Avainsana: Kimmo Pasanen

Ei mitään syytä hermostua! – Olkaa aivan rauhallisia! – Juomavettä ei ole, mutta voitte kastautua muovipullojen mereen – Lappeenrannan Viimeinen Atlantis oli shokeeraavan hyvää teatteria!

Ei ole syytä huolestua! Ei mitään syytä. Noudatatte vain ohjeita. Näytelmän alussa tarinan suuren pakolaisleirin vartijat ottivat meidät katsojat vastaan rauhoittelevien tervehdysten keralla. Käytössä oli sama psykologinen metodi, jota Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirin asemalaiturilla aikoinaan käytetiin. Kuvassa kasvosuojuksen takana Volter Ilmari Putro. Kuva © Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Lappeenrannan kaupunginteatterin Viimeinen Atlantis oli älykkäästi ajateltu ja kekseliäästi toteutettu dystopia. Tampereen Teatterikesän näytös Nätyn Teatterimontussa vakuutti ainakin minut, että esitys on vuoden Thalia-palkinnon ansainnut. Puhutteleva teksti, oivaltava dramatisointi, mielikuvitusta ruokkiva esillepano ja loisteliasta näyttelijäntyötä, näin yhteisö tekee taidetta.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Viimeinen Atlantis oli ehdottomasti vaikuttavin niistä Tampereen Teatterikesän esityksistä, joita minulla oli ilo ja etuoikeus tämän kesän festivaaleilla nähdä.

Näytelmä perustuu Antti Hyyrysen esikoisromaaniin Viimeinen Atlantis. Kirja kuluu niihin, joka kannattaa panna merkille ja lukea. Minut näytelmän muotoon muokattu teksti vakuutti.

Hyyrynen itse tunnetaan paremmin lemiläisen Stam1nan kitaristina. Lemiltä maailmanvalloitukseen lähtenyt bändi on tyylinsä perusteella luokiteltu metallinkolistelijoiden genreen. Sen hienon määritelmän mukaan Stam1na soittaa progressiivista thrash metallia. Tämäkin on tässä syytä mainita, koska näytelmän hieno musiikkitausta on Hyyryläisen käsialaa.

Hyyrysen kirjan kuvaus meitä odottavasta tulevaisuudesta on tyly. Toivoa ei enää ole. Maapallo biosfääriä tuhoava muutos on ylittänyt jo kriittisen pisteen. Se mannerlaattojen kokoinen roskaläjä, jota me kustumme globaaliksi teknokulttuuriksi, on vajoamassa syvyyksiin. Sitä ennen me kuitenkin koemme vielä sen muutamia vuosikymmeniä tai vuosisatoja kestävän kaaoksen, jonka aikana sadat miljoonat ja loputa miljardit ihmiset lähtevät liikkeelle, kun elämä heidän asuttamillaan alueilla käy mahdottomaksi. Sodat raivoavat ja taudit riehuvat.

Olen ehkä joskus tohtinut moittia Tuomo Rämön sovituksia ja ohjauksia. Viimeinen Atlantis oli näyttö siitä, että Rämö on taitava dramaturgi ja ohjaaja, joka saa oman ensemblensä syttymään. Vaikka Viimeinen Atlantis oli temaattisesti hyytävän synkkä tarina, oli katsojan kannalta hyvin palkitsevaa, kun sai eläytyä ja olla mukana näin luovassa toiminnassa.

Hienoja yksityiskohtia ja oivalluksia tuntui riittävän loputtomasti. Kehuttu maanjäristyskohtaus ei jäänyt ainoaksi huippukohdaksi. Meidät katsojat saateltiin oikeaan tunnetilaan heti kättelyssä. Näytelmän alkaessa meitä vastassa olivat pakolaisleirin pelottavat vartijat. Näytelmän vahva intensiteetti pysyi alusta loppuun, vaikka yksinäytöksinen näytelmä ajallisesti kesti lähemmäs kaksi tuntia.

Näytelmän lavastus oli kekseliäs ja vaikuttava. Näyttämön yläpuolella vaijereiden varassa riippuva taso sai maanjäristyksessä maan keinumaan näyttelijöiden jalkojen alla. Taustalla läikkyi roskameri. Kuvassa Volter Ilmari Putro ja Seppo Kaisanlahti. Kuva © Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Viimeinen Atlantis on lajityypille tunnusomaisesti vaellustarina. Tarinan Tobeas aloittaa maailman turuilta matkansa kohti Oulua. Hyyryläinen on sovittanut tämän yhden miehen viimeisen vaelluksen neljälle näyttelijälle, joista kukin vuorollaan näyttelevät Tobeasta.

Muita hahmoja näyttämöllä oli lentäjä, jonka kyydissä Tobeas aloittaa matkansa ja muinaisen Atlantiksen asukkaat, jotka ovat jonkin sortin astraaliolentoja. En ole Hyyryläisen kirjaa lukenut, joten en tiedä, miten hän näitä henkimaailman juttuja siinä kuvaa. Rämö sai dramaturgisella ratkaisullaan näyttämöllä aikaa hienosti toimivaa dialogia. Tobean harhainen maailmankuva tai oikeammin kai minuus, se toiveiden tynnyri, jossa me itse kukin piileskelemme ja lähestyvänän egokatastrofin kylmät tosiasiat kävivät vuoropuhelua.

Joulukuussa 2004 satoja tuhansia ihmisiä surmannut tsunami on epäilemättä tehnyt tuolloin perikymppiseen Hyyryläiseen syvän vaikutuksen. Tsunamin aiheuttanut maanjäristys liikautti mannerlaattoja Sumatran lähellä.

Myöhemmin me kaikki olemme nähneet kuvia valtameriä kiertävistä suunnattomista roskalautoista, jotka voivat hetkessä muuttaa paratiisisaaren tai osan jonkin maan rannikkoa jättiläsimäiseksi kaatopaikaksi. Tiedämme myös, että ilmastoa lämmittävien kasvihuonekaasujen määrä kasvaa yhä ilmakehässä ja merivesi lämpenee lämpenemistään. Myös Ilmestyskirjan kolmas ratsastaja on jo tukevasti satulassa. Meriveden pH laskee laskemistaa, kun veteen liukenee yhä enemmän hiilidioksidia.

Kaikki nämä elementit olivat myös mukana paitsi Hyyryläisen tarinassa myös Samuli Hallan ja kumppaneiden suorastaan nerokkaassa skenografiassa. Lavastus, valaistus, videot, esityksen äänimaailma ja puvustus olivat aivan poikkeuksellisen hienossa tavalla osa toimivaa kokonaisuutta. Kaikkien hienojen oivallusten ja yksityiskohtien kuvailemiseen ei ole syytä mennä. Viimeinen Atlantis kuuluu niihin näytelmiin, jotka pitää itse kokea.

Omaan mieleen tulee jäämään pitkäksi aikaa roskamanteren pinnalla muovipullojen lomassa kelluneet kymmenet solmiot. Kaikkea ei kuitenkaan voi eikä tarvitse selittää. Tämä on taidetta.

Polkupyörästä tehtiin aikakone, jolla sankarimme saattoi ajaa lapsuuteen ja perussuomalaiseen mielikuvitusmaailmaan, jossa supersankarit saattoivat vielä viita hulmuten pelastaa maailman. Kuvassa Turo Marttila ja taustalla Samuli Punkka. Kuva © Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Lappeenrannan kaupunginteatterin Seppo Kaisanlahti, Turo Marttila, Samuli Punkka ja Volter Ilmari Putro näyttelivät upeasti. Näin voimakkaaseen vuorovaikutukseen päästään, kun henki on päällä.

Me saimme katsomossa nauttia loisteliaasta näyttelijäntyöstä. Näytteleminen oli latautunutta ja fyysistä. Kohtausten tarkka ajoitus viesti myös siitä, että näyttelijät olivat sisäistäneet näytelmän tematiikkaan ja esteettisen muodon asettamat vaatimukset. Rämö osaa hommansa ohjaajana.

Lisää kierroksia muutenkin vauhdilla edenneeseen esitykseen antoivat Rämön nokkelat dramaturgiset ideat. Vauhtia saatiin lisää ja kierrokset nousivat, kun näyttelijät istutettiin polkupyörän satulaan. Polkupyörä toimi myös oivallisesti aikakoneena, kun tarinan sankarin piti päästä siihen ihanaan lapsuuden maailmaan, jossa viittaan pukeutuneet supersankarit saattoivat vielä pelastaa maailman.

Näytelmän aihe oli raskas ja surullinen. Ehkä siksi loppuun oli sijoitettu Maikkarin uutisten tavoin kevennys. Ja mikä ettei. Voi olla, että jääkarhuille ja albatrosseille, tai oikeammin niiden kaltaisille arktisille eläimille koittaa vielä joskus paremmat ajat, kun ihmiskuta on itse tunkenut itsensä sinne, minne päivä ei koskaan paista.

Parhaillaan maapallon biosfääriä tuhoaa kiihtyvällä vauhdilla kuudes lajien joukkotuho. Dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon edellisessä joukkotuhossa 65 miljoonaa vuotta sitten. Tuolloin tuhon käynnisti maahan avaruudesta iskenyt suuri asteroidi. Nyt omaa kotiplaneettamme kivitämme hengiltä me itse.

Jos maapallolla on tulevaisuudessa seuraavien 65 miljoonan vuoden kuluttua vielä ihmisiä tai heidän kaltaisiaan olentoja, näillä tulevaisuuden geologeilla, paleontologeilla ja arkeologeilla riittää hämmästelyn aiheita. Hyyryläisen viimeisestä Atlantiksessa jää maankuoren kerroksiin pysyvät jäljet.

Olen seurannut huonosti entisen kotikaupunkini teatteria. Viimeinen Atlantis on vahva näyttö taiteellisesta kunnianhimosta ja osaamisesta. Kaupunginteatteria on viime syksystä johtanut Helka-Maria Kinnunen. Mahtavat peukutukset myös hänelle.

En tiedä, miten lappeenrantalainen, ylen kriittinen teatteriyleisö on ottanut vastaan tämän näytelmän. Toivottavasti palkinnot, kutsu Tampereen Teatterikesään ja meidän kriitikoiden suitsutus on saanut myös paikallisen yleisön lämpenemään. Tampereella Teatterimontun katsomo oli sunnuntain päivänäytöksessä täpötäynnä.

Viimeinen Atlantis jatkaa vielä syksyllä Lappeenrannan kaupunginteatterin ohjelmistossa.

Viimeinen Atlantis

Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys Tampereen Teaterikesässä 12.8.2023

Antti Hyyrysen romaanista sovittanut Tuomo Rämö

Ohjaus: Tuomo Rämö

Musiikki ja äänisuunnittelu: Antti Hyyrynen

Lavastus ja puvut: Samuli Halla

Valosuunnittelu ja projisoinnit: Antti Helminen

Videot: Kimmo Pasanen

Musiikin tuotantoapu ja äänitys: Emil Lähteenmäki, Heikki Ala-Nikkola, Tomi Aronen, Jukka Andersson, Perttu Kivilaakso

Muusikot: Antti Hyyrynen, Heikki Ala-Nikkola, Emil Lähteenmäki, Matias Kontula, Sonja Kangastalo

Tobeas videolla: Timo Mäkynen

Radiopuhujat: Ella Lopperi, Jean-Eric Chaumentin, Baldur Ragnarsson

Die Nebensonnen (säv. Franz Schubert, san. Wilhelm Müller): Pekka Hyyrynen

Eloonjäänyt (säv. Pekka Olkkonen, sov. Perttu Kivilaakso, Emil Lähteenmäki): Perttu Kivilaakso

Valotekniikka: Antti Helminen ja Timo Hämäläinen

Äänitekniikka ja äänten ajo esityksissä: Tomi Aronen

Järjestäjä: Jani Kassinen

Kampaukset ja maskeeraus: Pinja Ruokolainen

Tarpeisto: Sirpa Tervo ja Riikka Pulkkinen

Näyttelijät: Seppo Kaisanlahti, Turo Marttila, Samuli Punkka, Volter Ilmari Putro

Blogin kolmanneksi vii meisessä kappaleessa ollut virhe on korjattu Helka-Maria Kinnunen aloitti Lappeenrannan kaupunginteatterin johtajana 15.10.2022.

Lappeenrannan teatterilla on vähintään yhdeksän hyvää syytä panostaa produktioidensa markkinointiin – Anna Krogeruksen näytelmän livestriimaus oli onnistunut avaus tulevaisuuteen

Näytelmän Klaara Harmaa (Netta Salonsaari), kaupan virolaistaustainen myyjä Külli Mauk (Noora Koski), nimetön maahanmuuttaja (Vilma Putro) ja töykeänkiireinen miesasiakas (Eppu Pastinen) kohtauksessa, jossa mangonainen saa Klaaran silmissä identiteettinsä. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Kaupunginteatterin livestriimaus Anna Krogeruksen näytelmästä lauantaina, Maailman teatteripäivänä oli samalla tavallaan produktion ensi-ilta Lappeenrannassa. Alun perin 9 hyvää syytä elää oli tarkoitus tuoda ensi-iltaan pienelle näyttämölle viime marraskuussa.

Esityksen tuomisessa näyttämölle neljä kuukautta suunnitellun ensi-illan jälkeen on varmasti ollut vähintäänkin pulmallista. Harjoituksissa on ollut pitkä tauko. Eikä näyttelemiseen kameroiden edessä tyhjälle katsomolle ole varmasti kenellekään tekijöistä mitään rutiinia.

Ymmärrettävistä vaikeuksista huolimatta verkon yli suoratoistona reaaliajassa esitetty näytelmä antoi hyvän kuvan Lappeenrannan teatterin osaamisesta ja taiteellisesta tasosta. Teatterin uudella ohjaajalla Ilmari Pursiaisella on ideoita ja näkemystä. Teatterin näyttelijäkunta on uusiutunut tavalla, joka herättää kiinnostusta.

Krogeruksen 9 hyvää syytä elää on hieno teksti. Se on psykologisesti tarkkanäköinen tarina meistä tämän päivän ihmisistä. Krogeruksen teksti huokuu aitoa ymmärrystä ja lämpöä. Näytelmän ihmisten elämä on traagista ja koomista, hyvin todentuntuista. Se kosketti. Kun asuu Tampereen huonomaineisimmassa lähiössä, näytelmän roolihahmojen oloisten ihmisten elämää voi seurata oman kyökkinsä ikkunasta.

Näytelmän punaisena lankana kulkevat kysymykset yksityisyydestä ja yhteisöllisyydestä. Se kantaesitettiin Ryhmäteatterissa vuonna 2018. Sen jälkeen siihen ovat tarttuneet aivan aiheellisesti myös muut teatterit. Koronavuonna näytelmän on ollut Lappeenrannan kaupunginteatterin lisäksi ainakin Joensuun kaupunginteatterin ohjelmistossa.

Näytelmän tarinan keskushenkilö on ahdistusoireyhtymästä kärsivä nuori Klaara Harmaa. Sisäiset pelot ovat sulkeneet itsenäistä asumista yrittävän Klaaran neljän seinän sisälle. Ensimmäisessä kohtauksessa voimakkaat äänet suorastaan kaatuivat Klaaran roolia näyttelevän Netta Salonsaaren päälle heti, kun hän uskalsi edes ajatella ulos menoa.

Seuraavassa kohtauksessa näyttämölle lehahti tarinan toinen yksinäinen, Klaaran uraa tekevä sisko Ursula Harmaa, jonka repliikit Vilma Putro kiekaisi ulos todella korkealta ja kovaa.

Liioittelu on teatterissa toimiva tehokeino silloin, kun sen käyttö on perusteltua. Tässä tapauksessa perustelut löytyvät Krogeruksen näytelmän tekstistä ja Lappeenrannan esityksessä nämä langat sidottiin yhteen hienosti toteutetussa loppukohtauksessa.

Alun jälkeen näyttämölle marssitettiin kaikki tarinan muut yksinäiset. Dramaturgisesti tarinan ehkä vaativin hahmo on Ursulan ja Ursulan äidin Aulikki Harmaan rooli. Miten kuvaamme näyttämöllä mielenterveysongelmista kärsivän Klaaran, ja hänen äitinsä suhdetta ilman ylenmääräistä psykoanalyyttista hapatusta?

Minusta Pirkko Uiton eleetön roolityö äitinä oli hyvä vastaus tähän kysymykseen.

Krogeruksen näytelmässä ihmisten tunteiden tulkkina ja välittäjänä toimi suuri sekarotuinen koira Urho-Kaleva. Pursiaisen ohjaus oli hyvin balanssissa myös näytelmätekstin koomisten elementtien kanssa. Jarno Hyökyvaaran roolityö Urho-Kalevana oli sekä hauska että koskettava, mutta ei varastanut koko show’ta.

Näytelmän kohokohtiin kuului kohtaus, jossa omistajansa laiminlyömä ja kuolemaa tekevä Urho-Kaleva kohtaa unenomaisessa näyssä Neuvostoliiton vuonna 1957 ikuiselle matkalle avaruuteen ampuman Laika-koiran (Noora Koski).

Tyylikkäästi oli toteutettu myös näytelmän tarinan dramaturgisena käännekohtana toiminut kohtaus, pihapiirissä rollaattorinsa kanssa liikkuneen vanhuksen, hämähäkkimiehen kuolema. Kohtaus oli vähäeleisyydessään ikään kuin vastakohta ja käännekohta näytelmän alun liioittelulle.

Humalaisten juoppojen toilausten kuvaaminen ja esittäminen taitavat olla suomalaisen näytelmäkirjallisuuden ja teatterin erityisosaamisen aluetta. Seppo Kaisanlahti selvisi tällä kertaa tästä Urho-Kalevan omistajan, ostarin Oskarin roolista kiitettävästi. Ohjaajana Pursiainen on käyttänyt liioittelua tehokeinona taitavasti, ja juuri tässä kohtaa ei ollut sen liioittelun paikka.

Teatterin piirissä on viime syksystä lähtien käyty kiivasta identiteettikeskustelua. Kansallisteatterin Kaikki äidistäni – näytelmän tiimoilta kysyttiin jo tikkukirjaimilla, kuka saa esittää transsukupuolista henkilöä teatterissa?

Sama kysymyksenasettelu koskee myös maahanmuuttajia. Krogeruksen näytelmän narratiivinen avainhahmo on maahanmuuttaja, mangonainen. Mangonaiseksi näytelmän kertoja, Klaara nimeää naisen kohtauksessa, jossa tämä suomen kieltä ja paikallisia tapoja huonosti ymmärtävä roolihahmo yrittää ostaa lähiön kaupasta mangoja.

Lappeenrannassa roolin näytelleen Putron rooliasu toi ainakin minulle vahvan mielikuvan siitä, että tämän magonainen on Suomeen jostain Afrikan maasta tullut maahanmuuttaja (kaikkihan me tiedämme, miten afrikkalaiset asuvat yhteisöllisissä kyläyhteisöissä, joissa ihmisyyden pronomini ei ole minä vaan me).

Keskustelu ihmisten identiteeteistä ja vähemmistön oikeuksista antaa mahdollisuuden lisätä ymmärrystä ja syventää vuorovaikutusta. Äärimmilleen vietynä se pyrkii leipomaan taiteilijoista jonkinlaisia ajatuspoliiseja.

Jäin joka tapauksessa pohtimaan asiaa. Krogeruksen mangonaisessa ei ole häivähdystäkään minstrel show – teatteriperinteestä. Silti roolihahmo ei ollut samalla tavalla lihaa ja luuta kuin tarinan tutun tuntuiset lähiöihmiset vaan jonkinlainen symboli meidän yhteisöllisyydenkaipuullemme.

Koronaepidemia on tyhjentänyt teattereiden katsomot ja ajanut niiden talouden kuilun partaalle. Rohkenen silti toivoa, että Lappeenrannan kelpo teatteri löytäisi jostain henkisiä ja taloudellisia resursseja näytelmiensä markkinointiin.

Sosiaalisessa mediassa Lappeenrannan kaupunginteatterin näkyvyys ei ole kaksinen, mikä varmasti johtuu teatterin vakituisen yleisön ikärakenteesta. Teatterin omilla verkkosivuilla Krogeruksen näytelmän teemoista kerrotaan suorastaan runollisen kauniisti, mutta itse sivut muistuttavat karuudessaan kaupungintalon ilmoitustaulua enemmän kuin mitään muuta.

Teatterin aktiiviset harrastajat ovat loputtoman kiinnostuneita myös yksityiskohdista. Aivan tavatonta panostusta ei varmasti vaadi se, että esityskuviin laitetaan kuvatekstit, joissa kerrotaan ketä kuvissa esiintyvät henkilöt ovat. Vähän suuremman vaivan takana on kertoa, mitä roolia kuvan näyttelijä näytelmässä esittää.

Julkaiseminen kaupungin ylläpitämillä verkkosivuilla ei pitäisi olla mikään kustannuskysymys.

Edellä kulkijan maineen Lappeenrannan kaupunginteatteri voisi hankkia sillä, että kuvissa kerrottaisiin, mistä kohtauksesta kuva on. Eikä oman työn dokumentoinninkaan pitäisi olla täysin ylivoimainen rasti.

Oma aktiivisuus on paras ja myös ainoa keino puolustaa teatteria ja omaa työpaikkaa tulossa olevilta rajuilta leikkauksilta. Taivaan mana eli valtion markkinoilta lainaamaa rahaa ei sada kuntien laariin loputtomasti, vaan juhlat on tältä osin kohta juhlittu.

9 hyvää syytä elää

Lappeenrannan kaupunginteatteri livestriimaus 27.3.2021 keikalla.fi verkkopalvelussa

Teksti Anna Krogerus

Ohjaus Ilmari Pursiainen

Lavastus ja pukusuunnittelu Samuli Halla

Valosuunnittelu Topi Jukka ja Timo Hämäläinen

Äänisuunnittelu Tomi Aronen

Projisointi Kimmo Pasanen

Maskeeraus Pinja Ruokolainen

Rooleissa Netta Salonsaari, Vilma Putro, Pirkko Uitto, Jussi Lankoski, Eppu Pastinen, Noora Koski, Seppo Kaisanlahti ja Jarno Hyökyvaara

Saatanallisia säkeitä Euroopan sydämestä

Liisa Sofia Pöntinen esittää monologin sydänalaa kouraisevalla intensiteetillä. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Liisa Sofia Pöntinen esittää vaativan monologinäytelmän sydänalaa kouraisevalla intensiteetillä.

Pöntisen läsnäolo näyttämöllä saavuttaa asteen, jossa on mukana jo aimo annos hurmosta. Pöntisen roolityössä kristallisoituu se, mitä Imatralla Neva-Saimaa – teatterifestivaaleilla vieraillut Andrei Moguchi tarkoitti sanoessaan, että tärkeintä on olla aito.

Jari Juutinen ohjaa nyt mestarin ottein. Esityksen rytmi on lähellä täydellistä. Kristian Smedsin kirjoittama Dostojevski-tulkinta Sad Songs from the Heart of Europe on niin painava puheenvuoro maailman menosta, että katsojalle on annettava aikaa sen omaksumiseen.

Myös Riitta Ukkosen, Pöntisen ja Juutisen yhdessä tekemässä lavastuksessa näkyy Smedsin luoman teatterikäsityksen ydin. Teatteri ei taiteena kaipaa kimallusta ympärilleen tai koreita hepeniä.

Smeds ei varmasti tykkää, kun väitän että hän tekee myös poliittista teatteria. Yhtä varmaa on kuitenkin myös se, että jokainen Smedsin produktio on ollut myös vahva manifesti ekologisen elämäntavan puolesta. Ukkonen ja kumppanit tekevät kunniaa tälle traditiolle.

Itse saatoin jälleen myös aistia vahvasti Smedsin teatterikäsityksen orgaanisuuden. Tai kun orgaanisuus on taiteesta puhuttaessa kovin epämääräinen käsite, olisiko parempi puhua smedsiläisen teatterin evoluutiosta. Tutut esineet, rakenteet ja kohtaukset toistuvat ja ovat tunnistettavia, mutta ne saavat aina uusia merkityksiä.

Ensi-illassa yleisö nousi seisomaa osoittaessaan suosiotaan, eikä taputuksista meinannut tulla loppua. Olimme saaneet yhdessä kokea jotakin ainutlaatuista.

Sad Songs from the Heard of Europe on kuitenkin teksti, jossa todellisen maailman raadollisuus tulee esiin niin väkevänä, että se särkee lumouksen. Se kuvaa todellisuutta, jonka me pyrimme aktiivisesti kieltämään tai ainakin unohtamaan.

Smeds laittaa jo monologin alussa esityksen Sonjan sanomaa, että myös kesken esityksen teatterin katsomosta voi lähteä pois. Ovi on auki myös siihen suuntaan. Repliikki on kuin savukeaskin kanteen painettu varoitus: tämä esitys tekee taatusti kipeää ja voi vahingoittaa pysyvästi katsojan mielenrauhaa.

Ei ole sattuma, että Smeds on tarttunut juuri Fjodor Dostojevskin ehkä kuuluisimpaan romaaniin Rikos ja rangaistus.

Kuten tiedämme Dostojevskin Raskolnikovin ja Sonjan tarina on kirjoitettu 1800-luvun Pietarissa. Smeds haastaa meidät katsojat kysymällä, onko mikään muuttunut 150 vuodessa.

Ensimmäinen vastus esitettyyn kysymykseen on, ei mikään. Ei, ei vaikka siihen väliin mahtuu kaksi maailmansotaa ja maailmanhistorian tähän mennessä hirvittävimmät, teollisessa mittakaavassa, tieteellisin metodein toteutetut kansanmurhat.

Vasta sen jälkeen tajuaa, että kaikki on muuttunut, ja vielä huonompaan suuntaan. Dostojevskin romaanissa Raskolnikov saa kokea lopulta armon myös maallisen oikeuden edessä. Smedsin Raskolnikov päätyy itsemurhaan. Mitään toivoa ei enää ole.

Smeds on monien muiden merkittävien taiteilijoiden tavoin humanisti. Elämä on ihme. Estetiikan kiellä tämän arvoituksen tutkiminen muuntuu kauneudeksi. Suurin kaikista on rakkaus, kuten Raamatussakin asia kauniisti ilmaistaan.

Smeds on siis uransa alusta asti hoitanut virkaa ihmiskunnan unilukkarina. Sävyt ovat kuitenkin produktio produktiolta muuttuneet yhä tummemmiksi.

Kajaanin kaupunginteatterin johtajana Smedsin ensimmäinen produktio oli Huutava ääni korvessa. Siinä esityksessä Smeds toi ensimmäisen kerran esille myös suomalaisessa yhteiskunnassa sileän pinnan alla jylläävät vihan voimat.

Smedsin 12 Karamazovissa ainakin katsoja laitettiin jo kirkkaasti selkä seinää vasten. Koko esityksen läpi kulkee vahvana juonteena väkivalta ja epäilys. Paitsi Jumalan olemassaoloa esityksessä epäillään myös taiteen mahdollisuuksia. Nämä kaksi suurta pyhää ovat myös Smedsin taiteessa vahvasti kytköksissä toisiinsa. Ainakin itse olen vakuuttunut tästä.

Sad Songs From Heart of Europea monologiesityksessä asia sanotaan suoraan. Silti Smeds jaksaa yhä patistella meitä ajattelemaan kaikkia niitä, jotka ovat syrjäytymässä elämästä maaseudulla ja varsinkin suurkaupunkien homehtuvissa lähiöissä.

Kreikassa, Espanjassa ja Italiassa nuorten aikuisten työttömyys on ylittänyt 50 prosentin rajan aikoja sitten. Romaniassa, Bulgariassa ja muissa köyhissä Euroopan maissa tilanne on vielä monin verroin surkeampi. Näissä maissa nuorilla ei ole mitään mahdollisuuksia edes opiskelun avulla yrittää pärjätä siinä pelissä, jota tulevaisuudeksi sanotaan.

Puhumattakaan niistä sadoista miljoonista nuorista ihmisistä Afrikassa ja Aasiassa, jotka ovat valmiita riskeeraamaan henkensä saavuttaakseen edes jollakin tavalla ihmisarvoisen elämän. Tai niistä nuorista, jotka elävät orjuutta muistuttavissa oloissa, antaakseen edes perheilleen jonkinlaiset elämisen mahdollisuudet.

Tällaisia Sonjan kaltaisia nuoria tyttöjä on satoja tuhansia, ellei miljoonia myös meidän keskuudessamme täällä periaatteessa vielä hyvin voivassa Euroopassa.

Monologissa Pöntinen heiluttaa yhdessä kohtauksessa Neuvostoliiton pienoislippua. Se kuvaa yhtä toistuvaa teemaa Smedsin näytelmissä. Mikä on rakkauden ja idealismin suhde, ja mihin tämä idealismi voi johtaa?

Väkivalta johtaa väistämättä umpikujaan. Mutta missä on toivo, jos myös rakkaus johtaa samanlaiseen umpikujaan?

Smeds on aikaisemminkin tehnyt selväksi sen, mitä hän ajattelee juopoista. Sonjan virkaheitto ja rapajuoppo isä Marmeladov on helppo mieltää myös kulutusyhteiskunnan symboliksi. Maailman hikipajoissa, bordelleissa ja parempiosaisten piikoina luvuton määrä tyttöjä ja poikia palvelee tätä omia mielihalujaan itsekkäästi toteuttavaa hirmuhallitsijaa.

Markkinoilla on juopon moraali.

Näytelmän alussa ja lopussa Pöntisen on pukeutunut hiukset ja osan kasvoistakin peittävään huiviin. Hänellä on päällään myös vartalon muodot peittävä kirkollista kasukkaa muistuttava takki.

Viittaus lienee selvä. Yhä useampien ihmisten mielestä meidät voi pelastaa lopulliselta kurimukselta vain voimakkaisiin auktoriteetteihin perustuva kuriyhteiskunta. Esimerkiksi islamilainen fundamentalismi ei ole vain uskonnollista kiihkoilua, vaan sen pohjalla on myös vankkoja ja syvällisesti ajateltuja näkemyksiä todellisuuden luonteesta.

Uskontoa ja politiikkaa ei voi 2010-luvullakaan erottaa toisistaan edes rautakangella.

Kajaanin Huutavassa äänessä korvessa laulettiin työväenliikkeen Kansainvälistä kädet ojennettuina natsitervehdykseen.

Se näyttää edelleen hyvin ikävästi ajan kuvalta.