Ohjaaja-dramaturgi Kari Heiskasen Ryhmäteatterille kirjoittama ja ohjaama Sormet hunajapurkissa on parisuhteen ympärille rakennettu draama. Sen jännitteet syntyvät rakkauden kaipuusta ja kuolemanpelosta.
Heiskanen oli omin käsin 80-luvun alussa raivaamassa vanhasta ja pahasti rappiolle menneestä elokuvateatterista Ryhmäteatterille Pengerkadun näyttämöä. Tämän vuoksi katsojan tekee mieli tulkita Heiskasen näytelmä myös tarinaksi luopumisen tuskasta.
Tarinan katalysaattorina toimii nuori nainen, 21-vuotias toimittaja, joka tyrmäävällä tehokkuudella työntää tieltään vanhempiensa sukupolven edustajat. Alleviivaavaa on se, että tällä näytelmän dynamolla ei ole näyttämöllä lainkaan omaa roolihenkilöä.
Näytelmän juonta on kuitenkin tässä turha ryhtyä avaamaan, koska se olisi vähän samaa kuin kertoisi kritiikissä, kuka on trillerin murhaaja.
Heiskanen kertoo City-lehden haastattelussa, että hän on pyrkinyt törmäyttämään näytelmänsä henkilöitä hiukkaskiihdyttimen voimalla niin, että vakavista aiheista syntyy komedia.
Tämä ei tietenkään ole mitään uutta auringon alla. Hyvä komedia on tragedia toisin kerrottuna.
Ongelmalliseksi koin sen, että Heiskanen onnistuu näissä pyrkimyksissään vähän turhankin hyvin. Molemmat näytelmän roolihenkilöt ovat ihmisinä niin vastenmielisiä tyyppejä, että heihin on vaikea samaistua.
Ainakin minä aloin näytelmän kuluessa toivoa, että tarinan uraltaan suistunut näyttelijä Kauko Vuori (Juha_Kukkonen) ei vain teeskentelisi sairastavansa maksasyöpää, vaan päätyisi mahdollisimman pian nurmen alle.
Traagisen ja koomisen kontrasti ei oikein toimi, jos katsoja ei pysty tuntemaan edes jollakin tavalla aitoa myötätuntoa tarinan henkilöitä kohtaan.
No tällainen myötätunnon puute pakottaa minut toki myös jonkinlaiseen itsetutkiskeluun.
Kukkonen ja Sanna-Kaisa Palo näyttelevät hengästyttävän upeasti.
Heiskasen teksti on psykologisesti tarkkarajaista ja tarkkanäköistä. Mukana on paljon nyansseja, jotka tekevät tarinan henkilöistä hyvin aidon oloisia, lihaa ja verta.
Luopumisen tuskaa näytelmän teemana korostaa se, että sen molemmat roolihenkilöt ovat entisiä julkisuuden suuruuksia. Näytelmän Vuori jäätyy kesken esityksen näyttämölle, eikä ole toipunut tästä kokemuksestaan. Törmä on paennut laskuun kääntynyttä uraansa ulkomaille. Molempia yhdistää se, että luovuus ja intohimo ovat sammuneet, jäljelle on jäänyt vain se mitalin toinen puoli, narsismi.
Taiteilijalle tällainen tila on epäilemättä henkinen katastrofi, pieni kuolema.
Sormet hunajapurkissa on puolen toista tunnin rupeama suoraa ja usein raakaa puhetta. Tarinan molemmat henkilöt yrittävät valehtelemalla ja vaatimalla saada edes kastaa sormensa siihen hunajapurkkiin, jota rakkaudeksi kutsutaan.
Heiskanen ei malta pysyä linjassa ihan loppuun asti. Näytelmän loppupuolella virkaheitolle näyttelijälle, Kauko Vuorelle luodaan psykologinen profiili hänen lapsuudenkokemustensa kautta. Hän on joutunut lapsena isäpuolensa ja velipuolensa mitätöimäksi. Tästä traumasta johtuu hänen ristiriitainen halunsa olla esillä ja häivyttää itsensä.
Katsojan tehtäväksi jää, uskoako tätä juttua vai ei. Ongelma on tuttu psykoterapiasta. On oikeastaan saman tekevää, ovatko lapsuudenmuistot aitoja vai keksittyjä. Täysin keksityistäkin muistoista syntyy ehdoton totuus, kun meillä vain on niihin tarpeeksi vahva tunneside.
Ihminen on uskovainen eläin.
Kaikesta suorasta puheesta huolimatta Heiskasen tarinan ihmiset jäävät yksilöinä arvoituksiksi, ja niin pitääkin olla.
