Arkea ja kauhua veteraaninäyttelijöiden dementiapuistossa – Akse Petterssonin absurdi tragikomedia sai hymyn hyytymään – Joitakin keskusteluja merkityksestä maailmassa, joka on menossa järjiltään

Kolme ikääntynyttä näyttelijää odottaa suuren mainostaulun edessä kohtalonsa täyttymistä. Näyttämönä on harmailla betonilaatoilla päällystetty takapiha. Kuvassa Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja oikealla salaperäisen tanssijan roolin näytellyt Jyrki Karttunen. Kuva © Pate Pesonius

Ei teatteri ole absurdia. Elämä on!

Tommi Korpelan käsikirjoitus on hukassa vuoroaan odottavien elämän statistien dementtipuistossa. Eikä vain tämän tarinan Korpelalta. Tulevaisuuteen johtavan tarinan juoni on hukassa koko ihmiskunnalta. Ehkä tuo kaiken muuttava, pelastava plari on kirjoitettu meänkielellä, jota ymmärtää vain kourallinen ihmisiä jossakin syrjäisessä Tornionjoen laaksossa.

Todellisuudentajun hämärtyminen on ajan kuva. Eikä meitä ympäröivän maailman muuttuminen oudoksi, lähes käsittämättömäksi ole ongelma vain niille, joiden muisti alkaa heiketä muistisairauden seurauksena. Epäjärjestys lisääntyy maailmassa ja me reagoimme tähän kasvavaan kaaokseen kuten ihmiset ovat kautta aikojen reagoineet rajuun muutokseen – järjettömästi.

Samuel Beckettin absurdin teatterin suuri klassikko Huomenna hän tulee (Waiting for Godot) sijoittuu aikaan, jolloin ihmiskunnan toistaiseksi mittavin itse aiheutettu katastrofi oli jo toteutunut. Kaksi nukkavierua kulkuria odottaa pystyyn kuolleen puun juurella sitä, mikä meidän jokaisen yksilön kohdalla on ennemmin tai myöhemmin väistämätöntä.

Akse Petterssonin näytelmässä Joitakin keskusteluja merkityksestä kolme elämänsä ehtoopuolelle ehtinyttä näyttelijää odottaa kohtalonsa täyttymistä suuren mainostaulun edessä. Kukin hakee vuoroaan esittää ainakin kerran vielä jokin sivurooli tuntemattomaksi jäävässä elokuvaproduktiossa. Näyttämökuvaa hallitsee harmailla betonilaatoilla päällystetty takapiha. Ulkomainontaan mitoitettu mainostaulu on tyhjä.

Kaiken tämän verhoaa puolihämärä valaistus.

Olen varma, että Pettersson tuntee etenevää muistisairautta sairastavia ihmisiä. Ehkä tällainen ihminen tai ihmisiä kuuluu ihan hänen lähipiiriinsä. Näytelmän upea dialogi on tavattoman tarkka ja oivaltava kuvaus muistisairauden aiheuttamista oireista.

Tommi Korpela yrittää saada yhteyden luurit korvilla täydellistä välipitämättömyyttä osoittavaan muusikkoon Ringa Manneriin. Kuva © Pate Pesonius  

Lähimuistin hapertuessa alkavat ensin tavarat ja sitten myös sanat kadota jonnekin universumin mustaan aukkoon. Ihminen alkaa taistella muistamattomuutta vastaan toistamalla sanoja mantran omaisesti. Tästä sanoen toistosta näimme ja kuulimme Elina Knihtilän huikean bravuurin. Korpela kadottaa käsikirjoituksensa. Sairastuneen mielialoissa vaihtelevat turvattomuuden tunne ja aggressiivisuus. Ruumista piinaavat epämääräiset, mutta sitäkin ankarammat kivut ja vaivat.

Näytelmä alkoi infernaalisella riitelyllä, jossa voimasanoja ei säästelty.

Todellisessa elämässä Knihtilä ja Pirjo Lonka ovat tunteneet toisensa kauan. Roolihenkilöinä näytelmän Lonka ei tunne Knihtilää eikä muista heidän kouluajoista alkanutta ystävyyttään yhdessä tarinan avainkeskusteluista. Patistelun jälkeen Lonka on ainakin muistavinaan, mutta kieltää edelleen sen, että Knihtilä olisi ollut juhlissa, joka kuuluu näiden kahden ihmisen nuoruuden avainkokemuksiin.

Beckettin näytelmässä Godota odottavat Vladimir ja Estragon saavat seurakseen Pozzon ja hänen orjansa Luckyn. Petterssonin sivuhenkilöitä ovat nuori Ringa Manner, muusikko, joka eristäytyy täydellisesti kolmen näyttelijän maailmasta kuulokkeet korvilla ja tanssija Jyrki Karttunen.

Minun tulkinnassani Mannerin roolihahmo edusti todellisuutta, johon tarinan näyttelijöiden toiveilla, peloilla tai aggressioilla ei ole mitään vaikutusta. Alati rooliasuaan vaihtanut Manner taas edusti sitä rajua muutosta, jonka keskellä me parhaillaan elämme, tosin sitä yleensä tajuamatta. Kolmen näyttelijän yhä uudelleen vaihtuvat roolivaatteet, tekonenät ja peruukit kertoivat niistä, yleensä täysin turhista yrityksistä, joilla me pyrimme sopeutumaan tähän kiihtyvään muutokseen.

Petterssonin näytelmän voi mieltää myös satiiriksi tämän päivän työelämästä.

Beckett on itse määritellyt näytelmänsä tragikomediaksi. Samaa voi sanoa Petterssonin näytelmästä. Pettersson tuntee ja hallitsee teatterin estetiikan ohella myös populaarikulttuurin merkityskielen. Hänen näytelmilleen tunnusomaista on ainakin yksi täysin odottamaton ja todella outo käänne tarinassa.

Myös tämän näytelmän nimi on arvoitus. Miksi keskustellaan merkityksestä, kun ainakin katsoja löytää Petterssonin näytelmästä merkityksiä lähes loputtomasti. Aika näyttää, onko tässä näytelmässä klassikon aineksia. Sen asetelmat ovat joka tapauksessa niin kiinnostavia ja herkullisia, että uskon tulevien teatterintekijöiden tarttuvan tekstiin innolla.

Yhden selityksen näytelmän nimi saa peiliin katsomatta. Jokaisen meistä pitää joskus käydä ainakin itsensä kanssa joitakin keskusteluja oman elämämme merkityksestä.

Korpela, Knihtilä ja Lonka eivät näyttelijöinä esittelyä kaipaa. Heillä on kaikilla yli 30 vuotta kestänyt ja hyvin menestyksekäs ura takanaan. Kaikilla kolmella ovat myös vielä kaukana ne päivät, joita me dementiapuiston asukkaat kutsumme uudeksi viisikymppiseksi. Saimme nauttia loistavasta näyttelijäntyöstä.

Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö ei ollut paras paikka tämän tyyppisen näytelmän esittämiseen. Itse seurasin näytelmää kuudennelta penkkiriviltä ja voin vain kuvitella, miten hyvin täyteen myydyn katsomon viimeisellä piippuhyllyllä istuneet saivat selvää näytelmän dialogista.

Q-teatterin Joitakin keskusteluja merkityksestä on vuoden puhutuin ja kehutuin näytelmä. Ehkä Tampereen Teatterikesä halusi tarjota mahdollisimman monelle mahdollisuuden nähdä ja kokea se edes matkan päästä.

Joitakin keskusteluja merkityksestä

Q-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä TTT:n suurella näyttämöllä 7.8.2024

Teksti ja ohjaus: Akse Pettersson
Lavalla: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Pirjo Lonka,
Ringa Manner ja Jyrki Karttunen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu: Anna Pöllänen

Äänisuunnittelu: Turkka Inkilä
Laulujen sävellys: Ringa Manner

Tanssi: Jyrki Karttunen

Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Graafinen suunnittelu: Otto Donner
Promokuva: Ernest Protasiewicz

Esityskuvat: Pate Pesonius

Ihmiset ovat outoja otuksia ja Teatteri Takomon Jäähyväiset kahvihuoneelle on hullunhauska komedia työpaikkojen arjen kummallisuuksista

Kukapa ei meistä olisi joskus ajatellut, että kahvihuoneessa viereen tupsahtanut työtoveri on jotenkin outo. Teatteri Takomon hullunhauskassa komediassa Jäähyväiset kahvihuoneelle näitä arjen kummallisuuksia ruoditaan pitkän kaavan mukaan. Oudointa tietenkin on se, että tarvitaan teatterin konteksti näyttämään meille, miten outoja me puhumme ja miten oudosti me käyttäydymme työelämän arjessa. Kuvassa Joonas Heikkinen, Niina Hosiasluoma ja Tuomas Rinta-Panttila. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Takomo      

Arki on todella outoa, kun sen oikein oivaltaa. Teatteri Takomon hulluhauskassa komediassa Jäähyväiset kahvihuoneelle nämä outoudet vietiin aina makaaberin huumorin asteelle asti. Esityksen näkökulma asioihin, joihin me emme tavallisesti edes kiinnitä huomiota, oli poikkeuksellinen ja esityksen käänteet niin yllättäviä, että me katsojat olimme perjantain ensi-illassa välillä tikahtua nauruun.

Akse Petterssonin ohjauksia aikaisemmin nähneet osasivat odottaa, että näyttämällä tapahtuu ennen pitkää aivan kummia juttuja. Niin nytkin tapahtui, mutta ihan kaikkea ei tässä passaa kertoa.

Jäähyväiset kahvihuoneelle on näytelmä, jolla ei käsiohjelman mukaan ole käsikirjoittajaa. Se kertoo Petterssonin tavasta ohjata. Jäähyväiset kahvihuoneelle on korostetutusti taiteilijayhteisön, ensemblen tekemää teatteria. Kohtaukset on improvisoitu ja hiottu harjoitusten aikana esitykseksi.

Jokaisen kohtauksen alussa meille kerrottiin sen numero. Näillä kohtausten numeroilla ei tietenkään ollut mitään kronologista tai muutakaan järjestystä. Ne olivat yksi harjoitusten aikana syntyneistä nokkelista vitseistä. Toki ne olivat myös hienosti ajateltu osa kokonaisuutta. Ne avasivat katsojalle näköalan siihen luovaan prosessiin, josta ensi-illan esitys oli syntynyt.

Moniäänisyys aiheutti tietenkin myös rosoisuutta. Jotkut kohtaukset olivat selvästi hauskempia ja puhuttelevampia kuin toiset. Mutta niin pitääkin olla. Tähän ”epätasaisuutteen” kun liittyy myös lupaus. Katsojat, jotka menevät (ja nyt todella kannattaa mennä) katsomaan esitystä ensi-illan jälkeen saattavat kokea aivan uusia yllätyksiä.

Kokoava elementti näissä jäähyväisissä oli Turkka Inkilän, Taavi Oramon ja Antti Salovaaran bändi Tölöläb. Jopa minunkaltaiseni puolikuuro herkistyi ryhmän puupuhaltimien äänille. Varsinkin fagotti on soitin, jonka äänialassa on Salovaaran kaltaisen taiturin käsissä sydänalassa tuntuvaa kauneutta ja samalla kiehtovaa outoutta.

Arjen outouksien esittelyn aloitti Tuomas Rinta-Panttila pitkällä monologilla. Hän tulkitsi sitä toimiston hiljaista hissukkaa, jolla on unelma. Hän halusi perustaa vielä joskus leipomon Pariisissa. Mies on selvästi se tapetinvärinen rillipää, jonka unelmapuheesta ei tule loppua, jos erehtyy jäämään kuuntelemaan sitä.

Tämä tyyppi on meille kaikille tuttu. Ehkä teatterin piirissä haaveillaan omasta leipomosta Pariisissa tai ainakin viinitilasta Ranskassa. Minun ikäpolveni toimittaja tuntee varmuudella aikakin yhden kollegan, jonka koskaan toteutumattomana haaveena on ollut oman kapakan perustaminen.

Seuraavissa kohtauksissa käytiin läpi kahvihuoneen perspektiivistä ihmisten erilaiset turhautumat harrastukset, työpaikkaromanssit ja muut ihmissuhdeongelmat. Joonas Heikkisen bravuureihin kuului selvästi huijarisyndroomasta kärsivät ihmisen aggressiivinen purkaus. Tämän purkauksen kohteeksi joutui Rinta-Panttilan hiljainen hissukka ja sytyttimeksi räjähdykselle riitti uutinen Wigwam-yhtyeen comebackista.

Tässä kahvihuoneessa järjestettiin myös työpaikkahaastattelu, vietettiin pomon läksiäisiä ja jaettiin potkuja. Mutta varmaan tarvitaan teatterin konteksti, jotta me huomaamme, miten outoja työpaikoilla välillä näissä tilanteissa puhutaan. Niina Hosiasluoman ja Rinta-Panttilan tulkitsema työpaikkahaastattelu saattaisi toisenlaisessa ympäristössä ainakin kuulostaa jopa jotenkin täysjärkiseltä, kahden ensitapaamisella toisiaan luotaavan ihmisen puheelta.

Ehkä työpaikoilla ja mediassa kierroksilla pyörivä puppusanageneraattori on tehnyt meidät kuuroiksi ja sokeiksi sanojen merkityksille.

Aggressiivinen puhe ja käytös, väkivalta ja seksuaalinen ahdistelu kuuluvat epäilemättä edelleen työelämään ja ehkä niiden osalta oudointa on se, ettei näiden ilmiöiden olemassaoloa aina edes huomata. Esityksessä on mukana esimerkiksi kohtaus, jossa Heikkisen näyttelemä pomo uhkaa tirvaista potkut saanutta alaistaan Rinta-Panttilaa turpaan, koska tämä ei ole vielä ymmärtänyt kipin kapin häipyä työpaikalta.

Makaaberiksi esityksen huumori muuttui osiossa työtapaturmat. Kohtaus oli Heikkisen bravuuri ja päättyi lopulta silmänsyöntien ja suolien penkomisen jälkeen siihen, että tämä työpaikan jokamies murhaa kaksi työtoveriaan.   

Suorastaan ilkeää Petterssonin ja kumppaneiden huumori oli kohtauksessa, jossa oltiin työpaikan pikkujouluissa. Toki sen oudompia otuksia ei täällä maankamaralla taida tallustella kuin uutta nuoruuttaan elävät yli viisikymppiset.  

Sukupolvien välinen kuilu repäistiin lopullisesti auki kohtauksessa, jossa kahvihuoneeseen pelmahti viisi Y-sukupolven naisoletettua. Käsiohjelma ei kerro, ketkä teoksen valmistamisessa mukana olleista nuorista naisista olivat näyttämöllä, mutta otaksu, että heidän nimensä löytyvät tältä listalta.

Hosiasluoman, Heikkisen ja Rinta-Panttilan näytteleminen oli jollain tavalla hyvin vapautunutta. Varsinkin Rinta-Panttilan hieno mimiikka teki vaikutuksen. Pienet eleet ja kasvojen himan alakuloiset, sisäistä hämmennystä ilmaisevat ilmeet toivat mieleen mykkäelokuvan suurista tähdistä Stan Laurelin.   

Vuonna 1984 syntynyt Pettersson on hankkinut mainetta teatterin uudistaja. Olen nähnyt aikaisemmin hän ohjauksensa Arki ja kauhu Q-teatterissa ja Jeppe Niilonpoika Tampereen Työväen Teatterissa. Molemmat tekivät vaikutuksen. Tokiossa kansainvälisissä filosofian olympialaisissa teini-ikäisenä pronssia ottanut Pettersson hallitsee meemien kielen.

Pettersson on toiminut vuodesta 2013 Teatteri Takomon taiteellisena johtajana. Jäähyväiset kahvihuoneelle on hänen jäähyväisohjauksensa. Vuoden 2022 alusta Teatteri Takomon taiteellisena johtajana on toiminut ohjaajadramaturgi Anna-Mari Karvonen.

Jäähyväiset kahvihuoneelle

Kantaesitys Teatteri Takomossa 9.9.2022

Ohjaus Akse Pettersson

Näyttelijät Niina Hosiasluoma, Joonas Heikkinen, Tuomas Rinta-Panttila

Tölöläbin muusikot Turkka Inkilä, Taavi Oramo, Antti Salovaara

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Lavastus Tilit Antamat, Sanna Levo

Valosuunnittelu Kristian Palmu

Valosuunnittelun assistentti, valoajot Pinja Kokkonen

Lavastuksen rakennus Sanna Levo, Tilit Antamat, Tiia-Sisko Rasilainen, Kaba Assefa, Aleksi Karjalainen

Teoksen valmistelussa mukana Denisa Snyder, Milla Tissari, Kate Lusenberg, Milla Kaitalahti, Susanna Hyvärinen, Milla Kuikka, Greta Lingnell, Eeva Kaihola

Tampereen Työväen Teatterin Jeppe Niilonpoika on parasta AA-luokkaa – Akse Pettersson on sovittanut ja ohjannut Ludvig Holbergin vanhasta kansannäytelmästä huikean freskon viinan kauhistuksesta

Joonas Heikkinen näytteli upeasti Jeppe Niilonpojan nimiroolissa. Taustalla Nillan roolin näytellyt Anne-Mari Alaspää. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Jeppe Niilonpoika on kekseliästä, kutkuttavan hauskaa ja älyllisesti haastavaa teatteria. Akse Petterssonin sovitus ja ohjaus ovat palauttaneet Ludvig Holbergin 1700-luvulla kirjoitettuun näytelmään sen alkuperäisen karnevalistisen hengen.

Pettersson on sovituksellaan pyyhkinyt tulkintojen patinan komediaklassikon päältä tuomalla tarinan sankarin alkoholismin kuvauksen nykypäivään. Tämä kuva oli niin osuva, että se saattaa olla yksi syy siihen, että tamperelainen suuri yleisö on vierastanut esitystä.

Itse haukoin monta kertaa henkeäni silkasta ihastuksesta, miten taitavasti ja suvereenisti Pettersson työryhmineen käytti hyväkseen Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön teatteritekniikan mahdollisuuksia. Näyttämökuvat olivat täynnä yksityiskohtia ja näitä katsojan älyä ja oivalluskykyä haastavia koukkuja ja yllättäviä käänteitä riitti ja riitti loppuun asti.

Tämä visuaalinen ilotulitus ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut itsetarkoitukselliselta.

Sanoja ei tarvita silloin, kun se, mitä sanotaan, voidaan visuaalisten elementtien avulla oivallusten kautta välittää suoraan katsojan tajuntaan. Itsekin nuori Pettersson tekee teatteria meemisukupolven katsojille.

On harmi, etteivät tämän sukupolven nuoret ole Tampereella löytäneet Petterssonin näytelmää. Esimerkiksi Petterssonin Q-teatterille kirjoittama ja ohjaama Arki ja kauhu oli paitsi arvostelu- myös yleisömenestys.

Nostan joka tapauksessa olematonta hattuani myös Tampereen Työväen Teatterin uudelle johtajalle Otso Kautolle. Juuri tällaiseen, ennakkoluulottomaan suuntaan teatteria pitää kehittää ja teatterin pitää kehittyä, jos se haluaa säilyttää asemansa suomalaisten keskeisenä kulttuuri-instituutiona 2020-luvulla.

Taiteellisen ilmaisun kehittämiseen liittyy tietenkin aina myös riskejä. Teatterin maksava yleisö ei ole koskaan väärässä. Nämä riskit on kuitenkin pakko ottaa.

Holbergin näytelmä perustuu vanhaan karnevalistiseen traditioon, jossa vietetään väärän kuninkaan päivää. Vääränkuninkaan päivänä hallitut saattoivat pilkata hallitsijaansa.

Todellinen valta perustuu kuitenkin aina viimekädessä väkivaltaan, jonka olemusta Pettersson kuvaa tavattoman terävästi. Paljon julkista polemiikkia aiheuttaneissa kohtauksissa väkivaltaa kuvataan splatter-elokuvista lainatun estetiikan avulla.

Kohtaukset on viritetty tyylilajin mukaisesti koomisiksi. Tämän koomisuuden nuoret katsojat tunnistavat varmasti helposti. Jeppe Niilonpojassa splatter-komiikka toimi kevennyksenä, sille väkivaltaiselle todellisuudelle, joka alkoholismiin liittyy. Suomessa valtaosa henkirikoksista ja törkeistä pahoinpitelyistä tehdään humalassa.

Nousuhumalaan liittyy useimmilla alkoholiin addiktoituneilla voimakas omnipotenssi, tunne kaikkivoipaisuudesta, joka voi hyvin purkautua myös pidäkkeettömänä aggressiona.

Toki Petterssonin sovituksesta löytyi myös vahva yhteiskunnallinen, yhteiskunnan ylärakenteita karnevalistisesti pilkkaava ulottuvuus. Kohtaus, jossa paroni henkilökuntineen ja hännystelijöineen psyykasi Jeppe Niilonpoikaa paronin, vallankäyttäjän rooliin, oli riemastuttavan hauska. Samoin lopun oikeudenkäyntikohtaus, jossa Jeppe hermostui munkkilatinaa keskenään puhuville lakimiehille.

Demokratiassa rahvas voi pilkata eliittiä vaaliuurnilla. Näitä vääriä kuninkaita ei kuitenkaan tarvitse hakea rapakon takaa. Riittää, kun muistaa, että esimerkiksi perussuomalaisten europarlamentaarikko Teuvo Hakkarainen on tuomittu eduskuntatalossa humalassa tehdystä pahoinpitelystä.

Eivätkä hallitsijat meillä ole aina hallittujaan parempia tässä suhteessa. Näytelmän riemastuttaviin, visuaalisiin yksityiskohtiin kuului esimerkiksi alkoholiin kuolleiden merkkihenkilöiden muistolle pystytetty patsas. Figuuri oli puettu haarniskaan, mikä ainakin minulle kertoi, että eliitin edustajat pystyvät peittämään ja salaamaan juomistaan paljon tavallisen rahvaan edustajia paremmin.

Esityksen kuvastoon kuului myös näyttelijä, joka piti Jussi-skaalassa kiitospuhettaan silmä mustaksi lyötynä.

Tällaisia hyvin kuvaavia visuaalisia koukkuja, aina olohuoneeseen tupsahtaneesta virtahevosta kodin seinät kaatavaan mustaan pilveen, Petterssonin työryhmineen näyttämölle pystyttämästä karnevaalista löytyi lähes loputtomasti. Kokonaisuus oli hengästyttävän hauska, ja ainakin minulla oli välillä vaikeuksia pitää mölyt, eli riemunkiljahdukset mahassani.

Kokonaiseeden kruunasi, ja tässä tapauksessa välillä ihan kirjaimellisesti Joonas Heikkisen hurja heittäytyminen Jeppe Niilonpojan rooliin. Heikkisen näyttelijän työ oli toden totta parasta AA-luokkaa.

Jeppe Niilonpoika

Tampereen Työväen Teatterissa 4.3,2020

Käsikirjoitus Ludvig Holberg

Suomennos, sovitus ja ohjaus Akse Pettersson

Musiikki Lauri Schreck

Fyysisen ilmaisun valmennus Marc Gassot

Lavastussuunnittelu Antti Mattila

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Kampausten ja maskien suunnittelu Pepina Granholm

Valo ja projisointisuunnittelu Juha Haapasalo

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Rooleissa muun muassa Joonas Heikkinen, Anne-Mari Alaspää, Miia Selin, Jyrki Mänttäri ja Auvo Vihro

Yksi on arjen kauhuista ylitse muiden – Q-teatterin Arki ja kauhu on tarkasti ajateltua tragikomedia

Esityksen lavastus on poikkeuksellisen hieno ja toimiva. Onnellinen perhe asuu tiilitalossa. Kuvassa: Joonas Heikkinen, Sonja Kuittinen, Pirjo Lonka ja Eero Ritala. Kuva Sakari Tervo/Q-teatteri.

Q-teatterin Arki ja kauhu on komedia. Kuten hyvän, tai tässä tapauksessa loistavan komedian lajityyppiin kuuluu, esityksellä on myös oma surumielinen, jopa traaginen pohjavireensä. Me kamppailemme omassa onnellisuuden kuplassamme arjen todellisia ja oman mielemme luomia kauhuja vastaan yksin vailla elävää vuorovaikutusta lajitovereihimme.

Näytelmän pohjavire oli niin surumielinen, että ainakin minulta tuppasi välillä hymy hyytymään aivan poskettomien hauskojen kohtausten keskellä.

Näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa nukutaan kylkikyljessä onnellisen perheen tiilitalossa. Tarkkasilmäinen katsoja kuitenkin huomaa jo tässä videoidussa kohtauksessa riitasoinnun.

Tämän jälkeen kauniin puiston keskellä asuvan onnellisen perheen jäsenet heräävät ja kukin vuorollaan ja aloittavat itselleen tyypilliset aamutoimet.

Yksinäisyyden teemaa korostaa se, ettei näytelmässä ole lainkaan roolihahmojen välistä dialogia. Harvat repliikit ovat arjen yhdentekevyyksiä tyylin, juoko joku kahvia ja kohtausta selittäviä monologeja yleisölle.

Esityksen näyttämökuvat ja osittain myös koreografia on lainattu populaarikulttuurista, kauhuelokuvien maailmasta. Akse Petterssonin ohjaus on oivaltava ja toteutus noudattaa komedialle tyypillistä rakennetta. Kehittelyt ja yllättävä käänne on rakennettu kohtausten sisään.

Ainakin minä nautin täysillä. Jos tragedia on tunteiden temmellyskenttä, komedia on parhaimmillaan ihanaa älyn leikkiä ja Petterssonin ohjaus on tarkasti ajateltu kokonaisuus.

Esityksen kivijalka on upeasti ajateltu ja toteutettu skenografia. Ville Seppäsen suunnittelema lavastus, näyttämölle rakennettu valtava nukkekoti, potki katsojan ajatukset liikkeelle jo ennen esityksen alkua.

Seppäsen lavastuksesta ja valosuunittelusta, Kasperi Laineen musiikista ja äänistä, Seppäsen ja Martti Tervon videoista, Sanna Levon puvuista ja Saara Räisäsen efektimaskeerauksista on syntynyt paitsi hieno, myös poikkeuksellisen toimiva kokonaisuus.

Näytelmän kuluessa tehtiin myös selväksi, että tämä onnellisen perheen tilitalo on paitsi linnoitus ulkomaailman kauhuja vastaan, myös kulissi. Kohtaus, jossa arjen tutut esineet olohuoneen televisiosta lounaspöydän keittokulhoihin muuttuivat joksikin ihan muuksi.

Suomalaiset on rankattu maailman onnellisimmaksi kansaksi ja esityksessä tämä onnellisuus laitetaan suurennuslasin alle. Osansa saavat esimerkiksi ne, jotka piinaavat meitä laittamalla yhä uusia kuvia somista lemmikeistään Facebook-päivityksiinsä.

Kriittiseen tarkasteluun laitetaan myös meidän, omassa punavihreässä kuplassa elävien vinksahtanut luontosuhde. Samoin kyytiä saa tapamme palvoa terveyttä uususkontona, jossa vakavasta sairaudesta on tullut uusi synnin palkka, kiirastuli ja helvetti.

Arjen kauhuihin kuuluu ehdottomasti myös Antti Tuisku, Cheek ja koko suomipop-genre, jonka imelää sanomaa Eero Ritala imitoi huikeassa bravuurissaan. Laulua seuraavassa monologissa Ritala myös kiteyttää sanoiksi näytelmän keskeisen tematiikan.

Totta kai mukana on myös arvoituksellisia kohtia, kuten hyvässä taideteoksessa pruukaa olla. Sonja Kuittinen muuttuu kesken arkisten keittiöaskareiden ihmissudeksi ja alkaa jahdata Joonas Heikkistä. Kohtaus avaa katsojan tajunnassa paraatiovet parisuhdepsykologian hetteikköön, mutta tällaiseen suonsilmään ei ole nyt tässä syytä astua.

Näkemys, jonka mukaan meidän nykyinen narsistinen elämäntapamme saa meidän välillä käyttäytymään ihmissuhteissamme kuin Tyrannosaurus Rex posliinikaupassa, on helppo allekirjoittaa.

Herkullisempaa vertauskuvaa meidän sitkeälle onnen tavoittelullemme on vaikea keksiä kuin kohtaus, jossa Pirjo Lonka vetää vessan peilin edessä itseltään voimapihdeillä hampaita suusta (no tietysti vain teatterin keinoin).

Suomalaiset on rankattu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Kielensä hukanneet suomalaiset ovat tilastojen mukaan myös Länsi-Euroopan väkivaltaisin kanssa, eli silkan onnen lisäksi aika usein tulee myös turpaan. Onneksi tämän kaiken onnellisuuden keskellä voi välillä nähdä myös näin mainiota teatteria.

Se tekee helvetin hyvää aivoille!

Q-teatterin verkkosivulla ei mainita käsikirjoittajaa. Otaksun, että esitys on luotu työryhmän sisäisen dialogin ja ideoinnin pohjalta.

Q-teatteri: Arki ja kauhu

Ohjaus: Akse Pettersson
Lavastus ja valosuunnittelu: Ville Seppänen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine
Videosuunnittelu: Ville Seppänen ja Martti Tervo
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Efektimaskeeraus: Saara Räisänen

RooleissaPirjo Lonka, Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen
 

 

 

 

 

Ryhmäteatterin Eduskunta III pysyy upeasti kehyksessään

 

eduskunta
Valtiovarainministeriön inkvisiittori (Pihla Penttinen) näyttää tuoreelle valtionvarainministeri Antti Rinteelle (Santtu Karvonen), mistä reiästä suomalaisen virkamieskunnan eliitti pissii. Kuva Ilkka Saastamoinen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Eduskunta III on järjellä ja sydämellä tehtyä dokumenttiteatteria. Tekijöiden johtopäätöksistä voi olla erimieltä, mutta kylmäksi loistavasti toteutettu poliittinen satiiri ei taatusti jätä ketään. Suomalaisen journalismin hampaattomuutta osoittaa se, että teatterin tekijöiden pitää kertoa, miten maa oikeasti makaa. Suomessa vallitsee pelon ilmapiiri. YK:n kokoukseen osallistuvat eri maiden johtajat eivät turhaa kysele Suomen henkisestä tilasta.

Ensimmäinen tunne oli ihailu. Susanna Kuparinen työryhmineen on tehnyt Eduskunta-trilogian kolmannessa osassa kotiläksynsä paremmin kuin koskaan. Ryhmäteatterin Eduskunta III on tuhti paketti.

Kuparinen lähti kuvaajineen haastattelemaan Kreikan entistä valtionvarainministeriä Yanis Varoufakista ja nosti samalla tämän hyvin sivistyneen ja älykkään ihmisen avulla esityksen aivan uudelle tasolle.

Minun piti kysyä itseltäni, miksi media ainakin Suomessa on tehnyt Varoufakisista jonkinlaisen taloustieteen pärinäpojan, originellin tyypin, jonka kanssa on mahdoton neuvotella mistään?

Toinen tunne oli syvä häpeä. Seuraan aktiivisesti Suomessa käytävää talouspoliittista keskustelua. En voi vedota siihen, että en ole tiennyt. Miksi suhtaudun salailun ja massiivisen valehtelun kulttuuriin, suomalaisen demokratian alennustilaan kuin lokakuiseen räntäsateeseen, kyynisellä apatialla? Surkeaa on, mutta vielä pimeämpää ja kylmempää on tulossa.

Kolmas ja kaikkein kattavin tunne oli ja on yhä järkytys. Minulle ei ollut uutinen, että valtioita ja niiden yhteenliittymiä johdetaan kuin yrityksiä. Kuten Varoufakis Kuparisen haastattelussa totesi, valtiotieteet ja historian opetukset on heitetty roskakoriin ja maailmaa johdetaan nyt finanssipankkiirien opeitta.

Järkyttävää oli jälleen kerran tiedostaa, että itse peli on se sama, jota pelattiin jo 1800-luvulla. Eliitille maailma on etupiireihin jaettu taistelukenttä, jossa liittoudutaan, puolustaudutaan ja hyökätään. Maailmaa ei johdeta tiedon, vaan ideologian varassa. Tämän ideologian taisteluhuuto on simppeli: yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen!

Uutta ei ole sekään, että omat arvovalinnat pyritään naamioimaan tieteen valekaapuun. Hämäristä ja harhaisista alkuoletuksista on helppo johtaa kylmän loogisia ainoita vaihtoehtoja. Viime vuosisadatta tällaisella yhden totuuden ideologialla päädyttiin kahteen kammottavaan maailmansotaan.

Ohjaaja Susanna Kuparinen ja kumppanit ovat terävimmillään, kun kerää lähdetään purkamaan yksityisestä yleiseen. Jo pelkkä Varoufakisin haastattelu vastaa valistuneen katsojan kysymykseen miten?

Varoutakin kertoi meille esityksen katsojille, miksi säästö- ja leikkauspolitiikka on niin helppo myydä äänestäjille. Samoin hän kertoi, miksi se mikä on yksityistaloudessa siunaukseksi, johtaa tuhoon kansantaloudessa, mekanismiin, jossa jopa rikkaat lopulta häviävät.

Tosin tähän Varoufakisin keynesiläiseen analyysiin teki jo teatterissa mieli tehdä yksi varaus. Globaalissa maailmantaloudessa ei ole enää tässä mielessä kansantalouksia, on vain yksi maailmantalous. Esimerkiksi juuri Kreikassa kansantalouden perälauta on vuotanut jo pitkään pahasti.

Suomen edellisen ja vähän nykyisenkin hallitusten talouspolitiikkaa Kuparinen ja kumppanit valottavat ensimmäisessä näytöksessä dokumenttiteatterin keinoin huolella toteutetuilla kohtauksilla. Katsojan tehtäväksi jää arvioida, olivatko tuhansien muiden mahdollisten lainausten joukosta mukaan otetut suorat sitaatit ministereiden ja kansanedustajien eduskuntapuheista ja haastatteluista relevantteja kokonaisuuden kannalta.

Ainakin minä olin vaikuttunut.

Vielä ansiokkaampaa työtä työryhmä on tehnyt kaivamalla esiin asioita, joita ei voi lukea eduskunnan pöytäkirjoista ja median haastatteluista. Suomessa valtiovarainministeriön virkamiehet ovat tehneet vallankaappauksen ja onnistuneet myös betonoimaan oman valtansa perustan. EU:n tasolla tämä Suomen tie köyhien helvettiin on kivetty FIPO-lailla .

Näytelmässä Suomen mustakaapuiset inkvisiittorit, valtion virkamiehet kävelevät myös mennen tullen vasta tehtäväänsä valitun valtionvarainministeri Antti Rinteen yli, kun Rinne yrittää pitää kiinni osakeomistusten julkisuudesta Suomessa.

Tapa jolla EU:n ja Suomen sopimus osakeomitusten julkisuudesta Suomessa katosi, on lievästikin sanottuna pöyristyttävä. Suomen virkakoneiston eliitti toimii myös vastoin EU:n sopimuksia, kun katsoo tilanteen sitä vaativan. Valtiovarainministeriön ylimmille virkamiehille koko demokratia näyttää näytelmän tekijöiden mukaan olevan vain tyhmille ja rahvaalle tarkoitettua koketeerausta, jolla voi tarpeen vaatiessa pyyhkiä perseensä.

Pääministeri Juha Sipilä on hyvä maali esityksen purevalle satiirille. Oman osansa siitä saavat myös monet muut viime vuosien näkyvät poliitikot ja talouselämän vaikuttajat. Robin Svartströmin rosoinen ja herkullinen roolityö satiirin Sipilänä, Matti Onnismaan bravuuri työmarkkinajohtaja Lasse Laatusena, Noora Dadu hyvin näköisenä Susanna Kuparisena ja monet muut hienosti näytellyt kohtaukset pitivät esityksen siivillään sen raskaasta asiasisällöstä huolimatta. Esitys oli pitkä, mutta niin tiheä, että ajan kulumisen saattoi havaita vain takapuolen puutumisesta.

Dramaturgisiin ongelmiin esityksen dramatisoinut Jukka Viikilä, ohjaaja Kuparinen ja muut työryhmän jäsenet ovat joutuneet, kun he ovat etsineet vastausta kysymykseen miksi? Mistä tämä pahuus oikein kumpuaa?

Varoufakis muistuttaa Kuparista haastattelussa, ettei toisen ihmisen pään sisään voi asettautua. Meidän on mahdoton tietää, mitä toinen ihminen perimmältään ajattelee.

Esimerkiksi historiantutkimus törmää koko ajan tähän filosofiseen ongelmaan. Ihmisten teot ovat historiallisia faktoja, jotka voidaan riidattomasti dokumentoida. Näiden tekojen perimmäiset motiivit jäävät sen sijaan yleensä valistuneiden arvailujen varaan.

Työryhmä on tarttunut sarvista kahtakin savolaista härkää. Kuparinen ja kumppanit yrittivät kysyä suoraan Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikaselta ja elinkeinoministeri Olli Rehniltä, mikä on heidän henkilökohtainen vastuunsa tekemistään päätöksistä.

Demari Liikanen oli aikoinaan historian nuorimpana kansanedustajana ja valtionvarainministerinä rakentamassa peruskoulua ja terveyskeskusta. Sama Liikanen on nyt Suomen Pankin pääjohtajana yhtä keskeinen arkkitehti hyvinvointiyhteiskunnan alasajossa. Kepulainen Rehn toimi pitkään EU:n komissaarina, jonka tehtävä oli ruoskia Kreikkaa ruotuun sen velkakriisissä, troikan (EKP:n, IMF:n ja komission) ”palkkamurhaajana”.

Kumpikaan ei vastaa heidän henkilökohtaista vastuuta koskeviin kysymyksiin. Yhtä tyhjän kanssa on myös molempien vastaukset heidän henkilökohtaisia motiivejaan koskeviin kysymyksiin. Molemmat pitivät myös itsestäänselvyytenä sitä, että heillä on oikeus paitsi olla vastaamatta, myös määrätä ja määritellä, mitä heiltä saa kysyä.

Haastattelut ja päättäjien omat muistelmat eivät siis ratkaise tätä filosofista ongelmaa. Meillä kaikilla on erinomainen taipumus rationalisoida kaikkein hulluimmatkin tekomme, vaikka niiden todelliset motiivit ovat tulleet jostain aivokuoren syvistä kerroksista, täysin tiedostomattomalta alueelta.

Myös Kuparinen ja kumppanit ovat ilmiselvästi tiedostaneet tämän ongelman. Näissä kohtauksissa työryhmän haastattelijoita esittävät näyttelijät eivät ole pelkkää vaalikarjaa, vaan heidät on puettu satumetsän eläinhahmoiksi.

Purevimmilleen esityksen satiiri yltyy, kun käsitellään Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajana tuolloin toimineen Risto Uimosen Juha Sipilästä kirjoittamaa ”elämänkertaa”. Upeasti toteutettu kohtaus kertoo oikeastaan kaiken oleellisen suomaisen journalismin tämän hetkisestä rappiosta ja alennustilasta. Olemme palaamassa takaisin Urho Kekkosen ja ”Kekkoslovakian” aikoihin.

Ennakkotietojen mukaan Kuparinen ja kumppanit aikoivat jättää perussuomalaiset kokonaan pois näytelmästä.

Myös ensi-illassa nähty ratkaisu oli toimiva. Tälle poliittisten pyrkyreiden ja huijareiden porukalle osoitettiin heidän oma paikkansa. He ovat ottelun katsomossa istuva huutosakki.

Se että perussuomalaiset kuuluvat vielä nyt huutokuoroon, jonka ainoa tehtävä on kannustaa ja taputtaa todellisille päätöksentekijöille, ei tee tästä porukasta kuitenkaan vaaratonta.

Suomalaisella äärioikeistolla on vahva ote perussuomalaisista. Hallituksen jatkaessa hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa ja kurjistamispolitiikkaansa, tämän politiikan uhrit voivat radikalisoitua nimenomaan äärioikealle. Myös Nürnbergin puoluepäivillä todellisia päätöksentekijöitä kannusti poliittisten pyrkyreiden ja kiipijöiden mahtava huutosakki.

Eduskunta III on järjellä ja sydämellä tehty huikea poliittinen satiiri. Viimeistään siinä vaiheessa, kun persut talutettiin näyttämölle, ainakin minulta nauru alkoi kuitenkin lopullisesti juuttua kurkkuun silkasta kauhusta.