Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja Lappeenrannassa työhän oli tarttunut unelmatiimi – Ennusmerkeissä oli tavoiteltu kuuta taivaalta ja onnistuttu siinä – Upea toteutus teki näyttämön neljännen seinän näkyväksi

Mikhail Durnekovin monitasoinen teksti sai visuaalisen vastineensa Pavel Semchenkon ja Aniisia Kronidovat videotaiteessa ja Ksenia Peretrukhinan lavastuksessa. Kuvassa upeasti näytellyt Anna-Kaisa Makkonen. Kuva © Aki Loponen

Olen vaikuttunut! Lappeenrannan kaupunginteatterin Ennusmerkkejä oli teatteria, jossa loistelias kirjallinen perinne, elokuvan traditiot, moderni videotaide ja huikea näyttelijäntyö muodostivat kokonaisuuden, joka oli vaikuttavuudessaan ja ilmaisuvoimassaan kuin taikuutta. Ennusmerkkejä oli teatteria, jossa näyttämön näkymätön neljäs seinä muuttui näkyväksi.

Me pääsimme katsomaan mustan laatikon sisään. Siihen outoon maailmaan, pimeyden ytimeen, joka sijaitsee meidän itse kunkin korvien välissä. Me olemme outoja ja yritämme elää elämää, joka tavallisuuden kulissian takana on luvalla sanottuna vähintäänkin omituista.

”Kaikkea, mitä pidetään normaalina, osoittautuu aina syvästi perverssiksi.”

Yhden 12 episodista aloittanut sitaatti on espanjalaiselta elokuvaohjaajalta Pedro Almodóvarilta.

Jokainen episodi alkoi tällaisella kuuluisan taiteilijan, filosofin tai valtiomiehen sitaatilla. Ensimmäisen episodin aloitti sitaatillaan John Lennon, joka kertoo anekdootissa havahtuneensa jo teinikäisenä siihen, että hullut johtavat maailmaa.

”Se on pohjimmiltaan sama ajatus, jota olen yrittänyt ilmaista koko ajan. Nyt voin sanoa sen näin: mielestäni meitä hallitsevat hullut, jotka tavoittelevat järjettömiä päämääriä”.

Lennonin anekdootti oli päivätty hulluun vuoteen 1968, mutta nuoruuttaan hän eli karulla 50-luvulla.

Jussi Johnsson on tavattoman monipuolinen näyttelijä, jonka persoonallinen tapa olla näyttämöllä teki jälleen vaikutuksen. Kuva on episodista ”Miten lopettaa nopeasti tupakointi”. Se oli otsikoitu Rainer Werner Fassbinderin fraasilla: ”Jokainen tappaa sen, mitä rakastaa.” Kuva © Aki Loponen

Ennusmerkkejä kommentoi roolihenkilöidensä kautta ajan ilmiöitä taiteesta politiikkaan tunnerekisterin koko skaalalla. Ohjaaja Kamran Shahmardan kirjoittaa käsiohjelmassa siitä, miten näytelmä on samalla tutkimusmatka taiteen ilmaisumuotoihin ja niiden vuorovaikutukseen, erityisesti 1900-luvun merkittävimpien liikkeiden – neorealismin, surrealismin ja Ranskan uuden aallon – kanssa.

Käsikirjoittaja Mikhail Durnenkovin pienoisnovelleja yhdistävä ja kantava ajatus oli kiteytetty filosofi Bertrand Russellin aforismiin.

”Ongelmien perussyy on se, että nykymaailmassa tyhmät ovat vuorenvarmoja, kun taas älykkäät täynnä epäilyä.”

Yhteen lauseeseen on siinä kiteytetty osuva ja täsmällinen kuvaus siitä maailmasta, jonka sosiaalinen media on luonut ympärillemme. Sosiaalisen media tuhovoima ei ole siten mikään täysin uusi ja yllättävä ilmiö, vaan vuonna 1970 kuollut englantilainen matemaatikko ja filosofi Russell pystyi jo vuosia ennen internetin yleistymistä näkemään, mikä on natsien ja stalinistien luomien tuhoisien propagandakoneistojen seuraava kehitysaste.

Ajan ennusmerkkejä on se, että elämme kasvavan kauhun vallassa. Kirjailija Mihail Šiškin on kiteyttänyt tämän pelon ytimen toteamalla, että maailma on siirtynyt sodan jälkeisestä ajasta sotaa edeltävään aikaan.

Russellin aforismi aloitti episodin, jonka otsikoksi tekijät olivat laittaneen Uutisia. Todennäköisesti yhä useampi meistä kääntää kanavaa, kun vuorossa ovat uutiset. Ne ovat kaikki nykyään hiton huonoja. Lars von Trierin sanoin: ”Voi, jospa halu nähdä olisi yhtä vahva kuin halu olla näkemättä!”

Episodissa ”Käden ulottuvilla” siteerattiin Lars von Trieriä. ”Voi, jospa halu nähdä olisi yhtä vahva kuin halu olla näkemättä.” Kuva © Aki Loponen

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Ennusmerkkejä ohjatessaan Shahmardan on saanut ympärilleen oikean unelmajoukkueen. Häntä ja näytelmäkirjailija Durnenkovia, lavastaja Ksenia Peretrukhinaa ja videotaiteilija Pavel Semchenkoa yhdistää maanpakolaisuus. Shahmardan muutti Suomeen ja Imatralle 90-luvulla Azerbaidžanin ja Armenian välillä käydyn Vuoristo-Karabahin sodan aikana. Durnenkov, Peretruhkhina ja Semchenko pakenivat Venäjältä viranomaisten vainoa vuonna 2022 arvosteltuaan Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa.

Tunnen maailmankirjallisuutta luokattoman huonosti, mutta jotenkin Durnenkovin hyvin tarkkanäköinen ja tavallaan myös hellämielinen satiiri toi jälleen mieleen Nikolai Gogolin. Esimerkiksi Ennusmerkkien yhdessä tragikoomisessa tarinassa onnettomuudekseen maailmankuulun konserttipianisti tyttäreksi syntynyt nainen päätti lopulta kostaa äidilleen ulostamalla tämän flyygeliin.

Durnenkovin yhteistyö suomalaisten teattereiden kanssa on maahanmuuton jälkeen sujunut ilmeisen hyvin. Itse olen nähnyt kaksi Suomessa toteutettua Durnenkovin näytelmän kantaesitystä. Ensimmäinen niistä oli Espoon teatterin yhdessä Klockriketeaternin kanssa toteuttama faabeli Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa ja toinen Teatteri Avoimien Ovien Talvisota.

Molemmat tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Shahmardan on valmistunut Moskovat maineikkaasta elokuvainstituutista ohjaajaksi. Lapsena Azerbaidžanissa syntynyt Shahmardan näytteli useissa elokuvissa. Ei siis ihme, että myös Ennusmerkkien toteutus oli hyvässä mielessä hyvin elokuvamainen aivan viimeistä piirtoa myöten.

Varmasti Shahmardanin rakkaus elokuvaan näkyi myös siinä, että elokuvan suuret nimet olivat vahvasti mukana näytelmässä. Aforismejaan pääsivät esittelemään Almodóvarin ohella sellaiset kaikkien tuntemat ohjaajasuuruudet kuin Rainer Werner Fassbinder, Aki Kaurismäki, Lars von Trier, Francois Truffaut, Jim Jarmusch, Federico Fellini, Alfred Hitchcock ja David Lynch.

Ehkä Ennusmerkkejä oli tämän ajan lapsi myös siinä, että näiden suurten taiteilijoiden ja älykköjen joukkoon ei nyt mahtunut yhtään naista.  

Esityksen visuaalinen loisto ja samalla aivan poikkeuksellinen dramaturginen, moniulotteinen syvyys syntyi Peretrukhinan lavastuksesta sekä Semchenkon ja Aniisia Kronidovan videosuunnittelusta. Näyttämökuvat olivat todella vaikuttavia ja herättivät ainakin minussa ajatuksia teatteritaiteen olemuksesta. Ja tietenkin myös siitä esteettisestä todellisuudesta, jossa me elämme. Todellisuudesta, jota hallitsevat tasoilla liikkuvat kuvat.

Helsingin Sanomien haastattelussa Durnenkov kertoo aloittaneensa ruotsin opiskelun. Se lupaa kissanpäiviä jo nyt teatteri terävintä avantgardea usein edustavalla ruotsinkieliselle teatterille.

Ennusmerkkien vahvuuksiin kuului Anni Lappelan käännös. Lappelan käännöksessä käyttämä suomen kieli antoi tukevan pohjan näyttelijäntyölle. Ole varma, että Jussi Johnsson, Jarno Kolehmainen ja Anna-Kaisa Makkonen muistavat meidän katsojein tavoin upeat roolityönsä pitkään. Tulkinnat olivat todella vaikuttavia.

Ennusmerkkejä on teatteritaiteen merkkiteos. Sille on helppo veikata ilmiömäistä menestystä teatterifestivaaleilla. Toivottavasti Lappeenrannan kaupunginteatterilla on nykyisinä taloudellisesti hyvin ahtaina aikoina resursseja lähettää tämän mestariteos maailmalle.

Ennusmerkkejä

Esitys Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 15.1.2025

Käsikirjoitus Mikhail Durnenkov

Ohjaus Kamran Shahmardan

Käännös Anni Lappela

Lavastus ja pukusuunnittelu Ksenia Peretrukhina

Videosuunnittelu Pavel Semchenko ja Aniisia Kronidova

Kampaukset ja maskeeraukset Pinja Ruokolainen

Valosuunnittelu Antti Helminen

Näyttelijät Jussi Johnsson, Jarno Kolehmainen ja Anna-Kaisa Makkonen

Aloitus suoraan huipulta

Natalia Shamina, Maksim Isaev ja Pavel Semchenko Teatteri Imatran lauteilla. Kuva Tuuli Anne Parikka
Natalia Shamina, Maksim Isaev ja Pavel Semchenko Teatteri Imatran lauteilla. Kuva Tuuli Anne Parikka

Pietarilaisen AKHE Groupin White Cabin on hypnoottisen vaikuttava visuaalinen vyörytys, joka yksinkertaisesti vangitsee katsojan mielen ja kehon.

Ryhmä haastaa yleisönsä. Voidaanko vaikuttava esitys suunnata suoraan katsojan alitajuntaan? Syntyykö taideteoksen tekijän ja katsojan välille sanaton vuorovaikutusta tässä ja nyt? Esityksen jälkeen tekee mieli vastata kyllä! Kyllä voidaan!

AKHE Groupin esitys Teatteri Imatran näyttämöllä oli upea kokemus. Se oli elämys, joka jää askarruttamaan mieltä ehkä jopa vuosiksi eteenpäin. Se oli jonkinlainen peruskokemus. Tämänvuotinen Mustan ja valkoisen teatterifestivaali ei olisi voinut enää komeammin alkaa. Nyt lähdettiin liikkeelle suoraan huipulta

Festivaalin käsiohjelmassa AKHE Groupin esitystä kuvataan kaaosteatteriksi. Se on ihan kuvaava käsite. Jos Imatralla olisi parhaillaan menossa kansainvälinen kuvataiteen näyttely, käsiohjelmassa puhuttaisiin varmasti performanssista.

Monien mielestä kuvataitteen ja teatterin ilmaisua yhdistävä performanssi on kasvanut omaksi taiteenlajikseen. Sen juuret ovat joka tapauksessa kuvataiteessa ja performanssin tekijät ovat aloittaneen yleensä taiteilijauransa kuvataiteilijoina.  

AKHE Group on perustettu jo vuonna 1989, siis ennen Neuvostoliiton lopullista kaatumista. Ryhmä julistautui jo tuolloin riippumattomaksi, eikä ilmiselvästi ole kumartanut auktoriteetteja sen jälkeenkään.  Ainakin Imatralla esitetty White Cabin on tinkimätön esitys, jota eivät kahlitse edes esittävän taiteen (lue teatterin) kirjoittamattomat säännöt.

Teatterin kielellä White Cabin on mustanpuhuva komedia viininhuuruisesta taiteilijaelämästä. Kuvataiteen tulkitsijana katsojalla on myös täysi vapaus nähdä esitystä kannanotoksi. Esityksen alussa nainen (Natalia Shamina) ristiinnaulitaan noin symbolisessa mielessä tai itse asiassa suorastaan pelottavan konkreettisestikin ja vähän myöhemmin hänet jätetään yksin vääntämään kättä naisia yhteiskunnassa sortavien rakenteiden kanssa.

Venäjällä riittää juoppoja miehiä ja heissä riittää yhdelle jos toisellekin naiselle ristiä kannettavaksi.

Ei siis hme, jos tarinan ja kuvan symbolinen nainen lopulta kylpee maidossa puhdistuakseen ja vapautuakseen tästä kaikesta.

Mutta ei siinä tietenkään kaikki. Esityksen sisäisessä universumissa riittää syvyyttä ja leveyttä. Se koskettelee juuri niitä tajunnan tasoja, joita on vaikea tai suorastaan mahdoton ilmaista sanoilla. Ryhmän esityksessä on jotakin syvästi inhimillistä ja koskettavaa.

Performanssiksi White Cabin esitys on helppo tulkita myös siksi, että esitykselle ei ole nimetty ohjaajaa. Ryhmä on luonut itse myös esityksen vaikuttavan äänimaailman. Esityksen musiikin tekijäksi on merkitty Nick Sudnik.  Äänitekniikasta vastaa Andrei Sizintzev ja valaistuksen on suunnitellut Vadim Gololobov.

Ryhmän verkkosivujen mukaan siihen kuuluvat tällä hetkellä Sizintzevin ja Gololobovin lisäksi Maksim Isaev, Pavel Semchenko, Yana Tumina, ja Nikolai Soudnik. Lauteilla heistä olivat Natalia Shaminan ohella Semchenko ja Isaev.

Ryhmä on kiertänyt jo vuosia maailman teatteri ja taidefestivaaleja ja edustaa todennäköisesti performanssitaiteen terävintä kärkeä koko maailmassa. Toukokuun loppupuolella Pietariin matkustajien kannattaa laittaa ryhmän verkkosivut muistiin. Ryhmä esiintyy Pietarissa 24 – 25. ja 31. toukokuuta.