Kansallisteatterin Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta tarjosi niin tuikean taide-elämyksen, että tällaista heikkohermoista hirvittää yhä. Michael Baran on käsikirjoittajana ja ohjaajana ekspressionistisen teatteri-ilmaisun mestari. Ensi-illassa näytteleminen oli herkkää ja latautunutta, kolmen monologin sisällöt puhuttelevia ja esityksen näyttämöestetiikka ilmaisuvoimaista ja vaikuttavaa. Näytelmä on kunnianhimoinen yritys käsitellä aiheita, jotka järkyttävyydessään ja monimutkaisuudessaan pakenevat hahmotuskykyämme, ymmärrystämme ja helppoja totuuksia.
Teatteri on vuorovaikutuksen taidetta, ja Kansallisteatterin näytelmässä tuon vuorovaikutuksen aikaansaama emootio kasvoi pakahduttaviin mittasuhteisiin. Läsnä eivät olleet vain upeasti näytelleet näyttelijät, vaan se todellisuus, jolta me yritämme sitkeästi sulkea silmämme ja korvamme. Se, mitä olemme tottuneet pitämään turvallisena totuutena, ei olekaan totta. Geopolitiikan mannerlaatat ovat liikkeessä, ja alitajuinen pelko kouristaa mieltämme. Tämän näytelmän tarinan salaperäinen runoilija näki hirviöiden unta.
Nyt näyteltiin sodassa tuhotun kaupungin raunioilla betonilohkareiden keskellä. Näyttämön yllä kaartuva rikki ammuttu kupoli on joskus kattanut jotakin rauhan tyyssijaa – moskeijaa, synagogaa tai kirkkoa. Teatterissa on tapana varoittaa katsojia savusta, voimakkaista äänistä ja kirkkaista valoista. Mutta olisiko mieltä varoittaa herkkiä ihmisiä myös siitä, että tässä esityksessä voi tunnetasolla sukeltaa liian syvään päätyyn? Ehkä. Oman tunnemyrskynsä sai padottua ryhtymällä analysoimaan Baranin ekspressionistisen teatteriestetiikan hienouksia.
Baranin estetiikka oli suorastaan uuvuttavan rikasta. Näytelmän kolme monologia olivat täynnä viitauksia kirjallisuuteen, musiikkiin, filosofiaan ja politiikkaan – sitaatteja maailmankirjallisuuden suurilta nimiltä. Surumielisen pohjavireen kontrastina mukana oli myös älykkään ihmisen terävänäköistä huumoria. Ainakin minun rintani alla alkoi kuplia, kun Wenla Reimaluoto selitti monologissaan seitsemänvuotiaalle lapselle Richard Wagnerin Jumalten tuhon juonta. Pirjo Määtän monologissa suomalainen opettaja sai vihdoin soitettua israelilaiselle ystävälleen Edenille. Kun Eden kysyy kuulumisia, vastaus on ytimekäs: ”Meillä on paska hallitus!” ”Niin meilläkin!”
Baranin teksti ei liikkunut vain kulttuurin ylärekisterissä, vaan mukana oli myös arkisuutta tarpeiden suorittamiseen asti. Tarinat on sidottu tiukasti uutiskuvien todellisuuteen. Reimaluodon monologissa pianistiystävä lähtee Lääkärit ilman rajoja -järjestön anestesialääkäriksi Gazaan ja katoaa. Inke Koskisen monologin nimi on suora viittaus Hamasin terrori-iskuun lokakuussa 2023 Re’imin musiikkifestivaaleilla. Tarinan salaperäisen runoilijan matkassa purjehdittiin myös lokakuun 2025 aktivistien mukana Gazaan suuntautuneessa avustussaattueessa.
Kuvat raiskattujen nuorten ruumiista ja raunioiden alle murskaantuneista lapsista ovat välittyneet verkossa silmiemme eteen sensuroimattomina. Psyykeämme suojelee kyvyttömyytemme ymmärtää suuria lukuja. Yhden ihmisen kuolema on tragedia, mutta Gazan sodan kymmenet tuhannet uhrit muuttuvat tilastoiksi. Käsiohjelmassa tämä sanotaan minua fiksummin: näytelmä on yritys käsitellä aiheita, jotka pakenevat hahmotuskykyämme.
Baran on kääntänyt ja dramatisoinut useita teoksia, jotka käsittelevät juutalaista historiaa ja identiteettiä. Minulle Tooran lakeja noudattava ortodoksijuutalaisuus on merkitysten kieltä, jota en osaa lukea. Inke Koskisen tulkitsema syvästi masentunut nainen tapaa linja-autoasemalla ortodoksijuutalaisen naisen ja kokee hänet kaksoisolennokseen. Hän seuraa tuntematonta kotiin ja saa häneen yhteyden, vaikka heillä ei ole yhteistä kieltä.
Kaikki kolme roolihahmoa kertovat avoimesti seksuaalisuudestaan, mutta ikään kuin ohimennen. Eronneelle opettajalle ja sinkkupianistille satunnaiset kohtaamiset olivat eräänlaisia itsenäisyysjulistuksia. Seksi ei ollut hääviä, mutta heillä oli valta valita. Koskisen monologissa nuori nainen herää masennuksesta eroottiseen hehkuun, joka kuitenkin päättyy väkivaltaiseen katastrofiin.
Näyttämöllä geopoliittisten mannerlaattojen liike sai visuaalisen vastineensa. Kristityn oikeiston käynnistämä hyökkäys on sotaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Siksi ei varmasti ollut sattumaa, että Baran ja hänen ensemblensä kuvasivat todellisuutta juuri kolmen naisen elämäntarinan kautta.
Esitys on kirjoitettu neljälle näyttelijälle ja pianistille. Koskisen, Määtän ja Reimaluodon rinnalla Sofia Smeds näytteli sanattomasti saman roolin kehon kielellä. Läsnäolo oli vangitsevan voimakasta. Kimmo Viskarin suunnittelema visualisointi oli häkellyttävän hieno. Sen paino tuntui: maailma, jota pidimme vakaana, on rikki revitty ja saattaa romahtaa milloin tahansa.
Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta
Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 4.2.2026.
Käsikirjoitus ja ohjaus: Michael Baran, Visuaalinen suunnittelu: Kimmo Viskari, Musiikki: Juhani Nuorvala.
Näyttämöllä: Inke Koskinen, Pirjo Määttä, Wenla Reimaluoto, Sofia Smeds. Muusikot: Mariola Aniolek ja Niina Ranta.