Ingmar Bergman ja mustan laatikon arvoitus

Fanny ja Alexander alkaa näyttävästi. Kuvassa Vilma Putro, Niina Sillanpää, Netta Salonsaari, Turo Marttila, Liisa Sofia Pöntinen. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Aleksi Linnamaa
Fanny ja Alexander alkaa näyttävästi. Kuvassa Vilma Putro, Niina Sillanpää, Netta Salonsaari, Turo Marttila, Liisa Sofia Pöntinen. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Aleksi Linnamaa

Tarina on mielen peili. Tarina on meidän tapamme päivittää muistoja ja jäsentää maailmaa.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on leimallisesti tarina ja mikäs siinä. Ohjaaja Essi Räisänen osaa kertoa tämän tarinan kiinnostavasti.

Räisäsellä on teatterin ilmaisukeinot hyvin hallussa. Lauantain ensi-illassa saimme nähdä, miten todella taitava ohjaaja täyttää ja käyttää tilan. Oivaltava tilan käyttö antoi myös ryhtiä kohtausten ajoitukselle. Kohtauksia vyörytettiin näyttämölle välillä jopa rinnakkain esimerkillisen napakasti.

Räisänen ohjaa kekseliäästi, ja vaikka Ingmar Bergmanin maailmankuulun elokuvan tarina on useimmille meistä hyvin tuttu, ainakin minut esitys piti pihdeissään alusta loppuun yllättävien käänteiden avulla.

Räisänen kuuluu epäilemättä siihen nuorten ja lahjakkaiden teatterintekijöiden joukkoon, josta ovat nousemassa parrasvaloihin Kristian Smedsin, Mikko Roihan, Leea Klemolan ja kumppaneiden manttelinperijöinä.

Räisäsellä on väline hallussa. Hän siteeraa ja yhdistelee viime vuosien merkityksellisistä näytelmistä tuttuja elementtejä. Yhdessä Tarja Jaatisen lavastuksen ja Pauli Riikosen luoman äänimaailman, Timo Hämäläisen valosuunnittelun ja Päivi Hanttu-Lindströmin puvustuksen kanssa Lappeenrannan kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on vaikuttava kokonaisuus.

Bergmanin vuonna 1982 valmistunut elokuva Fanny ja Alexander palkittiin ulkomaalaisten elokuvien sarjassa aikanaan peräti neljällä Oscarilla. Bergmanin televisiosarja ja siitä muokattu elokuva ovat keikkuneet myös yli 30 vuotta kriitikkojen kaikkien aikojen parhaita elokuvia listaavilla rankinglistoilla.

Jokaisella elokuvan nähneellä on siitä vahva, tunnetasolla sisäistetty näkemys. Tämän vuoksi Fannya ja Alexanderia on syystä pidetty lähes mahdottomana sovittaa ja ohjata teatteriesitykseksi.

Fannyn ja Alexanderin suomenkielinen kantaesitys nähtiin vasta vuonna 2010, lähes 30 vuotta elokuvan jälkeen, kun Tampereen Työväen Teatteri toi näyttämölle Seija Holman kääntämän ja dramatisoiman näytelmän Fanny ja Alexander.

Holman dramaturgia on tarinana Bergmanin elokuvan näköinen. Pulmia aiheuttaa se, ettei Fanny ja Alexander ole aito draama, vaan pikemminkin hyvin monisyinen ja syvälle minuuteen sukeltava mielenmaisema.

Bergman on itse kirjoittanut tämän perustuvaa laatua olevan näkökulman salaperäisen Ismael Retzinskyn vuorosanoihin. Me elämme monen sisäkkäisen todellisuuden ympäröimänä.

Kysymys on siis nimenomaan sisäkkäisistä, ei rinnakkaisista todellisuuksista. Ilmankos Retzinsky kuvataan näytelmässä paitsi huippuälykkääksi yksilöksi, myös niin vaaralliseksi, että häntä on pidettävä lukkojen takana.

Bergman julkaisi vuonna 1987 omaelämänkerrallisen kirjan Laterna Maciga. Laterna maciga eli taikalyhty oli viime vuosisadan alkupuolella suosittu audiovisuaalinen laite, piirtoheittimen ja diaprojektorin edeltäjä. Ingmar osti tällaisen laitteen veljeltään ja kertoi sen avulla tarinoita. Muistelmissaan Bergman kertoo, että taikalyhdyllä oli lopulta ratkaiseva vaikutus hänen uravalinnoilleen.

Teatterin vahvuuksia ovat näyttelijöide läsnäolo ja esittäjien ja yleisön reaaliaikainen vuorovaikutus. Tämän vuoksi katsoja mieltää vaistomaisesti näyttämöllä esitettävän tarinan aidosti moniääniseksi.

Räisänen on omassa sovituksessaan epäilemättä oivaltanut hyvin tämän pulman. Myös keino, jolla hän pyrkii ratkaisemaan dramaturgisen ongelman, on luonteva, tai ainakin helppo ymmärtää. Lappeenrannan Alexander ei ole näytelmässä laterna magica, jonka muistot ja sisäiset mielenliikkeet heijastuvat tarinoina ulos tästä mustasta laatikosta, vaan camera obscura, joka taltioi ja dokumentoi Ekdalin perheen elämää ja teatterisuvun vaiheita.

Tällä perustavaa laatua olevalla dramaturgisella valinnalla on varmasti ollut ratkaiseva merkitys myös sille, miten Alexanderia näyttelevä Vilma Putro on sisäistänyt roolinsa. Puron Alexander ei ole leimallisesti tarinan kokija, vaan kapinahenkinen tarkkailija.

Hyvästä selityksestä huolimatta muitakin katsojia kuin minua jäi esityksen jälkeen askarruttamaan kysymys, mitä näytelmästä olisi tullut, jos Vilma Putro ja Fannya näyttelevä Liisa Sofia Pöntinen olisivat vaihtaneet rooleja keskenään.

Muilta osin näytelmän roolijako menee niin sanotusti putkeen. Ekdahlin perheen matriarkan, Helena Ekdalin rooli on kuin kirjoitettu Marja-Liisa Ketolalle ja aivan yhtä luonteva on Sami Lanki Helenan entisenä rakastajana ja nykyisenä sydänystävänä Isak Jacobina. Mielipuolen päiväkirjassa kunnostautunut Jarno Kolehmainen tekee Gustav Adolf Ekdahlin roolin lähes samalla intensiteetillä, millä hän näyttelee Herra K:ta.

Saimme nauttia lauantaina hienosta näyttelijäntyöstä.

Näytelmän hahmoksi nousi piispa Edvard Vergéruksen roolissa Jussi Johnsson.

Piispa Vergéruksen hahmossa on kaikuja jo aivan pienenä äitinsä menettäneen Bergmanin vaikeasta isäsuhteesta. Johnssonin roolityö kasvaa samalla kuitenkin myös hyvin tarkkapiirteiseksi kuvaksi tämän päivän uskonnollisista fundamentalistista, jonka pyrkimys hyvään ja puhtaaseen kokemukseen johtaa mieltä raastaviin hirmutekoihin.

Sanotaan, että Bergmanin suku ihaili ennen toista maailmansotaa fasisteja ja että myös Bergman itse oli nuorena siihen suuntaan kallellaan.

Oli miten oli, tai juuri siksi Bergmanin elokuvien, näytelmien ja oopperalibrettojen ihmiset eivät ole leimallisesti hyviä tai pahoja – vaan ihmisiä.

Tämä selittää hyvin myös sen, miksi piispa Vergéruksen hahmo on kaikessa pelottavuudessaan niin tiukasti tätä päivää.

Käsiohjelmaan painetussa ohjaajan puheenvuorossa Räisänen kirjoittaa perheen hajoamisesta ja merkityksen etsimisestä maailmassa, missä pahuus ryntää kimppuun kuin hullu koira.

Niin se tekee, mutta näytelmässä tämä ajatus viedään yhdessä lyhyessä kohtauksessa myös tasolle, joka on irti kokonaisuudesta. Kohtauksessa piispa taluttaa kädestä pitäen Fannyn näyttämöltä sivuverhojen taakse. Fannya näyttelevän Pöntisen kehon kieli kuvaa satuttavasti hyväksi käytetyn lapsen alistunutta epätoivoa. Katsojana jäin tietenkin pohtimaan, mitä Räisänen haluaa Bergmanin Fanyyn ja Alexanderiin tällä lyhyellä kohtauksella  lisätä?