Avainsana: Kuopion kaupunginteatteri

Rakkauden arvoituksellisia muunnelmia

 

Ilkka Heiskanen ja Heikki Kinnunen ovat kovasti eri paria Helsingin kaupunginteatterin Arvoituksellisissa muunnelmissa.. Kuva Aki Loponen/Helsingin kaupunginteatteri, Pictuner Oy

Helsingin kaupunginteatterin Arvoituksellisten muunnelmien Nobel-kirjailija on supisuomalainen mielensäpahoittaja. Eric-Emmanuel Schmittin huikean hieno näytelmäteksti potkii kuitenkin katsojan mielikuvituksen liikkeen.

Yllättävät käänteet ovat hyvän näytelmätekstin suola ja pippuri. Ranskalaisen Eric-Emmanuel Schmittin Arvoituksellisia muunnelmia sopii vaikka oppaaksi siitä, miten todella kiinnostava juoninäytelmä kirjoitetaan. Mojovat yllätykset seuraavat toinen toistaan aina viimeiseen kohtaukseen asti.

Helsingin kaupunginteatterin lauantain esitys oli viiden teatterin ja kahden hyvin erilaisen näyttelijän produktio. Siinä näkyivät myös yhteistuotantojen perinteiset ongelmat. Näytelmän kokonaisuus ja näyttelijä Heikki Kinnusen suuri ego eivät ole pysyneet kovin hyvin viime aikoina lähinnä Hämeenlinnassa ohjanneen Sakari Kirjavaisen hyppysissä.

Kinnusesta on kasvanut yksi suomalaisen teatterin ikoneista. Kinnusen oma ego vertautuu varmasti Schmittin näytelmän fiktiivisen Nobel-kirjailijan Abel Znorkon itsetietoisuuteen.

Tämä seikka on myös Helsingin kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneen, viiden teatterin yhteisen produktion suurin pulma. Kirjavaisen ja Kinnusen luoma tulkinta Znorkon hahmosta ei ole sarkasmia ja ironiaa viljelevä eurooppalainen älykkö, vaan supisuomalainen, jurottava mielensäpahoittaja.

Kinnunen on hieno näyttelijä. Leea Klemolan tiukassa ohjauksessa hänen lahjakkuutensa ja ominaislaatunsa ovat päässeet loistamaan esimerkiksi maineikkaassa Kokkola-trilogiassa.

Kinnusella on kuitenkin myös elokuvista ja usein myös näyttämöltä tutut maneerinsa, jotka eivät istuneet tähän näytelmään. Kinnusen tapa niellä sanojen loppuja ja kokonaisia sanoja teki myös esityksen seuraamisesta välillä piinallista. Pasilan näyttämän katsomon seitsemännelle riville ei tahtonut oikein kuulla kaikkia Kinnusen vuorosanoja. Se oli tiekin aika kohtalokasta näytelmässä, jonka koko vaikuttavuus perustuu puhuttuun kieleen.

Tähän seikkaan tekijöiden kannattaisi kiinnittää huomiota, kun esitys lähtee Helsingin kaupunginteatterin jälkeen maakuntakierrokselle Hämeenlinnaan, Kuopioon, Turkuun ja Riihimäelle. Helsingin kaupunginteatterin toisen ensi-illan yleisön keski-ikä oli varmasti kuudenkympin korvilla ja tässä iässä ei edes kuulo ole meillä kaikilla ihan priimakunnossa.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millainen tahtojen taisto Kirjavaisen ja Kinnusen välillä on käyty roolihahmosta. Kirjavainen on Taideteollisen korkeakoulun kasvatti ja ainakin elokuvaohjauksissaan hän on ollut korostetusti suomalaisuuden kuvaaja. Voi siis hyvin olla, että Znorkon hahmossa oli tällä kertaa paitsi rutkasti Kinnusta myös ripaus Kirjavaista.

Tähän viittaa myös se, että Kirjavainen on tehnyt ohjauksessaan hitaasti kiiruhtamisesta näytelmän keskeisen elementin. Tuli välillä mieleen vanha hokema, ettei suomi ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla. Niin hitaasti välillä siirryttiin kohtauksesta toiseen.

Meillä ikävammaisilla katsojilla kuulokynnys voi olla korkealla eikä näössäkään ole hurraamista, mutta ajatus kulkee edelleen liukkaasti. Teatterissa on toki paikka suurille tunteille, mutta ainakin minulle se on ennen muuta parasta mahdollista aivovoimistelua.

Näytelmän Eric Larsenia näytellyt Ilkka Heiskanen taas tuntuu solahtavan vaivattomasti rooliin kuin rooliin. Heiskasen näyttelijän työtä oli tälläkin kertaa nautinto seurata. Hän pohjusti näytelmän jokaista yllättävää käännettä hyvin hienovaraisin elein ja ilmein.

Helsingin Sanomien Laura Hallamaan kritiikissä Heiskasen ja Kinnusen henkilökemiat eivät kohtaa näytelmässä, ja voi asian näinkin tietenkin ilmaista. Toisin sanottuna Heiskanen näytteli roolinsa tapansa mukaan loistavasti, kun Kinnunen oli puolestaan nyt ihan väärässä roolissa.

Itse jäin kuitenkin pohtimaan Kirjavaisen roolia näytelmän ohjaajana. Kielen tasolla tapahtuva älyllinen voimistelu kaipaa rinnalleen myös elekieleen tiettyä eleganssia. Lavastus, valaistus ja pyssyllä paukuttelu ovat kuitenkin varsin toissijaisia asioita tällaisessa näytelmässä.

Arvoituksellisten muunnelmien alussa soi Edward Elgarin sävellys Enigma Variations, mistä Schmitt on ottanut myös nimen näytelmälle. Elgarin Arvoitukselliset muunnelmat ovat tulkintoja tutulta kuulostavasta sävelmästä, jota ei ehkä edes ole olemassa. On vain näitä tulkintoja. Se on hieno allegoria rakkaudelle.

Ihmisen seksuaalisuudesta näitä arvoituksellisia muunnelmia löytyy lähes loputtomasti. Kauneimmillaan Schmittin näytelmä on kuitenkin silloin, kun se kuvaa sitä rakkauden lajia, jolla ei ole oikeastaan muuta tarkoitusta kuin olla hyvä ihminen.

Helsingin kaupunginteatteri: Arvoituksellisia muunnelmia

Käsikirjoitus: Éric-Emmanuel Schmitt

Suomennos: Leo Kontula

Ohjaus: Sakari Kirjavainen

Rooleissa: Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen

Lavastus: Juha Mäkipää

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu: Petteri Unkila

Äänisuunnittelu: Janne Auvinen

 

 

Kuka meistä voi heittää ensimmäisen kiven?

Kyyhkyset038
Uskottavuutta Sofi Oksasen tarinalle antoi Kuopiossa hieno näyttelijäntyö. Pekka Kekäläinen teki sekä natsikomendantti Menzelistä ja että politrukki Porkovista samanlaisen lempeästi hymyilevän hirmuhallitsijan. Mikko Rantaniva loistaa näytelmän pääroolissa Edgart Partsina. Kuva Sami Tirkkonen/Kuopion kaupunginteatteri

Kirjailija Sofi Oksasen romaanin Kun kyyhkyset katosivat ansiot eivät oikein avautuneet minulle romaanin ilmestyessä. Enkä pitänyt myöskään Kansallisteatterin kantaesittämästä näytelmästä.

Tarton Vanemuine-teatterin produktiota Oksasen näytelmästä en ole nähnyt. Kuopion kaupunginteatterin johtaja Pekka Laasonen ehkä on. Ainakin Laasosen idea pyytää virolainen veteraaniohjaajan Priit Pedajas sovittamaan ja ohjamaan näytelmä Kuopioon toimii hyvin.

Pedajasin käsissä Oksasen tarina periaatteettomasta pyrkyristä, valokuvaaja Edgar Partsista herää Kuopion kaupunginteatterin näyttämöllä eloon.

Virolaiset joutivat toisen maailmansodan aikana valitsemaan ruton ja koleran välillä. Ensin Viron miehittivät venäläiset tuoden Neuvostoliittoa hallinneen Josif Stalinin hirmuvallan tulessaan. Puna-armeijan jälkeen maahan vyöryivät Hitlerin natsi-Saksan valloittajat, joita toki ensin tervehdittiin vapauttajina kunnes uuden miehityshallinnon oikea karva paljastui.

Sitten tulivat jälleen venäläiset ja stalinistinen diktatuuri.

Oksasen näytelmän alussa eletään aikaa, jolloin neuvostomiehitys vaihtuu saksalaisten miehitykseen ja aikaisemmin venäläisiä palvellut Parts tekee itsensä tykö uusille isännille. Hahmo nostetaan näytelmässä niin sanotusti tikun nokkaan. Parts on valmis kääntämään takkinsa nuolemaan kulloisenkin miehittäjän saapasta pysyäkseen leivän syrjässä kiinni tai ylipäätään elossa.

Pedajasin sovituksessa romaanin epäsuora kerronta muutetaan dialogiksi ja se toimii. Pedajasin ohjauksessa tarina eteni selkeinä kohtauksina, joissa perinteisen puheteatterin ilmaisuvoima pääsi oikeuksiinsa.

Sujuvuutta kohtauksiin antoi virolaisen Liina Untin kaikessa askeettisuudessaan kaunis ja toimiva lavastus liikuteltavine puuseinineen ja esiintymiskorokkeineen.

Pedasjasin tulkintaa tuki Mikko Rantanivan erinomainen näyttelijätyö Edgar Partsina. Rantanivan Parts on meidän silmissämme varsinainen nilviäinen, moraaliton kiipijä. Tämän päivän ihminen tunnistaa Partsin muodikkaasti narsistiksi, mutta yksilötaso ei ole tässä se oleellisin juttu. Partsin hahmossa tulee näkyväksi se, mitä diktatuuri tekee ihmiselle.

Me voimme yksilöinä valita, mutta jokaisella meistä on myös oma murtumispisteemme. Kuolemanpelko saa hyvätkin ihmiset tekemään kamalia asioita.

Oksanen on kirjoittanut tarinaansa myös kirkasostamisen sankarin, Partsin serkun Roland Simsonin (Karri Lämpsä), joka pelastaa keinoja kaihtamatta, mutta pyyteettömästi Virosta saksalaismiehityksen aikana henkensä kaupalla pakenevia juutalaisia.

Mukana on myös intohimoinen ja epäsovinnainen romanssi Partsin vaimon Juuditin (Anna Lipponen) ja saksalaisen upseerin Hellmuth Herzin (Antti Launonen) välillä. Ronaldin äidillä ja Edgarin tädillä (Annukka Blomberg) on selvänäkijänkykyjä, joiden avulla Rolandille selviää, ettei hänen rakastettunsa Rosalie Arm (Riina Björkbacka) tehnyt itsemurhaa, kuten viranomaiset väittivät, vaan hänet murhasi saksalainen sotilas.

Oksasen romaani Kun kyyhkyset katosivat on kuvaus siitä, millaisista aineksista suuri historiallinen romaani kirjoitetaan Leo Tolstoin tapaan. Se on pikemminkin kirjallisuustiedettä kuin taidetta, eikä Pedajasin sovitus ja ohjaus tietenkään kokonaan vältä kirjan kerronnan karikoita, joiden keskellä tarinan uskottavuus vaatii katsojalta roppakaupalla hyvää tahtoa. Kuopion kaupunginteatterin päivänäytöksessä meitä katsojia auttoi kuitenkin uskossa erinomainen näyttelijäntyö. Rantanivan ohella kaikki muutkin näytelmän näyttelijät ovat selvästi sisäistäneet esittämänsä roolihahmon.

Parhaimmillaan näytelmä on vasta väliajan jälkeen, kun siinä siirrytään sodan jälkeiseen aikaan, jolloin neuvostomiehitys ja poliittinen terrori näytösoikeudenkäynteineen jatkuvat Virossa. Eikä se ole sattuma. Kuvatessaan vapaudesta ja maan itsenäisyydestä haaveilevia opiskelijoita sodanjälkeisessä Virossa, myös Oksasen romaani on parhaimmillaan.

Rantanivan roolihahmo näytelmän konnana terävöityy entisestään ja näytelmä päättyy hienoon kohtaukseen, jossa Edgar tekee selväksi menetettyä rakkauttaan surevalle ja juopottelevalle vaimolleen, mitkä ovat elämisen ja hengissä pysymisen reunaehdot diktatuurissa.

Vuonna 1954 syntynyt Pedajas on lapsuutensa ja nuoruutensa Neuvostoliiton miehittämässä Viron sosialistisessa tasavallassa. Savon Sanomien haastattelussa hän kertoo muistavansa hyvin, millaista elämä oli Virossa 60-luvulla. Poliittinen suojasää loppui Tšekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968.

Maailma näyttää jälleen menevän päin helvettiä. Kuopion kaupunginteatterin Kun kyyhkyset katosivat pakottaa katsojan ajattelemaan, mikä on yksilön vastuu silloin, kun moraaliset arvot yhteiskunnassa katoavat ja valtaan takerrutaan kyynisen valehtelun, vihankylvön ja lopulta avoimen väkivallan avulla.

Sofi Oksaselle Venäjä on tällainen pahan valtakunta. Tämän Oksanen tekee selväksi Kuopion kaupunginteatterin näytelmän käsiohjelmassa.

Oksasen kirjailijan terveisiin kiteyttämä visio tämän päivän Venäjän ulkopolitiikan luoneesta ja maan pienempiä naapureitaan kohtaan harjoittamasta kiristyksestä on ikävä kyllä osuva. Tosin sillä varauksella, etteivät maat tai kansat ole pahoja tai hyviä. Pahan valtakunta Venäjällä on valtaan takertunut silovikien nomenklatuura.

Mikä pitää Oksasen käsiohjelmassa manaamaa pahan valtakunta käynnissä? Näytelmän Edgar Partsin kaltaisia tuulenhaistajia löytyy myös niistä, joilla on valta pitää tätä tappavaa koneistoa käynnissä. Ehkä paras viime vuosina näkemäni Oksasen kirjan tematiikasta kirjoitettu näytelmä on venäläisen Edvard Radzinskin kirjoittama Toveri K suomalaisesta kommunistista ja Stalinin käskyläisestä Otto Wille Kuusisesta.

Venäjällä valkoisten ja punaisten tsaarien yksinvallalla ja tätä yksinvaltaa ylläpitävällä hirviömäisellä virkakoneistolla on pitkät, vuosisatojen taakse yltävät historialliset juuret.

Kuusisen kaltaiset lahjakkaat byrokraatit olivat sekä Neuvostoliitossa että natsi-Saksassa vankileirien saariston ja keskitysleirien kauhujen arkkitehteja. Näytelmän moraalinen dilemma on tuttu jokaiselle koulukiusatulle: kummat ovat suurempia syyllisiä, itse kiusaajat, vai se suuri enemmistä, joka vaikenee siinä pelossa, että joutuu itse kiusatuksi.

Edgar Partsin kaltaisten pikkupaskiaisten valinnoilla on merkitystä, me normikansalaiset omassa opportunismissamme muodostamme aina sen suuren ja hiljaisen enemmistön.