Avainsana: Annukka Blomberg

Lahden kaupunginteatterissa näyteltiin perjantaina tavalla, joka hakee vertaistaan – Ensin minua hymyilytti, sitten nauratti tekijöiden huikea luovuus – Lopulta voimakas emootio toi kyyneleet silmiin – Tätä varten teatteri on!

*Kuvassa näytelmän Akustin roolin tehnyt Tapani Kalliomäki ja näytelmän nimiroolissa häikäisevän hienon roolityön tehnyt Annukka Blomberg. Kuva © Aki Loponen*

Lahden kaupunginteatterin Niskavuoren Heta oli elämys. Ensin minua hymyilytti, sitten välillä jopa nauratti esityksen tekijöiden luovuus ja huumori. Lopulta voimakas emootio toi kyyneleet silmiin. Juuri tämän tunteen takia minä hakeudun yhtä uudestaan teatteriin. Tätä varten teatteri on.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja tässä näytelmässä kaikki hienon tulkinnan osatekijät olivat kohdallaan. Mikko Roiha on ohjaajana tilan hallinnan virtuoosi. Suuren näyttämön tilaa ei täytetty lavasteilla, vaan sitä hallitsivat näyttelijät läsnäolollaan ja tätä mielen avaruutta korosti ylimpänä Tatu Virtamon suunnittelema äänimaisema ja dynaaminen liike.

Lahdessa näyteltiin perjantaina päivänäytöksessä tavalla, joka hakee vertaistaan. Roihan luomat näyttävät joukkokohtaukset veivät minun ajatukseni aina antiikin Kreikan teatteriin, tanssikohtaukset muistuttivat tanssin huikeasta ilmaisuvoimasta ja myös siitä, miksi tyhjä näyttämö ikään kuin säteilee näkymätöntä energiaa.

Kaikki tuntui tässä esityksessä kaatuvan eteenpäin ja tämän onnistumisten sarjan kruunasi Annukka Blombergin loistava roolityö näytelmän nimiroolissa Niskavuoren Hetana. Blombergin näyttelijäntyötä tarinan tahtonaisena, pirttihirmuna ja ihmishirviönä seurasi sydän syrjällään.

Pahuutta palvellessaan ihminen on eniten ihminen myös taiteessa. Tälle meidän intohimollemme pahiksia kohtaan kannattaa varmaan uhrata toinenkin ajatus.

Ihmisen mieli on musta laatikko, muilta ja myös meiltä itseltämme suljettu tila. Taiteen tehtävä on pyrkiä avaamaan tätä Pandoran lipasta. Ehkä jotenkin näin on Roihan ajatus kulkenut. Lahden kaupunginteatterissa tämä ajatus konkretisoitui Roihan itse suunnittelemassa lavastuksessa, jossa näyttämöstä oli tehty valtava, vanerilla päällystetty laatikko.

Todellisen taikalaatikon tästä vaneriaskista teki suuri ja liikuteltava seinäelementti. Kun Heta muutti häiden jälkeen Akustin (Tapani Kalliomäki) vaatimattomaan tölliin Niskavuoren kartanosta takanäyttämöltä eteen työntyvä seinämä jätti pariskunnalle ja heidän palvelijoilleen vain reilun metri levyisen tilan aivan rampin reunassa. Myöhemmin näytelmän tahtonainen Heta työnsi yksin tuon seinämän takaisin ja vielä kauemmaksi näyttääkseen, että Muumäen uusi pytinki oli vielä Niskavuoren ökytaloa suurempi.

Sen jälkeen tämä lavastuksellinen elementti antoi dynaamista liike-energiaa näytelmän vavahduttavan hienoille joukkokohtauksille.

Minun kultani kaunis on, vaikk’ on kaitaluinen. Näytelmä alkoi häillä ja tanssikohtauksella, jossa Heta sai tuntea yhteisön huonosti peitellyn pilkan niskaansa suomalaisen kansanlaulun sanoilla. Silmä sillä on siniset vaikk’ on kieronlaiset… Kuva © Aki Loponen

Luulen, että Roihan viime vuosien töissä näkyvät näyttämöestetiikan elementit ovat saaneet vaikutteita Berliinistä ja saksalaisesta teatterista. Ilmiselvästi Berliinin terveisiä oli mukana ainakin tarinan keskivaiheille sijoitetussa humoristisessa kohtauksessa. Siinä kylän valasväki oli kutsuttu tutustumaan Muumäen uuteen mahtavaan pytinkiin. Isäntäväki otti vieraat vastaa kengät jalassa, mutta kaikki vieraat nimismiehestä kirkkoherraan riisuivat eteisessä kengät jalasta ja astuivat pirttiin sukkasillaan.

Toivottavasti Lahden upea näytelmä löytää tiensä festivaaleille. Suomalaisessa tapakulttuurissa on sitä jotakin. Suunnitelmia ulkomaankiertueesta varmaan myös on, koska käsiohjelman mukaan teatterin johtaja Lauri Maijala on tehnyt näytelmää varten tekstityksen englanniksi.

Roiha on niittänyt ohjaajana mainetta klassikkojen tulkitsijana. Hella Wuolijoen Niskavuoren Heta oli minulle hieman yllättävä valinta. Se on viime vuosisadan alun sääty-yhteiskunnan maalaisidylliin sijoitettu melodraama, jolle on vuosikymmenten varrella myös hymähdelty.

Romanttinen käsitys elämää suuremmasta rakkaudesta ei ole vain 1800-luvulla taiteen eturivissä kulkeneen romaanikirjallisuuden luoma myytti, vaan psykososiaalista todellisuutta, jossa koettu suuri, mutta täyttymätön rakkaus määrittelee koko loppuelämän. Niskavuoren Hetassa kulkee rinnan kaksi tarinaa onnettomasta rakkaudesta.

Roiha on tehnyt näytelmän ydinteeman näkyväksi dramaturgisella oivalluksella. Akustin suurta rakkautta Siipirikkoa näytteli mies Veeti Vekola. Seksuaaliset vähemmistöt ovat varmasti todistusvoimaisin esimerkki, miten pitkälle ihmiset ovat olleet valmiita uhmaamaan sosiaalisia sääntöjä ja jopa yhteiskunnan raakoja ja järjettömiä rangaistuksia toteuttaakseen tunteitaan ja niihin liittyvää läheisyyden tarvetta.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu aikaan, jolloin homoseksuaalisuus oli kriminalisoitu maassa. Viime vuosisadan alun sääty-yhteiskunnassa julkinen homoseksuaalisuus merkitsi myös sosiaalista itsemurhaa.

Avioliiton ulkopuolinen raskaus merkitsi tuolloin naiselle samanveroista sosiaalista katastrofia. Heta odottaa tarinassa rakastamalleen miehelle lasta. Mies kuitenkin löytää uuden rakkauden ja hylkää Hetan. Heta vastaa tähän tunnekriisiin itsekkyydellä ja tylyllä ahneudella, joka myrkyttää paitsi hänen omaa elämäänsä, myös kaikkien hänen läheistensä elämää.

Omien ohjaustensa lavastaja Mikko Roiha on tilankäytön mestari. Kuvan kohtauksessa Heta (Annukka Blomberg) on savuttanut päämääränsä. Hän on valtansa huipulla ja niin lohduttoman yksin kuin ihminen voi olla. Kuva © Aki Loponen

Vuonna 1886 Liivinmaalla Virossa syntynyt Wuolijoki edusti vanhaa maailmaa. Vanhaa maailmaa edustaa myös vuonna 1950 ilmestynyt näytelmä Niskavuoden Heta. Wuolijoki oli näytelmän ilmestyessä pudonnut vuoden 1948 ”jo riittää” vaaleissa eduskunnasta, jossa hän toimi kommunistien peitejärjestön SKDL:n kansaedustajana lyhyen aikaa.

Wuolijoen Niskavuori-sarjan pohdinnat naisen asemasta ovat psykologisesti tarkkanäköinen kuvaus hierarkkisesta sosiaalisesta yhteisöstä ja sen valta- ja alistussuhteista eivät kuitenkaan edusta vain mennyttä maailmaa. Tämä mennyt maailma on nimittäin hyvää vauhtia tulossa takaisin. Käynnissä on maailmamitassa radikaalin oikeiston vallankumous, jossa naiselle on varattu aivan oma paikka yhteiskunnassa.

Naiset ovat valloittaneen viime vuosisadan suurista sodista lähtien asemia yhteiskunnassa olemalla koulutusalallaan pätevämpiä kuin miehet. Hyvä koulutus ja sen tuoma ammattiasema on taannut naisille myös taloudellisen riippumattomuuden. Äärioikeisto nykyinen kamppailu yhdenvertaisuutta (DEI) vastaan ei tarkoita sitä, että tulevaisuudessa valintatilanteessa pätevin valitaan.

Valitaan sopivin ja sopivin on suurella todennäköisyydellä äärioikeistolaisen maailmakuvan omaava mies.

Naiset ovat yhä maailman suurin sorrettu enemmistö. John Lennonin hienoa aforismia en nyt tässä viitsi toistaa edes englanniksi, mutta sen totuus pätee yhä. Me pidämme Afganistanin talibaneja uskonnollisen taantumuksellisuuden ääriesimerkkinä. Yhtä hyvin he voivat olla tulevaisuuden airut. Oman asemansa uhatuksi kokevien simpanssiurosten raivon suuruutta ja määrää ei pidä aliarvioida. Se on meillä miehillä geeneissä.

PS. Erikoiskiitoset käsiohjelman tekijöille. Valkoiselle pahville mustilla fonteilla kirjoitettua tekstiä oli helppo lukea. Ne kirotun yleiset, väripohjalle värikkäillä kirjaimilla painetut tuherrukset ovat minun kaltaiselleni lukihäiriöiselle kielipuolelle aina hankala paikka.

Niskavuoren Heta

Lahden kaupunginteatterin päivänäytös 7.2.2025

Sovitus ja ohjaus Mikko Roiha
Lavastus Mikko Roiha
PukusuunnitteluRiitta Röpelinen
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Tapani Kalliomäki, Aurora Manninen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Veeti Vekola, Liisa Vuori

Kesto 2h 20 min., sisältää väliajan.

Esitysoikeudet Nordic Drama Corner

Intohimo on avain luovuuteen ja huume, jota on helppo väärinkäyttää

Miko Kivinen ja Seija Pitkänen näyttelevät upeasti. Vaimoni, Casanova on teatteria teatterista. Kuva Sami Tirkkonen/Kuopion kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Leea Klemolan näytelmien repliikit ovat kuin suoraan elävästä elämästä. Juuri tällaista puhetta ihmisen suusta tulee, kun hän lyö isovarpaansa tai itsetuntonsa johonkin itseään kovempaan.

Kovasti elämän makuisia ovat myös Klemolan omista teksteistään tekemät ohjaukset. Katsoja ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Klemolan Kuopion kaupunginteatterille kirjoittama ja ohjaama Vaimoni, Casanova on tragikomedia, jota seuratessaan ei voinut muuta, kuin nauraa hervottomasti.

Ihmisen suurista vioista ainoastaan nuoruus paranee ihan itsestään. Muut meidän kuolemansyntimme itsekeskeisyydestä tyhmyyteen vain pahenevat ikääntymisen myötä.

Onko kuudenkympin ja kuoleman välissä enää elämää? Mitä hyödyttää maine ja mammona, jos saa selälleen vahingon?

Klemola pureutuu näihin elämän ikäviin peruskysymyksiin tuomalla näyttämölle kuudenkympin pahemmalle puolelle elämässään ehtineen Kyllikki Lallan, joka valmistautuu elämänsä viimeiseen suureen rooliin.

Kuolema on ollut varmasti aina tabu, mutta koskaan aikaisemmin sitä ei ole siivottu pois meidän ihmisten silmistä yhtä tehokkaasti kuin nyt. Klemolan näytelmän loppukohtauksessa upeasti näyttelevä Seija Pitkänen käy kaksintaisteluun kuoleman (Antti Lahti) kanssa oikeaan villin lännen tyyliin. Kohtaus on yksi komeimmista, mitä olen kuuna teatterissa nähnyt.

Näytelmän keskiössä on kuitenkin se teatterin kaikkein suurin tabu, seksuaalinen hyväksikäyttö. Näytelmän Lalla palaa näyttämölle näytelmän alussa oltuaan kaksi vuotta pakkolomalla, jäätyään entisessä hommassa teatterinjohtajana kiinni seksuaalisesta häirinnästä.

Seksuaalista häirintää ja suoranaista hyväksikäyttöä tapahtuu varmasti lähes kaikilla työpaikoilla. Teattereissa ja muissa työyhteisöissä, joissa työ on vaativaa ja luovaa, on todennäköisesti vielä erityisiä syitä tällaiseen käyttäytymiseen.

Hyvin monien suurten taiteilijoiden elämänkerroista on helppo päätellä, että rakastuminen on parasta mahdollista dopingia luovassa työssä.

Aivojen itse tuottamat mielihyvähormonit ovat todella stydii kamaa. Niillä saa parhaassa tai pahimmassa tapauksessa pollan niin sekaisin, että lääketeollisuuden ja huumeparoneiden kaupittelemat aineet ovat niihin verrattuna pelkkiä korvikkeita.

Jos intohimon liekki ei ota syttyäkseen, voi narua tietenkin yrittää myös työntää toteuttamalla omia seksuaalisia fantasioita. Klemolan ja huikean hienosti näyttelevän Miko Kivisen luoma hahmo, näytelmäkirjailija, ohjaaja ja teatterin naulakkotyöntekijä Antero Jokinen on monitasoisuudessaan todellinen täysosuma tämän ilmiön kuvaajana.

Aivojen omiin mielihyvää tuttaviin välittäjäaineisiin voi jäädä myös koukkuun siinä missä varsinaisiin huumeisiinkin. Kaikkivoipaisuuden tunteen tuonut euforinen kokemus halutaan kokea yhä uudestaan. Kyllikki Lalla haluaa vielä kuusikymppisenäkin astua vielä kerran elämänvirtaan.

Rakastuminen eroa kuitenkin muista huumeista ainakin yhdessä suhteessa. Annostusta ei voi lisätä. Ainutkertaisten kokemusten ikävä puoli on siinä, että niitä ei voi toistaa. Kyllikki Lallan elämässä suhteiden langat eivät ole katkenneet ja vierihoidosta on tullut silkkaa homeopatiaa.

Klemola tekee näytelmällään selväksi sen, etteivät seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö ole vain meidän miesten helmasyntejä. Todella huolissaan hän on kuitenkin niistä teatteriurasta haaveilevista nuorista naisista, jotka työskentelevät olemattomalla palkalla harjoittelijoina eri laitoksissa.

Tanssiteatteri Minimin Meri-Maija Näykin näyttelemän roolihahmon, työharjoittelija Maaria Saariketun suuhun Klemola on kirjoittanut oikean palopuheen tästä aiheesta. Pitäkää puolenne tytöt!

Aisankannattajalla on kirjallisuudessa ja teatterissa aina ollut narrin osa. Esimerkiksi muuan Josef on saanut osakseen pilkallista ylenkatsetta jo yli 2000 vuotta vain siksi, että hänen vaimonsa Maria hankkiutui raskaaksi hieman epäselvissä oloissa.

Näytelmän Kyllikki Lallan aviosiippa Jukka Merenmies puhuu lakki kädessä miehelle, joka panee hänen vaimoaan. Klemola oli vielä Teatterikesän infossakin innoissaan siitä, että roolin tekee näyttelijä Annukka Blomberg.

Merenmies on vaimonsa tyrannisoima hiljainen hissukka, jonka mitta tulee täyteen vasta, kun Kyllikki ilmoittaa jälleen kerran haluavansa astua vielä kerran elämänvirtaan.

Mitään naismaista tässä hahmossa ei ole, mutta ainakin minun myötätuntoni hahmo herätti.

Kuopion kaupunginteatteri ja Tanssiteatteri Minimi: Vaimoni, Casanova

Käsikirjoitus ja ohjaus: Leea Klemola

Rooleissa: Seija Pitkänen, Annukka Blomberg, Miko Kivinen, Antti Lahti, Meri-Maija Näykki, Aki Pirskanen, Jussi Konttinen

Lavastus: Erkki Saarainen

Puvustus: Mirkka Nyrhinen

Äänisuunnittelu: Antti Puumalainen

Valosuunnittelu: Sam Siltavuori

Ohjaajan assistentti, Commedia Dell’Arte –konsultti: Meri-Maija Näykki

Dramaturgi: Rosa-Maria Perä

Kuka meistä voi heittää ensimmäisen kiven?

Kyyhkyset038 — Uskottavuutta Sofi Oksasen tarinalle antoi Kuopiossa hieno näyttelijäntyö. Pekka Kekäläinen teki sekä natsikomendantti Menzelistä ja että politrukki Porkovista samanlaisen lempeästi hymyilevän hirmuhallitsijan. Mikko Rantaniva loistaa näytelmän pääroolissa Edgart Partsina. Kuva Sami Tirkkonen/Kuopion kaupunginteatteri

Kirjailija Sofi Oksasen romaanin Kun kyyhkyset katosivat ansiot eivät oikein avautuneet minulle romaanin ilmestyessä. Enkä pitänyt myöskään Kansallisteatterin kantaesittämästä näytelmästä.

Tarton Vanemuine-teatterin produktiota Oksasen näytelmästä en ole nähnyt. Kuopion kaupunginteatterin johtaja Pekka Laasonen ehkä on. Ainakin Laasosen idea pyytää virolainen veteraaniohjaajan Priit Pedajas sovittamaan ja ohjamaan näytelmä Kuopioon toimii hyvin.

Pedajasin käsissä Oksasen tarina periaatteettomasta pyrkyristä, valokuvaaja Edgar Partsista herää Kuopion kaupunginteatterin näyttämöllä eloon.

Virolaiset joutivat toisen maailmansodan aikana valitsemaan ruton ja koleran välillä. Ensin Viron miehittivät venäläiset tuoden Neuvostoliittoa hallinneen Josif Stalinin hirmuvallan tulessaan. Puna-armeijan jälkeen maahan vyöryivät Hitlerin natsi-Saksan valloittajat, joita toki ensin tervehdittiin vapauttajina kunnes uuden miehityshallinnon oikea karva paljastui.

Sitten tulivat jälleen venäläiset ja stalinistinen diktatuuri.

Oksasen näytelmän alussa eletään aikaa, jolloin neuvostomiehitys vaihtuu saksalaisten miehitykseen ja aikaisemmin venäläisiä palvellut Parts tekee itsensä tykö uusille isännille. Hahmo nostetaan näytelmässä niin sanotusti tikun nokkaan. Parts on valmis kääntämään takkinsa nuolemaan kulloisenkin miehittäjän saapasta pysyäkseen leivän syrjässä kiinni tai ylipäätään elossa.

Pedajasin sovituksessa romaanin epäsuora kerronta muutetaan dialogiksi ja se toimii. Pedajasin ohjauksessa tarina eteni selkeinä kohtauksina, joissa perinteisen puheteatterin ilmaisuvoima pääsi oikeuksiinsa.

Sujuvuutta kohtauksiin antoi virolaisen Liina Untin kaikessa askeettisuudessaan kaunis ja toimiva lavastus liikuteltavine puuseinineen ja esiintymiskorokkeineen.

Pedasjasin tulkintaa tuki Mikko Rantanivan erinomainen näyttelijätyö Edgar Partsina. Rantanivan Parts on meidän silmissämme varsinainen nilviäinen, moraaliton kiipijä. Tämän päivän ihminen tunnistaa Partsin muodikkaasti narsistiksi, mutta yksilötaso ei ole tässä se oleellisin juttu. Partsin hahmossa tulee näkyväksi se, mitä diktatuuri tekee ihmiselle.

Me voimme yksilöinä valita, mutta jokaisella meistä on myös oma murtumispisteemme. Kuolemanpelko saa hyvätkin ihmiset tekemään kamalia asioita.

Oksanen on kirjoittanut tarinaansa myös kirkasostamisen sankarin, Partsin serkun Roland Simsonin (Karri Lämpsä), joka pelastaa keinoja kaihtamatta, mutta pyyteettömästi Virosta saksalaismiehityksen aikana henkensä kaupalla pakenevia juutalaisia.

Mukana on myös intohimoinen ja epäsovinnainen romanssi Partsin vaimon Juuditin (Anna Lipponen) ja saksalaisen upseerin Hellmuth Herzin (Antti Launonen) välillä. Ronaldin äidillä ja Edgarin tädillä (Annukka Blomberg) on selvänäkijänkykyjä, joiden avulla Rolandille selviää, ettei hänen rakastettunsa Rosalie Arm (Riina Björkbacka) tehnyt itsemurhaa, kuten viranomaiset väittivät, vaan hänet murhasi saksalainen sotilas.

Oksasen romaani Kun kyyhkyset katosivat on kuvaus siitä, millaisista aineksista suuri historiallinen romaani kirjoitetaan Leo Tolstoin tapaan. Se on pikemminkin kirjallisuustiedettä kuin taidetta, eikä Pedajasin sovitus ja ohjaus tietenkään kokonaan vältä kirjan kerronnan karikoita, joiden keskellä tarinan uskottavuus vaatii katsojalta roppakaupalla hyvää tahtoa. Kuopion kaupunginteatterin päivänäytöksessä meitä katsojia auttoi kuitenkin uskossa erinomainen näyttelijäntyö. Rantanivan ohella kaikki muutkin näytelmän näyttelijät ovat selvästi sisäistäneet esittämänsä roolihahmon.

Parhaimmillaan näytelmä on vasta väliajan jälkeen, kun siinä siirrytään sodan jälkeiseen aikaan, jolloin neuvostomiehitys ja poliittinen terrori näytösoikeudenkäynteineen jatkuvat Virossa. Eikä se ole sattuma. Kuvatessaan vapaudesta ja maan itsenäisyydestä haaveilevia opiskelijoita sodanjälkeisessä Virossa, myös Oksasen romaani on parhaimmillaan.

Rantanivan roolihahmo näytelmän konnana terävöityy entisestään ja näytelmä päättyy hienoon kohtaukseen, jossa Edgar tekee selväksi menetettyä rakkauttaan surevalle ja juopottelevalle vaimolleen, mitkä ovat elämisen ja hengissä pysymisen reunaehdot diktatuurissa.

Vuonna 1954 syntynyt Pedajas on lapsuutensa ja nuoruutensa Neuvostoliiton miehittämässä Viron sosialistisessa tasavallassa. Savon Sanomien haastattelussa hän kertoo muistavansa hyvin, millaista elämä oli Virossa 60-luvulla. Poliittinen suojasää loppui Tšekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968.

Maailma näyttää jälleen menevän päin helvettiä. Kuopion kaupunginteatterin Kun kyyhkyset katosivat pakottaa katsojan ajattelemaan, mikä on yksilön vastuu silloin, kun moraaliset arvot yhteiskunnassa katoavat ja valtaan takerrutaan kyynisen valehtelun, vihankylvön ja lopulta avoimen väkivallan avulla.

Sofi Oksaselle Venäjä on tällainen pahan valtakunta. Tämän Oksanen tekee selväksi Kuopion kaupunginteatterin näytelmän käsiohjelmassa.

Oksasen kirjailijan terveisiin kiteyttämä visio tämän päivän Venäjän ulkopolitiikan luoneesta ja maan pienempiä naapureitaan kohtaan harjoittamasta kiristyksestä on ikävä kyllä osuva. Tosin sillä varauksella, etteivät maat tai kansat ole pahoja tai hyviä. Pahan valtakunta Venäjällä on valtaan takertunut silovikien nomenklatuura.

Mikä pitää Oksasen käsiohjelmassa manaamaa pahan valtakunta käynnissä? Näytelmän Edgar Partsin kaltaisia tuulenhaistajia löytyy myös niistä, joilla on valta pitää tätä tappavaa koneistoa käynnissä. Ehkä paras viime vuosina näkemäni Oksasen kirjan tematiikasta kirjoitettu näytelmä on venäläisen Edvard Radzinskin kirjoittama Toveri K suomalaisesta kommunistista ja Stalinin käskyläisestä Otto Wille Kuusisesta.

Venäjällä valkoisten ja punaisten tsaarien yksinvallalla ja tätä yksinvaltaa ylläpitävällä hirviömäisellä virkakoneistolla on pitkät, vuosisatojen taakse yltävät historialliset juuret.

Kuusisen kaltaiset lahjakkaat byrokraatit olivat sekä Neuvostoliitossa että natsi-Saksassa vankileirien saariston ja keskitysleirien kauhujen arkkitehteja. Näytelmän moraalinen dilemma on tuttu jokaiselle koulukiusatulle: kummat ovat suurempia syyllisiä, itse kiusaajat, vai se suuri enemmistä, joka vaikenee siinä pelossa, että joutuu itse kiusatuksi.

Edgar Partsin kaltaisten pikkupaskiaisten valinnoilla on merkitystä, me normikansalaiset omassa opportunismissamme muodostamme aina sen suuren ja hiljaisen enemmistön.