki ne viisi tähteä, joita tältä meidän Linnunratamme syrjäkulmalta löytyy, sekä papukaijamerkin.

Teatteriesitys nousee siivilleen, kun sen kaikki osatekijät ovat kohdallaan. Urheilutermein ohjaajana Jokela oli saanut peliinsä unelmajoukkueen, ja mahtavia maaleja syntyi kuin liukuhihnalta. Oli terävään käsikirjoitukseen perustuvaa loisteliasta näyttelijäntyötä, oli vauhdikas koreografia, oli hyvin funktionaalinen ja näytelmän kerroksellista rakennetta korostava skenografia ja oli Timo Teräväisen videot, jotka loivat kerronnalle vielä uusia tasoja. (Niin tiedäthän, meitä tarkkaillaan.)

*Teatteriseurueen taiteellisessa johtajassa Wanda Dubiliessa oli hengenvoimaa kuin pienessä kylässä. Vallan symbolina hän kantoi julmetun näköistä karttua. Kuva © Otto-Ville Väätäinen*

Kaupunginteatterin musikaaleissa kunnostautunut Manninen oli nyt aivan pitelemätön HX:n toimitusjohtaja Arttu Koskisen ja näyttelijä Martin rooleissa. Mannisen huikeassa bravuurissa Martilla meni niin sanotusti rooli päälle. Näyttelijä Martin psyyke hyppäsi toimitusjohtaja Koskisen rooliin, kun hän riiteli näyttelijöiden lämpiössä seurueen taiteellisen johtajan kanssa. Roolien todella syvälle menevässä sisäistämisessä on selvästi puolensa.

Teatterin ja sen kommellukset Jokela tuntee tietenkin kuin omat taskunsa. Tekee mieli epäillä, että sivutoimenaan hän myös konsultoi nuoria liikkeenjohtajiksi pyrkiviä uraohjuksia. Mannisen tulkinta yrityksensä henkilökuntaan uutta draivia puhaltavasta, modernista johtajasta oli paitsi poskettoman hauska, myös ihan uskottava tragikoominen hahmo.

Vastapelurina tässä ensimmäisen tason draamakomediassa hänellä oli Sanna June Hyden näyttelemä HX-firman pr- ja mediasuhteista sekä kansainvälisestä viestinnästä vastaava Reetta ”Ressu” Hänninen, joka haki Me Too -hengessä hyvitystä firman edellisen johtajan, hiljattain eläkkeelle jääneen toimitusjohtaja Raimo Hemmingin harjoittamalle mielivallalle. Toisella tasolla mielivaltaa johtajana harjoitti Wanda Dubiel, joka oli ottanut silmätikukseen Martin. Näin Jokela toi näyttämölle näihin ihmissuhde- ja valtapeleihin liittyvän moraalisen dilemman.

En varmaan syyllisty juonipaljastuksiin, jos sanon, että alistamisen ja nöyryyttämisen rituaalit olivat näillä kaikilla tasoilla samanlaisia. Tässä alati muuttuvassa maailmassa on siis myös jotakin pysyvää.

Näytelmän lopussa palataan siihen, mistä tarina Dubielin ensimmäisestä repliikistä alkoi – mittakaavaan. Työpaikoilla, seurakunnissa, yhdistyksissä, kouluissa ja kaikissa muissakin yhteisöissä pelataan tätä ihmissuhdepeliä. Tämä teatteri voi olla voimauttavaa leikkiä, ja toisessa ääripäässä taistelua, jossa omaa asemaa puolustetaan tunnekuohun vallassa kättä pidemmällä astalolla. Se on elämää, mutta onko se elämän tarkoitus? Ovatko nämä kaikki elämää suuremmat taistelut kukkulan kuninkuudesta niihin käytetyn vaivan väärtejä? Usein ne ovat turhanaikaisia ja joskus jopa hengenvaarallisia.

Let’s Play Business, Helsingin Kaupunginteatterin kantaesitys 30.8.2025, käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela, lavastus Antti Mäkelä, pukusuunnittelu Sari Suominen, videosuunnittelu Timo Teräväinen, valosuunnittelu Toni Haaranen, äänisuunnittelu Maura Korhonen, koreografia Valtteri Raekallio, naamioiden suunnittelu Aino Hyttinen, Alabama-musiikki Timo Teräväinen, Possujuna-Cantaloupen sovitus Juuso Voltti, Palava sydän -laulun sävellys Eeva Kontu, dramaturgi Henna Piirto, näyttämöllä Wanda Dubiel, Martti Manninen, Santeri Kinnunen, Sanna June Hyde, Ursula Salo, Raili Raitala, Sari Haapamäki, Tiina Peltonen, Kai Lähdemäki, Aksinja Lommi.

Yhden ihmisen monologiin mahtui kokonainen maailmankylä

Carlos Orjueran tulkinnassa teini-ikäisen nuorukaisen pelot, epävarmuus, uho ja elämänjano näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat. Hahmo säteili näyttämöllä nuoren ihmisen kuplivaa elämäniloa. Daniel J. Meyerin palkittu näytelmä on kuvaus niistä voimista, joiden takia vääryys muuttuu mielissämme oikeudeksi.

Orjuelan tulkinnassa 15-vuotiaan nuorukaisen pelot, epävarmuus, uho ja elämänjano näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat. Hahmo säteili näyttämöllä kuplivaa elämäniloa, jota ei edes oikeusmurhan uhriksi joutuminen täysin lannistanut. Kuva (c) Marko Mäkinen

Teatteri Jurkan ja Lappeenrannan kaupunginteatterin yhdessä tuottama A.K.A. (Toiselta nimeltään) on tarina nuoren pojan ensirakkaudesta ja oikeusmurhasta. Se on myös trillerimäisesti etenevä tarina perusteettomasta kostosta. Daniel J. Meyerin palkittu näytelmä on kuvaus niistä voimista, joiden takia vääryys muuttuu mielessämme oikeudeksi.

Kataloniaa äidinkielenään puhuva Meyer on syntynyt ja opiskellut teatterialalle Argentiinassa. Nykyisin hän asuu ja työskentelee Espanjassa, Katalonian pääkaupungissa Barcelonassa. Jotakin hyvin oleellista meidän ajastamme kertoo se, että Lumi Erosen kääntämä tarina olisi aivan hyvin voinut syntyä Suomessa. Elämme nyt maailmankylässä, jossa yhteistä on myös se kaikki paha, mitä ihmisten ja ihmisten muodostamien yhteisöjen välisiin suhteisiin liittyy: yksilötasolla muukalaisviha ja rasismi, yhteisötasolla kiristyvät, ihmisoikeuksia polkevat lait ja mielivaltaiset käytännöt.

Monologin esitti tänä vuonna Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta taiteen maisteriksi valmistunut Carlos Orjuela. On vaikeaa kuvitella aikuiselle vaikeampaa roolia kuin näytellä teini-ikäistä poikaa. Orjuelan tulkinnassa 15-vuotiaan nuorukaisen pelot, epävarmuus, uho ja elämänjano näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat. Hahmo säteili näyttämöllä kuplivaa elämäniloa, jota ei edes oikeusmurhan uhriksi joutuminen täysin lannistanut.

Monologi ei näytelmän muotona muuta miksikään sitä perustotuutta, että teatteri on aina yhteisön tekemää taidetta. Tuomas Parkkisen ohjaus kertoi näyttelijän ja ohjaajan dialogin kautta syntyneistä hienoista oivalluksista. Orjuelan psyykkiset ja fyysiset vahvuudet nousivat hienosti esiin tulkinnassa. Orjuelan näytteleminen oli koskettavaa, vaikuttavaa ja ajatuksia herättävää.

Ohjaaja Tuomas Parkkisen kädenjälki näkyi asemoinnissa. Istuin Teatteri Telakan katsomon eturivissä ja Orjuela näytteli pitkiä kohtauksia aivan kosketusetäisyydellä eturivillä istuneista. Kuva (c) Marko Mäkinen

Parkkisen kädenjälki näkyi asemoinnissa. Istuin Teatteri Telakan katsomon eturivissä ja Orjuela näytteli pitkiä kohtauksia aivan kosketusetäisyydellä eturivillä istuneista. Ima Iduozeen laatima koreografia tanssitti Orjuelan välillä myös katsomon puolelle. Alle puoli metriä oli paljon vähemmän kuin se viiden metrin turvaväli, mukavuusalue, johon me suomalaiset olemme jopa teatterissa tottuneet. Näyttelijän fyysinen läsnäolo ja kohtaus kohtaukselta intensiteettiään kasvattanut tarina sulkivat meidät otteeseensa.

Tarinan Carlos on koulussa ja kaveripiirissä hyvin pärjäävä nuorukainen. Hänen elämäänsä varjostaa kuitenkin pitkä sarja salaisuuksia ja arvoituksia, joita katsojille avattiin näytelmän edetessä. Hiivana Meyer on käyttänyt keitoksessaan meidän syvältä kumpuavien halujemme ja pelkojemme lähdettä – seksuaalisuutta. Tarinan juonta ei ole syytä avata pidemmälle, koska näytelmä lähtee syksyllä kiertueelle.

Meyerin palkitun monologin suomenkielinen teatteriesitys on ollut osa Suomen Kulttuurirahaston Maailma näyttämölle -hanketta, jonka tavoitteena on saada suomalaiset teatterit käännättämään ja esittämään suomeksi laadukkaita näytelmiä anglosaksisen kielialueen ulkopuolelta. Orjuela on erinomainen valinta teatterin tulkiksi. Hän on aidosti kaksikielinen. Suomen lisäksi hän puhuu toisena äidinkielenään espanjaa.

Orjuelassa henkilöityy yleiselläkin tasolla se hyvä, mitä kansainvälistyminen on tuonut suomalaiselle teatterille. Parhaillaan Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen Nätyssä opiskelee alalle, tai alalle on jo valmistunut viime vuosina koko joukko uuden sukupolven tekijöitä, jotka puhuvat kahta natiivia kieltä.

Vähän lampaita, paljon villoja?

Määrärahojen leikkaukset ja kustannusten kasvu ovat pakottaneet teatterit tiivistämään yhteistyötä. Aikaisemmin yhteisillä ponnistuksilla on toteutettu esimerkiksi musikaalien kaltaisia, paljon resursseja vaativia produktioita.

Monologi on kustannustehokas vaihtoehto, kun produktiota on tarkoitus kierrättää. Oletan, että sama logiikka on ohjannut Tampereen Teatterikesän taiteellisen johdon valintoja jo usean vuoden ajan. Tänä vuonna pääohjelmiston esityksistä valtaosa on ollut monologeja tai muita pienimuotoisia kahden tai korkeintaan neljän näyttelijän produktioita. Tulee halvemmaksi ruokkia ja majoittaa pienen ensemblen näyttelijät, ohjaajat ja muut työntekijät ja tällaisen produktion lavasteet ja tekniikka mahtuvat yleensä yhteen pakettiautoon.

Tampereen Teatterikesä on Suomen suurin ja tärkein teatterifestivaali. Pieni on toki kaunista, eikä esitysten taiteellisia ansioita voida rahassa mitata. Voidaan kuitenkin kysyä, miten tällainen minimalismi sopii maan suurimman ja maailmanlaajuisestikin merkittävän teatterifestivaalin taiteelliseen profiiliin? Pitääkö meidän olla huolissamme siitä, että Teatterikesään kutsuttujen produktioiden koko pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä?

Itse oletin talvella, että Lappeenrannan kaupunginteatterin Ennusmerkkejä saisi kutsun. Mikhail Durnenkovin käsikirjoittama ja Kamran Shahmardanin ohjaama Ennusmerkkejä oli kuin itsestään selvä pari festivaaleilla nähdylle, Helsinki 98 -ryhmän näytelmälle Neuvostoihmisen loput. Yhdistävä konteksti näille teoksille on venäläiseen perinteeseen pohjautuva moderni teatteriestetiikka, venäjänkielinen kirjallisuus ja maanpakolaisuus.

Imatralla asuva Shahmardan on Azerbaidžanissa syntynyt, Moskovan elokuvainstituutista valmistunut ohjaaja, joka muutti Suomeen 90-luvulla ensimmäisen Vuoristo-Karabahin sodan aikana. Muut nimet näiden kahden produktion takana eivät kaipaa alan tuntijoille sen kummempia esittelyjä.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Maria Säkö toi kolumnissaan oman huolensa tarkoituksellisen provokatiivisella kysymyksellä: ”Miksi Teatterikesä on tylsä ja kallis?”

Tylsyys ja kalleus ovat molemmat tietysti suhteellisia asioita. Itse huoli on kuitenkin erittäin perusteltu ja kärjekäskin provosointi on tarpeen ihmisten herättämiseksi ajattelemaan asiaa. Se on journalismin tehtävä. Loukkaantumisen sijaan alan ihmisten kannattaisi syventyä siihen, miten Säkö on perustellut ravistelevan otsikkoaan.

Säkön laskennallinen esimerkki Tampereen ja Berliinin festivaalin hinnoittelusta oli valaiseva. Toki Tampereella lippunsa itse maksavat tietävät, ettei niiden hintoihin ole tullut ainakaan merkittävää tasokorotusta viime vuodesta. Mutta siihen löytyy selitys tämän vuoden ohjelmaprofiilista. Ei tarvitse olla sen kummempi merkonomi, kun arvaa, että hintapaineita on pyritty patoamaan kustannuksia alentamalla. Kysymys on siitä, miten pitkälle tällä tiellä voidaan mennä?

A.K.A (Toiselta nimeltään), Tampereen Teatterikesän esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 9.8.2025. Ohjaus, kirjoittanut Daniel J. Meyer, suomentanut Lumi Eronen, ohjannut Tuomas Parkkinen, näyttämöllä Carlos Orjuela, lavastus Mimmi Resman, valo- ja äänisuunnittelu Saku Kaukiainen, koreografia Ima Iduozee.

Myös tämä aikuisten satu pitää sisällään opetuksen

Haavemaa – Savolainen mayhem on aikuisille tehty ronski komedia. Taidokas ohjaus ja huikean hieno näyttelijäntyö loihtivat näyttämölle nukketeatteriesityksen, joka sai minut hytkymään vaivoin pidätellystä naurusta.

*Viisi roolihahmoa ja kaksi näyttelijää samassa kuvassa automatkalla jääkarhun metsästykseen. Kuva © Juuso Timonen*

Väitetään, ettei näyttelijöille enää opeteta puhetekniikkaa, mutta tämä väite ei pidä paikkaansa. Vauriomanian näyttelijöiden, Paavo Kääriäisen ja Jonnakaisa Riston, kieli oli ronskia, mutta heidän tapansa viljellä sananrieskaa oli kuin musiikkia korville. Huikea artikulointi puhutteli vahvasti kaikilla kolmella kielellä, joita esityksessä käytettiin. Tältä kaksikolta jopa Savon murre taittui niin, ettei esitys kaivannut tekstitystä tuekseen.

Komediaksi Haavemaa oli pitkä, se kesti väliaikoineen kaksi tuntia. Silti tähän kutkuttavan hauskaan ja hurjaa vauhtia edenneeseen farssiin ei mahtunut yhtään tyhjää tai kuollutta hetkeä. Haavemaa – Savolainen mayhem tarjosi niin intensiivisen elämyksen, että ainakin minulta katosi ajan taju. Se on varma merkki esityksen taianomaisesta laadusta.

Näytelmässä käsiteltiin huumorin kautta sellaisia kipeitä ongelmia kuin alkoholismia, peliriippuvuutta, lasten kaltoinkohtelua ja yksinäisyyttä. Teräviä havaintoja tehtiin myös esimerkiksi amerikkalaisista alustatalouden jättiläisistä ja niiden vallasta sosiaalisessa mediassa. Kuvitteelliselle Mäyrävedelle yllättäen pöllähtäneet amerikkalaiset influensserit edustivat hahmoina myös Walt Disneyn mediaimperiumia.

Käsikirjoitus on viimeisen päälle viilattu. Käsiohjelmassa tekijät kertovat, miten produktio sai alkunsa ja miten se lopulta muotoutui aikuisten nukketeatteriksi. Koronavuonna teatterit joutuivat sulkemaan ovensa kahteen otteeseen. Näiden sulkujen aikana neljä teatterin ammattilaista alkoi kokoontua yhteen. Yhteisen tekemisen kohteeksi he keksivät kuvata kännyköiden kameroilla perheväkivaltaa käsitteleviä videoita, joita tallentui lopulta kokonaisen tuotantokauden verran ryhmän yhteiseen pilvipalveluun.

”Sarja ei kestänyt päivänvaloa, maine olisi mennyt kaikilta.”

Tekijöiden öiset painajaiset eivät toteutuneet. Taiteen tiedostavat piirit eivät löytäneet tietään heidän pilvipalveluunsa. Tekijät itse löysivät sen sijaan rahoituksen materiaalin näyttämösovitusta varten.

”Sitten korona loppui ja tultiin tajuihimme, että joku tämän esityksen näkee, eikä kukaan ollut valmis ottamaan vastuuta sisällöstä. Lähti käyntiin kakkoskierros käsikirjoituksen suhteen.”

*Kaksi amerikkalaista influensseria ja purkki Lotina-kosteusvoidetta. Kuva © Juuso Timonen*

Tekijät löysivät Itä-Suomesta tilat residenssiä varten. Harjoitustilaksi he vuokrasivat kylmillään olleen navetan. Harjoitusnäyttämön arktiset olosuhteet näkyivät myös itse toteutuksessa. Mäyräveden kylässä satoi lunta ja kylän ravintolassa Haavemaassa juhlittiin joulua Santtua juoden.

Vastaus kysymykseen, miksi tämä mainio tarina on kerrottu käsinukeilla, löytyy tuosta ensimmäisestä sitaatista. Aikuisten nukketeatterissa nuket toimivat eräänlaisina ukkosenjohdattimina. Nukke siirtää osan vastuusta katsojille. Esimerkiksi 1600-luvun Ranskassa näyttelijän kaula ei joutunut välittömästi vaaraan, jos maata hallinnutta Aurinkokuningasta, Ludvig XIV:tä, arvosteli tai hänet laittoi naurunalaiseksi nukke.

Voi olla, että tässä mielessä nukketeatteri edustaa eri muodossaan maailman vanhinta teatteriperinnettä. Teatterissa nuket ovat vastine kielen kiertoilmaisuille. Vaaralliseksi katsotuille asioille annetaan hellittelynimi. Ei liene ihan sattumaa, että myös Haavemaan tarinassa oli mukana karhu. Ja totta kai myös meidän tavallisten pulliaisten on helpompi samaistua ja hyväksyä, kun meidän kipeitä heikkouksiamme ja naurettavia puoliamme tuodaan näyttämölle nukkeina.

*Haavemaan baaritiskillä Santtua juomassa Jouko ja Miku. Kuva © Juuso Timonen*

Tarinan Jouko oli saanut jäniksen hahmon. Jouko oli kovanaama ja peluri, joka havitteli lähempää tuttavuutta vasta eronneen Helmin kanssa. Joukon todellinen intohimon kohde oli Timantti-Timo, Haavemaan hedelmäpeli, yksikätinen rosvo, jolle Jouko säännöllisesti hävisi rahansa, milloin hänellä onnenkantamoisten myötä sattui rahaa olemaan.

Helmi oli kylän hyväsydäminen perhepäivähoitaja, joka vapaa-ajallaan lauloi karaokea kylän baarissa. Helmi oli eronnut ja hänellä oli paha alkoholiongelma. Juodessaan Helmi laiminlöi tytärtään, kuusivuotiasta Maisaa.

Joukon paras kaveri Miku oli merkonomi, lahjakas nuori mies, joka haaveili elokuvaleikkaajan roolista ja muutosta Los Angelesiin. Lahjoistaan huolimatta Mikua vaivasi epäilemättä maaseudun nuorten miesten yksinäisyys. Ikätoverit olivat muuttaneet jo ehkä vuosia sitten muualle.

Näytelmän nuket on rakentanut Risto. Hän on myös suunnitellut sen hienon koreografian, jolla nukkeja liikuteltiin. Vaihdot kohtauksesta toiseen sujuivat salamannopeasti. Käsinukkien ilmiasuun Risto oli ottanut vaikutteita ehkä meilläkin takavuosina televisiossa pyörineestä The Muppet Show’sta. Amerikkalaisia influenssereita Risto ja Kääriäinen näyttelivät korvamyssyt päässä. Haavemaan baarissa kusilaarista poimitulla raikasteella terästettyä olutta nauttivat sijaisnäyttelijöinä Mikki Hiiren ja Minnin rintakuvat.

Esityksen skenografian on suunnitellut Ada Halonen, ja sen tuottajana on toiminut Wilhelmina Sederholm. Tämän ”Savolaisen sekasorron” tekijät ovat kaikki monessa liemessä keitettyjä teatterialan ammattilaisia. Ensemblen tukena on ollut myös laaja joukko alan eturivin muita taiteilijoita. Teatteri Viiruksessa Haavemaata on ehditty jo esittää englanninkielisellä tekstityksellä. Maailman teatterifestivaaleille Vauriomania on epäilemättä jatkossa odotettu ja haluttu vierailija.

Ehkä ankeasta korona-ajasta on siten koitunut myös jotakin hyvää.

Vielä pitää palata siihen, että myös tähän aikuisten satuun sisältyi opetus. Lapsemme kantavat sisimmässään meidän laiminlyöntiemme ja heikkouksiemme seuraukset. Esityksen loppukohtaus oli kaunis ja koskettava. Yritetään mekin elää vastuullisten aikuisten tavalla.

Haavemaa – Savolainen mayhem

Tampereen Teatterikesän ohjelmistoon kuuluva Vauriomanian esitys Tampereen Komediateatterin näyttämöllä 7.8.2025.

Käsikirjoitus: Jonnakaisa Risto, Paavo Kääriäinen ja Juuso Timonen Ohjaus: Juuso Timonen Näyttelijät: Paavo Kääriäinen ja Jonnakaisa Risto Skenografia: Ada Halonen Äänisuunnittelu ja musiikki: Janne Masalin Nukenrakennus, nuketuskoreografia ja puvustus: Jonnakaisa Risto Käsiohjelma ja piirustukset: Jonnakaisa Risto Teaser ja valokuvaus: Juuso Timonen Tuottaja: Wilhelmina Sederholm

Oppitunteja traalilaisesta sontiaismollottajasta 80-luvun lapsille

Miten avataan lahjapaketti, jonka jokaisen lahjapaperin alla on aina uusi lahjapaperi? Kansallisteatterin komedia Oppitunteja eläville pyöri joutokäynnin kierroksilla.

Näyttämökuvien vihreät ja keltaiset värit, avautuvat ja sulkeutuvat liukuovet sekä avautuvien ovien takaa esiin työntyvät kuljetustasot olivat ilmiselvästi peräisin 60- ja 70-luvun scifi-elokuvista. Kuvassa oikealla tulevaisuudentutkimusviraston muusikot **Ringa Manner** ja **Karin Mäkiranta**. Etualalla näyttelijät **Joonas Heikkinen**, **Katariina Kaitue**, **Janne Reinikainen** ja **Heikki Pitkänen**. Kuva © **Katri Naukkarinen**

Kansallisteatterin komediassa Oppitunteja eläville tulevaisuutta tutkitaan 70-luvun Suomessa. Esityksen näyttämöestetiikka ei kuitenkaan kertonut tuon ajan Suomesta, vaan näyttämökuvien vihreät ja keltaiset värit, avautuvat ja sulkeutuvat liukuovet sekä ovien takaa esiin työntyvät kuljetustasot olivat ilmiselvästi peräisin 60- ja 70-luvun scifi-elokuvista. Näitä edeltäneillä vuosikymmenillä B-luokan halpatuotannot kuvattiin yleensä vielä mustavalkoisina.

Aikaisemmissa produktioissaan ohjaaja Akse Pettersson on käyttänyt taidokkaasti esineteatterin tarjoamia keinoja. Esineiden aiheuttama kaaos on toiminut tarinoiden käänteentekevänä kulminaatiopisteenä.

Oppitunteja eläville on komedia, ja nyt esitys oli hauskimmillaan heti alussa. Näytelmän tulevaisuudentutkijat yrittivät rakentaa yhden tutkijan ympärille kauko-ohjattavaa kyborgia. Näillä ihmisen esittämillä roboteilla on pitkä historia scifi-elokuvien genressä. Niillä on ollut joko hirviön tai pellehahmon rooli. Vuonna 1977 ensi-iltansa saaneessa Tähtien sodassa Kenny Bakerin esittämästä R2-D2-robotista tuli elokuvan rakastetuin hahmo.

Robottivitsi nauratti, vaikka sen käänteet olivat ennalta-arvattavissa. Vitsin huipennukset toimivat hyvin molempiin suuntiin. Sen jälkeen minulle tapahtui katsojana jotakin, jota en ole kokenut teatterissa vuosiin. Putosin näiltä Petterssonin komiikan rattailta niin että tanner tömähti.

Tampereen Teatterikesän pääohjelmiston esittelyyn on laitettu Katri Stoltin Kulttuuritoimituksen verkkosivulle kirjoittamasta kritiikistä sitaatti: ”Oppitunteja eläville on kuin lahjapaketti, jonka jokaisen lahjapaketin alla on aina uusi lahjapaketti.” Miten tällainen lahjapaketti avataan ja itse lahja saadaan esiin?

Pettersson työstää käsillä olevaa produktiota improvisaation avulla. Harjoitusten aikana näyttelijät ovat ideoineet Petterssonin ensimmäisen luonnoksen pohjalta sisältöä, ja käsikirjoitus on synteesi näin syntyneestä materiaalista.

Esityksen näyttelijöistä Katariina Kaitue ja Janne Reinikainen ovat eläneet lapsuuttaan 70-luvulla. Joonas Heikkinen, Heikki Pitkänen ja Pettersson itse ovat syntyneet vasta paljon myöhemmin 80-luvulla. Näytelmän muusikot Ringa Manner ja Karin Mäkiranta ovat vielä heitäkin nuorempia. Ei siis ole ihme, että 70-luvun Suomi on nähty lapsen silmin, ja sen estetiikka on television estetiikkaa. Kuvat, joita näytelmän Janne näki ryhmän rakentamassa tulevaisuussimulaattorissa Arnold Schwarzeneggereineen, olivat mediakuvia Petterssonin omasta lapsuudesta.

Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa. Menneisyyteen saamme näköyhteyden menemällä johonkin vanhoja scifi-elokuvia näyttävään suoratoistopalveluun. Näissä elokuvissa saa visuaalisen hahmon ihmismielen neljäs ulottuvuus, joka parhaillaan kiidättää meitä kiihtyvällä vauhdilla kohti mustaa tulevaisuutta. Petterssonin mukaan Oppitunti eläville on näytelmä siitä suuresta inhimillisestä viasta, joka ei parane itsestään edes iän karttuessa.

Tarinan käänteet lähtivät roolihenkilöiden välisistä konflikteista. Kuvassa **Katariina Kaitue**, **Joonas Heikkinen**, **Heikki Pitkänen** ja **Janne Reinikainen**. Kuva © **Katri Naukkarinen**

Taistolaisuus on Petterssonin sukupolven ihmisille ilmiselvästi kuin muinaisuudesta teleportaation esiin loihtima traalilainen sontiaismollottaja, toisaalta naurettava ja toisaalta myös pelottava. Miten 70-luvulla nuoruuttaan eläneet ja ainakin koulumenestyksensä perusteella usein ikäluokkansa lahjakkaimmat ihmiset ovat voineet sortua moiseen tyhmyyteen?

(Traalilainen sontiasmollottaja on tappavan vaarallinen, mutta myös todella tyhmä peto. Tämä hirviö lennähti tähän kritiikkiin Douglas Admasin vuonna 1979 ilmestyneestä kirjasta Linnunradan käsikirja liftareille.)

Haastattelussa Pettersson viittaa omiin vanhempiinsa, kun hän perustelee sitä, miksi tyhmyyttä ruotivan näytelmän tapahtumat on ajoitettu 70-luvulle: ”Halusin kokeilla, miltä tuntuu tutkia sitä – se on minun vanhempieni se vuosikymmen, kun heidän jälkikasvuaan ei vielä ollut olemassa.” Hän ei kuitenkaan avaa kysymystä tämän pidemmälle.

Ilmeisesti tämä asia on kuitenkin askarruttanut Petterssonia ja hänen näyttelijöitään niin painavana objektina, että näytelmä jäi kiertämään loputonta ympyrää tämän painovoimakentän ympärillä. Petterssonin aikaisemmille produktioille tunnusomainen kepeys oli poissa. Tarinan dramaattiset käänteet toteutettiin roolihenkilöiden välisten konfliktien kautta. Kohtausten viisto huumori liukasteli näyttelijöiden ylitulkintoihin.

Petterssonin mukaan 70-luku edustaa eräänlaista toiveikasta aikaa. Se oli ideologioiden, teknologisten visioiden, yhteiskunnallisten kokeiluiden ja optimismin aikaa. Sen optimistiset visiot ja ajatukset tulevaisuudesta erosivat nykyajasta. Nyt tulevaisuutta ajatellaan dystopioiden kautta.

Itse näytelmässä tuo optimismi loisti poissaolollaan. Tyhmät puheet, hullunkuriset temput ja koheltava slapstick-huumori kuuluvat erottamattomasti pöhkökomedian genreen, mutta nyt tämä myllytys pyöri hyvin hitailla kierroksilla. Esityksen energiatasot olivat ajoittain niin matalat, että minun pääni sisäistä kuvastoa alkoivat täyttää sellaiset 70-luvun televisiohuumorin helmet kuin Ylen Ilkamat ja Spede Show Uuno Turhapuroineen.

Mitä meidän vielä elossa olevien tästä piti oppia? Saimmeko me katsojat vastausta kysymykseen, mikä sai kokonaisen sukupolven lahjakkaimmat nuoret hurahtamaan kommunismiin? En osaa sanoa. Tuon mainion robottikohtauksen jälkeen otteeni näytelmästä kirposi. En katsonut, vaan olin katsovinani. En kokenut, vaan olin kokevinani. Putosin kärryiltä. Ehkä jotain perää on väittämässä, ettei vanhuus tule yksinään.

Elin itse nuoruuttani 70-luvulla. Ehkä minussa pihisee yhä 50 kuluneen vuoden jälkeenkin katkeruus. Kuuluin niihin, joiden mielestä taistolaisten Tampereen yliopiston alakuppilassa puoliväkisin myymä vähemmistökommunistien Tiedonantaja oli ”Taudinkanta”. Taistolaisilla oli aina parhaat bileet ja minä olin ulkopuolinen. Politiikka rikkoi tuolloin ihmissuhteita vähän samalla tapaa kuin nytkin.

Ymmärrän hyvin, miksi Teatterikesän taiteellinen johto otti pääsarjan ohjelmistoon. Petterssonin nimellä ja Kansallisteatterin arvovallalla Tampereen Työväen Teatteri saadaan täyteen maksavia katsojia. En tiedä, miten kävi, mutta varmasti tähän tähdättiin.

Oppitunteja eläville Kansallisteatterin esitys Tampereen Teatterikesän pääsarjassa 6.8.2025 Ohjaus ja käsikirjoitus Akse Pettersson, tekstimateriaali Akse Pettersson ja työryhmä, lavastussuunnittelu Katri Rentto ja Akse Pettersson, pukusuunnittelu Auli Turtiainen, valosuunnittelu Anna Pöllänen, videosuunnittelu Ida Järvinen, sävellys ja sanoitus Karin Mäkiranta ja Ringa Manner, äänisuunnittelu Akse Pettersson, Karin Mäkiranta ja Ringa Manner, naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen, nukkejen suunnittelu Sanna Levo ja Akse Pettersson, erikoistarpeiston suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff, näyttelijät Joonas Heikkinen, Katariina Kaitue, Heikki Pitkänen ja Janne Reinikainen

Neuvostoihmisen loppu oli kirjallisuuteen pohjautuvaa loisteliasta puheteatteria

Näytelmässä sairaanhoitaja hoitaa post-traumaattisista oireista kärsivää ja kuolemaa tekevää Vasili Petrovitšia, toveri N:ää. Sairaanhoitajan kasvoilla on kaasunaamari ja käsissään paksut kumihansikkaat. Nobel-palkitun Svetlana Aleksijevitšin romaaniin perustuvan näytelmän tekijät halusivat näin varoittaa meitä: fasismina ja kommunismina viime vuosisadalla oireillut tappava sairaus, kollektiivinen hulluus, ei ole kadonnut minnekään. Se tarttuu yhä herkästi ja on saamassa jälleen pandemian mittasuhteet.

Tarinan Vasili Petrovitš N:n asiat olivat kuitenkin tavallaan hyvällä tolalla. Vanhana tällä sotaveteraanilla oli hoivakodissa oma huone ja hoitaja, jolla oli aikaa palvella hänen tarpeitaan aamuista vessakäyntiä myöten. Pakkopaitaan N laitettiin, kun hän yritti polttaa huoneensa ja samalla koko sairaalan, mutta vain hetkeksi. *Kuva (c) Helsinki 98*

Helsinki 98 -teatterin vuonna 2023 kantaesitetyn näytelmän suosiota ei oikeastaan tarvitse ihmetellä. Neuvostoihmisen loppu oli loistavaa, kirjallisuuteen pohjautuvaa puheteatteria. Käsikirjoitus perustuu kirjallisuuden Nobel-palkinnolla palkitun Svetlana Aleksijevitšin samannimiseen romaaniin. Jo lähtökohdiltaan loistava näytelmä sai viimeisen silauksen tiistaina Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen -näyttämöllä tavasta, jolla Sami Lanki tulkitsi roolinsa. Aleksijevitšin romaanin intersubjektiivinen olio, homo sovieticus, muuttui näyttämöllä lihaksi ja vereksi. Tuota oliota edusti tarinassa 87-vuotias Vasili Petrovitš N, kommunistisen puolueen jäsen vuodesta 1922.

Klassisen puheteatterin perinteitä rikkoi – tai ehkä oikeammin täydensi – Pavel Semchenkon esitystä varten tekemä video. Sen vaihtuvat kuvat kertoivat kommunistidiktatuurin kauheuksista, joiden kuvaamiseen meillä ei ole sanoja. Tapahtumat menevät täysin meidän eläytymiskykymme ulkopuolelle. Ainakin minulle kuvat nälkään kuolleiden lasten ruumiista, joita oli koottu suuriksi kasoiksi, olivat jälleen liikaa.

Ukrainassa syntynyt ja nykyisin Valko-Venäjällä asuva Aleksijevitš on kirjoittanut romaaninsa venäjäksi. Hän kuuluu siten epäilemättä siihen venäjänkielisen kirjallisuuden loistavaan kaanoniin, jota suomalaiset lukijat ja ennen kaikkea suomalaiset teatterintekijät ovat ihailleet ja rakastaneet poliittisista suhdanteista riippumatta. Aleksijevitšin teksti on aidosti moniäänistä, eikä vain fiktiivisessä mielessä. Hän haastatteli romaanejaan varten vuosina 1991–2012 satoja ihmisiä, jotka olivat eläneet ja kokeneet hänen laillaan tuon 70 vuotta kestäneen neuvostoajan.

Usko ja vallankumous

Viime vuosisadalla kommunismi myytiin älymystölle tieteellisenä maailmankatsomuksena. Neuvostoälymystöön epäilemättä kuulunut, näytelmän N puolustelee kuoleman lähestyessä tätä kollektiivista hairahdusta sillä, että kysymys oli uskosta. Kommunismi ei ollut poliittinen ideologia, vaan uskonto.

Ehkä tämäkin osittain selittää sitä, että näytelmää on esitetty loppuunmyydyille katsomoille jo kolme vuotta. Se on ehkä toiminut jonkinlaisena puhdistavana katumusretriittinä taistolaisajan kokeneelle sukupolvelle. ”Kyllä me tiesimme totuuden, ja olihan sen vähän hölmöä, jopa naurettavaa, mutta me uskoimme vilpittömästi tähän tulevaan paratiisiin maan päällä.”

”Halusimme rakentaa Jumalan valtakunnan maan päälle. Kaunis toteutumaton haave, ihminen ei ole vielä valmis. Ihminen ei ole täydellinen”, näytelmän N kiteytti tämän uskon merkityksen.

Tänään tämä rajaton usko oman asian oikeutukseen on palannut tavallaan juurilleen. Yhdysvalloissa MAGA-liikkeen ytimessä olevista evankelisista kristityistä on muodostunut radikaali vallankumouksellinen liike. Yuval Noah Harari kutsuu kirjassaan Nexus tätä hämmentävää täyskäännöstä konservatiivien itsemurhaksi.

Tarinan N kaipasi vallankumouksellisesta innosta kiiluvia silmiä ympärilleen. Näytelmän lopussa hän hakkasi vielä päätään toteutumattomien unelmien betoniseinään niin, että veri lensi: ”Minä haluan kuolla kommunistina!” Tosin kukaan meistä ei osannut etsiä noita vallankumouksellista intoa kiiluvia silmiä 90-luvulla horisontin oikealta reunalta.

Tämän uskonnon ensimmäinen paavi, Vladimir Lenin, taisi jopa kopioida oppinsa kommunistisen puolueen erehtymättömyydestä suoraan katoliselta kirkolta. Myös näytelmään oli ladattu paljon meille kaikille yhteistä uskonnollista symboliikkaa. Hoitajan N:lle tarjoama vesi muuttui hiekaksi, ja hiekkaa valui myös kastelukannusta, jolla N yritti kastella huoneensa ruukkukasvia. N sai uskonsa takia juoda katkeran kalkin, ja hänen talonsa oli vahvasta uskosta huolimatta rakennettu hiekalle.

N:n tarina

Näytelmän ensimmäisessä jaksossa N pohtii vanhuksena suhdettaan kommunismiin ja Neuvostoliiton todellisuuteen. Toisessa jaksossa hän muisteli nuoruuttaan, elämänsä rakkautta ja miehuutta kunnon kommunistina ja valtion virkamiehenä. Sitten koitti tämän vankkumattoman uskon kiirastuli: 30-luvulla alkaneet Josif Stalinin käynnistämät puhdistukset. Ensin vangittiin N:n vaimo ja sitten myös N joutui salaisen poliisin kynsiin.

Ohjauksen taiturimaisuus näkyi nytkin yksityiskohdissa. Painajainen vankilamiljöö syntyi kolmesta harmaaksi maalatusta laudasta, jotka Lanki nosti eteensä pystyyn ja työnsi sitten kaulansa niiden väliin jääneeseen rakoon. Olet nalkissa! Itse kohtauksen kuvaamaa todellisuutta, vankiselliä, johon on ahdettu 50 vankia niin, ettei kukaan pysty istumaan ja jossa tarpeet tehdään nurkassa lojuvaan tynnyriin, meidän on mahdotonta sisäistää tai edes ymmärtää.

*N pakotettiin kidutuksen avulla tunnustamaan ilmiantajan hänen syykseen langettamat rikokset. Alkoi N:n matka vankileirien saaristoon. Kuva (c) Helsinki 98*

N pakotettiin kidutuksen avulla tunnustamaan ilmiantajan hänen syykseen langettamat rikokset. Alkoi N:n matka vankileirien saaristoon. N:stä tuli pieni ratas vankityövoiman käyttöön, eli käytännössä orjuuteen perustuvassa neuvostotaloudessa. Vapautuksen gulagin kahleista antoi Hitlerin natsi-Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon kesällä 1941. Gulagin uhreille komennus rintamalle merkitsi pientä toivonkipinää, mahdollisuutta edes jollakin tavalla selvitä muuten toivottomalta näyttäneestä tilanteesta.

Jo tsaarien Venäjällä harjoitettu venäläistämispolitiikka sai Stalinin valtakaudella kansanmurhan luonteen. Saksalaisten edetessä Ukrainassa kohti Kiovaa salaisen poliisin NKVD:n vankiloissa olevia poliittisia vankeja ei evakuoitu tai rekrytoitu armeijaan, vaan heidät teloitettiin järjestelmällisesti. Näytelmässä N näki painajaisia hirttäjäisistä.

Semchenkon videoiden kuvamontaasit kertoivat Ukrainan nälänhädän Holodomorin uhreista. Stalin halusi lannistaa itsenäisyydestä haaveilevat ja omasta kulttuuristaan haaveilevat ukrainalaiset ruotuun tahallaan aiheutetulla nälänhädällä.

Aikaisemmin maailman vilja-aittana pidetyssä Ukrainassa kuoli 1930-luvun ensimmäisinä vuosina varovaistenkin arvioiden mukaan noin kaksi miljoonaa ihmistä nälkään. Nälkäkuolemat olivat yleisiä tuolloin myös muualla Neuvostoliitossa. Niiden syyksi on esitetty maatalouden pakkokollektivisointia. Samaan aikaan Neuvostoliiton kommunistinen johto kuitenkin myi suuria määriä viljaa ulkomaille saadakseen rahaa teollisiin investointeihin.

Näytelmän tekijät ja merkitys

Näytelmän ohjaajan nimeä tai kansalaisuutta ei kerrota. Ohjaaja ei halua nimeään julkisuuteen Venäjän sodan takia. Silti näytelmän tekijöiden näkyvä nimiluettelo paljastaa sen, miten Vuosaaren lukion tyhjilleen jääneisiin tiloihin näyttämön ja 80 katsojan katsomon pystyttänyt Helsinki 98 on ponkaissut hurjaan maineeseen kolmessa vuodessa.

Nykyhetki ja peilikuva

Vallankumouksellisuus, horjumaton usko siihen, että ollaan eettisesti ja moraalisesti muita ylempänä ja politiikassa jumalan tai vähintään täydellisen totuuden asialla, ei ole kadonnut mihinkään. Tänään vallankumoukseen on ryhtynyt radikaali oikeisto. Se on miljardöörien sotaa maailman köyhiä vastaan.

Jäin kerettiläisesti miettimään, mitä meille kertoisi kirja hyvinvointivaltion lopusta ja kuka tämän avainromaanin meille kirjoittaa. Tarinan Vasili Petrovitš N:n asiat olivat kuitenkin tavallaan hyvällä tolalla. Vanhana tällä sotaveteraanilla oli hoivakodissa oma huone ja hoitaja, jolla oli aikaa palvella hänen tarpeitaan aamuista vessakäyntiä myöten. Pakkopaitaan N laitettiin, kun hän yritti polttaa huoneensa ja samalla koko sairaalan, mutta vain hetkeksi.

Suomessa moni levoton vanhus elää suuren osan elämänsä viimeisistä kuukausista ja päivistä vuoteeseensa lepositeillä kahlittuna. He kuuluvat kuitenkin niihin onnenmyyriin, jotka ovat jonkinlaisen hoitopaikan saaneet.

Neuvostoliiton kaaduttua länsimaiden johtajia ja älymystöä elähdytti naiivi usko siihen, että tuotantovälineiden yksityistäminen ja markkinavoimat muovaavat Venäjästä demokratian. Amerikkalainen taloustieteilijä ja historioitsija Timothy Snyder on verrannut tätä uskoa kommunistien uskoon kommunismin vääjäämättömyyteen. On kuviteltu, että taloudelliset lainalaisuudet olisivat jonkinlaisia luonnonlakeja, joita kehityksen kulku seuraa vääjäämättömästi.

Pettymys on ollut sitäkin rajumpi, kun näin ei käynyt. Vähän hampaan irvessä ja kaula takakenossa omaksuttu ystävyys tämän merkillisen olennon, homo sovieticuksen, kanssa on muuttunut jälleen viholliskuviksi. Nyt venäläisyys symbolisoi toisaalta tyhmyyttä ja taitamattomuutta, toisaalta kataluutta, viekkautta ja hirviömäistä pahuutta. Suomen kielessä on tällaiselle viholliskuvien intersubjektiiviselle venäläiselle ollut jo ainakin sortovuosista asti kaksitavuinen käsite ryssä.

Neuvostoihmisen loppu

Helsinki 98 -teatterin esitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 5.8.2025. Esitys kuului Tampereen Teatterikesän pääsarjan ohjelmistoon.

Käsikirjoitus: Svetlana Aleksijevitš Suomennos: näytelmän ohjaaja ja Martti-Tapio Kuuskoski Ohjaus: (ohjaaja ei halua nimeään julkisuuteen Venäjän sodan takia) Lavastus, videot, valot, juliste: Pavel Semchenko Puvut, maskeeraus: Anis Kronidova Äänisuunnittelu: Ville MJ Hyvönen Rooleissa: Sami Lanki ja Elli Närjä