Avainsana: Tampereen Työväen Teatteri

Teatteria ja kauhua Eino Salmelaisen näyttämöllä – Kolme sisarta viides näytös on taiteen syvään päätyyn sukeltava mestariteos – Meidät katsojat sysittiin nerokkaalla sovituksella pois omalta mukavuusalueeltamme

Kolmen sisaren viidennessä näytöksessä kuvataiteilija Hans Rudolf Gigerin luoma Alien-hirviö nostetaan jalustalle alttaritauluksi. Sisaria näyttelevät Inke Koskinen (Maša), Fanni Noroila (Irina) ja Sonja Kuittinen (Olga). Viitteellisen kuvituskuvan on ottanut Ernest Protasiewisz. Kuva © Ernest Protasiewisz/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Kolme sisarta viides näytös oli komedia. Se ei ollut ylläty. Myös Anton Tšehov luonnehti näytelmiään komedioiksi. Jakob Öhrmanin sovittama ja ohjaama tulkinta rikkoi kaikki vakiintuneet ennakkokäsitykset siitä, miten suuria venäläisiä klassikoita pitää esittää. Silti Örmanin käsikirjoittama viides näytös osui tšehovilaisen ihmiskäsityksen ytimeen.

Myös tässä viidennessä näytöksessä kysymys kuului, miksi venäläisen yläluokan yltäkylläisyydessä eläneet sisaret kärsivät? Öhrman työryhmineen oli nostanut tämän kysymyksen elämän tarkoituksesta universaalille koko ihmiskunnan kohtaloa käsittelevälle tasolle.

Kolme sisarta viides näytös on taiteen syvään päätyyn sukeltava mestariteos. Öhrman on laajentanut ja uudistanut teatteri-ilmaisua tavalla, josta minun kokemusmaailmassani toinen hieno esimerkki on Akse Petterssonin Q-teatterille vuonna 2018 käsikirjoittaman ja ohjaama Arki ja kauhu.  

Kolme sisarta viides näytös oli kokemuksena vaativaa, mutta sitäkin palkitsevampaa teatteria. Öhrman rikkoi ensemblensä kanssa lähes kaikkia teatteriestetiikan vakiintuneita sääntöjä. Öhrmanin ja Matias Ojasen esitystä varten luomien videoiden katsomien vaati ankaraa ponnistelua, Niklas Vainion äänimaisema suisti ainakin minut omalta mukavuusalueeltani johonkin hyvin kylmään ja kolkkoon todellisuuteen. Pisteeksi kaiken tämän päälle tuli suorastaan päälle käyvän fyysinen ja energinen näyttelijäntyö.

Myös tarinan kerronnan lainalaisuuksia rikottiin hallitusti ja Öhmanin viidenteen näytökseen kirjoittamassa dialogissa aasinpersereikä oli alatyylin ilmaisuista siitä lievimmästä päästä. Tällä määritelmällä viidennen näytöksen Maša kuvaa nahjusmaisen miehensä intelligenssin tasoa.

Viidennessä näytöksessä Öhrman yhdistelee Tšehovin nelinäytöksisen näytelmän tarinaan ja roolihahmoihin Ridley Scottin ohjaamasta Alien – kahdeksas matkusta elokuvasta alkanutta saagaa. Näytelmän viidennen näytöksen tarinan ytimessä oli selkeästi Joss Whedonin käsikirjoittama ja Jean-Piere Jeunetin ohjaama saagan neljäs osa Alien – ylösnousemus.

Populaarikulttuurissa Alien-saaga kuuluu kauhuelokuvien genreen. Näyttämöllä hurjaan liioitteluun perustuvan lajityypin sisään rakennettu koomisuus korostui. Silti Tampereen Työväen Teatterin verkkosivujen mainoslause, jossa korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin riemastuttava yhteentörmäys ravisuttaa totuttuja kaavoja, voi johtaa hieman harhaan näytelmän todellisesta luonteesta. Toki luovasti ajateltu ja älykkäästi toteutettu teatteri on aina sinänsä riemastuttavaa, kun sellaiseen törmää.  

Viidennen näytöksen kohtaukset oli rakennettu komedian lajityypille tyypillisellä tavalla. Minut sai pyrskähtämään nauruun esimerkiksi toisen jakson kohtaus, jossa avaruusaluksella toimivan hirviöiden kasvatustarhan teknikko elvytti sydänhieronnalla vastasyntynyttä sormenpää kokoista hirviövauvaa. Myös ensimmäisen jakson Irinan nimipäivien jälkitunnelmat toivat mieleen pitkäksi venytetyssä kohtauksessa populaarikulttuurin puolelta Todd Phillipsin ohjaaman elokuvan Kauhea kankkunen ja sen jatko-osat.

Lars Idmanin lavastesuunnittelu, Jaakko Siraisen valosuunnittelu sekä Jakob Öhrmanin ja Matias Ojasen videot muodostivat vaikuttavan kokonaisuuden. Kuvassa näyttelijät ovat kokoontuneet kristallikruunun ympärille. Kristallikruunu on vakiintunut vallan symboli. Kuva © Ernest Protasiewisz/Tampereen Työväen Teatteri

Vaikka Tšehovin Kolmen sisaren viides näytös on oletusarvoisesti komedia, nauru tarttui kurkkuun jo sen ensimmäisessä kohtauksessa. Siinä venäläisten sotilaiden partio löysi Alien elokuvista tutun hirviönmunan. Brenda Gometzin puvustus ja Jaakko Siraisen valosuunnittelu toivat näytelmään aikaulottuvuuden. Me olimme heti alussa Josif Stalinin Neuvostoliitossa – pahuuden ytimessä.

Toisen näytöksen liikuttiin avaruudessa ja tulevaisuudessa. Alien -ylösnousemus elokuvassa Alien saa ihmisen ja hirviön risteytymänä ihmisen muodon. Maapallon biosfäärin kannalta ihminen on juuri tällainen evoluution synnyttämä hirviö, ominaisuuksiltaan ylivertainen peto, joka lopulta vie elintilan kaikilta muilta elollisilta olioilta.

Tätä korotetiin myös esimerkiksi kohtauksessa, jossa näytelmän hirviö nostetiin näyttämölle kokoontuneen seurakunnan alttaritaulun ikoniksi ja palvonnan kohteeksi. Kohtaus kirkasti jälleen ajatukseni Moskovan patriarkaatin johtaman ortodoksisen kirkon syvästi inhimillisestä olemuksesta ja luonteesta. Millaisen jumalan kuva oli Josif Stalin tai on Vladimir Putin?

Tšehovin näytelmän ovat psykologisesti tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisenä olemisesta. Joku voi tietysti kysyä, miten osuvaa miesoletetun kirjoittajan kuvaus kolmen naisoletetun roolihenkilön elämäntuskasta voi olla? Örhmanin tulkinnassa korostui yhteisöllisyys.

Örhman on tarttunut viidennessä näytöksessä Kolmen sisaren aikaulottuvuuteen tarkkanäköisesti. Kolme sisarta kantaesitettiin Moskovassa vuonna 1901. Venäjällä elettiin tuolloin edistyksellistä aikaa. Maaorjuus oli lopetettu vuonna 1861. Tosin tässä tapauksessa maaorjuus muuttui vain mahdottomien lunastuslakien takia sukupolvelta toiselle periytyväksi velkaorjuudeksi. Toisaalta Venäjällä elettiin samanlaista voimakkaan talouskasvun ja teollistumisen aikaa kuin Yhdysvalloissa samaan aikaan. Vuosidan alku oli myös Venäjällä tulevaisuutta koskevien suurten odotusten aikaa.

Kolmessa sisaressa syrjäisessä varuskuntakaupungissa, kylässä, jossa asemakin on kaukana, tarinan joutilasta elämää elävät henkilöt uneksivat pääsystä tätä kehitystä symbolisoivaan Moskovaan. Merkille pantavaa on, että Tšehovin avain tähän unelmien paratiisiin on protestanttinen työmoraali.

Me tiedämme, mitä on tapahtunut Venäjällä ja koko maailmassa tuon vuoden 2001 jälkeen.

Alien elokuvien hirviö perustuu sveitsiläisen kuvataiteilijan Hans Rudolf Gigerin luomukseen. Terävähampainen, kuolaa valuva pedon suu herättää meissä jokaisessa atavistisia pelkoja ja Goigerin taiteessa tämä suu on yhdistetty käärmemäiseen vartaloon, joka tuo mieleen mätänevän ruumiin.

Teatterissa vuorovaikutus taiteilijoiden ja heidän yleisönsä välillä tapahtuu suoraviivaisesti. Näyttämön realistisuus antaa elokuvien splatter-komiikalle oman vivahteensa. Viidennessä näytöksessä esimerkiksi kohtaus, jossa hirviöpukuun pukeutunut Auvo Vihro hoivasi hellästi munasta kuoriutuvia pieniä hirviölapsiaan oli hellyttävässä koomisuudessaan ainutlaatuinen.

Kolme sisarta viides näytös toi näyttämölle sosiaalisen median kaoottisen maailman. Sen meemi-kulttuuri ja karkea kielenkäyttö ovat populaaritaiteelle ja elokuvien splatter-huumorin perintöä.   

Kolme sisarta viides näytös

Tampereen Työväen Teatterin näytös Eino Salmelaisen näyttämöllä  24.3.2023

Käsikirjoitus, sovitus ja ohjaus: Jakob Öhrman

Suomennos: Sinna Virtanen
Musiikki: Janne Lounatvuori/SOFA
Pukusuunnittelu: Brenda Gomez
Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Sari Rautio
Taistelukoreografiat: Oula Kitti
Lavastesuunnittelu: Lars Idman
Videosuunnittelu: Jakob Öhrman ja Matias Ojanen
Valosuunnittelu: Jaakko Sirainen
Äänisuunnittelu: Niklas Vainio

Näyttämömestarit Antti Lauttamäki ja Hannu Alanen
Video- ja valo-operaattorit: Jaakko Sirainen ja Matias Ojanen
Ääniajot: Niklas Vainio ja Tero Koivisto
AV-teknikot:Igor Smirnov ja Jarno Lyytikäinen
Tekstitykset: Juha Äystö

Näyttämöllä: Inke Koskinen, Fanni Noroila, Sonja Kuittinen, Pyry Nikkilä, Miia Selin, Tuukka Huttunen, Hiski Vihertörmä, Janne Kallioniemi, Auvo Vihro, Mika Honkanen, Minna Hokkanen, Veera Laitinen

Tanssimalla kohti taivaan kirkkautta – Marjo Kuuselan löytämästä tarinasta syntyi loistavaa tanssiteatteria – Tsuumin vasulaiset polkivat intohimon paholaista polkan tahtiin

Koreografiaan kuului myös näyttäviä nostoja, joista yksi lennätti Riikka Puumalaisen kohti valoa korkean pylvään päähän. Kuvan kohtauksen muut esiintyjät ovat Patrik Riipinen, Timo Saari, Johanna Elovaara, Reetta-Kaisa Iles ja Ville Rauhala bassoviuluineen. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Torstaina kantaesitetty Käärmeenpääntallaajat on Tampereen Työväen Teatterin ja Espoon Kaupunginteatterin yhteinen satsaus tanssiteatteriin. Esitys perustuu ohjaaja Marjo Kuuselan löytämään kiinnostavaan tarinaan vasulaisista. Pelimanniyhtyeen konsertista alkanut esityksestä kasvoi ensi-illassa inhimillisten tunteiden koko kirjoa kuvaava fresko.

Tunteiden kuvaamisessa tanssi on voimakas väline. Tavoiteltuun flow-tilaan mentiin Tampereen Työväen Teatterissa hämäläisittäin hitaasti kiiruhtamalla. Tavoite kuitenkin saavutettiin ja ainakin osa katsojista lankesi loveen. Meille muille esitys henki välittämisen tunnetta ja inhimillistä lämpöä.

Esityksessä oli mukana noin 60 Tampereen yhteiskoulun lukion oppilasta. Heidän osuutensa alkoi teatterin lämpiössä jo ennen kuin esitys siirtyi suurelle näyttämölle. Joukkokohtauksiin nämä opiskelijat toivat sellaista näyttävyyttä ja voimaa, johon millään ammattiteatterilla ei ole yleensä henkilöresursseja.

Nuorille lukiolaisille tanssi-ilmaisua opettaneet Liina Siimes ja Lotta Kaarla sekä teatteri-ilmaisua opettaneet Jyri Siimes ja Leena Tanhua ovat hioneet reilussa puolessa vuodessa näistä nuorista erinomaisia esiintyjiä, joiden kantti kesti esiintymisen myös teatterin varsinaisen kontekstin ulkopuolella, jossa yleisö ei ollut varautunut tämän kaltaiseen vuorovaikutukseen. Näyttämön joukkokohtauksissa lukiolaiset loistivat. Joukon voima tihentyi esimerkiksi kohtauksessa, jossa tarinan vasulaiset tanssivat kohti taivasta. Hyppy, hyppy, hyppy… Kivimäen haitarin säestyksellä tällä liikkeen ja saman sanan toistolla oli suggestiivista imua.

Lukiolaisten oma jatko-osa esitykselle, Käärmeenpääntallaajat II saa ensi-iltansa Teatterimontussa 17. toukokuuta.

Päävastuun tarinan kuljettamista kantoivat Tanssiteatteri Tsuumin kuusi tanssijaa. Kriitikko Auli Räsäsen määritelmän mukaan vuonna 1998 perustettu helsinkiläinen ryhmä on tehnyt suolaiselle kansantanssille saman minkä Värttinä on tehnyt suomalaiselle kansanmusiikille.

Käärmeenpääntallaajissa tanssijoiden liikekielessä näkyivät ryhmän osaaminen ja juuret suomalaisen kansantanssin uudistajana. Tsuumin taiteellisen johtajan Reetta-Kaisa Ilesin, Marjo Kuuselan ja ryhmän tanssijoiden luomassa koreografiassa paritanssista lähtevää perustaa oli laajennettu upeilla sooloilla ja monenlaisilla tanssin erityylisuuntia ja vivahteita sisältävillä mausteilla.

Teatterisalissa esitys alkoi Patrik Riipisen hurjalla soololla katsomon ensimmäisten penkkirivien lomaan rakennetulla apunäyttämöllä. Soolossa sysimustan körttiläisyyden aiheuttamat paineet melkein musersivat miehen lattiaa vasten. Liikekielestä tuli mieleen hakemattakin hidastettu katutanssi.

Esityksessä oli mukana noin 60 Tampereen yhteislyseon oppilasta. Projektissa mukana olevat nuoret aloittivat tanssi- ja teatteri-ilmaisun harjoitukset viime syksynä. Ulkopuolinen ei voi tietää, mikä on ollut kunkin oppilaan lähtötaso, mutta esityksen perustella osaamista ja lahjakkuutta näillä nuorilla riittää. Heidän esiintymisensä toi joukkokohtauksiin näyttävyyttä ja voimaa. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Aloituksen jälkeen siirryttiin kohtaus kohtaukselta kohti vasulaisten vapauden teologiaa. Liikkeen johtajan Iisakki Vasun nimeä kantavan uskonnollisen lahkon edustajat palvoivat jumalaa polkan tahtiin. Ruumiin tuottama ilo oli lahkon jäsenille jumalan tahto ja se johti myös seksuaaliseen heräämiseen ja vapautumiseen. Tansseissa tätä seksuaalista heräämistä ja iloa kuvattiin joukkokohtauksilla, duetoilla ja sooloilla kauniisti.

Ruumiin ja sielun yhteyden palvonta huipentui toisen jakson alussa. Johanna Elovaaran apunäyttämöllä esittämä soolo laajeni joukkokohtaukseksi, jossa käärmeen päätä tallattiin oikein jytinällä. Sen jälkeen ryhdyttiin puimaan vasulaisten ”vapaan rakkauden” jälkiseurauksia. Aika kulki vääjäämättä myös vasulaisten ohi ja tässä ajan pyörässä oli pakko roikkua kiinni.

Viimeisessä näyttävässä joukkokohtauksessa, tarinan loppuhuipennuksessa Riipinen pyöri taustalla hameeseen pukeutuneena dervissinä. Se kertoi meille, ettei vasulaisuus ole ollut mikään poikkeus uskontojen kirjossa, vaan tanssimalla on palvottu jumalaa ja pyritty saavuttamaan taivaallinen hurmos myös monissa muissa uskonnoissa.

Meidät katsojat otettiin mukaan esitykseen heti alussa. Yhteistä laulu ja tanssiesitystä johtivat rivin päissä mikrofoneja käyttäneet Reetta-Kaisa Iles ja Tuomas Juntunen. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Janne Teivaisen skenografia tuki teoksen tarinaa. Meidän kristillisessä kulttuurissamme jokaisella on oma risti kannettavanaan. Teivaisen lavastuksessa tämä taakka oli iso, mutta kevyt kantaa. Teivaisen suorakaiteen muotoiset laatikot toimivat myös alustana, kun Riikka Puumalaisen tulkitsema roolihahmo upeassa nostossa kurotti seurakuntansa tukemana kohti taivasta ja sitten lankesi alas.

Torstain Käärmeenpääntallaajat oli kunnianosoitus Ari Nummiselle. Metallimiehestä itsensä tanssijaksi ja koreografiksi kouluttautunut ja koulinut Numminen on suomalaisen tanssitaiteen elävä legenda. Esityksessä Numminen tanssi oman soolonsa, joka osoitti ainakin minulle, ettei tanssijoilla ole parasta ennen päivää. Sen minkä tanssija nivelien notkeudessa vuosien kuluessa menettää, korvaa elämänkokemuksen tuoma viisaus.   

Käärmeenpääntallaajien bändi on ymmärtääkseni koottu tätä esitystä varten. Kivimäen lisäksi siinä soittivat Pekko Käppi ja Ville Rauhala. Lisäksi näyttämöllä kävi kelloja kilauttelemassa esityksen äänisuunnittelun tehnyt Antti Puumalainen. Soitinvalikoimaan kuului muun muassa Kivimäen kaksirivinen haitari, Käpin soittamat jouhikko ja mandoliino sekä Rauhalan bassoviulu. Esityksen lauluja tulkitsivat Iles, näytelmän nimiroolin esittänyt Tuomas Juntunen ja me kaikki yhdessä.

Esityksen luoneen prosessin yhteisöllisyyttä korostetaan käsiohjelmassa sillä, että esiintyjiä ei erillä heidän tehtäviensä perusteella.

Viimeisen silauksen täydellisyyttä hipovaan kokonaisuuteen antoivat Mirkka Nyrhisen suunnittelemat puvut. Vaikka tarinassa liikuttiin ajallisesti 1800-luvulla, Nyrhisen puvut olivat ajattomia. Viimeisen silauksen puvustukselle antoivat Käpin ja Rauhalan oranssit lippalakit. Vaikka Hankkijaa ei enää ole eikä ehkä Hankkijan lippalakkejakaan, nuo oranssit päähineet veivät mielikuvat keskelle sitä uskonlahkojen Suomea, jossa intohimo on suurin kaikista kuolemansynneistä.

Vasulaisuus on merkillinen luku suomalaisten herätysliikkeiden historiassa. Etelä-Pohjanmaalla vaikuttanut Iisakki Vasun johtama lahko edusti 1800-luvun alkupuolella jonkinlaista varhaista hippiliikettä. Seuroissa tanssittiin ja iloittiin. Tanssi kutsuttiin taivaan hypyksi. Liikkeestä tiedetään vähän, koska liikkeen salliva ja kannustava suhtautuminen seksuaalisuuteen pakotti sitä kokoontumaan salaa.

Esityksen tanssijat ja muusikot kertovat uskostaan, esitystä koskevista ajatuksistaan ja tavoitteistaan Tsuumin Instagram-julkaisuissa.  

Käärmeenpääntallaajat

Tanssiteatteri Tsuumin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteinen kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 16.3.2023

Esitys on Tampereen Työväen Teatterin ja Espoon Kaupunginteatterin yhteistuotanto

Espoon Kaupunginteatterin ensi-ilta on 4.4.2023

Esitysdramaturgia: Marjo Kuusela

Musiikki: Anne-Mari Kivimäki

Koreografia: Reetta-Kaisa Iles, Marjo Kuusela ja työryhmä

Lavastus-, valo- ja videosuunnittelu Janne Teivainen

Pukusuunnittelu: Mirka Nyrhinen 

Esiintyjät: Johanna Elovaara, Reetta-Kaisa Iles, Tuomas Juntunen, Taito Hoffren, Anne-Mari Kivimäki, Pekko Käppi, Ville Rauhala, Antti Puumalainen, Riikka Puumalainen, Timo Saari, Patrik Riipinen, Altti Kiuru

Vierailija: Ari Numminen

Ukrainan sota oli produktion tekijöille šokki – Sen aiheuttama järkytys oli jättänyt jälkensä monologinäytelmän toteutukseen – Säkeet olivat entistä surullisempia – Todellisuutta tämä Kristian Smedsin ”Mental Russia” kuvasi yhä viiltävän terävästi

Suvi-Sini Peltola näytteli monologinäytelmän roolit loukatun naisen energialla ja raivolla. Volyymia myös tarvittiin, koska Peltola joutui monessa kohtauksessa tavallaan kilpailemaan äänellään Jarmo Saaren instrumenteillaan näyttämölle luoman äänimaiseman kanssa. Radion kuunnelmissa tätä ilmaisutapaa käytetään usein ja se toimii, koska äänet voidaan tekniikalla suunata tarkasti. Kellariteatterin näyttämöllä kokonaisuus oli vaikuttava, mutta Peltolan repliikeistä oli välillä vaikea saada selvää. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Sad Songs from the Heart of Europe oli visuaalisesti upea, vaikuttavaan äänimaisemaan sijoitettu monologinäytelmä. Suvi-Sini Peltola heittäytyi näytelmän rooleihin alistetun, loukatun ja petetyn naisen raivolla. Näytelmän Raskolnikovina hän kävi kirveineen hirmutyöhönsä arkun suojissa käsiteatterin keinoin.

Näytelmän eri osatekijät eivät ensi-illassa olleet silti aivan balanssissa. Upea visuaalisuus ja voimakas äänimaisema alkoivat syödä Kristian Smedsin tekstin hienoja nyansseja ja todistusvoimaa. Kellariteatterin näyttämö ei ole suuren suuri, mutta silti välillä tuntui, että Peltola oli näyttämöllä tavoittamattomissa. Vuorovaikutukseen tuli säröjä.

Voimakas etäännyttäminen lienee ohjaaja Samuli Reunasen, Peltolan ja esityksen visualisen konseptin luoneen Eero Auvisen tietoinen valinta. Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan helmikuussa vuosi sitten järkytti produktiota työstävän ensemblen jäseniä syvästi.

”Olimme šokissa. Euroopassa oli syttynyt sota. Venäjä oli hyökännyt”, Reunanen kirjoittaa käsiohjelman saatesanoissa.

Näytelmän päätti kohtaus, jossa Peltonen ja esityksen äänimaiseman suunnitellut ja luonut Jarmo Saari poistuvat näyttämöltä kohti yleisölle tarkoitettua sisäänkäyntiä. Täältä on päästävä pois? Ei koskaan enää? Voiko rakastetulla klassikkokirjailijalla olla näin synkkä ja pimeä varjo?

Näytelmän nimi Sad Songs from the Heart of Europe on helppo tulkita Smedsin kunnianosoitukseksi venäläiselle kirjallisuudelle ja ennen kaikkia Fjodor Dostojevskille. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Dostojevskin Pietari oisi jonkinlainen maailmannapa tai edes Euroopan sydän.

Kysymys on siitä, että Dostojevskin romaaneissaan luomat ihmiskuvat ovat yhä ajattoman moderneja. Ne ovat yhdistelmä hyvin rationaalista ihmiskäsitystä ja suurta tunnetta. Dostojevskin kyky kuvata tätä vaikeasti määriteltävää hengellisyyttä on kiehtonut sekä lukijoita että teatterin tekijöitä jo yli 150 vuonna. Venäläinen kirjallisuus on oleellinen osa eurooppalaista kulttuuria.

Näytelmän upean äänimaiseman ja musiikin loihti esiin Jarmo Saari. Hänen uskomattoman monipuoliseen soitinvalikoimaansa kuuluivat muiden muassa kuvan muhkea sähköpalalailla ja vedellä sävelasteikolle viritetyt juomalasit. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Sad Songs from the Heart of Europe kantaesitettiin Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Jari Juutisen ohjaamana maaliskuussa 2003. Juutinen työskenteli tuolloin Lappeenrannan teatterin johtajana. Tässä Tampereen Työväen Teatterin verkkosivuille on lipsahtanut virhe. Juutisen ja kumppaneiden vuonna 2015 perustettu Sadsongskompex:fi ei tietenkään ole voinut toimia vuonna 2003 esityksen tuottajana.

”Saatanallisia säkeitä Euroopan sydämestä”. Näin otsikoin Lappeenrannan ensi-illasta 8.3.2003 kirjoittamani ylistävän kritiikin, vaikka minulla ei tosiasiallisesti ollut oikein kunnon käsitystä siitä, miten pohjattoman surullisia Smedsin kirjoittamat laulunsäkeet pohjimmiltaan olivat ja ovat. Lappeenrannassa elettiin tuolloin rajan huumassa. Kaupungin ja koko Etelä-Karjalan maakunnan tulevaisuudesta rakennettiin ruusuisia kuvia. Turismi, ostosmatkailu ja rajakauppa toivat rahaa ja työtä. Rohkeimmat unelmoivat jopa venäläisten viisumivapaudesta.

Smeds on poiminut säkeisiinsä Dostojevski romaanista ne ruohonjuuritason ilmiöt, jotka ovat tehneet hirmuhallitsijoiden valtaannousun ja vallassa pysymisen mahdollisiksi Ivana Julmasta Vladimir Putiniin.

Peltolan Semjonovna Marmeladova kertoi näytelmän roolihahmona naisten alistetusta ja kurjasta asemasta Venäjällä. Hänen juoppo isänsä Semjon Zaharytš Marmeladov pakottaa tyttärensä elättämään perhettään ja rahoittamaan omaa juopottelevaa elämäntapaansa prostituoituna. Isä Marmeladov oli myös esimerkki usein kelvottomista, kehnosti palkatuista virkamiehistä, joille lahjusten ottaminen on elinehto.

Marmeladovin alennustilan perimmäisenä syynä on alkoholismi ja juoppo on myös näytelmän sotaveteraani, joka hake psyykkisen tuskansa huipennusta lasin pohjalta. Sotaveteraani on hahmona viittaus niihin loputtomiin imperialistisiin valloitussotiin, joita Venäjä on käynyt alistaessaan yhä uusia kansoja valtansa alle. Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin onnistui toisessa maailmansodassa työntämään imperiuminsa rajat aina Euroopan sydämeen asti.

Neuvostoliitossa oli tapana sanoa, että vodka oli ainoa vapauden valtakunta tässä kansojen vankilassa. Juopottelu oli ja on kuitenkin kommunismia vanhempi traditio. Ainakin jokainen alkoholisminsa kanssa kamppaillut tietää, että juopottelu on ja oli Venäjälläkin vain hyppy vankilasta toiseen.

Raskolnikov tappaa kirveellä koronkiskuri Ivanovnan ja hänen sisarensa. Miten hän pystyy tähän tekoon, joka jopa hänen omasta mielestään on inhottavin ja halveksittavin teko, mihin ihminen voi syyllistyä. Motiivina teolle on Raskolnikovin kokema loukkaus ja eettiset pulmat hän ohittaa epäinhimillistämällä uhrinsa. Panttilainaamon omistaja Ivanovna on vanha, ruma, tyly ja ahne koronkiskuri ja niin – nainen. Ivanovnan sisaren kohtalo on sotilastermein niin kutsuttu oheisvanhinko.

Raskolnikov on hädissään siitä, että on teollaan joutunut ihmisyhteisön ulkopuolelle. Uhrejaan kohtaan hän ei tunne minkäänlaista sääliä. Ei siis ihme, että näytelmä vei minun ajatukseni Ukrainan sotaan ja muun muassa Butšassa tehtyihin hirmutekoihin.

Käsiohjelmassa Reunanen muistuttaa myös Dostojevskin synkästä varjosta. Dostojevski oli ainakin vanhoilla päivillään isovenäläinen antisemitisti. Antisemitismillä on toki Venäjällä ja koko Euroopassa pitkät perinteet. Ilmeisesti Venäjällä tsaarin salainen poliisi Ohrana myös täysin tietoisesti lietsoi juutalaisvastaisuutta palvelemaan omia tarkoitusperiään. Dostojevskille juutalaisvastaisuudessa oli epäilemättä kysymys myös hänen uskonnollista vakaumuksestaan. Jos venäläiset ovat jumalan valittu kansa, ei voi olla toista jumalan valitua kansaa.

Itse olen varma, että yksi Venäjän ongelmien juurisyistä on Moskovan patriarkaatin johtama ortodoksinen kirkko. Kirkon nykyinen johtaja Kirill on kannattanut täysin rinnoin Venäjän hyökkäyssotaa. Bysantin perinteitä vaaliva kirkko on ajanut aktiivisesti naisten oikeuksia ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia rajoittavia lakiuudistuksia myös tällä vuosituhannella. Esimerkiksi parisuhdeväkivalta ei Venäjällä ole enää rikoslaissa määritelty rikos. Vaimoa voi jälleen pahoinpidellä ilman rikosoikeudellisia seuraamuksia.

Reunasen mukaan työryhmä löysi työnsä ja ajattelunsa tueksi kirjailijan Mihail Šiškinin kirjan Sota ja rauha – kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Šiškinin mukaan Putinin rikos on se, miten hän on myrkyttänyt ihmiset vihalla. Tällaiset vihan myrkyttämät ja traumatisoituneet sielut ovat Dostojevskin taiteen ytimessä. Šiškinin elää monien muiden venäläisten taiteilijoiden tavoin maanpaossa.

Putin ei ole vain kylvänyt vihan siemeniä, vaan hän on myös korjannut sen satoa. Valtaan hänet ja hänen johtamiensa Venäjän turvallisuuspalvelun voimamiesten ryhmittymän nosti Neuvostoliiton hajoamisesta alkaneet sekasorron vuodet 1990-luvulla.

Neuvostoliiton hajotessa miljoonat keskiluokkaan Neuvostoliitosta kuuluneet ihmiset menettivät työnsä ja asemansa. Yliopistojen professoreiden ja koulujen opettajien piti ryhtyä henkensä pitimiksi torikauppiaiksi ja talouden ja tuotannon organisointi ajautui hierarkkisesti järjestäytyneiden rikollisorganisaatioiden käsiin. Demokratiasta tuli kansansuussa kirosan.

Historia ei toista itseään. Silti Adolf Hitlerin valtaannousu Weimarin tasavallassa ja Putinin valtaannousu Venäjällä muistuttavat prosesseina toisiaan. Putinin kohdalla vain oman vallan vakiinnuttaminen ja ehdottomaan valtaan perustuvan diktatuurin rakentaminen ovat kestäneet paljon pidempään. Molemmat kuitenkin nousivat valtaan valeilla.

On pakko pysähtyä ajattelemaan myös sitä, mikä on meidän vastuumme siitä, että olemme nyt tässä, Euroopassa käydään raakaa sotaa.

Amerikkalaisten ja englantilaisten Saksan kaupunkeihin suuntaamia terroripommituksia perusteltiin sillä, etteivät saksalaiset siviilit eivät oleet viattomia, vaan juuri he olivat äänillään ja kannatuksellaan nostaneet Hitlerin ja natsit valtaan.

Šiškinin mukaan Venäjän uudistamisen kannalta keskeisintä juuri nyt on kysymys vastuusta: niin yksilöt, heimot kuin kansakunnatkin voivat syntyä uudestaan vain ottamalla vastuun teoistaan ja pyytämällä anteeksiantoa. Šiškinin mielessä on ollut se, miten saksalaiset ovat tehneet tiliä oman menneisyytensä kanssa.  

Ehkä Smeds on myös ajatellut jotakin tällaista kirjoittaessaan näytelmäänsä tämän vuosituhannen alkupäivinä. Toinen hyvä esimerkki Smedsin taiteilijan herkkyydestä on hänen kirjoittamansa ja Kajaanin kaupunginteatteriin vuonna 2001 ohjaamansa näytelmä Huutavan ääni korvessa. Siinä Smeds kuvasi tarkkanäköisesti miesten yksinäisyyden aiheuttamaan surua, turhautumista ja aggressioita tavalla, josta vasta nyt on alettu tosissaan keskustelemaan ja ymmärretty ongelman laajuus ja vakavuus.

Lappeenrantalainen teatteriyleisö käänsi selkänsä Jari Juutisen teatteriestetiikalle. Hänen sopimustaan kaupunginteatterin johtajana ei enää uusittu. Maailmalla Juutisen ohjauksesta ja Liisa Sofia Pöntisen tulkinnasta tuli valtava menestys ja monologinäytelmästä teatterifestivaalien vakiovieras. Pöntinen palkittiin marraskuussa 2013 parhaan naisnäyttelijänä palkinnossa Novgorodin kansainvälisellä Dostojevski-festivaalilla.   

Pöntinen on esittänyt monologia myös ranskaksi käännettynä Pariisissa ja Luxemburgissa. Sen jälkeen Smedsin monologinäytelmää on esitetty paikalliselle kielille käännettynä eri kokoonpanoilla muun muassa Slovenian Celjessä ja nyt liettuaksi käännettynä Sadsongskomplexi:fin tuottamana Liettuassa.

”Lakkasimme laskematta se jälkeen, kun olimme päässeet 250 esitysten määrässä”, Juutinen kertoo.  

Sad Songs from the Heart of Europe on ollut suomalaisen teatterin ja näytelmäkirjallisuuden todellinen menestystarina Euroopassa.

Sad Songs from the Heart of Europe

Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta Kellariteatterissa 21.2.2023

Käsikirjoitus: Kristian Smeds

Ohjaus: Samuli Reunanen

Visuaalinen konsepti: Eero Auvinen

Lavastussuunnittelu: Työryhmä

Pukusuunnittelu: Suvi-Sini Peltola ja Eero Auvinen

Valosuunnittelu: Eero Auvinen ja Tero Koivisto

Musiikki ja äänisuunnittelu: Jarmo Saari

Näyttelijä Suvi-Sini Peltola

Muusikko: Jarmo Saari

Tuottaja: Heidi Kollanus

Pienen hauen pyydystys näytti taiten karnevalisoidulta kansankomedialta – Lija Fischerin sovitus Juhani Karilan bestselleristä ihastutti, vihastutti ja herätti paljon kysymyksiä

Kuvassa oikealla olevan Petra Ahola teki vaikuttavan roolityön näytelmän pääroolissa hänelle langetettua kirousta vastaan taistelevana Elina Ylijaakona. Minerva Kautto näytteli rikospolisi Janatuista, joka seurasi murhasta epäiltyä Ylijaakoa rajan yli Lappiin. Taustalla Mira Taussin luomista nukkehahmoista Moukku-Olli. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Pienen hauen pyydystys herätti paljon kysymyksiä. Lija Fischer oli sovittanut ja ohjannut Juhani Karilan monitasoisesta romaanista näyttämölle aikuisten sadun.

Karilan romaani alkaa upeimmalla hauen viehekalastuksen kuvauksella, jonka olen kuuna päivänä lukenut. Poikkeuksellinen tämä kuvaus on jo siinä, että koukkukalastuksen aiheuttamasta, lähes sietämättömästä kivusta kärsitään siiman molemmissa päissä. Luonto käy suolammen upottavalla rannalla haukea väsyttävän Elina Ylijaakon kimppuun kitiini pistimillä aseistettujen sääski- ja paarmadivisioonien voimalla.

Kellariteatterissa Veera-Maija Murtolan suunnittelemassa lavastuksessa suolampi kiilteli peilikirkkaana, virveliä heitettiin laiturilta ja haspelikelalla siimaa kelattiin sisään niin, että kela oli vavan tartuntakahvan yläpuolella.

Paholainen piileskelee usein yksityiskohdissa myös teatterissa.

Käsiohjelmassa Fischer kertoo rakastavansa maagista realismia ja epäilemättä tämä rakkaus on saanut hänet tarttumaan vuonna 2019 Kalervo Jäntti pakinnolla palkittuun menestysromaaniin.

Karila käyttää romaanissaan taiturimaisesti Itä-Lappiin 1600-luvulta alkaen muuttaneiden savolaisten luonnonuskontoihin pohjautuvaa tarinaperinnettä. Tähän maagiseen maailmaan kuuluvat alamaailma, keskimaailma ja ylämaailma sekä näitä maailmoja kansoittavat ihmiset ja henkiolennot. Itä-Lapissa syntyneen ja kasvaneena Karila varmasti tuntee nämä tarinat ja niiden höysteeksi hän myös lainaa suvereenisti tieteis- ja fantasiakirjallisuuden ikonisia mielikuvia maustamaan tätä nuorta rakkautta, taidetta ja magiaa sekoittavaa mehevää keitostaan.

Fischer on dramaturgiassaan antanut osalle näistä fantasiahahmoista fyysisen hahmon yhdessä nukke- ja esineteatterin ohjaukseen perehtyneen Mira Taussin kanssa. Joitakin fantasiahahmoja näyttelivät myös esityksen näyttelijät ja noidan sielua kantavan Hattaran olemassaolo jätetiin kokonaan meidän katsojien mielikuvituksen varaan.

Näytelmän Peijoonin on suunnitellut Helena Markku. Liikkeet ja äänen Peijoonille antoivat näytelmässä Tommi Raitalehto ja Petra Karjalainen. Oikealla kuvassa Janatuista näytellyt Minerva Kautto ja yksi näytelmän haamuista.

Teatteri on konkreettinen ja fyysinen tapa kertoa tarinoita. Fischerin dramaturgia karnevalisoi Karilan kirjan ihmiset ja myyttiset hahmot Peijoonista Moukku-Olliin. Karnevalisoinnissa ei sinänsä ole mitään väärää. Tavallaan se on jopa väistämätöntä, koska eurooppalaisen teatterin juuret ovat lujasti karnevaalissa.

Minun kulttuuriantropologinen tietämykseni ei riitä sen pohtimiseen, perustuvatko Karilan kirjan maagiset hahmot elävään perinteeseen, vai ovatko ne lopulta kokonaan kirjailijan oman mielikuvituksen tuotoksia. Fischerin mukaan kirjan myyttiset hahmot perustuvat suomalaiseen kansanperinteeseen. Ehkä dramaturgian ja ohjausen ohjauksen kannalta suurempi pulma oli ehkä siinä, että fantasiagenren vyöry ja siihen liittyvä kuvatulva ovat jollain tapaa myrkyttäneet meidän mielikuvituksemme.

Esimerkiksi näytelmän tietäjähahmo oli niin läpeensä tuttu, että alkoi kysellä itseltään, onko näyttämöllä nyt Asko, tai kenties kuningas Arturin velho Merlin tai Asterix sarjakuvien koukkuselkäinen Methusalix. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että minä pomppasin katsomossa mielikuvissani ajassa niin pitkälle taakse päin, että näin mielikuvissani välähdyksiä Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan törkeistä saamelaisketseistä.

Mutta nämä mielikuvat olivat minulle varmasti ansaittu rangaistus nuivasta asenteestani ja hyvä muistutus niistä vanhuuden kauhuista, jotka odottavat tämän kirjoittajaa jo aivan nurkan takana.  

Teatterisovituksen hyllyvyyttä lisäsi se, että Karila on ottanut tarinaansa mukaan myös parhaillaan valtavalla volyymilla sekä kirjallisuudessa että televisioviihteessä päälle tunkevan dekkarigenren. Näytelmän tarinassa rikospoliisi Janatuinen seuraa Itä-Lappiin Ylijaakoa, jota epäillään murhasta.

Näkkiä vastaan käydyssä taistelussa näytelmän Janatuisen pistooli paukkui ja mielikuva tyylitellystä kansankomediasta sen kuin vahvistui. Ja miksi ei.

Näytelmän katsojalle saattoi jäädä kuitenkin hieman hämäräksi se, että Karilan romaanin maagisessa realismissa tarinan ydinsanoma on realismia. Sen antama kuva meitä odottavasta tulevaisuudesta on aika lohduton. Tarinan alussa Oulun yliopistossa luonnontieteilijäksi opiskellut Ylijaako ajaa autollaan Itä-Lappiin rajan yli. Tuo Suomen valtakunnan raja sijaitsee tässä tarinassa jossain napapiirin korkeudella ja sen yläpuolella oleva Lappi on jonkinlaista ei kenenkään joutomaata.

Toistuvat helleaallot ja raivoisat maastopalot piinaavat Lappia ja niiden välillä raivoavat myrskyt, jotka saavat tulvan tavoin taivaalta kaatuvan kaatosateen lentämään vaakasuorassa. Kun Ylijaako käy Vuopion vieheessä ostamassa virveliinsä uutta siimaa, hän maksaa ostoksensa vaaksan korkuisella setelipinolla. Tässä lähitulevaisuuden maailmassa talous ja yhteiskunnan rakenteet ovat romahtaneet ja ilmastomuutoksen aiheuttama ekokatastrofi etenee yhä hirmuisempiin näkyihin.

Kulttuuritoimituksen Jussi Kareinen kirjoittaa, että Pienen hauen pyydystyksessä näyttelijöiden karaktäärit osuvat kohdalleen. Ylijaakoa näytelleen Petra Aholan kohdalla tämän arvion voi allekirjoittaa. Ahola loihti roolihahmoonsa salaperäistä outoutta, joka korosti arkisella kielellä kerrotun tarinan maagisia elementtejä. Voi hyvin olla, että Aholassa on roppakaupalla sitä vaikeasti määriteltävää hehkua, joka tekee elokuvan suurista tähdistä suuria tähtiä.

Roolituksesta voi päätellä, että Fischer on arvioinut dramaturgiaa tehdessään Minerva Kauton näyttelemän Janatuisen tarinan toiseksi päärooliksi. Jäin pohtimaan tätä valintaa. Itse löysin tarinan semanttisesta keskiöstä kahden nuoren, Ville Seivon näyttelemän Jousin ja Aholan näyttelevän Ylijaakon rakkauden, tieteen ja taiteen liiton, joka ei lopulta koskaan toteutunut, koska siihen liittyi kirous.

Jousin ohella Seivo näytteli myös Näkkiä, Hattaran riivaamaksi joutunutta kunnanjohtajaa ja jokiraukkaa, alamaailman haamua. Myös Petra Karjalaisen, Juha-Matti Koskelan, Suvi-Sini Peltolan ja Tommi Raitolehdon iltaa oli raskautettu useilla rooleilla, joihin kuului myös näytelmän nukkehahmojen puhe ja liikuttelu. Kun tällaisen urakan tekijöiden näyttelijäntyössä tyylikeinona on vähän väliä rankka liioittelu, karaktääreistä ei kannata edes haaveilla.

Itselläni ei ole mitään käsitystä Itä-Lapissa puhutuista murteista. Voi olla, että myös Tampereen Työväen Teatterin näyttelijöillä on ollut sama tunne ainakin produktion alkaessa. Toisaalta en ole varma, onko oikeaoppisella intonaatiolla edes niin suurta väliä. Enemmän pisti silmään se merkillinen kroonisen kiireen tuntu, joka näytelmästä välittyi. Tuntui, että aika on tekijöiltä loppunut kesken ennen 17. tammikuuta näyteltyä ensi-iltaa.

Tämä ajatus palasi, kun katselin Kari Sunnarin ottamia esityskuvia. Sunnari on loistava teatterikuvaaja, mutta nyt kuvista tuntui puuttuvan jotakin oleellista.

Blogia on korjattu ja muutettu 12.2.2023 asiavirheen vuoksi. Lija Fischerin mukaan Karilan kirja pohjautuu kokonaan suomlaiseen tarinaperinteeseen. Jutusta on poistettu viittaukset saamelaiseen perinteeseen.

Pienen hauen pyydystys

Tampereen Työväenteatterin esitys Kellariteatterin näyttämöllä 9.2.2023.

Alkuperäisromaani: Juhani Karila

Ohjaus ja dramatisointi: Lija Fischer

Nukke- ja esineteatteriohjaus: Mira Taussi

Taistelukoreografia: Ville Seivo

Puku- ja lavastussuunnittelu. Veera-Maija Murtola

Valo- ja projisointisuunnittelu: Juha Haapasalo

Äänisuunnittelu ja musiikki: Ville Leppilahti

Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Emmi Puukka

Peijooni-nuken suunnittelu ja rakennus: Helena Markku

Muiden nukkien suunnittelu: Mira Taussi

Rooleissa: Petra Ahola, Petra Karjalainen, Minerva Kautto, Juha-Matti Koskela, Suvi-Sini Peltola, Tommi Raitolehto, Ville Seivo    

Eugène Ionescon Tuolit on absurdin teatterin klassikko ja yhä pelottavan ajankohtainen – Upea näyttelijäntyö ja hieno ohjaus tekivät Kellariteatterin esityksestä vaikuttavan elämyksen

Teija Auvisen ja Auvo Vihron tinkimätön ja upea näyttelijäntyö nosti Eugène Ionescon absurdin komedian siivilleen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Romanialaissyntyisen Eugène Ionescon Tuolit on absurdi komedia. Sen ilmaisuvoima perustuu tinkimättömään näyttelijäntyöhön. Se on teatteria aidoimmillaan ja seurasin perjantai-iltana Teija Auvisen ja Auvo Vihron näyttelemistä lumoutuneena. Tällaista teatterin pitääkin olla, mielentila, jossa aika menettää merkityksensä.

Täydelliseksi teatterielämyksen teki näytelmän perin pohjin tuntevan Otso Kauton hieno ohjaus ja yksinkertainen, mutta sitäkin vaikuttavampi lavastus, jossa salaisuuksien verho pudotettiin ihan kirjaimellisesti.

Jos minun jäykkä niskani taipuisi tuotteistamaan jokaisessa esityksessä ainukertaisina toteutuvia teatteriesityksiä kuluttajaystävällisillä pisteytyksillä, antaisin Tampereen Työväen Teatterille Tuoleista kaikki viisi tähteä.

Ranskaan Romaniasta muuttanut Ionesco kirjoitti näytelmänsä ranskaksi. Kielenvaihto ei hänelle ollut hyppy tuntemattomaan, sillä Ionesco asui myös lapsena suurimman osan ajastaan Ranskassa.

Tampereen Työväen Teatterin esitys perustuu sen ohjanneen Kauton reilut 20 vuotta sitten tekemään suomennokseen. Näytelmän suomenkielinen versio kantaesitettiin Kansallisteatterissa Willensaunassa Kauton ohjaamana lokakuussa vuonna 2002. Willensaunassa näyteltiin 20 vuotta sitten Nina Mansikan suunnittelemassa meriaiheisessa lavastuksessa lähes kirjaimellisesti viimeisellä rannalla.

Pienen pariisilaisen avantgarde-teatterin näytelmäntekijänä uransa aloittanut Ionesco kuuluu absurdin teatterin suuriin nimiin ja Tuolit näytelmänä tuntui nyt melkein rinnakkaisteokselta Samuel Beckettin yhtä arvoitukselliselle näytelmälle Huomenna hän tulee (Godo’ta odotellessa).

Tuolit oli älyllisesti haastavaa, arvoituksellista ja ihan oikeasti vaikeaa teatteria. Sellaisena se oli myös hyvin palkitsevaa. Älynystyröitä hyväileviä tulkintamahdollisuuksia oli lähes loputtomasti ja yhä edelleen tätä kiejoittaessani tuntuva jälkimaku on huikea.

Beckettin vuonna 1953 julkaistussa näytelmässä kaksi nukkavierua kulkuria odottaa kohtalonsa täyttymistä pystyy kuolleen puun juurella. Ionescon vuonna 1952 kantaesitetyssä Tuoleissa viimeisellä rannalla on pariskunta, kaksi pitkän elämän elänyttä vanhusta. Molempien näytelmien lohduton pessimismi on kuin peruutuspeili, jossa näkyvät toisen maailman sodan kauhut.

Tuoleissa Pariisi on lakannut olemasta, se on tuhottu jo 300 vuotta sitten ja nyt on ihmiskunnan viimeisen edustajan, talouspäälliköiden päällikön kerrottava kaikille, mitä näistä kauheuksista on opittu. Samaan apokalyptiseen teemaan Ionesco palasi Kuuban ohjuskriisin aikaan ajoittuvassa näytelmässään Kuningas kuolee, jossa luomakunnan kruunuksi itse itsensä julistanut ihminen poistuu lajina elämän näyttämöltä.

Ajankohtaisempaa näytelmää kuin Tuolit on tällä hetkellä vaikea löytää.

Tuolit voi mieltää myös terävänä analyysina kielen ominaisuuksista. Tuolit on näytelmänä ryöppyävää paradokseja tulvivaa puhetta, josta oli välillä vaikea saada tolkkua. Romaniassa syntynyt Ionesco kirjoitti näytelmänsä ranskaksi ja isänkielen vaihtaminen äidinkieleen, aito kaksikielisyys on varmasti tarjonnut hänelle aitiopaikan tarkastella sitä, mitkä ovat kielen reunaehdot. Aivan merkityksetöntä ei liene sekään, että Ionescon romanialainen isänsä oli ortodoksi ja ranskalainen äitinsä protestantti.

Näytelmän vanhukset pelaavat keskenään eräänlaista kielipeliä. Vaimoa näyttelevä Auvinen näkee maailman ja kannustaa miestään positiivisuuden kautta ja Vihron näyttelemä mies näkee maailman pelkästään negatiivisesti miinusmerkkisten linssien läpi. Se pakotti kysymään, oliko näillä kahdella edes edellytyksiä ymmärtää toisiaan?

Ionesco on tehnyt teräviä huomioita ihmisten käyttäytymisestä. Me tiedämme, että ihmiset jakaantuvat kielialueesta tai kulttuurista riippumatta liberaaleihin ja konservatiiveihin. Sitä me emme vielä tiedä ainakaan kovin tarkasti, miten aivojen neurologiset prosessit muuttuvat kieleksi: ajatuksiksi ja puheeksi. Filosofit voivat jatkaa edelleen debattiaan lauseiden totuusarvosta.

Ionescon näytelmää voi katsoa myös kuvauksena vanhuudesta. Tällaisenkin tulkinnan voi tehdä, vaikka viimeistään se epäilemättä karkottaa loputkin katsojat Kellariteatterin katsomosta.

Näytelmän yhteiset muistot ulottuivat vuorosanojen perusteella yli 70 vuoden päähän menneisyyteen. Katsoja saattoi olettaa, että molemmat olivat hyvin vanhoja. Jotakin kertoi jo se, että heidän muistonsa erosivat täydellisesti toistaan. Siinä missä vaimo muisteli perheen yhteistä lasta, miehen muistoissa he olivat lapseton pariskunta.

Edellä olevassa tulkinnassa tyhjät tuolit keroivat niistä kymmenistä miljoonista ihmisistä, jotka oli tapettu taisteluissa, siviiliväestön terroripommitukissa ja natsien tuhoamisleireillä. Tässä tulkinnassa tyhjät tuolit edustavat vanhusten läheisiä ja ystäviä, jotka elävät enää heidän muistoissaan.

Vaikka Ionescon ja Beckettin 50-luvulla kirjoittamat absurdin teatterin näytelmät ovat maailmanlopunnäkyineen hyytävän pessimistisiä, sodan jälkeiset vuodet olivat länsimaissakin elämän jatkuvuuteen uskovan optimismin aikaa. Tuon ajan hengestä vastaan sanomaton todiste ovat suuret ikäluokat, me boomerit, jotka olemme nyt astuneet vanhuuden kynnykselle.

Meidän nykyisellä elämäntavallamme tuosta vanhuudesta tulee paitsi kivulias myös todennäköisesti hyvin yksinäinen. Ionescon näytelmässä tätä yksinäisyyttä kuvataan sijoittamalla pariskunnan tarina saarelle, jossa vanha mies ja nainen eivät tapaa entisiä läheisiään ja ystäviään, vaan heidän haamujaan.    

Tuolit

Tempereen Työväen Teatterin esitys Kellariteatterin näyttämöllä 14.10.2022.

Käsikirjoitus Eugène Ionesco

Suomennos, ohjaus, lavastus- ja pukukonsepti Otso Kautto

Valosuunnittelu Jarkko Sirainen

Äänisuunnittelu Jarkko Sirainen ja Otso Kautto

Rooleissa Teija Auvinen ja Auvo Vihro

Lehman-trilogiassa olivat mukana kaikki teatterin vahvuudet – keskiviikon näytöksessä jokainen hetki tuntui merkitykselliseltä – näin vaikuttavaa ja ilmaisuvoimaista teatteri voi parhaimmillaan olla – näytelmän pituutta ei kannata säikähtää

Lehman-trilogian vahvuuksiin kuului huikean hieno näyttelijäntyö. Dialogin verbaalista ilotulitusta täydensi voimakas fyysinen esittäminen. Timo Torikka, Juha Sääski ja Jussi Lehtien ovat setiä, jotka jaksavat yhä heilua. Kuva Alisa Javits/Tampereen Työväen Teatteri    

Tampereen Työväen Teatterin Lehman-trilogian esitys kesti keskiviikkona väliaikoineen lähes neljä tuntia. Silti jokainen hetki, jonka Jussi Lehtonen, Juha Sääski, Timo Torikka ja Maija Ruuskanen olivat näyttämöllä, tuntui merkitykselliseltä. Näin vaikuttavaa, ilmaisuvoimaista ja avartavaa teatteri voi parhaimmillaan olla!

Teatteri on taideyhteisön tekemää taidetta ja Lehman-trilogia oli loistava tämän esteettisen kokonaisuuden kaikilla osa-alueilla.

Espoon kaupunginteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotantona toteutettu esitys perustuu italialaisen Stefano Massinin briljanttiin käsikirjoitukseen. Lehman-trilogia on kronikka Lahmanin pankkiirisuvun vaiheista. Samalla se on myös kuvaus modernin kapitalismin synnystä Yhdysvalloissa. Tarina alkaa siitä, kun baijerilaisen kirjakauppiaan poika Hayam Lehman saapuu siirtolaisena New Yorkiin vuonna 1844 ja päättyy suvun luoman rahaimperiumin tuhoon Lehman Brothers Holding yhtiön konkurssissa vuonna 2008.

Tuosta konkurssista alkoi vuoden 2008 finanssikriisi ja uusia aika, jota me nyt elämme. Alkoivat uudet vaaran vuodet.

Toinen esityksen vahvuuksista oli Davide Giovanzanan ajateltu ja tarkka ohjaus. Kohtausten ajoitus oli tarkkaa tekemistä. Esityksellä oli kiihkeä rytmi eikä sen tempossa voinut havaita mitään herpautumista, vaikka näytelmän suomenkielisestä kantaesityksestä Espoon kaupunginteatterissa on kulunut jo puoli toista vuotta.

Massini kuvaa yhden suvun kautta modernin kapitalismin syntyä ja kehitystä tavalla, jossa on kaikki draaman elementit. Esityksessä oli mukana kuitenkin myös aimo annos huumoria, joka liittyi Lehmanin veljesten ja myöhemmin sukupolvien vaihtuessa isien ja poikien välisiin suhteisiin sekä juutalaiseen tapakulttuuriin.

Esityksen kolmas vahvuus oli huikean hieno näyttelijäntyö. Näytelmän dialogi oli ryöppyävää puhetta, jota riitti, riitti ja riitti. Kaiken lisäksi jokainen lause, jokainen virke ja jopa yksittäinen sankin oli ladattu merkityksillä.

Eikä siinä kaikki, vaan verbaalisen vyörytyksen lisäksi näyttelijäntyö oli myös vahvaa, ajoittain suorastaan raivokasta fyysistä esittämistä. Lehman Brothers pankin pitkä kuolemantanssi reivattiin rajun teknomusiikin tahdissa. Lehtonen, Sääski ja Torikka ovat ilmiselvästi setiä, jotka yhä jaksavat heilua.

Neljäs elementti täydellisyyttä hipovassa kokonaisuudessa oli Maija Ruuskasen, Tommi Koskisen, Pietu Pietiäisen, Joona Petterssonin ja Tinde Lappalaisen suunnittelema skenografia. Näytelmän tematiikka toistui ja kertautui esityksen näyttämökuvissa poikkeuksellisen informatiivisella ja ajatuksia herättävällä tavalla.

Näytelmän alussa näyttämöllä seisoi jättikokoinen, nelikulmainen dreidel-hyrrä. Tällaista hyrrää käytetään juutalaisen hanukka-juhlan aikana leikkimielisessä uhkapelissä. Hyrrän kylkiin painetut hepreankielen aakkoset kertovat onko pelaaja voittanut tai hävinnyt riippuen siitä, mille kyljelle hyrrä on kaatunut pyörimisen loputtua. Kysymys on siis satumaan perustuvasta onnenpelistä. Giovanzanan tekstissä Philip Lehman pelaa myös menestyksellä kolmen kortin peliä, jossa voittaa arvaamalla, mikä kolmesta nurin päin käännetystä kortista on oikea.

Kapitalismissa rikastuminen vaati sekä taitoa että kykyä sietää epävarmuutta. Pörssikeinottelu on nuorallakävelyä pilvenpiirtäjien välille pingotetulla nuoralla. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan vie alkua pidemmälle ellei pörssipelien pelaajalla ole myös onnea.

Ruuskanen soittaa pianoa ja syntetisaattoria näyttämöllä. Tekijöiden mukaan hänen läsnäolonsa näyttämöllä korostaa sitä, että talous on ollut ja on yhä miesten maailma. Puherooli näytelmässä on vain Bobbie Lehmanin ensimmäisellä vaimolla Ruthilla, jota näytelmän näissä kohtauksissa näyttelee Lehtonen.

Käsiohjelman pitkässä esipuheessa Giovanzana kertoo produktion synnystä ja tavoitteista. Ensemble haki vastauksia kysymyksiin, miksi talous on yhä miesten maailma ja kuka omistaa talouden?

”Oli tahtotila ymmärtää jotakin erittäin monimutkaista ja halu jakaa se muiden kanssa. Tämä kyseinen, erittäin monimutkainen asia sanelee pääosan toiminnastamme ja märittää työtä, jopa identiteettiä”, hän kirjoittaa.

Vastauksia näihin kysymyksiin tekijät ovat hakeneet haastattelemalla talouden, tieteen, taiteen ja journalismin nimekkäitä edustajia. Esityksessä on mukana videolla fyysikko Syksy Räsänen, Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson, Aalto-yliopiston taloustieteen professori, entinen Suomen Pankin johtokunnan jäsen Seppo Honkapohja, valtiotieteiden tohtori Sixten Korkman, kuvataiteen tohtori Teemu Mäki, ohjaaja, toimittaja Susanna Kuparinen ja VTT:n maailmanpolitiikan ja poliittisen talouden tutkija Matti Ylönen vastaamassa tekijöiden kysymyksiin.

Massinin näytelmän valinta tämän tutkimusprojektin tekstiksi on oikeastaan jo tavallaan myös vastaus ensimmäiseen kysymykseen. Suurpääoman keskittymät ovat länsimaissa patriarkaalisen hegemonian viimeisiä linnakkeita. Ei liene sattuma, että maailman rikkaimmat ihmiset ovat lähes kaikki tyynni miehiä.

Tekstistä löytyi vastuksia myös työryhmän toiseen kysymykseen. Ratkaiseva käänne tapahtui jo 1800-luvulla. Lehmanin veljesten liikeidea muuttui sattuman, Alabaman puuvillaplantaaseilla syttyneen tuhoisan tulipalon jälkeen. Puuvillan kauppiaista tuli puuvillan välittäjiä.

Tämän käänteen jälkeen markkinoilla on syntynyt yhä monimutkaisempia sopimusjärjestelyjä, niin kutsuttuja finanssituotteita, joiden ristikkäiset vastuusuhteet ovat äärimmäisen monimutkaisia. Niihin liittyy aina epävarmuutta ja arvaamattomuutta, koska erilaisten johdannaisten kauppa on kirjaimellisesti vedonlyöntiä siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Ahneus toisaalta ja tarve suojautua riskeiltä toisaalta ovat yhdessä kutoneet lähes läpinäkymättömän verkon finanssitalouden ylle. Tämä huono läpinäkyvyys teki myös mahdolliseksi sen megaluokan huijauksen, johon Lehman Brothers pankki lopulta kaatui.

Vuonna 2008 Suomen bruttokansantuote laski kahdeksan prosenttia ja me nuolemme yhä tuon kriisin aiheuttamia haavoja. Yhdysvalloissa finanssikriisin aiheuttama katkeruus nosti Donald Trumpin johtamat populistit valtaa neljäksi vuodeksi eikä taistelu demokratian kohtalosta maassa ole vieläkään ohi.

Talous on äärimmäisen monimutkainen vuorovaikutussuhteiden ja sitoumusten verkosto. Voi olla, että finanssikriisi on myös Ukrainan sodan taustalla. Euroopan unionin vaikeudet ja yhteisvaluutta euron räpiköinti kriisistä toiseen ovat osaltaan saaneet Venäjän presidentin Vladimir Putinin tekemään kohtalokaan virhearvion.

Nyt on tapana toistella anekdoottia Josif Stalinista. Tässä anekdootissa Stalin luonnehtii Adolf Hitleriä nerokkaaksi peluriksi, joka ei osannut lopettaa ajoissa. Lehman-trilogiassa Philip Lehman, joka oli kaataa pankkinsa vuoden 1929 pörssiromahdukseen ja pankin viimeinen toimitusjohtaja Richard Fuld olivat pelureita, jotka eivät osanneet lopettaa ajoissa.

Talous ja politiikka kulkevat Lehman suvun historiassa käsi kädessä. Tämä epäpyhä liitto teki myös mahdolliseksi Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden subprime-lainat, joista finanssikriisi sai alkunsa.

Tämän päivän polttava kysymys on se, osaako Putin lopettaa pelinsä ajoissa?

Juutalainen tapakulttuuri ja siihen liittyvät rituaalit ovat meille tapakristityille yleensä silkkaa hepreaa. Näytelmän käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Siitä on apua näytelmän rikkaan sisällön ymmärtämisessä.   

Lehman-trilogia

Tampereen Työväen Teatterin esitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 16.3.2022

Käsikirjoitus Stefano Massini

Suomennos Elina Suolahti

Ohjaus Davide Giovanzana

Sävellys ja äänisuunnittelu Maija Ruuskanen

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Valosuunnittelu ja teknillinen päällikkö Pietu Pietiäinen

Videosuunnittelu ja haastattelut Joona Pettersson

Lavastus ja pukusuunnittelu Tinde Lappalainen

Tuottaja Luc Gérardin

Näyttämöllä Jussi Lehtonen, Juha Sääski, Timo Torikka, Maija Ruuskanen

Tampereen Työväen Teatterin Matilda oli silkkaa teatterin taikaa – musikaali säihkyi ja säteili esilläolon ja osaamisen iloa – näin tehdään loistavaa lastenteatteria

Roald Dahlin kirjoittamalla tarinalla on hieno rakenne, jonka myös musikaalin käsikirjoitus ja toteutus toivat hyvin esiin. Kuva on tarinan seesteisestä kulminaatiopisteestä. Kuvassa ovat lempeän Miss Honeyn roolin tehnyt Pihla Pohjolainen ja lauantaina Matildan roolin esittänyt Helinä Puusa. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri  

Tampereen Työväen Teatterin Matildan jälkeen poikkesin työväentalon kulmakuppilaan. Baaritiskillä selvästi jo alkuillasta viihteelle heittäytynyt herra teki minulle yllättävän kysymyksen: ”Miksi sinä olet itkenyt?”

Minä en voinut kuin hämilläni hieraista kädellä poskiani. Totta, ne olivat edelleen kyynelten kastelemat.

Hyvin tehty musikaali menee tunteisiin. Se on varmasti tämän lajityypin suuren suosion takana. Se on satu, joka antaa meille luvan olla ainakin hetken olla yhteydessä omiin syviin tunteisiimme ilman suodattimia. Voi heittäytyä lapsuuden suoraviivaiseen tunneälyyn ja järkevyyteen.

Matilda oli lauantai-iltana lajissaan silkkaa teatterin taikaa. Taikuutta oli tietenkin jo se, että teatterin ensemble oli jälleen onnistunut sovittamaan ja hiomaan suurproduktion kaikki osa-alueet täydellisyyttä hipovaksi kokonaisuudeksi. Aivan omiin sfääreihinsä esityksen nostivat siinä mukana olleet lapset. Esitys säihkyi ja säteili esilläolon ja osaamisen tuottamaa iloa.

Matildan lauantai-illan esityksessä mukana olleet lapset ottivat ilon irti esittämisestä ja osaamisestaan ja tämä elämänilo oli hyvin tarttuvaa. Nimiroolin lauantain iltanäytöksessä näytteli Helinä Puusa luontevasti ja tomerasti. 

Englantilainen Roald Dahl oli omien lasteni ehdoton suosikkikirjailija ja Matilda Dahlin kirjoista se, jota piti lukea ääneen yhä uudelleen ja jota tytöt lukivat itse ja kuuntelivat äänikirjana. Matildan tarina on tuttuakin tutumpi.

Aikuisille tehdyt musikaalit perustuvat useimmiten aikuisten satuun, romanttiseen ja hieman naiviin tarinaan. Dahlin Matilda on tässä suhteessa toista maata. Se on luokiteltu lastenkirjaksi, mutta on rakenteeltaan ja sisällöltään aito, monitasoinen romaani.

Matildassa on mukana Dahlin omia lapsuuden kokemuksia muun muassa opiskelusta englantilaisesta sisäoppilaitoksesta. Niiden oloista kertoo jotakin se, että ruumiillinen kuritus yksityisissä sisäoppilaitoksissa kiellettiin Britanniassa parlamentin säätämällä lailla vasta vuonna 1998.

Esityksen aikana assosiaatiot veivät ajatukset paitsi näytelmän teemaan myös muistikuviin Pink Floyd –yhtyeen The Wall albumin pohjalta tehtyyn samannimiseen elokuvaan ja tietysti myös omasta hieman kuoppaisesta koulutiestäni.

Matilda ilmestyi vuonna 1988. Ensimmäisen kerran kirja dramatisoitiin näyttämölle vuonna 1990 ja Danny DeVito ohjasi kirjan pohjalta elokuvan 1996. Matilda: The Musical kantaesitettiin vuonna 2010 Royal Shakespeare Companyssa.

Ehkä Matildan tuoreutta selittää se, etteivät romaanin pohjalta käsikirjoituksen kirjoittanut Dennis Kelly ja musikaalin musiikin säveltänyt Tim Michelin olleet tuolloin mitään alan suuria nimiä vielä tuolloin. Matilda oli kaksikolta Royal Shakespeare Companyn tilaustyö, josta on kehittynyt musiikkiteatterin kestosuosikki ja katsojia on ollut noin 10 miljoonaa eri puolilla maailmaa.

Kelly ja Minchin ovat molemmat kasarisukupolvea ja varmasti lukeneet Dahlin kirjat aikanaan nuoren ihmisen mielellä. Suomeksi musikaalin dialogin on kääntänyt Reita Lounatvuori ja laulujen sanat Hanna Kaila.

Ohjaus on suomalaisen musiikkiteatterin kultasormen Samuel Harjanteen taidonnäyte. Matildaan valittiin suuresta hakijajoukosta parikymmentä 7-11-vuotiasta lasta, jotka aloittivat valmistautumisen esitykseen jo ennen produktion harjoitusten alkamista erityisessä Matilda-koulussa.

Tampereen Matildassa Dahlin tarinan eri juonteet ja tasot erottuivat selkeästi. Mukana olivat sekä laiminlyödyn lapsen henkinen hätä että kirjojen pariin ankeita oloja paenneen lahjakkaan lapsen vallaton mielikuvitus, joka purkautuu liioitteluna ja kapinallisena anarkiana. 

Nämä teemat toistuivat toinen toistaa upeammissa kohtauksissa ja tansseissa, joiden koreografia on Jari Saarelaisen käsialaa.

Matilda kertoo siitä, miten iso juttu kirjallisuus on ja miten tärkeää on lukea hyviä kirjoja. Kuvassa lauantai iltanäytöksessä Matildan roolin esittänyt Helinä Puusa on Roald Dahlin tarinan ydinsanoman äärellä. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Dahlin kirjojen maailma on maustettu mustalla huumorilla. Sisäkkäiset tarinat ovat riemastuttavia. Aivan pienille lapsille tarinoiden humoristinen puoli ei välttämättä vielä avaudu ja sen kuvaama maailma saattaa tuntua myös pelottavalta, vaikka hyvä lopuksi voittaa pahuuden voimat kuten kunnon sadussa pitääkin.

Tätä pelottavuutta saattaa vielä lisätä esityksen huikean hieno ja vaikuttava skenografia. Lavastuksen suunnittelut Peter Ahlqvist ja valot suunnitellut Juha Haapasalo olivat valjastaneet oman luovuutensa lisäksi Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön kaikki tekniset mahdollisuudet todistamaan meille katsojille, miten suuri juttu kirjat ja lukeminen ovat.

Vanhemmat tuntevat omat lapsensa ja heidän herkkyytensä. Teatterin musikaalille laittama seitsemän vuoden ikärajasuositus kannattaa kuitenkin ottaa tosissaan. Se on harkinnan paikka.

Puvustuksen suunnitelleen Pirjo Liiri-Majavan koulupuvut yhdistivät ainakin meidät aikuiset katsojat niihin mielikuviin englantilaisesta sisäoppilaitoksesta, jotka ovat meille tuttuja ainakin elokuvista ja televisiosarjoista.

Näytelmän pahiksesta, Jani Karvisen näyttelemästä neiti Trunchbullisa Liiri-Majava oli puvustanut mielikuvituksellisen ja näyttävän drag queen –hahmon. Jäin miettimään tätä valintaa.

Tähän mennessä Matilda: The Musicalista on tehty noin 90 sovitusta ympäri maailmaa. Useimmissa Miss Trunchbullia näyttelee mies. Toisaalta esimerkiksi Netflix on värvännyt musikaalin elokuvaversiossa pahiksen rooliin Emma Thompsonin. Kuvien perusteella tämä ”moukarinheiton maailmanennätysnainen” on puettu näyttelijän sukupuolesta riippumatta hyvin maskuliiniseksi hahmoksi.

Toisaalta ainakaan vielä nykyisessä loukkaantumiskulttuurissa kukaan ei ole vetänyt hernettä nenään Harjanteen, Liiri-Majavan ja Karvisen hahmosta tekemästä tulkinnasta. Seksuaalista vähemmistöä kuvaavan hahmon ja pahuuden yhdistäminen samaan roolihenkilöön on kuitenkin aina vakavan pohdinnan paikka. 

Tim Minchinin musiikki oli mukaansa tempaavaa. Yksikään kappaleista ei kuitenkaan ainakaan ensi kuulemalta jäänyt korvamatona vaivaamaan jälkeenpäin. Minulla ei ole kompetenssia musikaalin musiikin laadun syvällisempään analyysiin. Joka tapauksessa Joonas Mikkilän ja Ville Myllykosken vuorovedoin johtama orkesteri on suuri, nimivahva ja soi upeasti.

Näin tehdään loistavaa lastenteatteria, joka tekee lähtemättömän vaikutuksen myös meihin isoikähenkilöihin, joita joskus aikoja sitten on kutsuttu myös mummoiksi ja vaareiksi.

Matilda

Tampereen Työväenteatterin suurella näyttämöllä 27.11.2021

Perustuu Roald Dahlin romaaniin Matilda
Käsikirjoitus Dennis Kelly
Sävellys ja laulujen sanat Tim Minchin
Dialogin suomennos Reita Lounatvuori
Laulusuomennos Hanna Kaila
Ohjaaja Samuel HarjanneKoreografi Jari SaarelainenKapellimestari Joonas Mikkilä
Pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majava
Lavastussuunnittelija Peter AhlqvistValosuunnittelu Juha Haapasalo

Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Yhteistyössä Harjanne Company Ltd ja MD Company Oy
Tekijänoikeuksia valvoo MTI Europe

Esiintyjät

Alma Järvensivu, Villa Murtagh, Helinä Puusa (Matilda 27.11. kello 19 alkaneessa näytöksessä), Jani Karvinen, Pihla Pohjolainen, Jyrki Mänttäri, Anna-Maija Tuokko, Petra Karjalainen, Henry Huttunen, Väinö Muje, Frida Ratinen, Judith Äijö, Helmi Kallio, Viola Käki, Voitto Maasola, Eino Salonen, Elian Ruokola, Topi Sjöholm, Emmi Keski-Kapee, Maija Kurra, Emmi Mäkelä, Emily Shipway, Samuel Kärkkäinen, Niklas Normio, Jari Ahola, Pyry Kähkönen, Mikko Noponen, Anssi Valikainen, Jack Johansson, Hanna Mönkäre, Meeri Toivonen, Veera Tapanainen, Inna Tähkänen, Miikka Wallin, Chris Bewsher, Laura Allonen, Soile Ojala, Ella Korppinen

Orkesteri
Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski (kapellimestari, kosketinsoittimet)
Ville Myllykoski/Maritta Manner (kosketinsoittimet)
Tomi Hyttinen/Timo Hakala(rummut, perkussiot)
Ari Kataja (kontrabasso, sähköbasso)
Ville-Veikko Airaniemi/Peter Engberg (kitarat)
Mikko Mäkinen/Petteri Hietamäki (alttosaksofoni, klarinetti, huilu)
Ilona Heinonen (pasuunat)
Matti-Juhani Orpana/Petri Nieminen (bassoklarinetti, klarinetti, tenorisaksofoni)
Hanna Kilpinen/Oona Rosenlund(sello)
Jukka Tiirikainen/Mikko Koponen (trumpetti, flyygelitorvi, pikkolotrumpetti, kornetti)
Tero Saarti/Hanna-Mari Lehtonen (trumpetti, kornetti, flyygelitorvi)

Joonas Mikkilä / Ville Myllykoski (kapellimestari, kosketinsoittimet)
Ville Myllykoski / Maritta Manner (kosketinsoittimet)
Tomi Hyttinen / Timo Hakala (rummut, perkussiot)
Ari Katja (kontrabasso, sähköbasso)
Ville-Veikko Airaniemi / Peter Engberg (kitarat)
Mikko Mäkinen / Petteri Hietamäki (alttosaksofoni, klarinetti, huilu)
Ilona Heinonen (pasuunat)
Matti-Juhani Orpana / Petri Nieminen (bassoklarinetti, klarinetti, tenorisaksofoni)
Hanna Kilpinen / Oona Rosenlund (sello)
Jukka Tiirikainen / Mikko Koponen (trumpetti, flyygelitorvi, pikkolotrumpetti, kornetti)
Tero Saarti / Hanna-Mari Lehtonen (trumpetti, kornetti, flyygelitorvi)

Fransiskus ja Hildegard oli älyllisesti haastavaa ja pirullisen hauskaa teatteria – näytelmä laittoi meidät katsojat pohtimaan uskon, taiteen ja todellisuuden kolmiyhteyttä – kenen muovaama kuva meitä katsoo peilistä?

Taiteen ja uskonnon suhdetta kuvattiin monitasoisesti kohtauksessa, jossa näytelmän Hildegard, Maija Rissanen kulki raamit kaulassa näytelmän Fransiskuksen, Tommi Raitolehdon rakentamalla kärsimyksen tiellä. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Fransiskus ja Hildegard oli ensi-illassa älyllisesti haastavaa, voimakkaita assosiaatioita herättänyttä ja suorastaan pirullisen hauskaa teatteria. Näytelmä kuvasi suhdettamme omaan minuuteen, taiteeseen ja todellisuuteen niin monitasoisesti, ettei aina tiennyt itkisikö kokemisenilon kyyneleitä sen sijaan, että yritin hillitä omia naurunpurskahduksiani.

Näytelmän tekijöiden mukaan näytelmän keskeisin teema on kutsumus ja sen hinta. Omat elämänvalintamme muokkaavat meitä ja sulkevat pois muita mahdollisuuksia. Se oleellisin kysymys kuuluu, kuka nämä vallinnat oikeastaan tekee?

Näytelmässä Jumalan ääni kehottaa Fransiskusta korjaamaan kirkon. Fransiskus alkaa korjata kustannuksista välittämättä vanhaa, raunioitunutta katedraalia. Katsojalle tuli heti mieleen, ymmärsikö hän saamansa tehtävän oikein? Ehkä Fransiskuksen sisäisen jumalan mielestä itse katollinen kirkko olisi instituutiona ollut jo 1200-luvulla kovasti remontin tarpeessa.

Oliko reaktiossa kysymys väärinymmärryksestä, silkasta sattumasta, sijaistoiminnosta mahdottoman haasteen edessä tai ehkä todellisuuden kieltävästä pelkuruudesta? Kaikki nämä vaihtoehdot ovat meidän tapojamme reagoida tämän päivän ylivoimaisilta tuntuviin ekologisiin, yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin haasteisiin.  

Teatteri on taiteilijayhteisön tekemää teatteria ja tämä yhteisöllisyys vain korostui tässä esityksessä. Käsikirjoitus kirjoitettiin tohtorikoulutetun kolmikon Mikko Bredenbergin, Otso Kauton ja Hanna Suutelan tiimityönä. Alkusysäyksen produktiolle on käsiohjelman mukaan antanut näyttelijä Tommi Raitolehdon halu näytellä joskus Fransiskusta.

Produktion edetessä ja kypsyessä työryhmään on rekrytoitu nukketeatterin huippuammattilainen Mira Taussi ja näyttelijä Maija Rissanen tekemään mahdottomasta mahdollista.  

Näytelmän ovat ohjanneet Kautto ja Bredenberg .

Giovanni Francesco di Bernardone alias Franciscus Assisilainen ja Hildegard von Birgen ovat molemmat historiallisia henkilöitä, jotka katollinen kirkko on julistanut pyhimykseksi. Tosin Hildegardin kohdalla katolliselta kirkolta meni tovi (noin 800 vuotta), ennekuin se päätyi siihen, että myös Hildegard Birgeniläinen oli osoittanut elämässään kanonisoinnin edellyttämää sankaruutta ja hyveellisyyttä. Naisen yleneminen katollisen kirkon taivaallisessa hierarkiassa ottaa aikansa.

Molemmat olivat myös omanaikansa ajattelijoita, uudistajia, radikaaleja taiteilijoita. Näytelmän Fransiskuksen ja Hildegardin mukana produktion tekijät ovat lastanneet pulkkaan aate- ja kulttuurihistoriaa lukemattomine kerroksineen lähes tuhannen vuoden aikajanalta. Näytelmän peruskysymyksen kannalta mikään ei ole tässä ajassa oleellisesti muuttunut. Meidän kristinuskoon pohjautuvassa kulttuurissa olemassaolo ja minuus ovat taidetta. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen.

Biologisesti ihminen on sosiaalinen eläin ja siksi meille jokaiselle on ainakin jossain määrin arvoitus, kenen luomus meitä peilistä katsoo. Toki tämä oman elämän produktio on pitkän prosessin ja tiimityön tulos.

Stand up komiikassa käsinuket ovat olleet koettu keino puhua asiasta, joista ei saa puhua kielellä, jota ei saa käyttää. Fransiskuksessa ja Hidegarissa tämä Jumalan kuva irrotettiin uskonnollisen kontekstin kehyksistä lähempää tarkastelua varten vulgaarin kielen avulla. Välillä mentiin jopa pienten rivouksien puolelle esimerkiksi kohtauksessa, jossa leprasairaiden halailusta tunnettu Fransiskus pelkäsi menettäneensä muitakin ruumiinsa ulokkeita kuin vain nenänsä.

Nukketeatteri- ja esinekohtauksissa ohjaajana on toiminut Taussi.

Fransiskuksen roolin näytellyt Raitolehto ja Hildegardin roolin näytellyt Rissanen olivat omaksuneet heille todennäköisesti ehkä vieraan esittämistavan loistavasti. Nuket nousivat hahmoina voimakkaasti esille ja näyttelijät jäivät niiden varjoon taka-alalle. Silti myös nukkekohtauksissa oli mukana sitä vaikeasti määriteltävää rosoisuutta ja inhimillistä läsnäoloa, joka tekee teatterista niin ainutlaatuisen taiteen lajin.

Läheisyyden tunnetta lisäsivät esityspuvut, joita kukaan ei ole suunnitellut, vaan Raitalehto ja Rissanen näyttelivät niissä arkisissa työkamppeissa, joissa he ovat todennäköisesti näytelleet myös produktion harjoituksissa.

Hildegard kirjoitti omista hallusinaatioistaan tarinoita, sävelsi ja sanoitti lauluja. Hänen tunnetaan filosofian historiassa myös merkittävänä ajattelijana. Fransiskus puolestaan loi ensimmäisenä seimikuvaelman ja ideoi ristisaaton, jota voi pitää jo aitona teatterina.

Kautto määrittelee näytelmän toisen jakson karnevalistiseksi. Karnevalistinen on tietenkin esimerkiksi kohtaus, jossa näytelmän Hildegard käveli raamit kaulassa pitkin pyöreistä kivistä koottua Via Dolorosaa ja astui lopuksi paskaan. Sitä seuraa kohtaus, jossa Fransiskus pesee Hildegardin jalan.

Teatterissa uhrauksia ja ponnisteluja vaatinut kunnianhimoinen produktio voi päätyä katastrofiin. Tuli tehtyä ihan paskaa, on teatterin tekijöiden tällaisesta epäonnisesta produktiosta käyttämä ilmaisu. Fransiskuksessa ja Hidegardissa on paljon tällaista teatterin sisäistä puhetta. Tosin kysymys ei ole silloin aidosta epäonnistumisesta, vaan luovan työn synnyttämän euforian jälkeisestä depressiosta.

Rissasella on upea ääni ja hän lauloi itse näytelmän keskiaikaiset laulut, jotka Hildegard sävelsi ja sanoitti joskus 1100-luvulla. Näytelmän Hiltegardin nukkehahmo puolestaan kertoo, miten ainulaatuinen ja sopiva hän on teatterin musikaalien tähdeksi. Kohtaus oli kuin suoraan  jostain teatterin sisäisestä palaverista. Samoin Hildegardin nukkehahmo kuvasi osuvasti esittävään taiteeseen liittyvää narsismia. Minä, minä, minä…

Esityksen visuaalisen ilmeen on suunnitellut Kautto yhdessä työryhmän kanssa. Lavastus koostui suurista taulukehyksistä, pöydästä, pyöreistä kivistä ja näyttämön kattoon ripustetusta kivien täyttämästä katiskasta.

Kautto oli nuorena maajoukkuetaso uimari. Hän asui 90-luvulla pitkään perheineen Ranskassa lähellä Lourdesia, joka on yksi katollisen kirkon pyhiinvaelluskohteista. Kautolle rakas harrastus on mitä ilmeisimmin ollut lainelautailu myrskyistään tunnetun Biskajanlahden mahtavien maininkien rantautuessaan aikaansaamilla aalloilla, tai ainakin surffaus oli näkyvästi esillä näytelmässä ja näytelmä päättyi rantatyrskyjen aiheuttamiin meren ääniin.

Kautto on täyttänyt ne odotukset, joita hänen valintansa Tampereen Työväen Teatterin johtajaksi sai aikaan. Heti johtajanuransa alussa Kautto joutui taistelemaan teatterinsa statuksen puolesta maan toisena päänäyttämönä. Tänä vuonna teattereiden toimintaa on varjostanut uhkaukset kulttuurimäärärahojen rajuista leikkauksista.

Suuren laitosteatterin johtaminen on varmasti yksi mahdottomimmista hommista, mitä ihminen voi taakakseen ottaa. Teatterin muodostaman työyhteisön voimakas yhteisöllisyys vain korostaa johtajan kantaman vastuun suuruutta. Toivottavasti Kauton mitta ei kuitenkaan ole vielä tullut täyteen, vaikka tämä 14-vuotiaana kulkurielämästä unelmoinut vesipeto on nyt uinut katiskaan, jonka raamit ovat varmasti välillä tukahduttavan ahtaat.  

Kutsumuksella on hintansa.   

Fransiskus ja Hildegard

Tampereen työväen Teatterin kantaesitys Kellariteatterissa 4.11.2021

Käsikirjoitus Mikko Bredenberg, Otso Kautto, Hanna Suutela

Ohjaaja Otso Kautto

Apulaisohjaaja Mikko Bredenberg

Nukke- ja esineteatteriohjaaja Mira Taussi

Valo- ja äänisuunnittelu Niklas Vainio

Visuaalinen ilme Otso Kautto ja työryhmä

Kampaukset ja maskit Pepina Granholm

Tuottaja Heidi Kollanus

Rooleissa Tommi Raitolehto, Maija Rissanen

Niitä enkeleitä irokeesikampauksissaan – energinen ja rento PUNK antoi elävän kuvan punkrockin genrestä – kiinnostava kehystarina ja loistava näyttelijäntyö tekivät esityksestä hienoa musiikkiteatteria

Punkrock on leimallisesti itse tehtyä taidetta. Marjaana Mutasen suunnittelemissa rooliasuissa ja kampauksissa, Janne Vasaman suunnittelemassa lavastuksessa ja Samia Rautanevan valoissa ja videoissa tämän omatekoisen taiteen esteettinen ydin tuli näkyväksi. Kuvassa etualalla on näytelmän hyväntahtoista ja avuliasta Paulia näytellyt Saska Pulkkinen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri  

Tampereen Työväen Teatterin PUNK oli energistä, rentoa ja vapauttavan hauskaa teatteritaidetta. Perjantain esityksessä syntyi aivan poikkeuksellisen voimakas vuorovaikutus esittäjien ja yleisön välillä. Se huipentui viimeisen biisin aikana tanssiksi, johon meidät katsojat kutsuttiin mukaan.

Kukaan meistä ei enää osannut tai muistanut pokoilla villisti, mutta punkin syvin olemus oli hyvin aistittavissa. Millään ei ole mitään väliä, vain kaikella on.

Esityksessä olivat mukana kaikki teatterin osatekijät ja vahvuudet punkille ominaisella itse tehdyllä taiteella maustettuna. Hyvät näyttelijät, vetävä kehystarina ja aivan poikkeuksellisen hieno ylöspano osoittivat jälleen, miten ilmaisuvoimaista taidetta yhteisön tekemä teatteri on.

Esityksen puvut, kampaukset ja maskeeraukset ovat ne suunnitelleen Marjaana Mutasen mestariteoksia. Välillä esitysasujen vaihto nopeatempoisessa esityksessä tuntui suorastaan taikuudelta. Miten nuo kaikki salamannopeat vaihdot olivat ylipäätään teknisesti mahdollista tehdä.

Näytelmän alussa nähty pukukavalkadi näyttämölle rakennetulla catwalkilla oli huikea punkhenkisen ITE-taiteen kavalkadi. Vaikuttava ja ajatuksia herättävä oli myös näytelmän avauskohtaus, jossa tehtiin näkyväksi lehtien mielipidekirjoittajien ja kolumnistien tapa kuvata punkrockbändejä meluavina ja mölyävinä apinalaumoina.

Marko Järvikallaksen käsikirjoitus, tarina 1990-luvuan alussa nuoruuttaan vallatulla paloasemalla elävistä punkkareista ja heidän kohtaamisestaan uudelleen kuolemaa tekevän Tinden (Eriikka Väliahde) syntymäpäivillä 30 vuotta myöhemmin, toimi hyvin punkkulttuuria käsittelevät näytelmän kehystarinana.

Järvikallas on itse ohjannut näytelmänsä ja esityksen dramaturgina on toiminut Juho Gröndahl. Produktion harjoitusvaiheessa ohjaajan ja mukana olevien näyttelijöiden ajatukset ovat natsanneet hyvin yhteen. Jokaisella roolihahmolla oli oma tunnistettava persoonallisuutensa ja esittäminen tuntuivat katsomosta tarkasteltuna poikkeuksellisen vapautuneelta ja rennolta tekemiseltä. Sellainen on hienoa näyttelijäntyötä.

Näyttelijöistä vain Jari Leppänen ja Auvo Vihro ovat sen ikäisiä, että heillä voi olla omakohtaisia nuoruudenkokemuksia punk-genren alkuvuosilta. Ehkä siksi Vihron laulama punkbiisi oli se kaikkein mieliinpainuvin esityksen upeista tulkinnoista.  

Leppänen, Hiski Grönstrand ja Juha Juntunen soittivat yhdessä esityksen bändinä ja hauskuuttivat meitä miehissä näyttelemällä paisti kolmea Pekkaa, punkluolan huolestuneita naapureita ja poliiseja myös kaikki kolme yhdessä Liidun isän tyttöystävää Marjukkaa ja keski-ikäisen Liidun koiria.

Punkrock syntyi 70-luvulla vastakulttuurina taiteeksi kanonisoidulle rockille. Sen alkuvuosien suuria nimiä olivat New Yorkissa perustettu Ramones ja englantilainen Sex Pistols. Punkrockissa palattiin rockin juurille yksinkertaisiin sointikuvioihin ja rytmiin taiderockin pitkistä ja mutkikkaista kitarakuvioista. Silloin piireissä vitsailtiin, että soittotaito pilaa hyvän punkrokkarin.   

Näytelmän nuoret fanittivat hardcore punkia, jossa sävelkuviot ja sanoitukset on pelkistetty äärimmilleen. Biisin nimi voi tässä alagenressä olla vaikka Kusi ja paska ja sitä esittävällä bändillä vähintään yhtä alatyylinen nimi. Itse olin tunnistavinani näytelmässä esitetyistä biiseistä Sex Pistolsien ja muiden 70-luvun punkbändien soudit. Varmuudella toki tunnistin vain Eppu Normaalin ensimmäisen hitin Poliisi pamputtaa taas, johon oma pikkuveljeni aikoinaan riimitteli sanoitusta.    

Punkia on edelleen vaikea määritellä tai rajata, mutta genre on yhä voimissaan 2020-luvulla. Tosin sen aatteellisuuden kanssa voi olla vähän niin ja näin ainakin ihmisoikeuksien kunnioittamisen suhteen. Yleiseen tietoon nykyisten suomalaisten punkbändien jäsenten edesottamukset ovat tulleet viime aikoina lähinnä Instagramissa käytävästä pukstoo keskustellusta.

Näytelmässä tuodaan esiin punkin ideologisen pyrkimyksen hyvään. Selitettiin parhain päin, miksi Sex Pistolsien Sid Vicious (Simon Ritchie) ja monet muut punkkarit käytti asuissaan hakaristitunnusta. Sid kuoli 21-vuotiaana heroiinin yliannostukseen ja nuoren miehen pää on varmasti ollut sekaisin paitsi huumeista myös valtavasta julkisuudesta.

Punkin genreä on kuitein yhtä vaikea määritellä kuin löytää osuvaa käännöstä sanalle punk. Lienee kuitenkin niin, että jotkut genren alakulttuureihin kuluvat ryhmät ovat flirtailleet fasismin kanssa myös ihan tosissaan aivan alusta asti. Yhdysvalloissa tällaista kehitystä ovat varmasti ruokkineen roturistiriidat.

Käsiohjelmassa Järvikallas näkee omassa punkin tuomisessa teatterin näytelmän aiheeksi paradoksin. Hän pohtii, onko hänen näytelmänsä lopulta vain kuva vainajasta? Merkitseekö se, että punkista tehdään verovaroin ylläpidetyssä laitoksessa musiikkiteatteria, koko punkiin liittyvän anarkistisen filosofian lopullista kuolemaa?

Esityksen dramaturgia ja ohjaus ovat epäilemättä Järvikallaksen oma vastaus hänen meille katsojille ja varmaan monta kertaa myös itselleen tekemään kysymykseen. Punksukupolven anarkian takana olivat sama vapauden, oikeudenmukaisuuden ja kauneuden kaipuu, joka sai 60-luvulla suurten ikäluokkien nuoret nousemaan barrikadeille. Punkkarit halusivat ulottaa ihmisoikeuksiin liitetyt humanistiset periaatteet koskemaan kaikkia eläimiä. Tätä radikaalia humanismia olivat punkliikkeessä kasvissyönti, kieltäytyminen kuluttamisesta ja radikaaleimmillaan iskut koe-eläimiä käyttäviin laboratorioihin ja turkistarhoille.  

Toisaalta ainakin ensimmäisen sukupolven nuorilla punkkareilla oli realistisemmat käsitykset mahdollisuuksista muuttaa maailma kuin edellisellä sukupolvella. Se toi aatteeseen oman nihilistisen vivahteensa ja syystä. Suurten ikäluokkien radikalismi jähmettyi Suomessa 70-luvulla kivikasvoiseksi taistolaisuudeksi. Viranomaiset kielsivät punkaallon Britanniassa käynnistäneen kulttibändi Sex Pistolsien maahantulon vuonna 1978 poliittisten nuorisojärjestöjen ja muun muassa Musiikkialan ammattiyhdistysten federaation (!) vaatimuksesta.

Rääväsuita ei haluttu Suomeen.

Järvikallaksen kysymyksen voisi muotoilla myös kysymykseksi, mitä tekevät kuluvalla vuosikymmenellä syntyneet lapset, kun he huomaavat 10-15 vuoden kuluttua, että kaikki ilmastomuutokseen liittyneet lupaukset on rikottu?  

Kehystarinassa Järvikallas kertoo omia ajatuksiaan tulevasta. Näytelmän 90-luvun alun nuorista punkkareista yhdestä tulee keski-ikäisenä poliitikko, joka haaveilee äärioikealle radikalisoituneiden duunareiden vallankumouksesta. Sosiaalisessa mediassa käydään parhaillaan keskustelua, jossa kerrotaan punkin skeneen nykyään liitetystä naisvihasta, homofobiasta ja rasismista.

Järvikallas ei ole kuitenkaan tehnyt näytelmän Sakasta (Janne Kallioniemi) perussuomalaista populistia, vaikka katsojan näkökulmasta mielleyhtymä oli selvä. Verovaroilla toimivan laitosteatterin punkanarkialla on rajansa.

PUNK

Tampereen Työväenteatterin esitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 29.10.2021

Käsikirjoitus ja ohjaus Marko Järvikallas

Dramaturgi Juho Gröndahl

Lavastussuunnittelu Janne Vasama

Pukujen, kampausten ja maskien suunnittelu Marjaana Mutanen

Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Musiikin harjoituttaminen ja lauluvalmennus Juha Junttu

Tuottaja Heidi Kollanus

Rooleissa Heidi Kiviharju, Minerva Kautto, Suvi-Sini Peltola, Eriikka Väliahde, Janne Kallioniemi, Auvo Vihro, Jari Leppänen, Hiski Grönstrand, Juha Junttu      

Kaksi paavia on hienostunutta ja ajatuksia herättävää puheteatteria – Asko Sarkola ja Esko Roine näyttelivät ensi-illassa upeasti – onnistunut dramatisointi toi Anthony McCartenin näytelmän ydinajatuksen kirkkaasti esille

Tässä ovat kaksi suomalaisen teatterin vanhaa ja viisasta miestä. Asko Sarkolan ja Esko Roineen tarkkaa, ajateltua ja ilmaisuvoimaista näyttelemistä oli elämys seurata. Teppo Järvisen suunnittelema lavastus ja Tuomas Lampisen upeat puvut viimeistelivät näytelmän hienostuneen tunnelman. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotantona toteutettu Kaksi paavia on hienoa puheteatteria. Tiistain ensi-illassa Eino Salmelaisen näyttämöllä Anthony McCartenin tositapahtumiin pohjautuva käsikirjoitus alkoi elää kahden veteraaninäyttelijän loistavien roolisuoritusten kautta. Kokonaisuuden kruunasi hienostunut toteutus, jossa tarinan juonteet oli tiivistetty oleelliseen.

Näytelmän nimi viittaa historialliseen tapahtumaan katollisen kirkon piirissä. Paavi Benedictus XVI luopui vuonna 2013 tehtävästään ja hänen tilalleen konklaavi valitsi Buenos Airesin arkkipiispan, kardinaali Jorge Mario Bergoglion uudeksi paaviksi.  Näin katollisella kirkolla oli ja on edelleen kaksi paavia, emerituspaavi Benedictus ja paavi Franciscus. Edellisen kerran paavi oli luopunut vapaaehtoisesti tehtävästään reilut 700 vuotta sitten, kun Celestinus V luopui vuonna 1294 virastaan.

Tarinan keskiössä on katollisen kirkon jakaantuminen vanhoillisiin ja edistyksellisiin. Saksalainen Joseph Alois Ratzinger toimi jo ennen paaviksi valintaansa katollisen kirkon johtavana teologina ja uskonopin kongregaation johtajana. Hän sai jo tuolloin dogmaattisuutensa vuoksi pilkkanimen Jumalan rottweiler. Bergoglion nimi taas on liitetty Etelä-Amerikassa syntyneeseen vapautuksen teologiaksi kutsuttuun suuntaukseen, jossa kirkko kääntyy kohti köyhiä ja sorrettuja, koska Jumala on köyhien puolella.

Aineksia tarinaansa McCarten on ottanut kummankin paavin julkisista esiintymisistä ja heidän medialle antamistaan haastatteluista. Ratzingerin ja Bergoglion kahdenvälisiä keskusteluja paavin kesäasunolla ei ole dokumentoitu, vaan ne ovat McCartenin kirjoittamaa fiktiota.

Kaksi paavia ei siten ole dokumenttiteatteria ja hyvä niin. Ensi-illassa Tiina Puumalaisen suomennos ja hienosti pelkistetty ohjaus toivat esiin McCartenin historiallisen näytelmän yleisinhimillisen ytimen. Kysymys on luopumisen vaikeudesta ja kyvystä kasvaa vielä sen viimeisen kynnyksen yli. Jokainen meistä joutuu jossakin vaiheessa kysymään itseltään, mikä on ollut minun elämäni ja elämäntyöni tarkoitus ja merkitys. Tässä mielessä katollisen kirkon paavin hopeinen ja kultainen avain on annettu meille jokaiselle.    

Kahdessa paavissa näyteltiin upeasti. Asko Sarkola ja Esko Roine ovat molemmat aloittaneet uransa aikana, jolloin otsamikrofoneja tai sähköistä äänenvahvistusta ei käytetty. Oli nautinto seurata näiden kahden veteraanin näyttelemistä, jossa jokaisesta vuorosanasta sai selvää ilman ylimääräistä otsanrypistystä ja jossa ilmeet ja eleet vakuuttivat – tämä roolihahmo on ajatuksella sisäistetty ja tosi.

Sarkola teki näytelmän paavi Benedictuksesta sisäänpäin kääntyneen introvertin, tiedemiestyypin, ajattelijan, jonka intohimona on löytää ehdoton totuus. Roineen tulkinnassa kardinaali Bergoglio oli ulospäin suuntautunut ekstrovertti, poliitikko, jolla on voimakas visio, mutta myös luontainen kyky kompromisseihin agendallaan.  

Roineen tulkitsema Bergoglio kuvaa luonnettaan vitsillä: ”Minä olen argentiinalainen. Me argentiinalaiset teemme itsemurhankin kiipeämällä oman itsetuntomme huipulle ja hyppäämällä sieltä.”

Puumalainen on ohjauksessaan hyödyntänyt oivaltavasti McCarterin dramaturgiaa näytelmän aloituksessa. Molempien kirkkoruhtinaiden itsetutkiskelu, oma jaakopinpaini on kirjoitettu dialogiksi. Sarkolan Benedictus keskustelee pitkässä johdannossa Ulla Koivurannan näyttelemän sisar Birgitan kanssa ja Roineen Bergoglio Anne-Mari Alaspään näyttelemän sisar Sophian kanssa.

Samalla käsikirjoittaja onnistui hahmottamaan molemmista miehistä uskottavat ja osuvat luonnekuvat, mihin näyttelijöiden on ollut helppo tarttua. Kehittely johdatti hienosti näytelmän dramaattiseen huipentumaan, näiden kahden teologin verbaaliseen yhteenottoon paavin kesäasunnon Residenza papalen puistossa ja sovintoon Sikstuksen kappelissa.

Teppo Järvisen lavastus, Jari Sipilän valosuunnittelu, Jari Tengströmin äänet, Jussi Vahvaselän musiikki, Anna Kuljun naamioinnit ja Tuomas Lampisen upeat puvut olivat oleellinen osa toimivaa ja hienostunutta kokonaisuutta.

Uusiseelantilainen McCarten kirjoitti Kaksi paavia näytelmäksi. Myöhemmin hän muokkasi siitä elokuvakäsikirjoituksen, josta brasilialainen Fernado Meirelles ohjasi elokuvan. Elokuvassa paavi Benedictusta ja kardinaali Bergogliota näyttelevät Hollywoodin megatähdet Anthony Hopkins ja Jonathan Pryce. Molemmat nousivat rooleistaan myös Oscar-ehdokkaiksi vuoden 2020 gaalassa. Vuonna 1919 ensi-iltansa saaneen elokuvan voi yhä nähdä Netfixin suoratoistopalvelussa.

Elokuvaa on syytetty kritiikeissä Vatikaanin valkopesusta. Oluella itseään virkistävien ja pitsaa syövien karismaattisten kirkonmiesten keskusteluissa on kriitikoiden mielestä lakaistu katollista kirkkoa riivaavat skandaalit leppoisuuden maton alle.

Näytelmästä ei tällaista kuvaa saanut. Ainakin itse koin, että juuri katollisen kirkon piirissä yhä uudestaan toistuvat pedofiiliskandaalit olivat syy, jonka takia näytelmän Benedictus tunsi joutuneensa työssään umpikujaan. Näytelmän Bergogliota taas painoivat katollisen kirkon ja Etelä-Amerikan valtioita terrorin keinoin hallinneiden sotilasdiktatuurien suhteet. Jesuiittojen johtajana ja piispana Bergoglio tiesi tehneensä urallaan ihmisoikeuksien kannalta tuhoisia myönnytyksiä vallanpitäjille suojellakseen omiaan.

Näytelmässä ei myöskään peitellä tai vähätellä katollisen kirkon ongelmallista suhdetta seksuaalisuuteen ja keskiajalta periytyvää vinksahtanutta käsitystä ihmisen lisääntymisbiologiasta. Ei riitä, että elämä on pyhää ja loukkaamatonta siitä hetkestä, kun munasolu hedelmöittyy naisen munajohtimissa. Yhtä pyhää on jo miesten siemenneste. Mitä muuta järkeä on katollisen kirkon kielteisessä suhtautumisessa kondomien käyttöön, asenteessa, joka aiheuttaa tuhoa ja inhimillistä kärsimystä esimerkiksi Afrikassa riehuvan hiv-epidemian takia.

Uskonnolliset liikkeet ovat aikansa lapsia siinä missä kaikki muukin inhimillinen toiminta. Näytelmän Benedictuksen kuuluminen nuorena Ratzingerina Hitler Jugendiin ei varmasti ole koko hänen elämänuraansa leimaava synti. Toisaalta Vatikaanin ja katollisen kirkon moniulotteinen suhde fasismiin Mussolinin hallitsemassa Italiassa oli suuri synti, samoin Vatikaanin pankkiirien hämärät liiketoimet ja yhteydet mafiaan.

Näytelmän kirkkoruhtinaiden omatunto puhuu naisen äänellä. Silti McCartenin tarkkanäköisyydessä on yksi sokea piste, katollisen kirkon suhde tasa-arvoon. Kirkko kantaa mukanaan patriarkaalista ajattelutapaa, jonka mukaan yksilö ei ole yhteiskunnan pienin yksikkö, vaan pienin yhteinen nimittäjä on yhteisö, perhe tai suku.

Tämä lähtökohta antaa erilaisen näkökulman myös synnin, anteeksiannon ja armon käsitteille. Tämä ehkä selittää pappien selibaatin ohella sen, miksi pedofiiliskandaalit toistuvat yhä uudelleen. Synnin tekijä saa synninpäästön ja voi kohdata armon, tekojen seuraukset jäävät uhrien kontolle.   

Köyhien pyhimykseltä Franciscus Assisilaiselta paavillisen nimensä ottanutta Bergogliota on juhlittu monella tapaa historiallisena, uuden ajan edistyksellisenä paavina. Esimerkiksi naispappeuteen paavi Franciscuksen kanta on kuitenkin edelleen ehdoton. Samoin hän ei hyväksy homoliittoja. Homoseksuaalisuus ei hänen mukaansa ole synti, mutta homoseksuaaliset teot ovat.  

Kaksi paavia

Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 28.9.2021

Käsikirjoitus Anthony McCarten

Suomennos Tiina Puumalainen

Ohjaus Tiina Puumalainen

Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen

Valosuunnittelu Jari Sipilä

Äänisuunnittelu Jari Tengström

Musiikki Jussi Vahvaselkä

Naamioinnin suunnittelu Anne Kulju

Rooleissa Esko Roine, Asko Sarkola, Ulla Koivuranta, Anne-Mari Alaspää

Ääniroolissa Stefan Karlsson