Kansallisteatterin Karamazovin veljekset alkoi Hannu-Pekka Björkmanin bravuurilla Fjodor Pavlovitš Karamazovin roolissa. Björkman teki komiikan keinoin selväksi meille katsojille, mikä tämän veljesten isä on oikein miehiään. Pontta Björkmanin huikealle näyttelemiselle antoi Martti Anhavan uuden käännöksen moderni suomen kieli.
Karamazovin veljekset on Reunasen ensimmäinen ohjaus kansallisella päänäyttämöllä. Dramatisoinnissaan hän ja dramaturgi Aina Bergroth ovat tehneet rohkeita valintoja ja niin pitikin tehdä. Dostojevskin mestariteos, maailmankirjallisuuden merkittävimpiin romaaneihin luettava Karamazovin veljekset ei ole mikään ryppyotsainen jargon moraalista ja uskosta, vaan taidetta. Sitä saa ja pitää rohkeasti tulkita.
Näytelmän Fjodor on hahmona tätä päivää, naistenlehtien ja ihmissuhdeoppaiden suosikkihahmo, nautinnonhaluinen ja itsekäs narsisti, patologinen valehtelija ja paskiainen, joka ei piittaa pätkääkään edes omista lapsistaan.
Dostojevski oli edellä aikaansa ihmisluonteen ja ihmissuhteiden kuvaajana. Hänen tuotantonsa teki aikanaan suuren vaikutuksen sekä oman aikansa että viime vuosisadan suuriin ajattelijoihin psykoanalyysin luojasta Sigmund Freudista filosofi Friedrich Nietzscheen, Martin Heideggerista Jean-Paul Sartreen.
Pulmallista teoksen ajattomassa ajankuvassa on se, että Karamazovin veljekset on korostetusti miesten maailma. Sartren ja kumppaneiden eksistentialistista ahdistusta siinä potee vain puolet ihmiskunnasta. Sille toiselle puolelle ihmiskuntaa jää objektin, muusan ja statistin roolit.
Otaksun, että tämä asia on vaivannut Reunasta hänen työstäessään näytelmää. Näin on ehkä lupa arvailla hänen tekemänsä roolijaon pohjalta. Vanhan, viisaan munkin Zosiman roolissa näytteli suomalaisen teatterin elävä legenda Seela Sella ja palvelija Smerdjakovia, Fjodor Karmazovin neljättä, aviottomana syntynyttä poikaa räiskyvä Maruska Verona.
Omalla tavallaan näytelmän maailmankuvaa avarsi myös se, että sekä isän että poikien intohimon kohdetta, tarinan nuorta neitoa Grušenkaa näytteli Diana Tenkorang, teatterikorkeakoulussa opiskeleva nuori nainen, joka muutti Suomeen kuusivuotiaana vanhempiensa mukana Ghanasta.
Minuun teki aikoinaan Ryhmäteatterin esityksessä 25 vuotta sitten lähtemättömän vaikutuksen se, miten terävästi Dostojevski näki lapsuuden merkityksen ihmisen koko elämän ja kehityksen kannalta. Hän uskoi, että vain yksikin hyvä muisto vaikka kuinka kaukaa lapsuudesta auttoi elämään lapsuuden traumoista huolimatta hyvän elämän.
Dostojevskin aikalaiset, jopa Venäjän koulutettua keskiluokkaa edustaneet perheet saattoivat kohdella lapsiaan kauhistuttavan julmasti. Toisaalta tällä ”rakastavien vanhempien” harjoittamalla hirmuvallalla on toki pitkät perinteet, jotka ulottuvat aina meidän aikaamme asti lähes kaikkialla. Suomessa lasten ruumiillinen kuritus kiellettiin lailla vasta vuonna 1984.
Dostojevski näki, että lasten kaltoin kohtelulla voi olla dramaattiset seuraukset. Karamazovin veljeksissä vanhin, Dimitri pahoinpitelee perheen vanhan palvelijan riideltyään sitä ennen isänsä kanssa rahasta. Perheen palvelijaksi alistettu avioton poika Smerdjakov tappaa isänsä Fjodorin.
Reunasen sovituksessa etualalle nousevat kuitenkin kirjan pohdiskelut moraalin ja uskon suhteesta. Heikki Pitkäsen roolihahmo, veljeksistä vanhin Dimitri väänsi itsensä kanssa kättä siitä, voiko olla moraalia, jos ei ole uskoa ikuisuuteen.
Dimitrin näytelmän lopussa kokema voimakas syyllisyydentunne oli helppo tulkita hylätyn lapsen traumaksi, uhrin syyllisyydeksi.
Näytelmän ehkä parhaat hetket koimme pitkässä kohtauksessa, jossa Ivan ja Aleksei kävivät dialogia uskon ja moraalin suhteesta. Miro Lopperin upeasti näyttelmä Ivan on tarinan epäilevä älykkö ja Juho Uusitalon näyttelemä Aleksei nuorukainen, jolla on voimakas tunnesuhde uskontoon ja uskoonsa.
Lopperin hieno fyysinen näytteleminen antoi koko näytelmälle aivan oman sävynsä. Lopperi suorastaan tanssi välillä näyttämöllä ja tämä hieno kehollisuus korosti sitä puolta, joka Dostojevskin kirjoista tehtyjen näytelmien tulkinnoissa usein jää taka-alalle. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus.
Tässä taitavan näyttelijän, ohjaajan ja koreografi Liisa Risun yhteistyö ja ideat tuottivat hienon lopputuloksen.
Näytelmä alkoi Kansallisteatterin pienen näyttämön lavalle pystytetystä toimituksesta, jonka uutisissa kerrottiin, näytelmän keskeiset tapahtumat ja draaman henkilöt uutisformaatissa.
Näyttämön neljättä seinää rikottiin myös kohtauksessa, jossa yleisölle jaettiin lappuja ja meitä pyydettiin kirjoittamaan niihin, mihin me uskomme. Joku uskoi sattumaan, aika monet vastanneista jumalaan. Joku koiranleuka oli kirjoittanut lappuunsa uskovansa Samuli Reunaseen. Lopperin ääneen näyttämöltä lukema lapun teksti sai yleisön hörähtämään.
Reunanen on dramaturgiassaan tiivistänyt Karamazovin veljekset ansiokkaasti. Nyt ei nähty näytelmästä viiden tunnin spektaakkelia kuten Ryhmäteatterissa 25 vuotta sitten. Reunanen on selvästi tavoitellut tulkintaa, joka mahtuu meidän katsojien pään ja istumalihasten toleranssiin.
Ehkä Aleksein munkki Zosiman kuolemasta alkaneen uskonkriisin käsittely näytelmän viimeisissä kohtauksissa sai myös minun uskoni hieman horjumaan. Ehkä kalmanhaju tarttuu jopa Dostojevskin kaltaisen pyhimykseen ja romaanitaiteen ikoniin ennemmin tai myöhemmin.
Ajatuksia herättää esimerkiksi kysymys, mikä merkitys Venäjän patavanhoillisella ortodoksisella kirkolla maan henkiseen takapajuisuuteen. Ortodoksinen fundamentalismi ja räikeä sovinismi ovat tässä Venäjän henkisessä ilmastossa saman mitalin kaksi eri puolta.
Nuorena vasemmalle kallellaan ollut Dostojevski asemoi itsensä vanhoilla päivillään henkisesti näiden pitkää partaa ja aataminaikaisia asenteita edustaneiden kirkkoruhtinaiden puolelle.
Dostojevskin merkityksestä ja vaikuttavuudesta kertovat filosofian suurten nimien ohella myös se, että Dostojevskilla riittää sekä ihailijoita että vihaajia. Molemmista porukoista löytyy varmasti vielä kuppikuntia pilvin pimein. Ehkä Dostojevskiin produktion myötä syvällisesti perehtynyt Reunanen kuuluu epäilijöihin.
Näytelmän ylöspano oli Kansallisteatterin tapaan jälleen laatutyötä. Minua viehättivät erityisesti Pyry Hyttisen mustavalkoiset videot, jotka antoivat esitykselle katsojan tajunnassa esitykselle ajallista syvyyttä. Iiro Ollilan musiikki ja äänisuunnittelu olivat vaikuttava osa kokonaisuutta. Näyttämölle pystyyn nostettu flyygeli, josta kuoret oli poistettu, oli sekä katseen että mielen vangitseva elementti, maaginen soittorasia.
Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljekset
Kansallisteatterin pieni näyttämö
Suomennos Martti Anhava
Dramatisointi Samuli Reunanen ja Aina Bergroth
Ohjaus Samuli Reunanen
Lavastus ja pukusuunnittelu Kaisa Rasila
Musiikki ja äänisuunnittelu Iiro Ollila
Koreografia Liisa Risu
Valosuunnittelu Ville Toikka
Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi, Petri Manninen, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Seela Sella, Diana Tenkorang, Juho Uusitalo, Maruska Verona.
