Tampereen Teatterin Laulavat sadepisarat oli kepeä, raikas ja aidosti hauska esitys. Juuri tällaiselta laadukkaan komedian pitääkin näyttää: kepeältä ja vaivattomalta. Komedia on teatterin kuninkuuslaji, eikä musikaali lajityyppinä vähennä sen tekemisen vaikeuskerrointa. Tampereen Singin’ in the Rain on hieno onnistuminen, jonka taustalla on epäilemättä järjetön määrä matemaattisen tarkkaa ajoitusta, teknistä hiomista ja fyysistä työtä.
Gene Kellyn tähdittämä ja yhdessä Stanley Donenin kanssa ohjaama Singin’ in the Rain oli oman aikansa jukebox-musikaali. Sen musiikki perustui Nacio Herb Brownin 1920- ja 30-luvuilla säveltämiin hitteihin, joihin sanoitukset teki Arthur Freed. En tiedä tarkkaa marssijärjestystä, mutta otaksun, että musiikin sovituksesta ja johtamisesta ovat vastanneet Tampereen Teatterin mainion orkesterin kapellimestarit Henri Lyysaari ja Antti-Jussi Taskinen. Musiikin tuntemus ei kuulu tämän kirjoittajan suuriin vahvuuksiin, mutta minusta toteutus jäljitteli loistavasti elokuvan Tin Pan Alley -estetiikkaa.
Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanaisen ja koreografi Chris Whittakerin toteutuksessa elokuvan kuuluisat ja rakastetut kohtaukset toistuivat käsikirjoittajien Betty Comdenin ja Adolph Greenin nuottien mukaan. Tampereen Laulavat sadepisarat ei kuitenkaan ollut vain teatterin keinoin toteutettu pastissi. Voimakas läsnäolon tunne ja vuorovaikutus esiintyjien ja meidän katsojien välillä teki esityksestä todella nautittavaa teatteria. Myös kalliiden musikaalien tuottajien päänsärky, Tampereen Teatterin päänäyttämön ja sen katsomon pieni koko, korosti esityksen sydänalaa lämmittänyttä teatteriestetiikkaa.
Elokuva on useaan otteeseen listattu maailman kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon, mutta musikaaliversio siitä tehtiin vasta 30 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Yhdeksi syyksi tälle viivästykselle – elokuvan valtavasta suosiosta huolimatta – on arveltu toteutukseen liittyviä teknisiä haasteita, jotka kytkeytyvät tarinan yhteen oleelliseen elementtiin. Tampereella sateessa Don Lockwoodin roolissa laulavan Tuukka Raitalan niskaan satoi musikaalin nimikappaleen aikana ihan oikeaa vettä. Sama toistui todella upeassa loppukohtauksessa, jossa koko ensemble lauloi ja tanssi tuon Brownin hittibiisin tahdissa. Teatterin tekijät eivät ole turhaan korostaneet tätä Teppo Järvisen suunnitteleman lavastuksen yksityiskohtaa.
Esityksen henki syntyy näyttelijäntyöstä, ja tässä suhteessa Laulavat sadepisarat oli sarja toinen toistaan hienompia onnistumisia. Raitala oli rennon välitön Lockwoodin roolissa, todella kauniisti laulava Emmi Nieminen oli todellinen löytö Kathy Seldenin avainrooliin, ja mainio Miikka Wallin Cosmo Brownin roolissa oli yhtä valloittava koomikko kuin elokuvassa roolin näyttelevä Donald O’Connor ikään. Kolmikon yhteinen tulkinta kappaleesta Hyvää huomenta (Good Morning) oli yksi esityksen huippuhetkistä. Pia Piltz teki näytelmän Lina Lamontina varmasti yhden uransa parhaista roolitöistä. Piltz jäljitteli loistavasti mykkäkauden elokuvien väliin hurjasti liioittelevaa mimiikkaa ja pantomiimia. Hän myös tulkitsi ihan oikein rooliin sisältyvän syvän tragedian äänihuuliaan säästelemättä.
Sanna Levon suunnittelemissa esiintymisasuissa ja Jonna Lindströmin kampauksissa oli kultakauttaan 1950-luvulla eläneen Hollywoodin glamouria ja eleganssia. Toni Haarasen ja Matias Ojasen mustavalkoisia mykkäelokuvia jäljittelevät videot olivat mainio ja hyvin oleellinen elementti tarinan kerronnassa. Järvisen lavastussuunnittelua tuli jo aikaisemmin kehuttua, ja yhdessä Raimo Salmen valosuunnittelun kanssa näyttämökuvat ja esityksen kepeä hilpeys olivat yhtä. Jan-Mikael Träskelinin äänisuunnittelussa äänimaiseman desibelit oli säädetty juuri oikealle, nautittavalle tasolle.
Elokuvan tarina on Hollywoodin kultakaudelle tyypillistä yltiöromanttista hömppää: se kuvaa rakastumisen ihmettä. Maailman usein raadollinen todellisuus piilotetaan amerikkalaisessa populaarikulttuurissa tavan mukaan kehystarinaan. Tässä mielessä Laulavat sadepisarat on myös tavallaan hämmentävän ajankohtainen. Tarina kertoo elokuva-alan suuresta murroksesta vuodesta 1927, jolloin ensimmäinen äänielokuva The Jazz Singer mullisti alan markkinat nopeasti ja monet mykkäelokuvan suurista tähdistä menettivät hetkessä työnsä. Analogia parhaillaan elinkeinoelämän rakenteita, tuotantotapoja ja työmarkkinoita hurjalla vauhdilla mullistavaan tekoälyyn on ilmeinen.
Niin, se juttu Hollywoodin kultakauden Tin Pan Alley -estetiikasta. Se kertoo esityksen musiikillisista juurista. Ilmaisu syntyi New Yorkissa edellisten vuosisatojen vaihteessa sanaleikistä. Se tarkoitti tiettyä korttelia Manhattanilla, johon oli keskittynyt suuri joukko nuottikustantamoja. Kustantajien toimistoissa pianistit eli ”nopeat sormet” soittivat kaiken aikaa uusia sävellyksiä ikkunat auki myydäkseen nuotteja teattereille, esiintyjille ja tavallisille ihmisille. Katu oli täynnä rämisevää, yhtäaikaista pianonsoittoa. Se kuulosti siltä, kuin ihmiset olisivat hakanneet alinomaa peltisiä pannuja tällä ”Peltipannukujalla” (Tin Pan Alley).
Laulavat sadepisarat
Tampereen Teatterin ennakkonäytös suurella näyttämöllä 8.9.2026
Käsikirjoitus: Betty Comden ja Adolph Green Laulujen sanat: Arthur Freed Sävellykset: Nacio Herb Brown Käsikirjoituksen ja laulujen suomennos: Hanna Kaila Esitysoikeuksia valvoo: Music Theatre International (Europe) Limited Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen Koreografi: Chris Whittaker Kapellimestari: Henri Lyysaari Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen Pukusuunnittelu: Sanna Levo Valosuunnittelu: Raimo Salmi Videosuunnittelu: Toni Haaranen ja Matias Ojanen Äänisuunnittelu: Jan-Mikael Träskelin Naamioinnin suunnittelu: Jonna Lindström
Näyttämöllä nähdään yhteensä 21 näyttelijää ja tanssijaa. Heidän tietonsa löydät kuvien kera teatterin verkkosivulta.
