Näytelmäkirjailija Leea Klemolan näytelmien repliikit ovat kuin suoraan elävästä elämästä. Juuri tällaista puhetta ihmisen suusta tulee, kun hän lyö isovarpaansa tai itsetuntonsa johonkin itseään kovempaan.
Kovasti elämän makuisia ovat myös Klemolan omista teksteistään tekemät ohjaukset. Katsoja ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.
Klemolan Kuopion kaupunginteatterille kirjoittama ja ohjaama Vaimoni, Casanova on tragikomedia, jota seuratessaan ei voinut muuta, kuin nauraa hervottomasti.
Ihmisen suurista vioista ainoastaan nuoruus paranee ihan itsestään. Muut meidän kuolemansyntimme itsekeskeisyydestä tyhmyyteen vain pahenevat ikääntymisen myötä.
Onko kuudenkympin ja kuoleman välissä enää elämää? Mitä hyödyttää maine ja mammona, jos saa selälleen vahingon?
Klemola pureutuu näihin elämän ikäviin peruskysymyksiin tuomalla näyttämölle kuudenkympin pahemmalle puolelle elämässään ehtineen Kyllikki Lallan, joka valmistautuu elämänsä viimeiseen suureen rooliin.
Kuolema on ollut varmasti aina tabu, mutta koskaan aikaisemmin sitä ei ole siivottu pois meidän ihmisten silmistä yhtä tehokkaasti kuin nyt. Klemolan näytelmän loppukohtauksessa upeasti näyttelevä Seija Pitkänen käy kaksintaisteluun kuoleman (Antti Lahti) kanssa oikeaan villin lännen tyyliin. Kohtaus on yksi komeimmista, mitä olen kuuna teatterissa nähnyt.
Näytelmän keskiössä on kuitenkin se teatterin kaikkein suurin tabu, seksuaalinen hyväksikäyttö. Näytelmän Lalla palaa näyttämölle näytelmän alussa oltuaan kaksi vuotta pakkolomalla, jäätyään entisessä hommassa teatterinjohtajana kiinni seksuaalisesta häirinnästä.
Seksuaalista häirintää ja suoranaista hyväksikäyttöä tapahtuu varmasti lähes kaikilla työpaikoilla. Teattereissa ja muissa työyhteisöissä, joissa työ on vaativaa ja luovaa, on todennäköisesti vielä erityisiä syitä tällaiseen käyttäytymiseen.
Hyvin monien suurten taiteilijoiden elämänkerroista on helppo päätellä, että rakastuminen on parasta mahdollista dopingia luovassa työssä.
Aivojen itse tuottamat mielihyvähormonit ovat todella stydii kamaa. Niillä saa parhaassa tai pahimmassa tapauksessa pollan niin sekaisin, että lääketeollisuuden ja huumeparoneiden kaupittelemat aineet ovat niihin verrattuna pelkkiä korvikkeita.
Jos intohimon liekki ei ota syttyäkseen, voi narua tietenkin yrittää myös työntää toteuttamalla omia seksuaalisia fantasioita. Klemolan ja huikean hienosti näyttelevän Miko Kivisen luoma hahmo, näytelmäkirjailija, ohjaaja ja teatterin naulakkotyöntekijä Antero Jokinen on monitasoisuudessaan todellinen täysosuma tämän ilmiön kuvaajana.
Aivojen omiin mielihyvää tuttaviin välittäjäaineisiin voi jäädä myös koukkuun siinä missä varsinaisiin huumeisiinkin. Kaikkivoipaisuuden tunteen tuonut euforinen kokemus halutaan kokea yhä uudestaan. Kyllikki Lalla haluaa vielä kuusikymppisenäkin astua vielä kerran elämänvirtaan.
Rakastuminen eroa kuitenkin muista huumeista ainakin yhdessä suhteessa. Annostusta ei voi lisätä. Ainutkertaisten kokemusten ikävä puoli on siinä, että niitä ei voi toistaa. Kyllikki Lallan elämässä suhteiden langat eivät ole katkenneet ja vierihoidosta on tullut silkkaa homeopatiaa.
Klemola tekee näytelmällään selväksi sen, etteivät seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö ole vain meidän miesten helmasyntejä. Todella huolissaan hän on kuitenkin niistä teatteriurasta haaveilevista nuorista naisista, jotka työskentelevät olemattomalla palkalla harjoittelijoina eri laitoksissa.
Tanssiteatteri Minimin Meri-Maija Näykin näyttelemän roolihahmon, työharjoittelija Maaria Saariketun suuhun Klemola on kirjoittanut oikean palopuheen tästä aiheesta. Pitäkää puolenne tytöt!
Aisankannattajalla on kirjallisuudessa ja teatterissa aina ollut narrin osa. Esimerkiksi muuan Josef on saanut osakseen pilkallista ylenkatsetta jo yli 2000 vuotta vain siksi, että hänen vaimonsa Maria hankkiutui raskaaksi hieman epäselvissä oloissa.
Näytelmän Kyllikki Lallan aviosiippa Jukka Merenmies puhuu lakki kädessä miehelle, joka panee hänen vaimoaan. Klemola oli vielä Teatterikesän infossakin innoissaan siitä, että roolin tekee näyttelijä Annukka Blomberg.
Merenmies on vaimonsa tyrannisoima hiljainen hissukka, jonka mitta tulee täyteen vasta, kun Kyllikki ilmoittaa jälleen kerran haluavansa astua vielä kerran elämänvirtaan.
Mitään naismaista tässä hahmossa ei ole, mutta ainakin minun myötätuntoni hahmo herätti.
Kuopion kaupunginteatteri ja Tanssiteatteri Minimi: Vaimoni, Casanova
Käsikirjoitus ja ohjaus: Leea Klemola
Rooleissa: Seija Pitkänen, Annukka Blomberg, Miko Kivinen, Antti Lahti, Meri-Maija Näykki, Aki Pirskanen, Jussi Konttinen
Lavastus: Erkki Saarainen
Puvustus: Mirkka Nyrhinen
Äänisuunnittelu: Antti Puumalainen
Valosuunnittelu: Sam Siltavuori
Ohjaajan assistentti, Commedia Dell’Arte –konsultti: Meri-Maija Näykki
Dramaturgi: Rosa-Maria Perä
