Espoon Kaupunginteatterin Jumalainen näytelmä oli älyllisesti haastava ja sellaisena hykerryttävän hauska, absurdi komedia. Juha Hurme on suomalaisen teatterin mestari, joka osaa asiansa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana.
Torstain ensi-illassa meitä katosojia hemmoteltiin huikean hienolla näyttelijäntyöllä. Tahti oli niin kova, ettei tällainen hidasjärkinen hämäläinen aina ehtinyt edes nauraa. Esitys toi mieleen englantilaisen Monty Python -ryhmänryhmän parhaat työt 60-luvulta.
Käsiohjelmassa Hurme kertoo, ettei Jumalaista näytelmää olisi ilman Timo R. Stewardin kirjaa Valter Juveliuksesta. Hurmeen mukaan Stewardin tietokirja on alansa valio, joka selvittää kiintoisasti ja oivaltavasti Juveliuksen retket ja harharetket Liitonarkkua jahtaamassa.
Miten vuonna 2020 ilmestyneestä tietokirjasta Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys syntyi näyttämölle absurdi komedia? Oma tulkintani menee suurin piirtein näin: Todellisuus ei ole koskaan absurdi. Absurdia on se tunteiden, uskomusten ja tiedon epälooginen sekasotku, joka velloo itse kunkin pääkopassa. Me kutsumme tätä sotkua maailmankuvaksi. Tämä kaaos, johon vain yhteisöllisyys tuo ajoittain järjestystä, pakottaa meidät tekemään kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja duunaamaan kaikkea muutakin hupsua kehdosta hamaan hautaan asti.
Hurmeen mukaan Stewardin tietokirjan suuria ansioita on tieteenfilosofinen pohdiskelu tiedon ja uskon liikkuvista rajoista. Kirja antoi Hurmeelle yksien kansien välissä kaikki palikat, joita tarvittiin näytelmän kirjoittamiseen.
Juvelius oli runoilija, tutkija ja kääntäjä, joka tunnetaan ehkä parhaiten Valter Juvana Karjalan kunnailla kansansävelmän sanoituksesta. Hän oli elinaikanaan kiistelty hahmo, josta aikalaiset tekivät pilkkaa. Juveliuksesta tehdyistä pilakuvista yksi on painettu myös esityksen käsiohjelmaan.
Hurmeen ja hänen ensemblensä lähestymiskulma on lajityypistä huolimatta kunnioittava. Sen näkee jo komedian nimestä. Se on suora sitaatti maailmankirjallisuuden ehkä tunnetuimmasta teoksesta, Dante Alighierin Jumalaisesta näytelmästä. Ei ole varmasti myöskään sattuma, että Hurme on ottanut näytelmään tarinan keskiöön Juveliuksen lukuisista käännöstöistä hänen suomennoksensa Goethen Faustista. Vaikka vuonna 1916 ilmestynyt suomennos ei ehkä ollut ihan priimaa, se osoitti, ettei sankarimme pelännyt haasteita.
Tämä lähestymiskulma on vuosien varrella tullut tutuksi Hurmeen näytelmistä, joiden pohjalla on hyvin humaani ihmiskäsitys.
Valter Juvelius syntyi 1865 Pyhäjoella. Johan Henrik Juveliuksen ja Ida Mari Juveliuksen perheeseen syntyi kaikkiaan seitsemän lasta ja tämä sisarusparvi muodosti oikean lahjakkuuksien kasauman. Hurme on ottanut nimekkäitä kirjailijoita ja virkamiehiä vilisevästä sisarusparvesta näytelmää roolihahmoksi Valterin ohella vain diakonissa ja lähetyssaarnaaja Ester Juveliuksen. Muut kirjailijaveljet ja siskot on korvattu taiteilijayhteisössä tekemällä Kasimir Leinosta, Eino Leinosta ja L Onervasta roolihenkilöinä Valterin kavereita.
Kiinassa lapsiaan hyvällä ja tarvittaessa myös pahalla opintielle ja omaan tahtoonsa pakottavia naisia kutsutaan tiikeriäideiksi. Hurmeen komedian maanmittari Johan Juvelius on tässä mielessä omaa patriakaalista mahtiaan pullisteleva suomalainen sonni, joka yrittää piiskata poikaansa itse valitsemalleen elämänuralle. Antti Laukkarinen teki tästä gargantualaisiin mittoihin nousseesta hahmosta ainutlaatuisen yhdistelmän SF-elokuvien nostalgiaa ja uuden ajan turhapuroilua.
Komedian ensimmäisessä näytöksessä oltiin Valterin väitöskirjajuhlissa. Väitöskirjassaan Juvelius tutki vanhojen hebreankielisten tekstien tulkintojen kautta juutalaisten aikakäsitystä. Sellaista tekstianalyysiä pidettiin viime vuosisadan alussa vielä ihan pätevänä tapana tehdä tieteellistä tutkimusta. Eikä siinä suhteessa ole välttämättä tapahtunut mitään oleellista muutosta. Yhä edelleen vanhoihin kirjallisiin lähteisiin perustuva historiantutkimus pitää ensisijaisena totuutena sitä, mitä kunkin aikakauden eliitti on katsonut tarpeelliseksi kertoa tai kehdannut valehdella.
Tieteenfilosofian ja uskon kompleksi suhde ruumiillistui näyttämöllä Valterin roolihahmossa. Eero Känkäsen näyttelijäntyö oli huimaa seurattavaa. Se alkoi Valterin ja isä Juveliuksen yhteenotolla ja jatkui hulluuteen asti viedyllä hurmoksella, jossa katalysaattorina toimi Cécile Orblinin näyttelemä hurraauskovainen sisar Ester.
Näyttelijöiden asemointi näyttämöllä, ilmeet, eleet, lavastus, valaistus…täydellistä!
Käytössä oli komedian koko keinovalikoima slapstick-komiikasta lähtien. Intensiteetti ja volyymi nostettiin kattoon öisessä kohtauksessa, jossa Valter kertoo sisarelleen ja ympärilleen kokoontuneille ystävilleen suuren salaisuuden: Hän oli selvittänyt vanhojen tekstien avulla, minne juutalaisuuden keskeinen symboli, Liitonarkku on kätketty.
Väliajan jälkeen me löysimme itsemme Jerusalemista, jossa Valterin ja Esterin johtama retkikunta etsi arkkua kaivausten avulla. Retkikunnan kansainvälisiä vahvistuksia edustivat Roosa Söderholmin näyttelemä kaivuusyndikaatin operatiivinen johtaja ja kansainvälinen seikkailija Montagu ”Monty” Parker ja Laukkarisen näyttelemä Parkerin ystävä, selvänäkijä Otto von Bourg. Paikallisia voimia taas edustivat Jerusalemia hallinnoivan Osmani-hallituksen virkamies, kaivausten valvoja Habib Bay (Tomi Alatalo) ja dominikaanimunkki, argeologi, kaivuuhankkeen kartoittaja ja dokumentaristi isä Vincent (Jenni Ojutkangas).
Tunteista lähtevän motivaation ja rationaalisen ajattelun ristiriita syveni kohti koomista huipentumaa, jota ei itseasiassa koskaan tullut. Valter masentui kaivausten epäonnituttua ja Esterin uskonnollinen hurmos ja hulluus vain syvenivät. Lopullisen konfliktin sai aikaan näytelmän Parker, joka omavaltaisilla otteillaan sai aikaan mellakan kaupungissa. Retkikunta joutuu pakenemaan hippulat vinkuen Jerusalemista.
Väillä ehdittiin toki puhua myös maallista nautinnoista, siitä miten taivasosuutensa voisi viimeisessä härässä vaihtaa kupilliseen hyvää kahvia ja saada näyte urheiluhulluudesta.
Toisen näytöksen todellinen kulminaatiopiste oli kuitenkin seesteinen kohtaus, jossa Habib Bay kertoi tarinan islaminuskon synnystä. Tuota tarinaa en ole koskaan lukenut tai kuullut. Ehkä sekin löytyy Stewardin kirjasta. Tuo kiehtova tarina meni minulta nytkin myös hieman ohi, koska suorastaan lumouduin roolin esittäneen Alatalon hienostuneesta mimiikasta. Alatalon ja hänen tarinaansa Esterin hahmossa kuunnelleen Orblinin läsnäolo näyttämöllä tuntui tuon kohtauksen aikana sydänalassa asti.
Esitys alkoi ensemblen tulkinnalla Juveliuksen (Juvan) Karjalan kunnaista. Alussa tätä kansansävelmää esitettiin kahden kanteleen (autoharpin) säestyksellä, sitten kierroksia lisättiin bändikokoonpanolla. Iida Savolaisen liitti sovituksellaan viime vuosisadan alun ajan hengen meidän aikaamme.
Edellä mainitusta kunnioittavasta lähestymiskulmasta kertoi tietenkin myös se, että kaksi näytelmän lauluista perustui Juveliuksen (Juvan) tekemiin suomennoksiin Zacharis Topeliuksen runosta Totuuden helmi ja Gustav Frödingin runosta Läpi kalterin?.
Savolainen on säveltänyt musiikin näihin lauluihin samoin kuin Juha Hurmeen sanoittamaan biisiin Älä pelkää jumalaa ja L Onervan runoon Tropiikin alla.
Bändi koostui näyttelijöistä. Sähkökitaraa soitti Alatalo, autoharpia Känkänen, rumpuja Laukkarinen, kulkusia ja autoharpia Ojutkangas, autoharpia ja viulua Orblin ja sähköbassoa Söderholm.
Näyttelijän tulkinnat biiseistä ovat vielä aivan oma lukunsa. Niitä on tässä minun kyvyilläni turha lähteä kuvailemaan. Esimerkiksi Ojutkankaan tulkinta Totuuden helmestä oli jotakin, jonka jokaisen kannattaa mennä kokemaan ihan itse. Koreografina tämän biisin toteutuksessa on toiminut Saara Hurme.
Jumalainen näytelmä
Kantaesitys Espoon Kaupunginteatterissa 8.9.2022
Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Hurme
Musiikin sävellys ja ohjaus Iida Savolainen
Lavastus ja pukusuunnittelu Raisa Kilpeläinen
Valosuunnittelu Jarkko Lievonen
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Kaija Heijari
Rooleissa Eetu Känkänen, Cécile Orblin, Antti Laukkarinen, Rosa Söderholm, Tomi Alatalo ja Enni Ojutkangas