Lahden kaupunginteatterissa näyteltiin perjantaina tavalla, joka hakee vertaistaan – Ensin minua hymyilytti, sitten nauratti tekijöiden huikea luovuus – Lopulta voimakas emootio toi kyyneleet silmiin – Tätä varten teatteri on!

Kuvassa näytelmän Akustin roolin tehnyt Tapani Kalliomäki ja näytelmän nimiroolissa häikäisevän hienon roolityön tehnyt Annukka Blomberg. Kuva © Aki Loponen

Lahden kaupunginteatterin Niskavuoren Heta oli elämys. Ensin minua hymyilytti, sitten välillä jopa nauratti esityksen tekijöiden luovuus ja huumori. Lopulta voimakas emootio toi kyyneleet silmiin. Juuri tämän tunteen takia minä hakeudun yhtä uudestaan teatteriin. Tätä varten teatteri on.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja tässä näytelmässä kaikki hienon tulkinnan osatekijät olivat kohdallaan. Mikko Roiha on ohjaajana tilan hallinnan virtuoosi. Suuren näyttämön tilaa ei täytetty lavasteilla, vaan sitä hallitsivat näyttelijät läsnäolollaan ja tätä mielen avaruutta korosti ylimpänä Tatu Virtamon suunnittelema äänimaisema ja dynaaminen liike.

Lahdessa näyteltiin perjantaina päivänäytöksessä tavalla, joka hakee vertaistaan. Roihan luomat näyttävät joukkokohtaukset veivät minun ajatukseni aina antiikin Kreikan teatteriin, tanssikohtaukset muistuttivat tanssin huikeasta ilmaisuvoimasta ja myös siitä, miksi tyhjä näyttämö ikään kuin säteilee näkymätöntä energiaa.

Kaikki tuntui tässä esityksessä kaatuvan eteenpäin ja tämän onnistumisten sarjan kruunasi Annukka Blombergin loistava roolityö näytelmän nimiroolissa Niskavuoren Hetana. Blombergin näyttelijäntyötä tarinan tahtonaisena, pirttihirmuna ja ihmishirviönä seurasi sydän syrjällään.

Pahuutta palvellessaan ihminen on eniten ihminen myös taiteessa. Tälle meidän intohimollemme pahiksia kohtaan kannattaa varmaan uhrata toinenkin ajatus.

Ihmisen mieli on musta laatikko, muilta ja myös meiltä itseltämme suljettu tila. Taiteen tehtävä on pyrkiä avaamaan tätä Pandoran lipasta. Ehkä jotenkin näin on Roihan ajatus kulkenut. Lahden kaupunginteatterissa tämä ajatus konkretisoitui Roihan itse suunnittelemassa lavastuksessa, jossa näyttämöstä oli tehty valtava, vanerilla päällystetty laatikko.

Todellisen taikalaatikon tästä vaneriaskista teki suuri ja liikuteltava seinäelementti. Kun Heta muutti häiden jälkeen Akustin (Tapani Kalliomäki) vaatimattomaan tölliin Niskavuoren kartanosta takanäyttämöltä eteen työntyvä seinämä jätti pariskunnalle ja heidän palvelijoilleen vain reilun metri levyisen tilan aivan rampin reunassa. Myöhemmin näytelmän tahtonainen Heta työnsi yksin tuon seinämän takaisin ja vielä kauemmaksi näyttääkseen, että Muumäen uusi pytinki oli vielä Niskavuoren ökytaloa suurempi.

Sen jälkeen tämä lavastuksellinen elementti antoi dynaamista liike-energiaa näytelmän vavahduttavan hienoille joukkokohtauksille.

Minun kultani kaunis on, vaikk’ on kaitaluinen. Näytelmä alkoi häillä ja tanssikohtauksella, jossa Heta sai tuntea yhteisön huonosti peitellyn pilkan niskaansa suomalaisen kansanlaulun sanoilla. Silmä sillä on siniset vaikk’ on kieronlaiset… Kuva © Aki Loponen

Luulen, että Roihan viime vuosien töissä näkyvät näyttämöestetiikan elementit ovat saaneet vaikutteita Berliinistä ja saksalaisesta teatterista. Ilmiselvästi Berliinin terveisiä oli mukana ainakin tarinan keskivaiheille sijoitetussa humoristisessa kohtauksessa. Siinä kylän valasväki oli kutsuttu tutustumaan Muumäen uuteen mahtavaan pytinkiin. Isäntäväki otti vieraat vastaa kengät jalassa, mutta kaikki vieraat nimismiehestä kirkkoherraan riisuivat eteisessä kengät jalasta ja astuivat pirttiin sukkasillaan.

Toivottavasti Lahden upea näytelmä löytää tiensä festivaaleille. Suomalaisessa tapakulttuurissa on sitä jotakin. Suunnitelmia ulkomaankiertueesta varmaan myös on, koska käsiohjelman mukaan teatterin johtaja Lauri Maijala on tehnyt näytelmää varten tekstityksen englanniksi.         

Roiha on niittänyt ohjaajana mainetta klassikkojen tulkitsijana. Hella Wuolijoen Niskavuoren Heta oli minulle hieman yllättävä valinta. Se on viime vuosisadan alun sääty-yhteiskunnan maalaisidylliin sijoitettu melodraama, jolle on vuosikymmenten varrella myös hymähdelty.

Romanttinen käsitys elämää suuremmasta rakkaudesta ei ole vain 1800-luvulla taiteen eturivissä kulkeneen romaanikirjallisuuden luoma myytti, vaan psykososiaalista todellisuutta, jossa koettu suuri, mutta täyttymätön rakkaus määrittelee koko loppuelämän. Niskavuoren Hetassa kulkee rinnan kaksi tarinaa onnettomasta rakkaudesta.

Roiha on tehnyt näytelmän ydinteeman näkyväksi dramaturgisella oivalluksella. Akustin suurta rakkautta Siipirikkoa näytteli mies Veeti Vekola. Seksuaaliset vähemmistöt ovat varmasti todistusvoimaisin esimerkki, miten pitkälle ihmiset ovat olleet valmiita uhmaamaan sosiaalisia sääntöjä ja jopa yhteiskunnan raakoja ja järjettömiä rangaistuksia toteuttaakseen tunteitaan ja niihin liittyvää läheisyyden tarvetta.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu aikaan, jolloin homoseksuaalisuus oli kriminalisoitu maassa. Viime vuosisadan alun sääty-yhteiskunnassa julkinen homoseksuaalisuus merkitsi myös sosiaalista itsemurhaa.

Avioliiton ulkopuolinen raskaus merkitsi tuolloin naiselle samanveroista sosiaalista katastrofia. Heta odottaa tarinassa rakastamalleen miehelle lasta. Mies kuitenkin löytää uuden rakkauden ja hylkää Hetan. Heta vastaa tähän tunnekriisiin itsekkyydellä ja tylyllä ahneudella, joka myrkyttää paitsi hänen omaa elämäänsä, myös kaikkien hänen läheistensä elämää.

Omien ohjaustensa lavastaja Mikko Roiha on tilankäytön mestari. Kuvan kohtauksessa Heta (Annukka Blomberg) on savuttanut päämääränsä. Hän on valtansa huipulla ja niin lohduttoman yksin kuin ihminen voi olla. Kuva © Aki Loponen  

Vuonna 1886 Liivinmaalla Virossa syntynyt Wuolijoki edusti vanhaa maailmaa. Vanhaa maailmaa edustaa myös vuonna 1950 ilmestynyt näytelmä Niskavuoden Heta. Wuolijoki oli näytelmän ilmestyessä pudonnut vuoden 1948 ”jo riittää” vaaleissa eduskunnasta, jossa hän toimi kommunistien peitejärjestön SKDL:n kansaedustajana lyhyen aikaa.

Wuolijoen Niskavuori-sarjan pohdinnat naisen asemasta ovat psykologisesti tarkkanäköinen kuvaus hierarkkisesta sosiaalisesta yhteisöstä ja sen valta- ja alistussuhteista eivät kuitenkaan edusta vain mennyttä maailmaa. Tämä mennyt maailma on nimittäin hyvää vauhtia tulossa takaisin. Käynnissä on maailmamitassa radikaalin oikeiston vallankumous, jossa naiselle on varattu aivan oma paikka yhteiskunnassa.  

Naiset ovat valloittaneen viime vuosisadan suurista sodista lähtien asemia yhteiskunnassa olemalla koulutusalallaan pätevämpiä kuin miehet. Hyvä koulutus ja sen tuoma ammattiasema on taannut naisille myös taloudellisen riippumattomuuden. Äärioikeisto nykyinen kamppailu yhdenvertaisuutta (DEI) vastaan ei tarkoita sitä, että tulevaisuudessa valintatilanteessa pätevin valitaan.

Valitaan sopivin ja sopivin on suurella todennäköisyydellä äärioikeistolaisen maailmakuvan omaava mies.

Naiset ovat yhä maailman suurin sorrettu enemmistö. John Lennonin hienoa aforismia en nyt tässä viitsi toistaa edes englanniksi, mutta sen totuus pätee yhä. Me pidämme Afganistanin talibaneja uskonnollisen taantumuksellisuuden ääriesimerkkinä. Yhtä hyvin he voivat olla tulevaisuuden airut. Oman asemansa uhatuksi kokevien simpanssiurosten raivon suuruutta ja määrää ei pidä aliarvioida. Se on meillä miehillä geeneissä.

PS. Erikoiskiitoset käsiohjelman tekijöille. Valkoiselle pahville mustilla fonteilla kirjoitettua tekstiä oli helppo lukea. Ne kirotun yleiset, väripohjalle värikkäillä kirjaimilla painetut tuherrukset ovat minun kaltaiselleni lukihäiriöiselle kielipuolelle aina hankala paikka.  

Niskavuoren Heta

Lahden kaupunginteatterin päivänäytös 7.2.2025

Sovitus ja ohjaus Mikko Roiha
Lavastus Mikko Roiha
PukusuunnitteluRiitta Röpelinen
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Tapani Kalliomäki, Aurora Manninen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Veeti Vekola, Liisa Vuori

Kesto 2h 20 min., sisältää väliajan.

Esitysoikeudet Nordic Drama Corner

Lahden kaupunginteatterin näytelmä vaietusta kansanmurhasta herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia – mutta niin pitääkin olla.

Ohjaaja Hanna Kirjavainen hallitsee hienosti työryhmineen Lahden kaupunginteatterin suuren näyttämön teatteritilan. NKDV:n sellin klaustrofobinen kauhu saatiin aikaan valojen ja suuren esiripun avulla. Kuvassa Aarre Reijula, Mikko Pörhölä, Tomi Enbuska, Aleksi Liikanen, Marko Nurmi, Sakari Bister, Raimo Hauta-aho. Kuva Lahden kaupunginteatteri/Lauri Rotko

Lahden kaupunginteatterin kantaesitys Antti Tuurin romaanin pohjalta tehdystä näytelmästä Ikitie palkitsee katsojansa todella vaikuttavilla näyttämökuvilla. Sovituksen ja ohjauksen tehnyt Hanna Kirjavainen pyrkii kuvaamaan kansanmurhan todellisuutta myyttien kautta. Näytelmän Jussi Ketola on Kristus-hahmo, joka puhuu teosofi Yrjö Kallisen suulla. Kirjavaisen valitsema näkökulma tarinaan haastaa katsojan ajattelemaan.

Kirjailija Antti Tuurin romaanin Ikitie tarina on julma – ja tosi.

Tuhansia suomalaisia tapettiin Neuvostoliitossa 30-luvulla Josif Stalinin terrorin aikana.

Surmansa sai myös suurin osa uutta sosialistista ihanneyhteiskuntaa Neuvostoliittoon rakentamaan tulleista amerikansuomalaisista. Näille noin 6500 Yhdysvalloista ja Kanadasta Neuvosto-Karjalaan muuttaneiden siirtolaisten kohdalla työläisten paratiisi osoittautui helvetiksi maan päällä.

Joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 40 prosenttia Neuvostoliittoon kansalaissodan jälkeen paenneista tai sinne pulavuosina siirtolainamuuttaneista suomalaisista surmattiin tai karkotettiin Siperian orjatyöleireille.

Tuurin romaanin Lahden kaupunginteatterille sovittanut ja ohjannut Hanna Kirjavainen on luottanut teatterin omiin keinoihin. Sovituksessaan Kirjavainen vie hyvän ja pahan taistelun tarinan päähenkilön Jussi Ketolan (Jori Halttunen) mielen näyttämölle. Rajan yli Neuvostoliittoon Lapuan liikkeen miesten toimesta muilutettu Ketolasta tulee näytelmässä eräänlainen Kristus-hahmo, joka puhuu teosofi Yrjö Kallisen suulla.

Tällainen lähestymistapa voi toimia vain vahvaan läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa.

Tämän mielennäyttämön Kirjavainen on kehystänyt lavastaja Pekka Korpiniityn, äänisuunnittelija Sami Järvisen ja valosuunnittelija Jyri Suomisen kanssa hienoilla näyttämökuvilla, joissa näytelmän katsojassa herättämät tunteet tiivistyvät kohtaus kohtaukselta kohti järkyttävää loppua.

Kohtaus, jossa maatalouskolhoosi Hopean suomalaistaustaiset siirtolaiset ammutaan joukkohaudan pohjalle, on kuin suoraan toisen maailmansodan ja holokaustin painajaismaisesta kuvastosta. Toteutus oli niin vaikuttava, että se sai ainakin minut voimaa henkisesti pahoin.

Inkerinsuomalaisten ja Neuvostoliittoon sisällissodan jälkeen paenneiden ja sinne 30-luvun laman aikana parempaa elämää etsimään lähteneiden suomalaisten vainosta vaiettiin virallisessa Suomessa pitkään sodan jälkeen. Hiljainen tieto näistä hirmuteoista on kuitenkin elänyt nämä ajat kokeneiden ja vainoista hengissä selvinneiden ihmisten ja heidän sukulaistensa tarinoissa, joihin myös Tuurin hieno romaani perustuu.

Tästä näkökulmasta Kirjavaisen sovitus, jossa hän on ottanut ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskovan, väkivallattomuuden sanomaa julistavan Ketolan riivaajaksi Kalevalan Kullervon (Henri Tuominen), on looginen ja hyvin perusteltu. Kullervon tarina perustuu myyttiin esihistoriallisesta heimosodasta, joka päättyy joukkomurhaan.  Untamon miehet surmaavat Kalervon joukot ja lopulta koko suvun.

Tuurin romaanissa ja Antti-Jussi Annilan kirjan pohjalta ohjaamassa hienossa elokuvassa Ikitie dialogia Ketolan ja neuvostodiktatuurin vainoharhaista, organisoitua väkivaltaa ylläpitävän koneiston välillä käydään Ketolan ja valtioksi valtiossa nousseen poliittisen poliisin, NKVD:n komissaarin Kallosen välillä.

Lahdessa Aki Raiskio tekee upean roolityön Kallosena. Myös Halttunen näytteli ensi-illassa suurella sydämellä ja jo pitkän miehen habitus oli omiaan nostamaan hänet henkisesti muita päätä pidemmäksi. Silti minun oli pakko kysyä itseltäni, miksi näytelmän idealistinen ja hyvin humaani loppukohtaus, jossa alleviivattiin hyvän elämän lähtökohtia, ei kolahtanut.

Miljoonien ihmisten tappamiseen tarvitaan kymmenien tuhansien ihmisten työpanos. Suurin osa Natsi-Saksan poliiseista ja muista holokaustin käytännön toteutuksen osallistuneista tappajista palasi sodan jälkeen muina miehinä entisiin tehtäviinsä ja sama toistui Neuvostoliitossa. Ihmisten tappaminen oli vain ikävä työ, joka piti tehdä, kun käskettiin, kun oli pakko.

Meidän on ilmeisen vaikeaa tunnistaa rakenteellista väkivaltaa edes silloin, kun se johtaa joukkomurhien kaltaisiin hirmutekoihin. Olemme joko unohtaneet tai autuaan tietämättömiä siitä, että viime vuosisadan alun eugeniikan kehittäjät olivat oman aikanaan arvostettuja tiedemiehiä ja varsinkin liberaalia vasemmistoa edustavien, suurten ajattelijoiden suosiossa.

Monet venäläiset kunnioittavat tai suorastaan palvovat Stalinia yhä yhtenä maan suurista tsaareista, Venäjän suuruuden symbolina.

Harva myöskään tunnistaa esimerkiksi nykyisen Juha Sipilän hallituksen kansan suuren enemmistön tuella harjoittamaa keppikuria kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan rakenteelliseksi väkivallaksi.

Näytelmän sovitusta kirjoittaessaan ja varmasti myös ohjaustyön aikana Kirjavainen on työryhmineen pohtinut tätä ongelmaa. Se näkyy ainakin näytelmän ensimmäisessä, pitkitetyssä kohtauksessa, joissa Lapuan liikkeen muiluttajat kyyditsevät seitsemän etapin kautta Neuvostoliiton rajalle tapettavaksi.

On tärkeätä yrittää muistaa.

Etäännyttäminen yksi teatterin keinoista, joilla haastetaan esityksen katsoja ajattelemaan.

Ikitien joukkokohtaukset tansseineen perustuvat Kirjavaisen itse laatimaan koreografiaan. Lahden kaupunginteatterin suunnattoman suuri suuri näyttämö on hyvin vaativa tila, joka asettaa esitykselle omat vaatimuksensa. Kirjavainen työryhmineen sekä täyttää että hyödyntää taitavasti tätä tilaa.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Hopean väki on vangittu NKVD:n toimitalon ahtaaseen tyrmään Petroskoissa, oli toteutettu mestarillisesti näyttämön suurten esirippujen avulla. Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää!

Esityksen laulut ja tanssit kuvasivat ihan osuvasti Hopea-kollektiivin muodostaman yhteisön jäsenten idealismia ja tulevaisuuden toivoa. Omalla tavallaan ne antoivat aivan oikeaoppisesti katsojalle myös aikaa ja tilaa jäsentää itse tarinaa.

Ikitie

Kantaesitys Lahden kaupunginteatterissa 23. tammikuuta 2019

Sovitus, ohjaus ja koreografia Hanna Kirjavainen

Lavastus Pekka Korpiniitty

Pukusuunnittelu Sari Salmela

Äänisuunnittelu Sami Järvinen

Valosuunnittelu ja näyttämöprojisoinnit Jyri Suominen

Rooleissa Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Mari Naumala, Marko Nurmi, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Henri Tuominen, Raisa Vattulainen ja Lumikki Väinämö, Sakari Bister, Raimo Hauta-aho, Aleksi Liikanen, Inka Mantsinen, Henna Määttänen sekä Jami Hatara, Anna Mäki, Ilmari Ryymin