Kansallisteatterin Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta tarjosi niin tuikean taide-elämyksen, että tällaista heikkohermoista hirvittää yhä. Michael Baran on käsikirjoittajana ja ohjaajana ekspressionistisen teatteri-ilmaisun mestari. Ensi-illassa näytteleminen oli herkkää ja latautunutta, kolmen monologin sisällöt puhuttelevia ja esityksen näyttämöestetiikka ilmaisuvoimaista ja vaikuttavaa. Näytelmä on kunnianhimoinen yritys käsitellä aiheita, jotka järkyttävyydessään ja monimutkaisuudessaan pakenevat hahmotuskykyämme, ymmärrystämme ja helppoja totuuksia.
Näyttämökuvia hallitsi valtava kupoli. Kuvassa Pirjo Määttä ja Inke Koskinen. Kuva (c) Tuomo Manninen.
Teatteri on vuorovaikutuksen taidetta, ja Kansallisteatterin näytelmässä tuon vuorovaikutuksen aikaansaama emootio kasvoi pakahduttaviin mittasuhteisiin. Läsnä eivät olleet vain upeasti näytelleet näyttelijät, vaan se todellisuus, jolta me yritämme sitkeästi sulkea silmämme ja korvamme. Se, mitä olemme tottuneet pitämään turvallisena totuutena, ei olekaan totta. Geopolitiikan mannerlaatat ovat liikkeessä, ja alitajuinen pelko kouristaa mieltämme. Tämän näytelmän tarinan salaperäinen runoilija näki hirviöiden unta.
Nyt näyteltiin sodassa tuhotun kaupungin raunioilla betonilohkareiden keskellä. Näyttämön yllä kaartuva rikki ammuttu kupoli on joskus kattanut jotakin rauhan tyyssijaa – moskeijaa, synagogaa tai kirkkoa. Teatterissa on tapana varoittaa katsojia savusta, voimakkaista äänistä ja kirkkaista valoista. Mutta olisiko mieltä varoittaa herkkiä ihmisiä myös siitä, että tässä esityksessä voi tunnetasolla sukeltaa liian syvään päätyyn? Ehkä. Oman tunnemyrskynsä sai padottua ryhtymällä analysoimaan Baranin ekspressionistisen teatteriestetiikan hienouksia.
Baranin estetiikka oli suorastaan uuvuttavan rikasta. Näytelmän kolme monologia olivat täynnä viitauksia kirjallisuuteen, musiikkiin, filosofiaan ja politiikkaan – sitaatteja maailmankirjallisuuden suurilta nimiltä. Surumielisen pohjavireen kontrastina mukana oli myös älykkään ihmisen terävänäköistä huumoria. Ainakin minun rintani alla alkoi kuplia, kun Wenla Reimaluoto selitti monologissaan seitsemänvuotiaalle lapselle Richard Wagnerin Jumalten tuhon juonta. Pirjo Määtän monologissa suomalainen opettaja sai vihdoin soitettua israelilaiselle ystävälleen Edenille. Kun Eden kysyy kuulumisia, vastaus on ytimekäs: ”Meillä on paska hallitus!” ”Niin meilläkin!”
Näyttämökuvia hallitsivat pelkistetyt värit, musta, vankoinen ja harmaa. Kuvassa Niina Ranta, Inke Koskinen ja Sofia Smeds. Kuva (c) Tuomo Manninen
Baranin teksti ei liikkunut vain kulttuurin ylärekisterissä, vaan mukana oli myös arkisuutta tarpeiden suorittamiseen asti. Tarinat on sidottu tiukasti uutiskuvien todellisuuteen. Reimaluodon monologissa pianistiystävä lähtee Lääkärit ilman rajoja -järjestön anestesialääkäriksi Gazaan ja katoaa. Inke Koskisen monologin nimi on suora viittaus Hamasin terrori-iskuun lokakuussa 2023 Re’imin musiikkifestivaaleilla. Tarinan salaperäisen runoilijan matkassa purjehdittiin myös lokakuun 2025 aktivistien mukana Gazaan suuntautuneessa avustussaattueessa.
Kuvat raiskattujen nuorten ruumiista ja raunioiden alle murskaantuneista lapsista ovat välittyneet verkossa silmiemme eteen sensuroimattomina. Psyykeämme suojelee kyvyttömyytemme ymmärtää suuria lukuja. Yhden ihmisen kuolema on tragedia, mutta Gazan sodan kymmenet tuhannet uhrit muuttuvat tilastoiksi. Käsiohjelmassa tämä sanotaan minua fiksummin: näytelmä on yritys käsitellä aiheita, jotka pakenevat hahmotuskykyämme.
Baran on kääntänyt ja dramatisoinut useita teoksia, jotka käsittelevät juutalaista historiaa ja identiteettiä. Minulle Tooran lakeja noudattava ortodoksijuutalaisuus on merkitysten kieltä, jota en osaa lukea. Inke Koskisen tulkitsema syvästi masentunut nainen tapaa linja-autoasemalla ortodoksijuutalaisen naisen ja kokee hänet kaksoisolennokseen. Hän seuraa tuntematonta kotiin ja saa häneen yhteyden, vaikka heillä ei ole yhteistä kieltä.
Kaikki kolme roolihahmoa kertovat avoimesti seksuaalisuudestaan, mutta ikään kuin ohimennen. Eronneelle opettajalle ja sinkkupianistille satunnaiset kohtaamiset olivat eräänlaisia itsenäisyysjulistuksia. Seksi ei ollut hääviä, mutta heillä oli valta valita. Koskisen monologissa nuori nainen herää masennuksesta eroottiseen hehkuun, joka kuitenkin päättyy väkivaltaiseen katastrofiin.
Kuvan kohtauksessa suuri näyttämökuvaa hallinnut kupoli alkoi elää ja näytelmän ”mannerlaatat” alkoivat liikkua ihan konkreettisesti. Kuvassa on Inke Koskinen. Kuva (c) Tuomo Manninen.
Näyttämöllä geopoliittisten mannerlaattojen liike sai visuaalisen vastineensa. Kristityn oikeiston käynnistämä hyökkäys on sotaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Siksi ei varmasti ollut sattumaa, että Baran ja hänen ensemblensä kuvasivat todellisuutta juuri kolmen naisen elämäntarinan kautta.
Esitys on kirjoitettu neljälle näyttelijälle ja pianistille. Koskisen, Määtän ja Reimaluodon rinnalla Sofia Smeds näytteli sanattomasti saman roolin kehon kielellä. Läsnäolo oli vangitsevan voimakasta. Kimmo Viskarin suunnittelema visualisointi oli häkellyttävän hieno. Sen paino tuntui: maailma, jota pidimme vakaana, on rikki revitty ja saattaa romahtaa milloin tahansa.
Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 4.2.2026. Käsikirjoitus ja ohjaus: Michael Baran, Visuaalinen suunnittelu: Kimmo Viskari, Musiikki: Juhani Nuorvala. Näyttämöllä: Inke Koskinen, Pirjo Määttä, Wenla Reimaluoto, Sofia Smeds. Muusikot: Mariola Aniolek ja Niina Ranta.
Voiko inhimillisen pahuuden ruumiillistuma, kymmenien miljoonien ihmisten hengen vaatineen maailmansodan aloittaja ja holokaustin arkkitehti olla naurettava, kuin suoraan jostakin absurdista kauhukomediasta repäisty hahmo? Hitlerin ja Blondin roolitus on nerokas. Suomalaisen teatterin grand old lady Seela Sello näytteli näytelmän Hitlerin lähtökohtaisesti lähes mahdottoman roolin vavahduttavalla tavalla. Juutalaisuuteen kääntyneen Sellan tausta ja pitkä ja upea ura taiteilijana avasivat myös katsojalle uusia tasoja ja näkökulmia näytelmän tematiikalle. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri
Tampereen Työväen Teatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotantona toteutettu Hitler ja Blondi on epäilemättä koronavuoden tärkein ja merkityksellisin produktio. Michael Baranin ajateltu ja syvällinen näytelmäteksti on pelottavan ajankohtainen. Baran käyttää Adolf Hitlerin hahmoa ja natsi-Saksan historiaa eräänlaisena suurennuslasina, joka tuo esiin tämän päivän populistisiin liikkeisiin liittyvät uhat ja harhat.
Seurasin esityksestä tehtyä taltiointia kasvavan kauhun vallassa. Baranin oma ohjaus ja Seela Sellan upea näyttelijäntyö nimiroolissa tekivät Hitleristä ja Blondista striimattunakin todella vaikuttavaa teatteria.
Historian hirmuhallitsijat eivät ole olleet mitään Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Se ei tietenkään tee heistä yhtään vähemmän pelottavia, päinvastoin.
Myös Hitler oli rakastavan äidin lapsi ja autoritäärisen, mutta poissaolevan isän poika. Hitlerin inhimillinen puoli tuotiin näytelmässä myös selvästi esiin.
Tavallaan Baranin lähtökohta näytelmälle on humoristinen. Ja miksei olisi. Hahmona Hitler on kuin suoraan jostakin absurdista kauhukomediasta. Hitler oli nuorena koditon kulkuri, katkeroitunut wannabe-taiteiija, kokonaisia armeijoita liikuttanut korpraali, alakuloinen sekakäyttäjä, antisemiitti, jolla oli nuoren juutalaisia ystäviä, fasisti, vegetaristi, absolutisti ja vulgaaridarvinisti.
Komedian keinovalikoimaan kuului tietenkin myös se, että tarinan kertojaksi ja natsipuolueen rivijäsenten edustajaksi Baran on kirjoittanut saksanpaimenkoira Blondin roolin. Eikä tuota vaikutelmaa ainakaan vähentänyt ”koiranroolin” saaneen Verneri Liljan upean eleetön näyttelijäntyö.
Hitlerin isä Alois oli avioton poika, joka kantoi ennen äitinsä avioliittoa äidin sukunimeä Schiklgruber. Hitleriksi tai alun perin Hidleriksi perheen sukunimi vaihtui vasta isänäidin avioliiton kautta. Näytelmän alussa, yleisön edessä taltioidun esityksen katsojia pyydettiinkin kokeilemaan, miten kansankiihotus onnistuu, kun pitää huutaa heil Schiklgruber!
Nauru tarttuu pian naurajien kurkkuun, muistutti Sellan tulkitsema näytelmän Hitler, eikä hän silloin viitannut viime vuosisadan tapahtumiin, vaan tähän päivään.
Yksilön elämänvaiheiden, yksilöpsykologian ja historiallisten tapahtumien väliltä voidaan löytää kausaliteettia vasta jälkikäteen.
Yksi kuuluisimmista Hitler-anekdooteista kertoo hänen epäonnistuneista pyrkimyksistään päästä opiskelemaan Wienin kuvataideakatemiaan. Nuorena taiteilijan urasta haaveillut Hitler pyrki tähän maineikkaaseen taidekouluun kahdesti.
Ainakin minulle tuli heti mieleen ilman näytelmässä annettuja vihjeitäkin kysymys, millaisia anekdootteja tulevaisuudessa kerrotaan perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon akateemisesta urasta Helsingin yliopistossa.
Meitä amatöörihistorioitsijoita on aina kiehtonut kysymys, miten historian kulku olisi muuttunut, jos Hitler olisi päässyt luomaan uraa akateemisesti koulutettuna kuvataiteilijana tai arkkitehtina?
Luultavasti äärioikeisto olisi onnistunut joka tapauksessa kaappaamaan vallan 30-luvun laman kaoottisissa olosuhteissa. Natsien avulla valtaan pyrkinyt oikeisto olisi todennäköisesti vaatinut myös revanssia Saksan ensimmäisessä maailmansodassa kärsimille nöyryytyksille. Baran on kirjoittanut oman pelottavan visionsa näytelmän Hitlerin suuhun: ”Jos juutalaisten kaasutus sodan alussa olisi jäänyt muutamaan tuhanteen, Saksa olisi voittanut sodan”.
Hitlerin antisemitismi ja juutalaisvainot tuhosivat Saksan ja Itävallan yliopistojen muodostaman saksankielisen tiedeyhteisön, joka oli siihen asti edustanut esimerkiksi fysiikan alalla koko maailman ehdotonta huippua.
Vastoin yleistä luuloa Hitler nousi laillisesti valtaan vaaleilla. Korkeimmillaan kansallissosialistien kannatus vaaleissa oli 37 prosenttia. Valtakunnankansleriksi (pääministeriksi) Hitler nousi vuoden 1932 poikkeusvaalien jälkeen. Noissa vaaleissa natsit saivat 33 prosenttia äänistä. Hitler valittiin valtakunnankansleriksi Franz von Papenin johtaman katollisen keskustapuolueen tuella. Papen itse kuvitteli voivansa hallita natsien tuella.
Näytelmän Hitlerin tarkoitus oli tehdä marraskuun vaaleista vuonna 1932 viimeiset vaalit kymmeneen vuoteen, viimeiset vaalit sataan vuoteen tai viimeisen vaalit koskaan. Tällaisia Baranin näytelmän viimeisiä vaaleja on lähihistoriassa järjestetty muun muassa Unkarissa, Puolassa ja Turkissa.
Ilman koronaepidemiaa näin olisi voinut käydä politiikan kommentaattoreiden mukaan myös Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa. Donald Trump olisi voittanut leikitellen ja tie olisi ollut auki Trumpien dynastian autokratialle.
Diktaattorin vallan Hitler sai saksalaisten suuryritysten tuella vuonna 1933 säädetyllä valtalailla. Kiinnostava oli Baranin näkemys suuryrityksistä näytelmän kohtauksessa lompakot. Päätöstä natsien rahoittamisesta eivät tehneet vain tuolloin näitä yhtiöitä johtaneet teollisuusmiehet ja osakkeenomistajat, vaan yritykset juridisina henkilöinä. Natsi-Saksan keskitys- ja tuhoamisleireillä orjatyövoimaa käyttäneet yritykset olivat itsenäisiä toimijoita ja siten historian kauheuksien pitäisi varjostaa niiden mainetta yhä.
Sodan jälkeen yrityksiltä vaaditut vahingonkorvaukset jäivät mitättömän pieniksi.
Ajatus yrityksistä jonkinlaisina kollektiivisina olijoina on kiehtova ja puhe vastuullisesta yritystoiminnasta muodikasta. Historian painolasti on raskas. Esimerkiksi siirtomaiden kolonisaatiota ja Afrikasta Amerikkaan suuntautunutta orjakauppaa eivät toteuttaneet valtiot, vaan Euroopan pörsseissä noteeratut osakeyhtiöt yksityisarmeijoineen.
Ehkä rohkaisevana voidaan pitää sitä, että Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa esimerkiksi Piilaakson suuryritykset asettuivat selkeästi demokratian puolelle.
Näytelmän ajankohtaisuutta korosti myös Tarja Simonen lavastus. Näyttämön ilmatilan täyttäneet kaasupalot toivat mieleen some-todellisuuden, jossa me itse kukin elämme omissa samanmielisten kuplissa. Kuvaavaa oli myös kohtaus, jossa näytelmän Hitler paasasi omia höyrähtäneitä rotuoppejaan ja hänen uskollinen palvelijansa Blondi kirjoitti niitä sosiaaliseen mediaan läppärillä, jonka kantta koristi hakaristitunnus.
Baranin näytelmä vakuutti ainakin minut siitä, että Weimarin tasavallassa valtaa tavoitelleet kansallissosialistit olivat pesunkestäviä populisteja. Näytteeksi tästä Lilja lauloi puolueohjelmajenkan. Sanoitus oli otteita vuonna 1920 nimensä Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi muuttaneen puolueen puolueohjelmasta, jossa vaadittiin muun muassa suuryritysten kansallistamista ja suurten tavaratalojen kunnallistamista.
Kaikupohjaa suuren yleisön keskuudessa Hitlerin antisemitismille antoi Itä-Euroopasta Keski-Eurooppaan suuntautunut pakolaisvirta. Venäjältä ja Venäjän miehittämästä Puolasta pakeni joukoittain ihmisiä Keski-Eurooppaan Tsaarin poliittisista syistä 1800-luvun lopulla käynnistämiä juutalaisvainoja. Köyhiin ja kielitaidottomin maahanmuuttajiin suhtauduttiin vihamielisesti ja Venäjän salaisen poliisin Ohranan sepittämä salaliittoteoria Siionin viisaiden pöytäkirjoista kelpasi Hitlerille sellaisenaan todisteeksi juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelmista.
Valtaan päästyään Hitler poisti Weimarin tasavallan perustuslaissa taatut ihmisoikeudet, korvasi demokratian diktatuurilla ja tuhosi ammattiyhdistysliikkeen. Näytelmän (!) Hitler tavoittelee yhteiskuntaa, jossa jokainen yrittäjä voi olla oman yrityksensä führer.
Baranin satiirisen piikin kohdetta ei tarvinnut hirveästi arvailla.
Näytelmän Hitler kuvaa itseään Euroopan parhaaksi näyttelijäksi ja kirjailijaksi, jonka kirjan painoslukujen kanssa kukaan aikalainen ei pystynyt kilpailemaan. Hitler oli intohimoinen wagneristi, joka ammensi vaikutteita omaan nyrjähtäneeseen ideologiaansa muun muassa Arthur Schopenhauerin filosofiasta.
Baranin näytelmän keskeisiä aiheita on sivistyneistön suhde väkivaltaisiin, harvainvaltaa ajaviin ideologioihin. Koulutetulla eliitillä on ikävä taipumus aika ajoin, kun ”ajanhenki” on otollinen, hurahtaa tällaisiin aatteisiin. Hitlerin natseilla ja Italian diktaattori Benito Mussolinin fasisteilla oli ennen toista maailmansotaa pilvin pimein ihailijoita ja kannattaja myös Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltain eliitin keskuudessa.
Kontrastia näytelmän teemoille antoi siihen valittu musiikki. Tallenteessa Niina Ranta soitti esityksen aikana viisi Karlheinz Stockhausenin pianokappaletta. Stockhausenin mielenterveysongelmista kärsinyt äiti oli yksi natsien rotuhygieniaohjelman uhreista. Nuorena lähes kaikkien ikäistensä tavoin Hitler-Jugendiin kuuluneesta Stockhausenista kehittyi sodan jälkeen yksi 1900-luvun merkittävimmistä ja kiistellyimmistä säveltäjistä.
Rannan soitto kertoi meille katsojille, että Stockhausenin musiikki on kaikkea sitä, mitä fasismi ja populismi eivät ole. Stockhausenin musiikin oli johdatus perimmäisten kysymysten äärelle.
Tietenkin mukana oli myös Richard Wagnerin musiikkia, johon Hitlerin rajaton ihailu on heittänyt aina meidän päiviimme asti synkän varjona. Tosin Wagnerin omat hölmöt puheet hänen elinaikanaan eivät ole olleet omiaan himmentämään tätä varjoa.
Jo tämän arvostelun pituus kertoo, tai ainakin yrittää kertoa, millainen runsaudensarvi Baranin näytelmä on tarkkaavaiselle katsojalle. Ja kaikki tämä on tiivistetty vain puoli toista tuntia kestäväksi huikeaksi teatteriesitykseksi, jossa ajatellusta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, upeasta näyttelijäntyöstä ja hienosta ylöspanosta kasvaa jotakin vielä osiaankin suurempaa.
Hitlerin ja Blondin taltiointi on loistotyötä. Ainakin minut myös ruudun kautta välitetty esitys otti pihteihinsä todella lujaa. Taltioinnin voi edelleen katsoa keikala.fi sivuston kautta, jossa se on nähtävissä ainakin heinäkuun loppuun asti.
Hitler ja Blondi
Taltiointi Tampereen Työväen Teatterin esityksestä. Taltiointi on katsottavissa keikalla.fi palvelun kautta 31.7. asti
Käsikirjoitus ja ohjaus Michael Baran
Lavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Kyösti Kallio
Äänet, dj-materiaali Juhani Nuorvala ja Juhani Liimatainen
Tuottaja Heidi Kollanus
Näyttämöllä Seela Sella, Verneri Lilja ja Niina Ranta
