Väkivaltainen, miestään ja lapsiaan pahoinpitelevä nainen laittaa jopa teatteritalon huojumaan – Antti Mikkola käänsi Huojuvan talon roolit päälaelleen

Anna-Maija Tuokko otti ilon irti Lean pahiksen roolista. Arttu Ratisen harteilla pöo Eeron roolissa tarinan uskottavuus. Kuva Harri Hinkka/Tampereen teatterikesä

Väkivaltaisia naisia on varmasti ollut niin kauan kuin on ollut ihmisiäkin. Väkivaltainen nainen on silti yhä tabu. Vielä suurempi tabu on lapsiaan pahoinpitelevä äiti. Tällaisen roolihahmon tuominen näyttämölle voi laittaa jopa Tampereen Teatterin talon huojumaan.

Ohjaaja Antti Mikkola käänsi sovituksessaan Maria Jotunin klassikkoromaanin roolit päälaelleen ja toi samalla tämän 30-luvulla kirjoitetun kuvauksen perhehelvetistä nykyaikaan. Viime syksynä ensi-iltansa saaneesta Huojuvasta talosta tuli vuoden teatteritapaus ainakin Tampereella.

Modernisointi on tietysti paikallaan. Jotuni kirjoitti romaaninsa 30-luvulla. Tuolloin maan piskuinen sivistyneistö eli vielä ainakin meidän tämän päivän ihmisten mielikuvissa sääty-yhteiskunnasta perittyjen sääntöjen mukaan. Ajankuva olisi helposti tehnyt väkivaltaisesta aviovaimosta ja äidistä kovin epäuskottavan roolihahmon.

Pahuudessa on jotakin tavattoman kiehtovaa. Ainakin naisiin kohdistuva väkivalta on viihdeteollisuuden valtavirtaa. Varsinkin nuoria naisia pahoinpidellään, riisutaan alastomiksi, raiskataan ja tapetaan nyt fiktiivisesti joka ikinen päivä dekkareissa, elokuvissa ja televisiosarjoissa.

Parisuhdeväkivalta on kuitenkin  jonkinlainen poikkeus säännöstä. Esimerkiksi bloggaajien joukosta löytyi haulla myös miehiä, joille Jotunin romaani on ollut liikaa. Omalta kohdaltani Eija-Elina Bergholmin vuonna 1990 ohjaama TV-sarja, jossa Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen näyttelevät tarinan Eeroa ja Leaa, oli liikaa.

Ehkä juuri siksi Mikkola on sovituksessaan kirjoittanut tarinaan yhden uuden roolin, terapeutin, joka tekee meidän katsojien puolesta ne tärkeät kysymykset ja ruotii Eeron ja Lean parisuhteen ongelmista ”viileän analyyttisesti”.

Ohjauksellisella ratkaisullaan Mikkola vielä alleviivaa tämän uuden roolihahmon tarkoitusta. Tampereen teatterikesän näytöksessä terapeuttia näytellyt Ville Majamaa teki roolinsa katsomon puolella, tavallaan yhtenä meistä katsojista.

Ihmissuhdeongelmien ja käytöshäiriöiden medikalisointi on kuitenkin aina myös ongelmallista. Ilmiöiden nimeäminen on toki välttämätön ajattelun ja ymmärtämisen esiaste ja väline. Valitettavasti meillä ihmisillä on taipumus lopettaa se ajattelu ja ymmärtäminen tähän nimeämiseen.

Itse uskon, että läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvalla teatterilla on kyky kuvata ja avata äärettömän monisyisiä ihmissuhteita paljon syvällisemmin kuin iltapäivälehtien ruokkimalla kyökkipsykologialla.

Elokuvissa pahisten roolit ovat niitä kaikkein kiinnostavimpia, eikä teatteri näköjään tee poikkeusta säännöstä. Anna-Maija Tuokko otti ilon irti Lean roolista ja antoi palaa oikein kunnolla. Tuokko oli roolissa pelottavan uskottava ja onnistui Mikkolan ohjauksessa välttämään tällaiseen pirttihirmun hahmoon vanhakantaisessa ja mieskeskeisessä ajattelussa koomisina pidetyt kliseet.

Tarinan uskottavuus lepäsi kuitenkin roolien kääntämisen jälkeen ennen kaikkea Eeroa näytelleen Arttu Ratisen harteilla. Eikä tämä rooli ollut helppo. Kun kaikkea ei voitu näyttää dialogin kautta, Ratinen joutui usein kuljettamaan tarinaa eteenpäin pitkien, kuvailevien monologien avulla.

Tiiti Hynnisen valot ja videot sekä Simo Savisaaren ja Antti Mikkolan luoma äänimaisema tukivat erinomaisesti molempia päärooleja. Myös Juha Mäkipään minimalistinen lavastus ja Mari Pajulan puvut toimivat hyvin. Näytelmän skenogfia muistutti meitä katsojia siitä, että ihmissuhteiden kaikkia puolia ei voida selittää tai analysoida puhki.

Ihmisen aivot ovat tunnetun maailmankaikkeuden monimutkaisin organismi, näin väitetään. Saman väittämän mukaan suuriksi ja äärimäisen monimutkaisiksi meidän aivomme ovat kehittyneet evoluution myötä juuri siksi, että me pärjäämme suuren lauman, tai pitäisikö nyt meidän ihmisten kohdalla sanoa yhteisön monimutkaisissa sosiaalisissa suhteissa.

Mikkolan Eero on sotapsykoosista kärsineen isoisän ja alkoholisti isän pojanpoika ja poika, siis eräänlainen kolmannen polven sotavammainen. Näytelmän viimeisissä kohtauksissa kerrotaan roolihahmon eheytymisestä.

Eero saa näytelmän terapeutilta synninpäästön. Hän ei ole heikkojen miesten heikko poika, vaan tämän päivän sankari, joka on käynyt pitkän ja ankaran taistelun lastensa ja lastensa tulevaisuuden puolesta ja voittanut.

Näytelmän ydinajatus ja Tampereen Teatterin verkkosivuilta löytyvä luonnehdinta näytelmästä eivät ole oikein balanssissa.

En kuitenkaan ole ihan varma, mitä Mikkola on halunnut sanoa näytelmän lopussa esitetyllä saarnalla.

Ainakin se on totta, että jo hyvin merkittävä osa suomalaista miehistä voi erittäin huonosti. Koulutuksesta, työelämästä ja sitä kautta myös parisuhteista ja koko yhteiskunnasta syrjäytyneiden miesten osuus on kasvanut nopeasti tällä vuosituhannella.

Vallitsevan markkinaliberalistisen ajattelutavan mukaan syrjäytyminen on yksilön omaa syytä. Se johtuu huonoista valinnoista ja huonosta tuurista. Analyytikko hakee syytä periytyvään huono-osaisuuteen perheestä ja lähisuhteista.

Jotunin romaani nojaa kuitenkin myös tukevasti 30-luvun yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja naisia syrjiviin rakenteisiin. Esimerkiksi naimissa olevat naiset elivät miestensä holhouksen alaisina myös juridisesti aina vuoteen 1930, jolloin tuolloin uusi avioliittolaki astui voimaan.

Maailma ei nytkään pelastu vain sillä, että miehet sopeutuvat ajan uusiin vaatimuksiin. Myös miesten syrjäytymistä aiheutuviin rakenteisiin pitäisi puuttua.

Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Huojuva talo Maria Jotunin romaanin pohjalta

Dramatisointi ja ohjaus: Antti Mikkola
Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen
Lavastus: Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu: Mari Pajula
Äänisuunnittelu Simo Savisaari, Antti Mikkola

Rooleissa: Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Antti Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Aliisa Pulkkinen

 

Rakkauden arvoituksellisia muunnelmia

 

Ilkka Heiskanen ja Heikki Kinnunen ovat kovasti eri paria Helsingin kaupunginteatterin Arvoituksellisissa muunnelmissa.. Kuva Aki Loponen/Helsingin kaupunginteatteri, Pictuner Oy

Helsingin kaupunginteatterin Arvoituksellisten muunnelmien Nobel-kirjailija on supisuomalainen mielensäpahoittaja. Eric-Emmanuel Schmittin huikean hieno näytelmäteksti potkii kuitenkin katsojan mielikuvituksen liikkeen.

Yllättävät käänteet ovat hyvän näytelmätekstin suola ja pippuri. Ranskalaisen Eric-Emmanuel Schmittin Arvoituksellisia muunnelmia sopii vaikka oppaaksi siitä, miten todella kiinnostava juoninäytelmä kirjoitetaan. Mojovat yllätykset seuraavat toinen toistaan aina viimeiseen kohtaukseen asti.

Helsingin kaupunginteatterin lauantain esitys oli viiden teatterin ja kahden hyvin erilaisen näyttelijän produktio. Siinä näkyivät myös yhteistuotantojen perinteiset ongelmat. Näytelmän kokonaisuus ja näyttelijä Heikki Kinnusen suuri ego eivät ole pysyneet kovin hyvin viime aikoina lähinnä Hämeenlinnassa ohjanneen Sakari Kirjavaisen hyppysissä.

Kinnusesta on kasvanut yksi suomalaisen teatterin ikoneista. Kinnusen oma ego vertautuu varmasti Schmittin näytelmän fiktiivisen Nobel-kirjailijan Abel Znorkon itsetietoisuuteen.

Tämä seikka on myös Helsingin kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneen, viiden teatterin yhteisen produktion suurin pulma. Kirjavaisen ja Kinnusen luoma tulkinta Znorkon hahmosta ei ole sarkasmia ja ironiaa viljelevä eurooppalainen älykkö, vaan supisuomalainen, jurottava mielensäpahoittaja.

Kinnunen on hieno näyttelijä. Leea Klemolan tiukassa ohjauksessa hänen lahjakkuutensa ja ominaislaatunsa ovat päässeet loistamaan esimerkiksi maineikkaassa Kokkola-trilogiassa.

Kinnusella on kuitenkin myös elokuvista ja usein myös näyttämöltä tutut maneerinsa, jotka eivät istuneet tähän näytelmään. Kinnusen tapa niellä sanojen loppuja ja kokonaisia sanoja teki myös esityksen seuraamisesta välillä piinallista. Pasilan näyttämän katsomon seitsemännelle riville ei tahtonut oikein kuulla kaikkia Kinnusen vuorosanoja. Se oli tiekin aika kohtalokasta näytelmässä, jonka koko vaikuttavuus perustuu puhuttuun kieleen.

Tähän seikkaan tekijöiden kannattaisi kiinnittää huomiota, kun esitys lähtee Helsingin kaupunginteatterin jälkeen maakuntakierrokselle Hämeenlinnaan, Kuopioon, Turkuun ja Riihimäelle. Helsingin kaupunginteatterin toisen ensi-illan yleisön keski-ikä oli varmasti kuudenkympin korvilla ja tässä iässä ei edes kuulo ole meillä kaikilla ihan priimakunnossa.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millainen tahtojen taisto Kirjavaisen ja Kinnusen välillä on käyty roolihahmosta. Kirjavainen on Taideteollisen korkeakoulun kasvatti ja ainakin elokuvaohjauksissaan hän on ollut korostetusti suomalaisuuden kuvaaja. Voi siis hyvin olla, että Znorkon hahmossa oli tällä kertaa paitsi rutkasti Kinnusta myös ripaus Kirjavaista.

Tähän viittaa myös se, että Kirjavainen on tehnyt ohjauksessaan hitaasti kiiruhtamisesta näytelmän keskeisen elementin. Tuli välillä mieleen vanha hokema, ettei suomi ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla. Niin hitaasti välillä siirryttiin kohtauksesta toiseen.

Meillä ikävammaisilla katsojilla kuulokynnys voi olla korkealla eikä näössäkään ole hurraamista, mutta ajatus kulkee edelleen liukkaasti. Teatterissa on toki paikka suurille tunteille, mutta ainakin minulle se on ennen muuta parasta mahdollista aivovoimistelua.

Näytelmän Eric Larsenia näytellyt Ilkka Heiskanen taas tuntuu solahtavan vaivattomasti rooliin kuin rooliin. Heiskasen näyttelijän työtä oli tälläkin kertaa nautinto seurata. Hän pohjusti näytelmän jokaista yllättävää käännettä hyvin hienovaraisin elein ja ilmein.

Helsingin Sanomien Laura Hallamaan kritiikissä Heiskasen ja Kinnusen henkilökemiat eivät kohtaa näytelmässä, ja voi asian näinkin tietenkin ilmaista. Toisin sanottuna Heiskanen näytteli roolinsa tapansa mukaan loistavasti, kun Kinnunen oli puolestaan nyt ihan väärässä roolissa.

Itse jäin kuitenkin pohtimaan Kirjavaisen roolia näytelmän ohjaajana. Kielen tasolla tapahtuva älyllinen voimistelu kaipaa rinnalleen myös elekieleen tiettyä eleganssia. Lavastus, valaistus ja pyssyllä paukuttelu ovat kuitenkin varsin toissijaisia asioita tällaisessa näytelmässä.

Arvoituksellisten muunnelmien alussa soi Edward Elgarin sävellys Enigma Variations, mistä Schmitt on ottanut myös nimen näytelmälle. Elgarin Arvoitukselliset muunnelmat ovat tulkintoja tutulta kuulostavasta sävelmästä, jota ei ehkä edes ole olemassa. On vain näitä tulkintoja. Se on hieno allegoria rakkaudelle.

Ihmisen seksuaalisuudesta näitä arvoituksellisia muunnelmia löytyy lähes loputtomasti. Kauneimmillaan Schmittin näytelmä on kuitenkin silloin, kun se kuvaa sitä rakkauden lajia, jolla ei ole oikeastaan muuta tarkoitusta kuin olla hyvä ihminen.

Helsingin kaupunginteatteri: Arvoituksellisia muunnelmia

Käsikirjoitus: Éric-Emmanuel Schmitt

Suomennos: Leo Kontula

Ohjaus: Sakari Kirjavainen

Rooleissa: Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen

Lavastus: Juha Mäkipää

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu: Petteri Unkila

Äänisuunnittelu: Janne Auvinen