Avainsana: Jonna Lindström

Mahdoton muuttui mahdolliseksi – Antti Mikkolan tulkinta Monte-Criston kreivistä oli ajatuksia herättävä ja koskettava – Miten katkaistaan koston ja vihan kierre?

Tampereen Teatterin Monte-Criston kreivi oli ensi-illassa yhdistelmä voimakkaan fyysistä näyttelijäntyötä ja vaikuttavaa näyttämökuvien estetiikkaa. Vahva läsnäolo näyttämöllä alkoi Edmond Dantès’n roolin näytelleen Lasse Viitamäen ja apotti Fariaa näytelleen Risto Korhosen Jaakobin painilla ensimmäisessä jaksossa ja huipentui Viitamäen ja Fernandin roolin näytelleen Konsta Laakson hurjaan sapelinkalisteluun toisella jaksolla. Vaikuttavien näyttämökuvien luomiseen oli valjastettu kaikki uuden teatteritekniikan tarjoamat mahdollisuudet.

Kuvan kohtauksessa tarinan Edmond Dantès (Lasse Viitamäki) ja Apotti Faria (Risto Korhonen) ovat tarinan kuuluisassa vankilajaksossa. ”Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa,” Korhosen Faria siteerasi Jean-Jacques Rousseaun kuuluisaan sitaattia. Kuva © Heikki Järvinen

Näin sovituksen ja ohjauksen tehnyt Antti Mikkola oli väistänyt kirjallisuuteen perustuvan puheteatterin pahimmat sudenkuopat. Monte-Criston kreivi ei ole mikä tahansa kirja, vaan romaanitaiteen kukoistuskauden rakastettu ja kaikkien tuntema mestariteos. Näytelmäkirjailijana uransa aloittanut Alexandre Dumas vanhempi muokkasi itse romaanistaan yhdessä työparinsa Auguste Maquet’n kanssa neliosaiseksi, 10 tuntia kestäväksi näytelmäsarjaksi. Mikkola on tehnyt Jalmari Finnen vanhan suomennoksen pohjalta noin kolme tuntia kestävän sovituksen. Näytelmän keskiöön nousi tämän kostotarinan moraalinen dilemma.

Dumas’n romaani ilmestyi aikana, jolloin romantiikka oli vaihtumassa realismiksi kirjallisuuden valtavirtana. Monte-Criston kreivi oli oman aikansa laatuviihdettä. Mikkola on sovituksessaan pyhittänyt koko ensimmäisen jakson romaanin kuuluisan vankilajakson tapahtumiin. Vankilassa apotti Faria kouluttaa pitkien vankeusvuosien aikana oppimattomasta merimiehestä, Dantès’sta, valistusajan ihanteiden mukaista Sapere aude -älykköä.

Näytelmän Faria kuvaa oppimattoman Dantès’n maailmankuvaa Platonin luolavertauksella. Todellisuus näkyy vain varjokuvina tämän tyhjyyttään kumisevan luolan seinillä. Tässä antiikin Kreikan ja tämän päivän ihminen eivät juuri eroa toisistaan. Me olemme kyvyttömiä tai haluttomia katsomaan, miltä luolan ulkopuolella näyttää. Tai sitten se, mitä me näemme, on niin pelottavaa, että kiellämme sen olemassaolon. Dumas viittaa romaanin keskusteluissa valistusajan filosofien ajatuksiin. Mikkola käytti suoraa sitaattia Jean-Jacques Rousseaun teoksesta Yhteiskuntasopimus: ”Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa.”

Näin näytelmän apotti Faria puuskahti yhdessä koetun epätoivon hetkellä. Monte-Criston kreivin vankilakuvaus oli Dantès’n vangitsemisesta hänen pakoonsa asti todella vaikuttavaa teatteria. Tätä piinaa kantoi kerallamme ennen kaikkea Farian roolin näytelleen Korhosen loistelias näyttelijäntyö. Olen kirjoittanut aikaisemmin hienojen onnistumisten aallosta, jonka harjalla teatteri nyt etenee. Korhosen todella vaativan roolin kohdalla paikalla ovat varmaan olleet kantoaaltona myös teatterin muinaiset jumalat Dionysoksesta Bacchuseen.

Kohtausten tukena toimivat nerokkaat näyttämökuvat., joissa tarinan kerroksellisuus tehtiin näkyväksi valo- ja videotekniikalla. Kuvassa Lasse Viitamäki, Arttu Ratinen, ja taustalla Antti Mikkola. Kuva (C) Heikki Järvinen

Tiedä häntä. Mutta varmasti kohtausten tukena toimivat nerokkaat näyttämökuvat. Tarinan kerroksellisuus tehtiin näkyväksi valo- ja videotekniikalla, jonka tekniseen puoleen ja sen kuvailemiseen tämän kirjoittajalla ei ole riittävää asiantuntemusta. Veikkaan, että tämän lavaste-, valo- ja videoshow’n ohjaukseen on valjastettu myös tekoäly.

Dantès’n muodonmuutos terässormiseksi, ankkurikaapelin lujuudella varustetuksi ”supersankariksi” tapahtui ensimmäisen jakson viimeisessä, upeasti toteutetussa kohtauksessa. Viitamäen bravuurissa nuorten miesten illuusio omasta kaikkivoipaisuudesta ja kuolemattomuudesta ruumiillistui hänen roolihahmossaan: ”kostonenkeli” Monte-Cristo tarttui ruoriin myrskyisällä merellä salamoiden leimahdellessa.

Monte-Criston kreivin tarina ei oikein tahdo mukautua näyttämötaiteen ajallisiin kehyksiin. Sen sovittaminen aikakehykseen on Waterloon taistelu. Sen joutui jo Dumas itse kantapään kautta oppimaan. Jo Dumas’n oman sovituksen ensimmäisen osan kantaesitys kesti Pariisin Théâtre Historiquessa iltakuudesta puoleen yöhön. Näytelmä aiheutti protestien aallon.

Mikkola on sullonut tarinan kostojuonen mutkikkaat käänteet näytelmän toiseen jaksoon. Tuttuakin tutumman tarinan käänteitä pystyi toki edelleen seuraamaan, mutta esityksen intensiteetti laski. Vaikka juonen dramaturgiset käänteet muuttuivat lähes äkkijyrkiksi, näyttämö tuntui juuttuvan ajoittain jonkinlaiseen pysähtyneisyyden tilaan. Viitamäen kasvoja peitti kullanvärinen ihomaali tai naamio, joka toi lähinnä mieleen Marvel Studion luomat, myyttiset supersankarit.

Monte-Criston kreivin roolissa Lasse Viitamäen kasvoja peitti kullanvärien ihomaali tai naamio, joka toi lähinnä mieleen Marvel Studion luomat, myyttiset supersankarit. Kuvqa (c) Hewikki Järvinen

Mikkola nosti näytelmän takaisin siivilleen Marvelin supersankareiden tapaan toiminnalla. En tiedä, opetetaanko nykyisin enää teatterikouluissa näyttelijöille miekkailua, mutta Viitamäen ja Laakson kamppailu oli sävähdyttävää katsottavaa. Taistelukohtauksen koreografian oli ohjannut Oula Kitti.

Monte-Criston kreivistä ei ole ilmeisesti aikaisemmin tehty ammattiteatterille suomenkielistä sovitusta. Turun ylioppilasteatterissa esitettiin Ilja Mäkelän sovitus Monte-Criston kreivistä 10. huhtikuuta 2015, jolloin teosta mainittiin esitetyn Suomessa 30 vuoden tauon jälkeen. En löytänyt tietoja siitä, missä ja ketkä olisivat 80-luvulla tehneet tällaisen esityksen. Dumas vanhemman Kolmea muskettisoturia ja Alexandre Dumas nuoremman Kamelianaista on sen sijaan esitetty eri sovituksina säännöllisesti.

Mikkola kirjoittaa sovituksestaan ja ohjauksestaan näytelmän käsikirjoituksessa otsikolla ”Sankariksi puettu, sankaruudesta riisuttu”. Hän toivoo, että katsoja lähtee esityksestä jonkin sellaisen ajatuksen tai tunteen kanssa, joka kuuluu hänen omaan elämäänsä eikä enää Edmond Dantès’lle. Ainakin tämän kirjoittajan kohdalla Mikkolan toive täyttyi. Mikkolan oman uran perusteella veikkaan, että hän kuuluu apotti Farian ”Sapere aude -koulun” kasvatteihin. Minä olin myyty heti näytelmän alussa, kun näyttämölle tuotiin oopperan estetiikalla yksi tarinan juonen avainhenkilöistä, Waterloon taistelun hävinnyt Napoleon.

Monte-Criston kreivi

Tampereen Teatterin ensi-ilta 21.10.2026 teatterin päänäyttämöllä

Perustuu Alexandre Dumas’n romaaniin

Suomennos: Jalmari Finne Sovitus ja ohjaus: Antti Mikkola Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen Pukusuunnittelu: Mari Pajula Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho Naamioinnin suunnittelu: Jonna Lindström Taistelukoreografi: Oula Kitti Rooleissa: Lasse Viitamäki, Risto Korhonen, Pia Piltz, Konsta Laakso, Toni Harjajärvi, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Arttu Soilumo, Karoliina Vanne, Tuomas Pirilä

Laulavat sadepisarat on Tampereen Teatterilta hieno onnistuminen – Pannut kolisevat ja vesi ropisee sovituksessa Hollywoodin kultaisen kauden soundilla ja eleganssilla

Tampereen Teatterin Laulavat sadepisarat oli kepeä, raikas ja aidosti hauska esitys. Juuri tällaiselta laadukkaan komedian pitääkin näyttää: kepeältä ja vaivattomalta. Komedia on teatterin kuninkuuslaji, eikä musikaali lajityyppinä vähennä sen tekemisen vaikeuskerrointa. Tampereen Singin’ in the Rain on hieno onnistuminen, jonka taustalla on epäilemättä järjetön määrä matemaattisen tarkkaa ajoitusta, teknistä hiomista ja fyysistä työtä.

Don Lockwoodin roolissa laulavan Tuukka Raitalan niskaan satoi musikaalin nimikappaleen aikana ihan oikeaa vettä. Kuva (c) Heikki Järvinen

Gene Kellyn tähdittämä ja yhdessä Stanley Donenin kanssa ohjaama Singin’ in the Rain oli oman aikansa jukebox-musikaali. Sen musiikki perustui Nacio Herb Brownin 1920- ja 30-luvuilla säveltämiin hitteihin, joihin sanoitukset teki Arthur Freed. En tiedä tarkkaa marssijärjestystä, mutta otaksun, että musiikin sovituksesta ja johtamisesta ovat vastanneet Tampereen Teatterin mainion orkesterin kapellimestarit Henri Lyysaari ja Antti-Jussi Taskinen. Musiikin tuntemus ei kuulu tämän kirjoittajan suuriin vahvuuksiin, mutta minusta toteutus jäljitteli loistavasti elokuvan Tin Pan Alley -estetiikkaa.

Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanaisen ja koreografi Chris Whittakerin toteutuksessa elokuvan kuuluisat ja rakastetut kohtaukset toistuivat käsikirjoittajien Betty Comdenin ja Adolph Greenin nuottien mukaan. Tampereen Laulavat sadepisarat ei kuitenkaan ollut vain teatterin keinoin toteutettu pastissi. Voimakas läsnäolon tunne ja vuorovaikutus esiintyjien ja meidän katsojien välillä teki esityksestä todella nautittavaa teatteria. Myös kalliiden musikaalien tuottajien päänsärky, Tampereen Teatterin päänäyttämön ja sen katsomon pieni koko, korosti esityksen sydänalaa lämmittänyttä teatteriestetiikkaa.

Elokuva on useaan otteeseen listattu maailman kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon, mutta musikaaliversio siitä tehtiin vasta 30 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Yhdeksi syyksi tälle viivästykselle – elokuvan valtavasta suosiosta huolimatta – on arveltu toteutukseen liittyviä teknisiä haasteita, jotka kytkeytyvät tarinan yhteen oleelliseen elementtiin. Tampereella sateessa Don Lockwoodin roolissa laulavan Tuukka Raitalan niskaan satoi musikaalin nimikappaleen aikana ihan oikeaa vettä. Sama toistui todella upeassa loppukohtauksessa, jossa koko ensemble lauloi ja tanssi tuon Brownin hittibiisin tahdissa. Teatterin tekijät eivät ole turhaan korostaneet tätä Teppo Järvisen suunnitteleman lavastuksen yksityiskohtaa.

Tuukka Raitala oli rennoin välitön Lockwoodin roolissa, todella kauniisti laulava Emmi Nieminen todellinen löytö Kathy Seldenin avainrooliin ja mainio Miikka Wallin Cosmo Brownin roolissa yhtä valloittava koomikko kuin elokuvassa roolin näyttelevä Donald O’Connor ikään. Kuva (c) Heikki Järvinen

Esityksen henki syntyy näyttelijäntyöstä, ja tässä suhteessa Laulavat sadepisarat oli sarja toinen toistaan hienompia onnistumisia. Raitala oli rennon välitön Lockwoodin roolissa, todella kauniisti laulava Emmi Nieminen oli todellinen löytö Kathy Seldenin avainrooliin, ja mainio Miikka Wallin Cosmo Brownin roolissa oli yhtä valloittava koomikko kuin elokuvassa roolin näyttelevä Donald O’Connor ikään. Kolmikon yhteinen tulkinta kappaleesta Hyvää huomenta (Good Morning) oli yksi esityksen huippuhetkistä. Pia Piltz teki näytelmän Lina Lamontina varmasti yhden uransa parhaista roolitöistä. Piltz jäljitteli loistavasti mykkäkauden elokuvien väliin hurjasti liioittelevaa mimiikkaa ja pantomiimia. Hän myös tulkitsi ihan oikein rooliin sisältyvän syvän tragedian äänihuuliaan säästelemättä.

Sanna Levon suunnittelemissa esiintymisasuissa ja Jonna Lindströmin kampauksissa oli kultakauttaan 1950-luvulla eläneen Hollywoodin glamouria ja eleganssia. Toni Haarasen ja Matias Ojasen mustavalkoisia mykkäelokuvia jäljittelevät videot olivat mainio ja hyvin oleellinen elementti tarinan kerronnassa. Järvisen lavastussuunnittelua tuli jo aikaisemmin kehuttua, ja yhdessä Raimo Salmen valosuunnittelun kanssa näyttämökuvat ja esityksen kepeä hilpeys olivat yhtä. Jan-Mikael Träskelinin äänisuunnittelussa äänimaiseman desibelit oli säädetty juuri oikealle, nautittavalle tasolle.

Elokuvan tarina on Hollywoodin kultakaudelle tyypillistä yltiöromanttista hömppää: se kuvaa rakastumisen ihmettä. Maailman usein raadollinen todellisuus piilotetaan amerikkalaisessa populaarikulttuurissa tavan mukaan kehystarinaan. Tässä mielessä Laulavat sadepisarat on myös tavallaan hämmentävän ajankohtainen. Tarina kertoo elokuva-alan suuresta murroksesta vuodesta 1927, jolloin ensimmäinen äänielokuva The Jazz Singer mullisti alan markkinat nopeasti ja monet mykkäelokuvan suurista tähdistä menettivät hetkessä työnsä. Analogia parhaillaan elinkeinoelämän rakenteita, tuotantotapoja ja työmarkkinoita hurjalla vauhdilla mullistavaan tekoälyyn on ilmeinen.

Chris Whittakerin ilmaisuvoimainen koreografia huipentui näyttävään loppukohtaukseen, jossa koko ensemble tanssi ja lauloi esityksen nimikappaletta vesisateessa. Kuvassa edessä keskellä Emmi Nieminen, Tuukka Raitala ja Miikka Wallin. Kuva (c) Heikki Järvinen

Niin, se juttu Hollywoodin kultakauden Tin Pan Alley -estetiikasta. Se kertoo esityksen musiikillisista juurista. Ilmaisu syntyi New Yorkissa edellisten vuosisatojen vaihteessa sanaleikistä. Se tarkoitti tiettyä korttelia Manhattanilla, johon oli keskittynyt suuri joukko nuottikustantamoja. Kustantajien toimistoissa pianistit eli ”nopeat sormet” soittivat kaiken aikaa uusia sävellyksiä ikkunat auki myydäkseen nuotteja teattereille, esiintyjille ja tavallisille ihmisille. Katu oli täynnä rämisevää, yhtäaikaista pianonsoittoa. Se kuulosti siltä, kuin ihmiset olisivat hakanneet alinomaa peltisiä pannuja tällä ”Peltipannukujalla” (Tin Pan Alley).

Laulavat sadepisarat

Tampereen Teatterin ennakkonäytös suurella näyttämöllä 8.9.2026

Käsikirjoitus: Betty Comden ja Adolph Green Laulujen sanat: Arthur Freed Sävellykset: Nacio Herb Brown Käsikirjoituksen ja laulujen suomennos: Hanna Kaila Esitysoikeuksia valvoo: Music Theatre International (Europe) Limited Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen Koreografi: Chris Whittaker Kapellimestari: Henri Lyysaari Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen Pukusuunnittelu: Sanna Levo Valosuunnittelu: Raimo Salmi Videosuunnittelu: Toni Haaranen ja Matias Ojanen Äänisuunnittelu: Jan-Mikael Träskelin Naamioinnin suunnittelu: Jonna Lindström

Näyttämöllä nähdään yhteensä 21 näyttelijää ja tanssijaa. Heidän tietonsa löydät kuvien kera teatterin verkkosivulta.

Antti Reini on Tampereen Teatterissa jälleen elämänsä roolissa – Agatha Christien tarinat kiehtovat yhä, vaikka aika on ajamassa murharouvan ohi

Mikko Saastamoisen lavastus ja puvut loivat näyttämölle hienon art deco –tunnelman ja antoivat esitykselle ajallista syvyyttä. Kuvassa Pia Piltz (näytelmän Vera Claythorne) Elina Rintala (rouva Rogers) ja Antti Reini (Philp Lombard).  Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Eikä yksikään pelastunut on perinteistä puheteatteria hyvässä mielessä. Kekseliäs juoni teki näytelmän tarinasta kiinnostavan ja tarinaa kuljettivat näyttämöllä ytimekäs dialogi ja hieno näyttelijäntyö.

Agatha Christien näytelmä on rakastettu klassikko, joka palaa ohjelmistoon myös suomalaisissa teattereissa yhä uudestaan. Se kuuluu samaan sarjaan kuin Christien Idän pikajunan arvoitus, jota parhaillaan esitetään Lappeenrannan kaupunginteatterissa ja Hiirenloukku, jota on Lontoon teattereissa esitetty yhtäjaksoisesti vuodesta 1952 alkaen.

Christie sovitti itse kirjastaan Ten Little Niggers näytelmän vuonna 1943. Otaksun, että Tampereen Teatterin sovitus kirjasta, jonka virallinen nimi on vuodesta 1985 ollut Christien kotimaassa And Then There Were None, perustuu Christien romaanien filmatisointiin ja dramatisointiin perehtyneen Kevin Elyotin sovitukseen vuodelta 2005.

Näytelmän mainio suomennos on Aino Piirolan käsialaa. Hänet tunnetaan myös näytelmäkirjailijana ja erinomaisena dramaturgina. Piirolan panos näytelmän sovittamisessa on siten saattanut olla myös aivan keskeinen. Asia ei kuitenkaan selvinnyt käsiohjelmasta.

Christie muutti psykologisen jännärinsä loppua näytelmäsovituksessa, koska arveli, että romaanin loppuhuipennus on liian synkkä näyttämöllä esitettäväksi. Tampereen Teatterin sovituksessa kohtaukset noudattivat loppuun asti kirjan tarinan kaarta ja Christien romaaniinsa liittämät jälkisanat on tiivistetty viimeiseen kohtaukseen, jossa tarinan juoni paljastetaan.

Kirjan johdannossa Christie kertoo, miten työlästä tarinan monimutkaisen juonen rakentaminen oli. Sama vaikeus on ollut varmasti näytelmän Tampereen Teatterin päänäyttämölle ohjanneella Anna-Elina Lyytikäisellä.

Vaikeuskerrointa ei ole suinkaan vähentänyt se, että näytelmän tarina on todennäköisesti tuttu lähes kaikille teatterin ja kirjallisuuden harrastajille. Miten tuoda näyttämölle tarinan kierros kierrokselta lisääntyvä jännite ja kasvavan paniikin tuoma hysteria, kun lähes jokainen katsoja tuntee entuudestaan tarinan juonen käänteet?

Christie kuvaa kirjassaan omalla jäljittelemättömällä tavallaan kirjansa roolihenkilöiden olemusta ja luonnetta. Tampereen Teatterin tulkinnassa liikkeelle lähdettiin nollatilanteesta, kuten teatterissa pitääkin. Kukin roolihenkilö astui vuorollaan parrasvaloihin varjosta ja näyttelijän tehtävänä oli muovata esittämälleen roolihahmolle habitus ja luonne.

Kun suomalaiset näyttelijät näyttelevät suomeksi viime vuosisadan alkupuolen englantilaisia gentlemanneja ja ladyja, syntyy helposti outouden tunne, jossa on jopa pieni koominen sivuvivahde. Ehkä se johtuu siitä, että elokuvista ja televisiosarjoista me olemme tuntevinamme tuon maailman ja todennäköisesti tunnemmekin englantilaista tapakulttuuria paremmin kuin oman maamme historiaa.

Tampereen Teatterin kokeneet näyttelijät pärjäsivät kuitenkin mainiosti.

Teatteri on markkinoinut näytelmää Antti Reinin nimellä. Elokuvarooleista ja televisiosta tuttu Reini näytteli nyt tiettävästi ensimmäistä kertaa suomalaisessa teatterissa ja hyvin näyttelikin.

Toisaalta näytelmän Philip Lombardin rooli oli kuin varta vasten Reinille kirjoitettu. Näytelmän Lombard oli vaaraa ja maskuliinisuutta huokuva puolimaailman hahmo, jollaista Reini on näytellyt lukuisissa elokuva- ja televisiorooleissa. Reinin roolisuoritus oli odotusten mukainen.

Lahjakkaana ihmisenä Reinissä on varmasti myös herkkä ja haavoittuva puolensa. Se näkyy myös hänen kovisrooleissaan ja on varmasti osaltaan Reinin suosion syy. Reini on rooleissaan yhdistelmä katu-uskottavaa rokkaria ja herkkäsieluista runoilijaa.

Myös Lyytikäinen ohjaajana on pyrkinyt tuomaan esiin tätä herkkyyttä sovitellessaan Vera Clay Thornen roolia näytelleen Pia Pitzin ja Reinin kemioita yhteen. Näyttämöllä halailtiin enemmän kuin mikään laki määrää, vaikkei Christien näytelmä tietysti mikään kovaksi keitetty trilleri ole.

Näytelmän juoni on rakennettu vanhan lastenlorun pohjalle ja näytelmä alkoi kummitustarinana. Tämän lorun luki meille alkukielellä lapsena mereen hukkuneen Cyrilin roolihahmossa Kyöski Kiiskilä. Myöhemmin Kiiskilä osallistui läsnäolollaan näytelmän tapahtumiin.

Kiiskilä osoitti, että Tampereen Teatterin juniorijoukkueessa on kasvamassa uusia kykyjä suomalaisen teatterin näyttämöille. Lapsiroolin näyttelevät jatkossa vuoroon Kiiskilä ja Ossi Oijusluoma.

Ehkä Christie vei itse tämän dekkarin parhaat mehut selittämällä liikaa. Myös aika on avannut tarinan arvoituksia jo etukäteen. Toimintaelokuvien tehostemestarit ovat pitäneet huolta siitä, että joka ikinen maallikkokin tietää, miltä luodinreikä ammutun otsassa näyttää.  

Toisaalta Christien kirjoja on painettu ja myyty maailmalla yli kaksi miljardia kappaletta. Jättisuosio varmaan selittää myös sen, ettei Christien kirjallinen perintö ole joutunut samalla tavalla poliittisen kielenkäytön korrektiutta valvovien kielipoliisien hampaisiin kuin monen muun hänen aikalaisensa.

Kirjan kieltämättä äärimmäisen epäkorrekti nimi vaihdettiin vasta vuonna 1985 kirjailijan oikeuksia vaalivan perikunnan toimesta. Suomessa kirjasta otettiin painos nimellä Kymmen pientä neekeripoikaa vielä vuonna 1999.

Piirolan suomennoksessa mikään ei särähtänyt korvaan. Vanhahtavat ja vähemmistöjä loukkaavat ilmaisut ja käsitteet ovat osa vanhaa valtarakennetta. Toisaalta myös taistelu kielen poliittisesta korrektiudesta on vallankäyttöä. Pahimmillaan amerikkalaisissa yliopistoissa yritetään nyt ihan samaa, mitä Venäjän valtaeliitti parhaillaan tekee, kirjoittaa historiaa uusiksi ja piilottaa vanhat synnit ja hirmuteot asennemuurin taakse.

Christien kuvasi omia aikalaisiaan usein lempeällä ironialla:

”Nuori sukupolvi oli häpeällisen velttoa niin ryhtinsä puolesta kuin kaikissa muissakin suhteissa. Ihmiset valittavat nykyään aivan kaikesta. He haluvat puudutuksen, kun heiltä vedettään hampaita. Ottavat unilääkettä, jos eivät saa unta. Haluvat nojatuoleja ja tyynyjä. Ja tytöt päästävät itsensä lojumaan sohvalla miten milloinkin ja makaavat kesällä rannalla puolialastomina.”

Näin Christie kuvaa 65-vuotiaan Emilyn Brentin (Näytelmässä roolissa Krisimarja Järvinen) kirjassa tehdessään tästä everstin leskirouvasta luonnekuvaa.

Tutun kuuloista marmatusta.

Koronatartuntoja Tampereen Teatterissa pyritään estämään mallikelpoisesti. Päänäyttämön katsomossa ei istuta joka toisella tuolilla, vaan tuolien väliin on jätetty reilusti tilaa. Henkilökunta piti meille katsojille jöötä ystävällisen päättäväisesti ja määrätietoisesti.

Eikä yksikään pelastunut

Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 15.10.2020

Sovitus Agatha Chritien romaanin pohjalta

Suomennos Aino Piirola

Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen

Lavastus ja Pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin

Videosuunnittelu Petri Kyttälä

Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa Matti Hakulinen, Pia Pilz, Antti Tiensuu, Antti Reini, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Kirsimarja Järvinen, Ola Tuominen, Kyösti Kiiskilä