Tällaista harrastajateatteri on parhaimmillaan. Viiden näyttelijän läsnäolossa oli aitoa harrastajateatterin taikaa. Näiden nuorten naisten omat elämänkokemukset ja todellisuutta syväluotaava teksti kuvastivat viisaasti elämää itäsuomalaisessa rajakaupungissa kasvaneen ihmisen perspektiivistä.
Kirjailija Riina Tanskanen on määritellyt sarjakuva-albuminsa tietokirjoiksi. Imatralaisen Teatteri Vaientamattoman esitys Tympeät tytöt – Luokkakipuja oli silmiä avartava kokemus. Siinä maailmaa ja sen yhteiskunnallisia rakenteita tarkasteltiin nuoren naisen näkökulmasta. Dramaturgian Tanskasen palkituista teoksista on tehnyt Lauri Haltsonen, ja käsikirjoitusta on muokannut koko työryhmä. Tekijöitä yhdistävät sama sukupolvi ja imatralaiset juuret.
Tanskasen kieli on todella ilmaisuvoimaista. Hän osaa kääriä maailmantalouteen, köyhyyteen ja tasa-arvoon liittyvät vaikeat käsitteet ja tilastofaktat meheviksi kielikuviksi, jotka vertautuvat hänen piirrostensa omaleimaiseen muotokieleen.
Alle 30-vuotias Tanskanen käyttää myös kielikuvia, joiden kaikki merkitykset eivät varmasti täysin auenneet minun laiselleni muinaisella kivikaudella syntyneelle ”setämiehelle”. Jo Tanskasen alun perin Instagramissa julkaiseman sarjakuvan nimi saattaa eksyttää tällaisen luolamiehen oikean ymmärtämisen kapealta kinttupolulta. Jyväskylän Ylioppilaslehden haastattelussa Tanskanen kuvaakin ihannemaailmaansa sellaiseksi, jossa jokaisella on vapaus olla rehellisesti ja rauhallisesti monimutkainen.
Omien sanojensa mukaan pari sataa kirjaa vuodessa lukeva Tanskanen voi kysyttäessä varmasti kertoa ulkomuistista useiden feministiteoreetikon käsityksiä tytöttelystä. Ajan merkki tytöttelyn tarkoituksellisuudesta on verkossa leviävä video, jossa amerikkalainen pastori Jared Longshore sanoo kannattavansa Yhdysvaltain perustuslain 19. lisäyksen (naisten äänioikeuden) poistamista. Hälyttävää on se, että Yhdysvaltain puolustusministeri Pete Hegseth jakoi tätä videota viestipalvelu X:ssä.
Tanskasen sarjakuvat ovat ”pilluenkeleineen” toisaalta karnevalistisen ilottelevia ja toisaalta painavaa faktaa maailman tilasta. Haltsosen dramaturginen ratkaisu tekstin runsauteen oli selkeä: ei kompromisseja. Teoksina sarjakuva-albumit ovat persoonallisia, pohdiskelevia ja hyvin perusteltuja esseitä, ja Haltsonen on tuonut ne näyttämölle sellaisinaan. Kohtauksia ei ole yritetty liittää toisiinsa keinotekoisella kehyskertomuksella, vaan viisi näyttelijää siirtyivät näkökulmasta toiseen rooliasuja tiuhaan vaihtamalla.
Lopputulos oli kaksi ja puoli tuntia kestänyt, voimakkaasti kantaa ottava esitys. Tanskasen rikas kieli ja ryhmän raikas esittäminen pitivät katsojan otteessaan. Esitys oli merkityksillä raskautettu – sen tarkoitus ei selvästi ollut vain viihdyttää, vaan haastaa katsojansa.
Olen itse asunut Imatralla pari vuosikymmentä. Ehkä siksi esityksen puhuttelevin hetki oli imatralaisella kielellä kirjoitettu osuus niistä nuorista aikuisista, jotka eivät lähteneet: ”Mie oon autioituvat keskustat ja puupellot. Kolea itätuuli. Katseilta syrjässä. Muuttotappiot ja työttömyyskäyrät. Rappeumat ja syövät. Mie tunnen syrjän miun joka solulla.”
Esitys alkoi ilmiöstä, jota Anja Kauranen on kutsunut ”pelon maantieteeksi”. Naisen kehoon liittyy odotuksia ja vaatimuksia, jotka tytöt sisäistävät jo lapsena. Näyttämölle asetetun peilin edessä käytiin läpi koko kasvuun liittyvien ristiriitaisten tunteiden kirjo – itseinhosta aina voimauttavaan vihaan asti.
Karnevalistiseen kevennykseen päästiin liioittelun kautta. Nuoret naiset muuntuivat törkeyksiä laukoviksi nuoriksi miehiksi vartalo hyökkäävässä etunojassa ja lippis takaraivolla. Me setämiehetkin pääsimme näyttämölle tekoviiksien ja vatsatoppausten muodossa. Näyttämölle tuotiin koko ahdistelun repertuaari arvioivista katseista kikkelikuviin ja raiskausfantasioihin.
Luokkakipuja kertoi tarinan tytöstä, joka lähtee vaatimattomista oloista taidelukioon ja edelleen korkeakouluun. Se oli näytelmän tarinallisin ja minulle tuttu joidenkin naiskirjailijoiden esikoiskirjoista. Duunarivanhempien kodista lähteneen on opeteltava elämäntapoja, jotka yläluokkaiselle opiskelutoverille ovat itsestäänselvyyksiä. Luokkanousu tekee kipeää. Jäin miettimään, olenko koskaan törmännyt vastaavaan vertailuun taloudellisen ja henkisen pääoman eroista miesten kirjoittamissa romaaneissa?
Tanskasen havainnot länsimaisesta elämäntavasta ovat tarkkoja, eikä feminismi säästynyt kritiikiltä. Menestyksen lumossa on toisinaan unohdettu ne naiset, jotka joutuvat siivoamaan ne lasikaton sirpaleet, jotka uranaiset tieltään rikkovat.
Sorron ytimessä oli patriarkaatin ja kapitalismin liitto. Hauskassa kohtauksessa patriarkaatti livahtaa kirkon helmoista kapitalismin kainaloon. Ajatus oli, että talous kukoistaa naisten tekemän ilmaisen kotityön varassa. Vaikka näin on ollut kaikissa järjestelmissä, rahatalouden myötä tälle eriarvoisuudelle voidaan laskea hinta – ja se liikkuu triljoonissa dollareissa.
Esitys on otettu Imatralla hyvin vastaan. Vaikka aihe on monelle konservatiiville kuin punainen vaate, paikallislehtien Etelä-Saimaan ja Uutisvuoksen kritiikit ovat olleet ylistäviä. Imatran teatterilla on asiantunteva ja omiaan kannustava yleisö, ja teatteriharrastus jatkuu paikkakunnalla vahvana sukupolvelta toiselle.
Esitys on toteutettu yhteistyössä Teatteri Imatran kanssa. Suuren suosion vuoksi Tympeistä tytöistä järjestetään lisäesityksiä vielä tammikuussa. Ryhmä vierailee myös Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä, ja Työväenmuseo Werstaan näyttämöllä se nähtiin tammikuun alussa. Werstaalla on myös esillä Tanskasen sarjakuvanäyttely 11. tammikuuta asti.
Tympeät tytöt – Luokkakipuja, Teatteri Vaientamattomien esitys Työväenmuseo Werstaan näyttämöllä 3.1.2026
Näytelmä perustuu kirjailija Riina Tanskasen sarjakuva-albumeihin Tympeät tytöt -Aikuistumisriittejä ja Tympeät tytöt – Luokkakipuja, ohjaus ja dramaturgia Lauri Haltsonen, käsikirjoitus Työryhmä, lavastus Annika Lipponen, valosuunnittelu Emmy Haltsonen,
äänisuunnittelu Tomi Pitman, rooleisa Aada Ahvenainen, Joanna Riikonen, Lumi Korpelainen, Saimi Laine, Sandra Strömberg ja Venla Solonen
