Krispi Fraid – peilikuva, petos ja kananlento

Samuli Niittymäki muuttuu tässä performanssissa ihmisestä kanaksi – jokainen uutta keski-ikää parhaillaan elävä voi seurata tämän metamorfoosin edistymistä oman kylpyhuoneensa peilistä. Kripsi Fraid pohtii elämän tarkoitusta ja kaikkia muita vähäpätöisiä kysymyksiä, joilla emme yleensä itseämme kiusaa. Esitys oli ladattu niin täyteen merkityksiä, että katsojana olin tikahtua naurun ohella myös aivoähkyyn. Mitä pelättävää muka on siinä täydellisyyttään kimaltelevassa elämässä, jota me mielestämme elämme?

Samuli Niittymäki on fyysisen esittämisen mestari, ja hänen taidokas, fyysistä kipua kuvaava pantomiiminsa vei omat ajatukseni nuoruuteen ja elämäni kauheimpaan kankkuseen. Kuva © Kansallisgalleria/Petri Virtanen

Samuli Niittymäen viljelemä huumori on hervottoman hauskaa ja kuolemanvakavaa. Näillä aseilla hän kuvaa terävästi taiteen keinoin todellisuutta, jota me pakenemme mainosten ja viihteen luomaan valetodellisuuteen. Esityksessä Kripsi Fraid Niittymäki muuttuu kanaksi. Saman metamorfoosin meistä itse kukin kokee, jos saa elää riittävän vanhaksi. Posket alkavat roikkua kuin kanan heltat ja nenä korostuu kasvonpiirteissä terävänä nokkana. Ruoto painuu kumaraan ja koko keho tärisee ja tutisee silkkaa haurauttaan. Eletyt vuodet ovat paistaneet sen rapeaksi!

Esityksen nimi on hauska ja moniselitteinen sanaleikki. Kun nimi Kripsi Fraid lausutaan ääneen, se kuulostaa sanoilta crispy fried. Mikä voisi olla arkisempaa ja tylsempää kuin pikaruoka? Sattumaa ei ole tietenkään sekään, että tämä ”rapeaksi paistettu” Kripsi Fraid on myös Niittymäen ja Joonas Heikkisen esityksessä mainoksia tehtailevan firman nimi.

Toisaalta kripsi on epäilemättä mainosten tekijöiden ammattislangia. Se on väännös englannin kielen sanasta crisp ja tarkoittaa täydellisyyden tavoittelua. Mainostoimistoissa ja jälkikäsittelyssä sanaa crisp käytetään kuvaamaan veitsenterävää, kirkasta ja huoliteltua lopputulosta. Englannin kielen sana fraid ei tässä yhteydessä kaipaa enää lisätulkintaa. Tulkintaa kaipaa sen sijaan se, miksi meidän pitää pelätä täydellisyyden tavoittelua?

Ilkikurinen tulkinta Niittymäen ja kumppaneiden moniulotteisesta performanssista on se, että me kotkotamme täällä oman aikamme ja sitten elämä päättyy kuin kananlento avuttomaan räpistelyyn. Vahingossa auki jäänyt mikrofoni paljasti, että maailman mahtavista ainakin Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Kiinan presidentti Xi Jinping haaveilevat iankaikkisesta elämästä jo täällä maan päällä. Toistaiseksi biologinen tosiasia on kuitenkin se, että mainostajien ja viihdeteollisuuden luoma illuusio täydellisestä elämästä on silkkaa valetta, eikä edes vallan täyteys tätä tosiasiaa muuksi muuta.

Esitys oli täyslaidallinen aikamme suoritus- ja imagokulttuuria kohtaan. Meiltä vaaditaan terävyyttä ja edustavuutta, mutta ruumiimme ja psyykemme ovat hauraita ja pelokkaita.

Performanssi alkoi kohtauksella, jossa mainostoimiston tuottajaa esittänyt Heikkinen seisoi newyorkilaisen hotellihuoneen oven edessä ja yritti saada ohjaaja Niittymäen heräämään ja avaamaan oven. Heidän yhteisen firmansa menestyksen päivistä kertoi hotellihuoneen numero 778 ovessa. Numerologiassa 77 symbolisoi usein sisäistä viisautta, henkistä heräämistä ja tietoisuutta; 8 on universaali aineellisen menestyksen, vaurauden ja auktoriteetin symboli. Niiden yhdistelmä 778 tulkitaan usein viestiksi siitä, että kova työ kantaa hedelmää ja taloudellinen tai ammatillinen menestys on saavutettu.

Nyt Heikkisen koputuksiin, käskyihin, aneluihin ja rukouksiin ei vastattu. Tai vastattiin lopulta, mutta ovi pysyi itsepintaisesti kiinni. Kohtaus oli siten eräänlainen muunnos perinteisestä ovifarssista. Yllätysmomentin tuotti se, että ovi ei todellakaan auennut. Samalla se oli todellinen Heikkisen bravuuri näyttelijänä. Kunnon tuottaja kävi tähän tahtojen taistoon aikaisempien taisteluiden tuomalla kokemuksella. Sitten päättäväisesti annetut käskyt ja huutaminen muuttuivat aneluksi ja lopulta rukouksiksi, kun ovi pysyi itsepintaisesti kiinni.

Performanssi alkoi kohtauksella, jossa mainostoimiston tuottajaa esittänyt Joonas Heikkinen seisoi newyorkilaisen hotellihuoneen oven edessä ja yritti saada ohjaaja Niittymäen heräämään ja avaamaa oven. Kuva © Kansallisgalleria/Petri Virtanen

Seuraavassa kohtauksessa nämä menestyksen kulissit nostettiin Kiasma-teatterin lavastetorniin. Niittymäki makasi näyttämökorokkeelle asetetulla vuoteella pukeutuneena verenpunaiseen oloasuun. Alkoi maineensa kukkuloilla eläneen ohjaajan kivulias herääminen todellisuuteen. Niittymäki on fyysisen esittämisen mestari, ja hänen taidokas, fyysistä kipua kuvaava pantomiiminsa vei omat ajatukseni nuoruuteen ja elämäni kauheimpaan kankkuseen. Vanhassa ja kuluneessa vitsissä tähän kauheuteen liitetään sekä kuolemanpelko että kuoleman kaipuu. Nyt ei kuitenkaan podettu alkoholin vieroitusoireita, vaan eletyn elämän aiheuttamaa krapulaa.

Niittymäen vierellä sängyllä oli firman logolla varustettu pahvimuki. Logossa oli kuva paistettua kanankoipea siivellään pitävästä kanasta. Kuvan kannibalismiin viittaava symboliikka oli groteskia, vaikkei sitä vielä edes katsottu kanan silmin. Oma mielleyhtymäni logosta vei kukkamultaa markkinoineen Biolanin takavuosien mainokseen, joka muistuttaa siitä, mitä kaikesta syömästämme ruoasta lopulta tulee: ”Yks kakkaa, kaks kakkaa…”

Onko kaikki, mitä olen elämässäni saanut aikaan, pelkkää paskaa? Aiheellinen kysymys jokaiselle, joka parhaillaan kelluu oman erinomaisuutensa aallonharjalla. Niittymäen synkälle itsetutkistelulle antoi tahtia näyttämöllä rumpupatterin takana rumpuja takonut muusikko ja äänisuunnittelija Ilkka Tolonen. Volyymia esitykselle antoivat valtavat kovaääniset. Ne olivat tuttu elementti jo Niittymäen esityksestä Kohina. Kysymys kuului myös tuolloin: miten kovaa pitää huutaa tässä kakofonian maailmassa, jotta edes joku kuulee?

Arvoituksellinen metamorfoosi ihmisestä kanaksi tuotiin näyttämölle videon välityksellä. Niittymäen käyttämä naamio oli hätkähdyttävä. Vielä hätkähdyttävämpää oli Niittymäen elekieli ja fyysinen esittäminen, kun hän palasi valkokankaalta näyttämölle ja sieltä katsomoon kotkottamaan. Valkokankaalla ja näyttämöllä tämä vanha kana onnistui munimaan vielä jopa pari munaa. Mieleen tulivat oman sukupolveni ikinuoret, joille 70 on mukamas vasta uusi keski-ikä.

Esitys päättyi Heikkisen työtoverilleen Niittymäelle pitämään kiitospuheeseen. Sitä ennen hän houkutteli Niittymäen katsomosta takaisin näyttämölle heittämällä eteensä jyviä nokittavaksi. Esityksen katsojille tarkoitettuja tiedonjyviä olivat puheessa vilahtaneet viitaukset Niittymäen uraan ohjaajana ja taiteilijana todellisessa elämässä. Ainakin minä vakuutuin siitä, että oman elämänsä ja minuutensa kautta Niittymäki on jälleen pystynyt sanomaan jotakin yleispätevää ihmisenä olemisesta. Miehen tinkimättömässä asenteessa on jotakin hyvin vetoavaa, ja taiteilijana hän on tarkkanäköinen ja aivan hervottoman hauska.

Niittymäki valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi vuonna 2010. Mainosten tekijöiden maailmasta hänellä on myös omakohtaista kokemusta. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoo lopettaneensa mainosten tekemisen vuonna 2019 ja keskittyneensä taiteen tekemiseen. Kiasman verkkosivulla kerrotaan, että hän on vuodesta 2021 lähtien keskittynyt itsenäiseen taiteelliseen työskentelyynsä. Samana vuonna hänen esikoisohjauksensa Plup Plup – Two Water Bottles sai ensi-iltansa Teatteri Takomon näyttämöllä, jossa esitettiin myös hänen toinen ohjauksensa Kohina (2024), joka syntyi yhteistyössä äänisuunnittelija Tatu Nenosen kanssa.

Niittymäki on näytellyt muun muassa Kansallisteatterissa, Helsingin kaupunginteatterissa ja Teatteri Takomossa. Hänet on palkittu Jussi-palkinnolla elokuvasta Seurapeli (2020), ja televisiossa hänet on nähty esimerkiksi komediasarjassa Sunnuntailounas (2018–2025).


Kripsi Fraid Esitys Kiasma-teatterin näyttämöllä 3.3.2026 Käsikirjoitus ja ohjaus: Samuli Niittymäki Muusikko ja äänisuunnittelija: Ilkka Tolonen Pukusuunnittelija: Tiina Kaukanen Valo- ja lavastussuunnittelija: Heikki Paasonen Näyttämöllä: Samuli Niittymäki ja Joonas Heikkinen Esityksen toteuttamiseen on saatu tukea Koneen Säätiöltä.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Hirvimetsä oli teatterielämys – Elli Salon teksti valottaa terävästi meidän miesten mielenmaisemaa

Jarno Kolehmainen ja Jose Viitala tekivät välillä hartiavoimin töitä kiskoessaan suurta hirvisonnia näyttämölle. KuvaMika Haaranen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Dramaturgi Elli Salon Hirvimetsä on hieno teksti. Siinä on useita tasoja ja syvyyttä. Kuunnelmaversio Salon näytelmästä sai Sokeain kuunnelmapalkinnon vuonna 2016.  Lappeenrannan kaupunginteatterissa Salon tekstistä on syntynyt Riko Saatsin ohjaamana ja dramatisoimana hieno tragikomedia.

Salo ymmärtää ja osaa kuvata sattuvasti ja terävästi meidän miesten mielenmaisemaa. Käsiohjelmassa hän kertoo kainuulaisista juuristaan ja siitä, miten syvällä hänen isänsä ja koko suku oli ja on metsästyksessä ja eräkulttuurissa.

Vaikka itselleni hirvenmetsästys ja koko metsästyskulttuuri ovat minulle vieraita, Salon asiantuntemusta en esityksen aikana epäillyt kertaakaan.

Dramaturgiksi Salo on opiskellut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Sitä ennen hän opiskeli muun muassa venäläistä kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Ainakin minulle tuli näytelmää seuratessani vahva tunne siitä, että Salon isän ja muiden sukulaisten keralla suomalaisessa metsässä kulkivat tässä tarinassa myös Anton Tšehovin ja Leo Tolstoin oloiset eränkävijät.

Salo on lahjakkuus, jolta on lupa odottaa vielä paljon.

Ohjaaja Riko Saatsi leikittelee teatterin konventioilla. Saatsi on muun muassa tehnyt näytelmään lisäyksen, jossa näyttelijä Jarno Kolehmainen näyttelijä Jarno Kolehmaisen roolissa kertoo, miten kauppakeskus Iso-Kristiinan ja kaupunginteatterin läpi kulkee ikivanha hirvien vaellusreitti. Tässä tarinassa hirvet käyttivät osaavasti samaa hissiä, jolla teatterin oma väki piipahtaa alakerran marketeihin tai viinakauppaan ostoksille tarpeen tullen.

Myös teatterin neljättä seinää pyrittiin murtamaan monin tavoin. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa näytelmän isä (Kolehmainen) ja poika (Jose Viitala) istuivat erätulen ääressä, laavun suojapressu levitettiin myös meidän yleisön ylle.

Saatsin napakka ohjaus kevennyksineen toimi kuitenkin Salon tekstin kanssa käsi kädessä. Salo käsittelee tekstissään suuria ja kipeitä aiheita, vanhenemista, luopumista, isien ja poikien välisiä suhteita ja sukupolvien välistä kuilua, jonka pohjalla on erilainen käsitys todellisuuden luonteesta.

Itku ja nauru ovat lähellä toisiaan. Tragikomedia on usein tehokas tapa kuvat teatterin keinoin todellisuutta, jonka me pyrimme tunnetasolla sitkeästi kieltämään. Nuorten tekijöiden tarinan keskiössä on huoli luonnon, maapallon biosfäärin nopeasta tuhoutumisesta.

Kolehmainen ja Viitala tekivät hienoa työtä näyttämöllä. Nostin Kolehmaiselle monta kertaa olematonta hattuani, kun hän laukoi isän roolin repliikkeihin kuuluvat eri jäkälälajien vaikeat latinankieliset nimet takeltelematta.

Kohtaus, jossa Kolehmaisen näyttelemä isä luetteli jäkälien latinakielisiä nimiä ja Viitalan näyttelemä poika suomensi ne, on hieno oivallus Salolta. Jo varhaisissa eräkulttuureissa eläimet, kasvit ja jopa luonnonilmiöt pyrittiin nimeämään tarkasti. Se kertoo, ettei varhaisiakaan ihmisiä ohjannut taikausko, vaan rationaalinen ajattelu, ainakin toimeentulon kannalta oleellisilla elämänalueilla. Sama ilmiöiden ja asioiden tarkka luokittelu on edelleen myös meidän tieteellisen ajattelumme perusta.

Salon näytelmän isä ja poika elävät henkisesti kahdessa erilaisessa todellisuudessa. Salon hieno oivallus teroitti tässä ainakin minulle sitä, että ne, jotka huutelevat meille sieltä toisesta todellisuudesta, eivät kaikki ole oikeasti sietämättömän tietämättömiä tomppeleita.

Salo ei ole unohtanut juuriaan. Hän kuvaa tätä eri-ikäisten miesten maailmaa tarkkanäköisesti ja lämmöllä. Ei ole tekijöiden vika, jos me miehet sarvinemme näytämme teatterin kirkkaissa valoissa vähän samanlaisilta kuin näytelmässä näyttämölle miehissä kiskottu 500-kiloinen hirvisonni.

Oivaltava oli myös Mika Haarasen lavastus, jossa avohakkuuraiskioksi parturoitu hirvimetsä on luotu näyttämölle kartonkirullien hylsyistä ja päätylevyistä. Näyttämöltä oli näin tavallaan suora yhteys Etelä-Karjalan ihmisten tärkeimpään syömähampaaseen, metsäteollisuuteen.

Luonto puhui näyttämöllä Ilkka Tolosen luoman äänimaailman kautta. Haarasen ja Topi Jukkalan valosuunnittelu tekivät näytelmän skenografiasta vaikuttavan kokonaisuuden.   

Hirvimetsä Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus Elli Salo 
Ohjaus ja dramaturgia Riko Saatsi (vierailija)
Lavastus Mika Haaranen
Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen (vierailija)
Äänitekniikka Olli-Pekka Pyysing
Valosuunnittelu Mika Haaranen, Topi Jukka
Näyttämöllä Jarno Kolehmainen, Jose Viitala, Jani Kassinen