Avainsana: Ria Kataja

Juha Jokela osaa ensemblensä kanssa kertoa tarinoita – Dosentit kuvasi yliopistouudistuksesta alkanutta kriisiä akateemisessa maailmassa – hyvin ilmaisuvoimainen näytelmä avasi monta ikkunaa meitä ympäröivään todellisuuteen

Dosenttien ylöspano oli komea. Kuva on kohtauksesta, jossa näytelmän sosiaalipsykologian professori Johanna Virtanen (Ria Kataja) keskusteli rakastettunsa, bulgaarialaisen psykologian professorin Marina Donkovan (Snezhina Petrova) kanssa WhatsAppin välityksellä. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Näin ilmaisuvoimaista teatteria ei ole helppo määritellä. Jos jokin kuvaava määritelmä pitää keksiä, sanoisin, että Juha Jokela tekee teatterijournalismia. Ylen Kulttuuriykkösessä, johon oli kutsuttu Susanna Kuparinen, Jussi Sorjonen ja Jokela keskustelemaan poliittisesta teatterista, Jokela määritteli oman agendansa teatterin suhteen haluksi kertoa tarinoita.

Kansallisteatterin Dosenteissa kuvataan sen roolihenkilöiden kautta vuoden 2010 yliopistouudistuksesta alkanutta kriisiä akateemisessa yhteisössä. Eri vaiheiden kautta näytelmän tematiikka syveni ja laajeni kommentoimaan päivänpolttavaa kysymystä: Miksi argumentaatiossa on jälleen siirrytty voiman käyttöön?

Perjantai-illan esityksen ilmaisuvoimaa ei heikentänyt vähääkään se, että yksi keskeisistä rooleista, Hannu-Pekka Björkmanin rooli näytelmän Eero Henrik Palolana jouduttiin sairastapauksen takia paikkamaan. Eikä näytelmän vangitseva intensiteettiä horjuttanut edes se, että teatterin videotykit tekivät tenän kesken kaiken esityksessä, jonka huikeiden näyttämökuvien estetiikka perustui videoinstallaatioihin.

Roolipaikkauksen teki perjantai-iltana näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Jokela itse.

Käsikirjoitusta tehdessään Jokela on pureutunut akateemiseen maailmaan tieteen omilla keinoilla. Käsiohjelmaan painetussa esseessä Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen professori ja näytelmän toisena dramaturgina toiminut Hanna Suutela kertoo, miten valtavan selvitystyön Jokela on tehnyt käsikirjoituksensa pohjaksi. Pohjatyöhön on kuulunut suuri määrä akateemisen alan ihmisten haastatteluja ja lähes luvuton määrä nyanssien tarkistuksia ja tarkistusten tarkistuksia.

Jokelan ”tutkimuksen” teoreettisen viitekehyksen painavuudesta kertoo jotakin käsiohjelmaan painettu lista lähdeteoksista.

Suutela on ollut yksi haastatelluista ja kirjoittamansa esseen perusteella todella vaikuttunut Jokelan käyttämän metodin tuloksista. Laajan aineistonsa pohjalta Jokela on tehnyt löydöksen, joka oli Suutelan mukaan yllättävä. Jokelan analyysi päätyy siihen, että myös yliopistoissa toiminnan dynamiikka perustuu tunnetiloihin. Tunteet tutkimuksen motiivina ovat Suutelan mukaan yliopistomaailmassa tabu, josta ei keskustella.

Tunnetila, jota Jokela ensemblensä kanssa esityksessä kuvasi, oli loukkaantuminen. Yliopistoväellä on myös vahvat perusteet tuntea itsensä loukatuksi. Yliopistouudistuksen myötä yliopistoihin ajettiin sisään yritysmaailmasta kopioituja hallintomalleja ja ennen akateemisesta vapaudesta nauttineista dosenteista tehtiin alaisia. Perustuslaissa turvattu yliopistojen autonomia lisääntyi yliopistojen johtajien osalta, mutta työntekijöistä tehtiin alamaisia.

Juha Jokela on käsikirjoituksessa käyttänyt kielen vivahteita todella taitavasti. Yliopiston uuden rehtorin Leena Helander-Koskelan (Maria Kuusiluoma) ja Virtasen (Ria Kataja) väliset kohtaamiset olivat näytelmässä myrkyllisyydessään todellisia sofistikoituneen vittuilun mestariteoksia. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Näytelmän sosiologian professori Johanna Virtasen (Ria Kataja) ja yliopiston rehtorin uutta hallintomallia toteuttavan Leena Helander-Koskelan (Maria Kuusiluoma) toisiaan kohtaan tuntema antipatia tuodaan näyttämölle kohtauksessa, jossa roolihenkilöt käyvät akateemisen sivistyneellä kielellä puistattavan myrkyllisen keskustelun. Seuraavassa kohtaamisessa Virtanen maksoi kalavelkoja ehdottamalla ratkaisuksi kiistaan sen, että Helander-Koskela eroaa rehtorin tehtävästä.

Näytelmän Virtanen on Jokelan tavoin kerännyt laajan sosiologisen aineiston yliopistonsa henkisestä tilasta. Tutkimusprojektissa hän pyytää avukseen entisen oppilaansa ja nykyisen akateemisen pätkätyöntekijän Fiona Eskolan (Marja Salo).

Eskolan mukaan uusi uljas yliopisto muistuttaa 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa eläneen englantilaisen filosofin ja yhteiskunnallisen vaikuttajan Jeremy Benthamin kehittämää panoptikonia, vankilaa, jossa väärintekijöitä ojennetaan oikealle tielle jatkuvalla, näkymättömällä tarkkailulla. Virtanen puolestaan rinnasti julkaisemassaan esseessä yliopistouudistuksen Venäjän vallan aikaisiin sortokausiin.

Jokela käyttää näytelmässä taitavasti kielen vivahteita. Rintamalinjat tieteellisen tutkimuksen merkityksestä ja tarkoituksesta kulkevat akateemisen maailman sisällä. Vastakkain ovat myös kaksi erilaista tapaa argumentoida. On mahdollisimman suureen tarkkuuteen keskittyvä akateeminen kieli ja sen vastakohtana mahdollisimman suurta vaikuttavuutta tavoitteleva konsulttien jargon.

Näytelmään sijoitetut näytteet konsulttien puppusanageneraattorin tuotoksista naurattivat, mutta eivät tietenkään muuta miksikään sitä tosiasiaa, että molemmilla puolin joukkoja johtavat tässä kielipelissä tohtorikoulutetut mielipidevaikuttajat. Olen itse törmännyt urallani esimerkiksi teknillisen yliopiston professoriin, jonka mielestä fysiikan perustutkimusta ei oikeastaan enää tarvita, koska kaikki oleellinen ja tarpeellinen tieto on jo olemassa.

Näytelmän Virtanen ja Eskola joutuvat heidän tutkimuksensa julkistamisen jälkeen sosiaalisessa mediassa valtavan paskamyrskyn keskelle. Hyvä kysymys oli tässä vaiheessa, miksi kuivan akateemisella kiellä kirjoitettu yliopiston sisäistä todellisuutta käsittelevä tutkimus herättää näin voimakasta vihaa?

Vastauksen Jokela kertoi tähän kysymykseen jo näytelmän muodolla. Koronaepidemian aikana ei ole voinut välttyä huomaamasta, että hallituksen ministerien ohella myös suuri osa julkisuudessa esiintyneistä asiantuntijoista ja hallintoalansa johtavista virkamiehistä on korkeasti koulutettuja naisia. Näytelmässä Katajan näyttelemä Virtanen nousee kateederille puolustamaan tieteen vapautta ja yliopistojen autonomiaa.

Kaikki henkistä väkivaltaa sosiaalisessa mediassa harjoittavat miehet eivät suinkaan ole yhteiskunnan sivuraiteille ajautuneita reppanoita. Korkein oikeus on tuoreella tuomiollaan tuominnut dosentti Johan Bäckmanin ehdolliseen vankeuteen toimittaja Jessikka Aron vainoamisesta. Eikä Bäckman todennäköisesti ole ainoa, vaan olen varma, että huomattavan suuri osa somen vihakirjoitusten tekijöistä on hyvissä yhteiskunnallisissa asemissa olevia miehiä.

Jokelan kirjoittamat ja näyttelijöiden upeasti näyttelemät roolihahmot olivat psykologisesti tarkkanäköisiä ja sellaisina hyvin uskottavia. Näytelmän yhteiskunnallisen tiedekunnan dekaani Mikko Heinilä (Tommi Korpela) luovi kahden voimakastahtoisen naisen, Virtasen ja Helander-Koskelan välillä tavalla, joka sai ainakin minut tuntemaan katsomossa tämän roolihahmon puolesta sekä myötätuntoa että myötähäpeää.

Johanna Virtasen ex-aviomies ja nuoruuden rakkaus, käytännöllisen filosofian professori Eero Henrik Palola (Juha Jokela) oli näytelmässä riisuttu kokonaan aseista. Työssään leipääntynyt tai loppuunpalanut Palola ei ollut pystynyt julkaisemaan kymmeneen vuoteen mitään ja pelastaakseen saneerausuhan alla olevan työpaikkansa, hän joutui anelemaan apua entiseltä vaimoltaan.

Uusia ulottuvuuksia näytelmässä avautui alinomaa myös pienten yksityiskohtien kautta. Tällainen yksityiskohta oli esimerkiksi Virtasen ja Eero Henrik Palolan pojan Aapo Palolan (Otto Rokka) kamera, jolla hän halusi alinomaa kuvata äitiään heidän kohtaamistensa aikana. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Näytelmän Palola oli opiskelujaan aloittaneen nuoren Virtasen idoli. Eroon päättyneen avioliiton lisäksi heitä yhdisti tarinassa yhteinen lapsi, äitinsä luona asuva abiturentti poika. Avioeronsa jälkeen Virtanen on luonut rakkaussuhteen toiseen naiseen, bulgarialaiseen psykologian professoriin Marina Donkovaan (Snezhina Petrova).

Myös Virtasen ja Eskolan välillä kipinöi. Virtanen teettää Eskolalla palkatta yhteiseen tutkimukseen liittyviä töitä. Näissä kohtauksissa akateemisen maailman valtarakenteet tulivat esiin alastomimmillaan. Virtasella on kuukausipalkka ja turvattu asema. Eskola sinnittelee apurahojen turvin määräaikaisissa tutkimusprojekteissa ja opetustehtävissä. Akateemiselle alalle ryhtyvät tutkijat jakavat Suomessa usein monen taiteilijan kohtalon. Kutsumus ja omat valinnat voivat johtaa elinikäiseen köyhyyteen.

Äidin ja pojan kautta Jokela työryhmineen kurkotti myös tulevaisuuteen. Pojalle äiti on läsnä pikemminkin kuvien kuin sanojen kautta. Yhdessä avainkohtauksessa äiti löytää pojan lainaaman kirjan, joka käsittelee evoluutiopsykologiaa. Äiti joutuu perustelemaan pojalleen, miksi tämä tieteenala on humanisteille kauhistus tai ainakin vieroksunnan kohde.

Tällä yksityiskohdalla Jokela onnistui avaamaan jälleen uuden näkökulman tieteen vapautta koskevaan keskusteluun. Evoluutiopsykologia ei sinänsä kauhistuta humanististen tieteiden tekijöitä, vaikka siinä lähtökohta on se, että ihminen on yksi eläinlaji eläinlajien joukossa. Pelkojen takana kummittelee haamu, länsimaisen tieteen ehkä suurin häpeätahra, eugeniikka, jota vielä viimevuosisadalla pidettiin vakavasti otettavana tieteenalana ja jonka soveltaminen johti hirmutekoihin.

Näytelmässä mainituista filosofeista Michel Foucault, Ludwig Wittgenstein ja Jürgen Habermas ovat varmasti tuttuja nimiä jokaiselle, joka on joskus harhautunut jonkin yliopiston pyöröovista sisään. Dosenteissa Jokelan löytöihin kuuluvat ranskalainen filosofi ja mystikko Simon Weil ja ennen muuta belgialainen filosofi ja politiikan teoreetikko Chantal Mouffe.

Weililtä Jokela on ottanut näytelmään tämän jutun alussa mainitun käsitteen voima ja Mouffelta käsitteen dissensus.

Mouffen keskeisiä ajatuksia on agonistinen demokratia, joka perustuu avoimeen kiistelyyn. Konsensus on hänen ajattelussaan tukahduttamista, jonka aiheuttamat paineet ennemmin tai myöhemmin johtavat mellakkaan. Kaikupohjaa Mouffen ajattelulle on helppo löytää vaikkapa parhaillaan eri puolilla maailmaa käynnissä olevista Convoy-mielenosoituksista.

Vastaväite Mouffen ajatukselle avoimeen kiistelyyn perustuvasta demokratiasta on Weilin käsitys voimasta argumentaatiossa. Dosenteissa Virtasta ei uhata potkuilla, mutta hänen työparinsa Eskola eristetään yliopiston johdon toimesta yhteisöstä. Töitä ei enää tipu riitelijälle. Myös Virtanen pakkaa kuitenkin laukkunsa ja lähtee professoriksi ulkomaille.

Dosenttien ylöspano oli upea. Tarinan kannalta keskeisissä näyttämökuvissa näyttämölle luotiin videoiden, valojen ja lavasteiden avulla illuusio Kansalliskirjaston interiööri. Näyttämökuva ei ollut yksi yhteen, vaan sen tarkoituksena oli ehkä luoda meille katsojille illuusio esimerkiksi siitä, millainen on Benhamin ajatus panoptikonista. Benhamin ajatusten pohjalta suunnitellussa kirjastossa kaikkia kävijöitä voidaan tarkkailla yhdestä pisteestä.

Nadja Räikän, Tuuli Kyttälän, Timo Terävän ja Kati Lukan hieno skenografia huipentui todella vaikuttaviin näyttämökuviin, jossa näytelmän Virtasen henkistä tilaa, mielen murtumista paineen alla kuvattiin pelkästään visuaalisin keinoin.

Jokelan johtaman ensemblen tekemä teatteri on ajateltua, älykästä ja tavattoman kiinnostavaa. Se on lujasti kiinni ajassa ja kertoo siitä todellisuudesta, jossa otsaan tulee kuhmu, kun sen lyö ovenpieleen ja mieli järkkyy, kun sitä järkytetään.

Dosentin näyttelijöistä Kataja ja Korpela olivat mukana jo Jokelan Espoon kaupunginteatterille vuonna 2010 kirjoittamassa ja ohjamassa Esitystaloudessa. Kataja oli Jokelan luottonäyttelijä myös muun muassa Jokelan Kansallisteatterille ohjaamassa Keuhkoissa. Jokela ja Kataja ovat olleet työparina tekemässä myös Ylen huippusuosittua kuunnelmaa Eerika Rantasen tähänastinen elämä.

Dosentit

Esitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 18.2.2022

Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela

Lavastus Kati Lukka

Valosuunnittelu Nadja Räikkä

Musiikki ja äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä

Videosuunnittelu Timo Teräväinen

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Dramaturgit Minna Leino ja Hanna Suutela

Rooleissa Ria Kataja, Marja Salo, Tommi Korpela, Juha Jokela, Maria Kuusiluoma, Otto Rokka

Video ja äänirooleissa Snezhina Petrova, Anna Poijärvi

Juha Jokelan Esitystalous on lujasti kiinni siinä todellisuudessa, jossa päähän tulee kuhmu, kun sen lyö ovenpieleen – briljantti teksti antaa näyttelijöille tilaisuuden ja tilaa huikeaan toteutukseen

Ria Katajan upeasti näyttelemä Karoliina pääsee heiluttelemaan tahtipuikkoa Radio Stagen toimituksessa, kun kun mediayhtiö määrittelee omistamalleen kanavalle uuden soudin. Karoliinaan henkilöityy käynnissä oleva suuri muutos. Juha Jokela kuvaa tätä muutosta tavalla, jossa ei ole arvolatausta. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri

Espoon kaupunginteatterin Esitystalous 3 – Radio on teatteria älyköille. Sama pätee koko Juha Jokelan Esitystalous trilogiaan. Jokela vetoaa katsojan järkeen. Tunne-elämys tulee vasta oivalluksen kautta.

Jokelan näytelmistä on vaikea kirjoittaa. Jokela käyttää kieltä niin mestarillisesti, että kaikki mitä yrittän hänen näytelmästään sanoa näyttää kokoelmalta latteuksia. Jokelan lauseet ovat arkisia, herkän runollisia, hyvin syvällisiä ja aina myös informatiivisia.

Tätä kaikkea ei tietenkään ole ahdettu yhteen lauseeseen. Oleellista on se, että Jokela kirjoittaa aidon moniäänisesti. Teatterissa tätä eroa ei aina tunnista, koska jokaista kirjoitettua roolia tulkitsee elävä ihminen. Espoon kaupunginteatterin näyttämöllä se kuitenkin kuului ja tuntui.

Ainakin minut esitys liimasi penkkiin. Piti keskittyä kunnolla. Silti lähes kolme tuntia kestäneen esityksen jälkeen toivoi, ettei se vielä olisi loppunut.

Tällaista teatterin pitää olla. En oikein tiennyt, pitäisikö langeta loveen Jokelan lahjakkuuden edessä, vai kiemurrella naama kateudesta vihreänä.

Jokelan näytelmä on lujasti kiinni siinä todellisuudessa, jossa päähän tulee kuhmu, kun sen lyö vahingossa ovenpieleen ja ulosottovirasto lähettää ikävää posti, kun pikavippikierre on ehtinyt finaalivaiheeseen. Faktat ovat kunnossa, Esitystalous 3 radio on myös tietopaketti radiosta mediana.

Näytelmän alussa Radio Stagen toimitukseen astuu tämän pienen paikallisradion omistavan mediayhtiön yrityskonsultti ja saneeraaja Marika (Vera Kiiskinen) ja kaikki se, mitä työyhteisössä on jo osattu jo pelätä, muuttuu todellisuudeksi.

Asetelma on tuttu jokaiselle työikäiselle ihmiselle. Jokelan tapa kuvata roolihenkilöidensä reaktioita tähän edessä olevaan muutokseen on juuri sitä todellisuutta, josta tulee kuhmu otsaan.

Kaupallisten radioiden ohjelmavirtatekniikalla pyritään vakuuttamaan kuulijat siitä, ettei mikään muutu, tuutista tulee aina sitä samaa, avasi sen mihin vuorokaudenaikaan tahansa.

Silti näytelmä kuvasi hyvin osuvasti ja monitasoisesti juuri sitä jatkuvien muutosten virtaa, jossa me kaikki elämme. Talouden ja sitä myötä yhteiskunnan rakenteet, asenteet ja ajatukset muuttuvat kiihtyvällä vauhdilla. Eikä vain meidän sosiaalinen todellisuus, vaan myös fyysinen todellisuus, ilmakehä, meret ja maa-alueet ovat kiihtyvän muutoksen tilassa.

”Muutoshirviö henkäilee jo tuolla jossain katonrajassa”, näytelmän nuori radio-dj Mysli (Ylermi Rajamaa) sanoo näytelmässä sattuvasti.

Käsiohjelman esipuheessa Jokela kuvaa niitä suuria muutospaineita, joita mies kohtaa juuri nyt. Käsiohjelman saatesanoissa hän pohtii juuri tätä kysymystä myös hyvin omakohtaisesti.

Jokelan kyvystä moniäänisyyteen kertoo se, että hän on kirjoittanut huikean hienot ja hyvin uskottavat ja upeat roolit Vera Kiiskiselle, Hanna Hakkaraiselle ja Ria Katajalle.

Kiiskinen säkenöi mediayhtiön saneeraajana. Hänen esittämänsä roolihenkilö pyrkii vilpittömästi hyvään ja työntekijöiden kannalta mahdollisimman kivuttomaan lopputulokseen. Yrityskonsultti Marika osaa myös ne hienovaraisen yhteisön manipuloinnin ja yksilöihin kohdistuvan syyllistämisen keinot, joilla orastava muutosvastarinta murretaan.

Kiiskisen ja näytelmän ohjelmapäällikkö Jamin, Martti Suosalon rap-tyylillä toteutettu henkien taisto oli jo silkkaa runoutta. Aivan upeasti toteutettu ja näytelty kohtaus.

Katajaa on Radio Stagen aamujuontaja Karoliina, ihminen joka polskii myötävirtaan muutoksen vuoksessa. Karoliina kantaa huolta oman vatsansa hyvinvoinnista, mutta kieltäytyy johdonmukaisesti ajattelemasta asioita, joihin hän ei koe voivansa vaikuttaa.

Yrityskonsultti Marikan näkökulmasta Karoliina on uuden ajan ihminen, jolla pitää antaa kanavauudistuksessa sekä valtaa että vastuuta. Karoliina epäröi ensin ottaa tätä valtaa, mutta tarttuu siihen tilaisuuden tullen yhtä häikäilemättömästi kuin urallaan etenevät miehet.

Henna Hakkaraisen näyttelemä uutistoimittaja Tintti on Karoliinan vastakohta, työlleen omistautunut journalisti, joka jaksaa väsymättä tutkia taustoja. Näytelmän Tintti ymmärtää myös hyvin, että Radio Stagen kanavauudistus merkitsee hänen kohdallaan potkuja. Yhtä hyvin hän on myös selvillä siitä, ettei viisikymppisen journalistin ammattitaidolle ole enää maksukykyistä kysyntää.

Jokela pohtii Tintin suulla journalismin asemaa yhteiskunnassa. Näytelmän Tintti kertoo radiokolumnissaan, miten keskustelu tarinan kuolemasta alkoi jo 60-luvulla.

Tintin hahmossa otetaan kantaa totuuden jälkeiseen aikaan. Loppupäätelmä voi olla vaikka se, että totuus ei ole mihinkään kadonnut. Sillä ei vain ole enää mainittavaa kysyntää. Näytelmän Karoliinan tavoin ihmiset eivät käännä selkäänsä todellisuudelle siksi, että se tekee kipeää, vaan siksi, että asioihin ei voi vaikuttaa.

Ei ole sattuma, että juuri 60-luvulla ääneen pääsivät ensimmäisen kerran ne, joiden mielestä sodanjälkeisinä kasvun vuosia hallinnut suuri tarina jatkuvasta vaurastumisesta ja ihmiskunnan loistavasta tulevaisuudesta on vailla todellisuuspohjaa. Esimerkiksi biologi Rachel Carsonin kirja Silent Spring ilmestyi vuonna 1962.

Kataja, Hakkarainen ja Kiiskinen näyttelevät upeasti. Mutta aivan pitelemättömiä olivat myös Martti Suosalo, Ylermi Rajamaa, Raimo Grönberg ja Tommi Taurula näytelmän miesrooleissa.

Suosalon ohjelmapäällikkö Jami on perustanut omien ideoidensa pohjalta Radio Stagen. Jami on luomuksensa lempeä ja empaattinen yksinvaltias, mediayrityksen muodostaman työyhteisön sielu. Jamille muutos merkitsee nöyryytystä ja luopumista, eikä hän olisi suomalainen mies tai keski-ikäinen mies ylipäätään, ellei hän menisi henkisesti lukkoon tällaisessa kriisissä.

Se, miten Suosalo teki näyttämöllä näkyväksi tämän roolihahmon sisäisen herkkyyden, oli melkein kuin taikuutta. En tiedä, voiko tuollaista edes näytellä. Kokemus oli ainakin katsomon puolella aika vavahduttava.

Rajamaan näyttelemä nuori dj Mysli ja Grönbergin näyttelemä veteraanijuontaja Eero olivat yhdessä näytelmän toinen toisiaan täydentävä vastinpari. Molempien kohdalla tapa, jolla Jokela on käyttänyt kieltä näiden roolihahmojen luonnostelemiseen, hakee vertaistaan suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa. Molemmissa rooleissa Jokela käyttää hyvin taitavasti ja hauskasti liioittelua tehokeinona.

Ei siis oikeastaan ihme, että Rajamaa että Grönberg tekevät hyvin uskottavat ja huikean hienot roolityöt. Tällaisella kuusikymppisellä katsojalla Grönbergin Eerona lausumat väristykset menivät suoraan selkäytimeen. Rajamaa taas veti anglismeja vilisevät repliikkinsä pyörryttävällä tempolla.

Tommi Taurulan näyttelemällä myyntipäällikkö ja aamujuontaja Arilla oli duunarin rooli tässä ”hipsterien” miehittämässä työyhteisössä.

Yhteiskunnan pirstoutuminen, heimoutuminen ei näy vain ajatuksissa ja asenteissa. Myös ihmisten puhuma kieli muuttuu nopeasti niin, että eri kuplissa elävien on yhä vaikeampi ymmärtää, mitä toinen sanoo. Minun on jo pahasti ikävammaisena tietenkin mahdoton tietää, miten tarkasti Jokela kuvaa tämän päivän nuorten aikuisten käyttämää slangia. Hyvin uskottava Myslin roolihahmo joka tapauksessa oli.

Jokela on mies, joka ei tee lapsiaan hosumalla. Edellinen näytelmä, Esitystalous 2 sai ensi-iltansa Espoon kaupunginteatterissa viisi vuotta sitten.

Käsiohjelmassa Jokela kertoo, että hän teki Esitystalous kolmosen tekstistä ensin äänidemon, kuunnelmaversion, jossa hän itse esitti kaikki roolit.

Kuunnelman muuntaminen näytelmäksi osoittautui Jokelan mukaan yllättävän vaikeaksi tehtäväksi. Kaikki oli äkkiä toisin. Käsiohjelmassa hän antaa ymmärtää, että esitys oli vielä puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa vielä niin sanotusti vaiheessa.

Ehkä siksi esityksen luonnetta korostetaan jopa radioaseman nimessä. Esityksen aikana usein toistettu lause, tämä on teatteria, on varmasti esityksen harjoituksissa käynyt jo vitsistä.

Teatteria Esitystalous 3 – Radio oli, siitä ei ole epäilystäkään. Hienojen näyttelijöiden lisäksi Jokelalla on ohjaajana ollut tukenaan taitava tiimi, jonka käsialaa Esitystalouden skenografia on.

Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa ei ole lainkaan lavastetornia tai nostimia. Itse hieman ihmettelin ensin kohtausten vaihdoissa käytettyjä, kauko-ohjattuja tasoja. Aika pian niiden olemassaolon kuitenkin unohti kokonaan. Teppo Järvisen lavastus toimi siten, kuin sen pitikin.

Radion näkyvin ominaisuus on se, että ketään tai mitään ei näy. Siksi myös Esitystalouden valaistus ja videosuunnittelu ovat olleet vaativia tehtäviä. Heikki Örnin valot ja Timo Teräväisen videot tihensivät esityksen tunnelmaa ja korostivat hienosti näytelmän käännettä, jossa muutoksen aiheuttaman ahdistuksen kuvauksessa siirryttiin omaa työpaikkaa ja uraa koskevista peloista niihin suuriin ongelmiin, jotka aiheuttavat ahdistusta jokaisessa ajattelevassa ihmisessä.

Näytelmässä on mukana sitaatteja, lyhyitä katkelmia yli 30 musiikkikappaleesta. En tiedä, ovatko ”soittolistan” valinnat tehnyt Jokinen. Niin tai näin, äänisuunnittelija Tommi Koskiselle Esitystalous on varmasti ollut haastava tehtävä. Teräväinen on myös onnistunut äänisuunnittelussa hienosti. Volyymit oli säädetty tasolle, joka sopi näytelmän luonteeseen.

Juha Jokelan ja työryhmän radio soi yhä siellä jossakin ajatusten taustalla.

Espoon kaupunginteatteri

Esitystalous 3 – Radio

Teksti ja ohjaus Juha Jokela

Lavastus Teppo Järvinen

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Puvustus Sari Suominen ja Noora Salmi

Valosuunnittelu Heikki Örn

Videosuunnittelu Timo Teräväinen

Maskeerauksen suunnittelu Mari Vaalasranta

Rooleissa Martti Suosalo, Ylermi Rajamaa, Ria Kataja, Henna Hakkarainen, Tommi Taurula, Raimo Grönberg ja Vera Kiiskinen

Kansallisteatterin Keuhkot salpaa hengityksen kuin äkillinen paniikkikohtaus

Keuhkot04 — Mikko Nousiainen ja Ria Kataja näyttelevät hengästyttävän upeasti Juha Jokelan Kansallisteatteriin ohjaamassa näytelmässä Keuhkot. Kuva Kansallisteatteri/Timo Teräväinen

Kansallisteatterin Keuhkot on todellinen helmi syksyn teatteritarjonnan joukossa. Keuhkot on taideteos, jossa äärimmilleen pelkistetty muoto alleviivaa sisällön painavuutta. Näytelmän kirjoittanut Duncan Macmillan ei ole jättänyt yhtään kiveä kääntämättä, kun hän pohtii roolihenkilöidensä kautta, mitkä ovat meidän mahdollisuutemme tavoitella hyvää elämää, tai pysyä ylipäätään järjissämme yhä pelottavammaksi muuttuvan todellisuuden keskellä.

Taide toimii usein balsamina mielen mustelmille. Kansallisteatterin Keuhkot on tällaista balsamia. Ehkä kaikkein herkimpien meistä kannattaa kuitenkin lukea näytelmän verkosta löytyvä käsiohjelma ja miettiä, mitä oma psyyke kestää.

Kirjailija-ohjaaja Duncan Macmillanin Keuhkoissa ei mässäillä kauheuksilla. Näytelmän tarina kertoo yhdellä tasolla tuiki tavallisen tarinan länsimaista sivistyneistöä edustavan pariskunnan hapuilusta toisensa luo ja rakastamisen vaikeudesta.

Tämän päivän maailmassa ei kuitenkaan voi enää rakentaa kahden valtakuntaa, jossa tietoisuus ympäröivästä todellisuudesta ei rikkoisi sitä illuusiota, joihin meitä ajaa kaksi ihmisen voimakkainta sisäistä pakkoa. Toisaalta me emme voi myöskään mitään elämisen pakolle ja lisääntymisen pakolle, jotka ovat pitäneet meitä lajina hengissä ainakin 75 000 sukupolven ajan.

Keuhkot on näytelmä, joka nostaa pintaan ajatusten ohella myös syvän ahdistuksen. Ehkä tähän viittaa myös näytelmän arvoituksellinen nimi. Käsiohjelmasta löytyvässä haastattelussa Macmillan kertoo kirjoittaneensa koko näytelmän suurin piirtein yhdessä yössä ja sellaiselta loistavan tekstin voima myös tuntui, hengityksen salpaavalta paniikkikohtaukselta.

Suomenkielisen kantaesityksen voimaa lisäsi varmasti se, että näytelmän Kansallisteatterille ohjanneen Juha Jokelan oma käännös on loistava. Juuri näin myös minun tuntemani sivistyneet ihmiset puhuvat.

Näytelmän muodon Macmillan on sanellut jo käsikirjoituksessa. Näytelmän esityksessä ei saa käyttää lavasteita, teatterivaloja rytmittämässä kohtauksia, ei musiikkia tai muita taustaääniä eikä rooliasujen vaihtoja.

Jokelalle on ohjaajana jäänyt työkaluiksi vain henkilöohjaus ja hänen rooleihin valitsemiensa näyttelijöiden näyttelijäntyö.

Todella karismaattinen Ria Kataja on loistava tarinan järjen ja tunteiden ristiaallokossa soutavana ja huopaavana naisena. Mikko Nousiainen jää tarinan miehenä hieman etäisemmäksi hahmoksi ja varmasti aivan tarkoituksella. Näin meille miehille tahtoo käydä voimakkaiden ja älykkäiden naisten kanssa näissä on/off –rakkaussuhteissa.

Katajan ja Nousiaisen näyttelijäntyöstä kasvaa kokonaisuus, jota tekisi melkein mieli suositella parisuhteensa kanssa kipuileville miehille silkkana terapiana. Tosin sillä varauksella, että Macmillanin näytelmä voi pysyvästi vaurioittaa sitä turvallisuudentunnetta, johon me ankkuroimme haaveet uudesta autosta, ulkomaanmatkoista ja mahtavasta urasta Nesteen palveluksessa.

”En voi tehdä mitään hyvittääkseni sen, että maailma olisi parempi paikka ilman minua”.

Sitaatti on käsiohjelmassa julkaistusta Macmillanin haastattelusta. Kirjailija-ohjaaja perustelee tätä tunnustusta muistuttamalla, että jokainen hyvin voivissa länsimaissa elävä ihminen jättää itsestään raskaan hiilijalanjäljen ja tuhlaa planeettamme hupenevia resursseja.

Ilmastomuutos ei ole mikään tulevaisuuden uhka, vaan me elämme jo sen keskellä. Esimerkiksi Pakistanissa ja Intiassa koettiin viime kesänä ennätyshelteet, jotka vaativat tuhansia kuolonuhreja.

Olosuhteet muuttuvat ihmisen kannalta tappaviksi jos vuorokauden keskilämpötila nousee yli 35 asteen ja ilman suhteellinen kosteus lähelle sataa prosenttia. Ensimmäisinä kuolevat köyhät vanhukset, sairaat ja lapset, joiden perheillä ei ole varaa ilmastointiin.

Mutta jo ennen kuin olosuhteet käyvät täysin sietämättömiksi, me ihmiset muutumme toisiamme kohtaan sietämättömiksi. Esimerkiksi Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan väkivaltaisuudet eivät ole syntyneet ensisijaisesti poliittisista tai uskonnollisista syistä, vaan siksi, että ihmisillä on nälkä ja hiki, mutta ei enää mitään toivoa paremmasta.

Ehkä ahdistavin Macmillanin näytelmässä esittämistä havainnoista on se, että humaania, hyväksyttävissä olevaa ratkaisua maailmanlaajuiseen katastrofiin pysäyttämiseksi ei ehkä ole olemassa. Talouskasvu on nostanut sadat ja taas sadat miljoonat ihmiset kurjuudesta siedettävän elintason ja hyvinvoinnin piiriin. Kuka meistä on oikeutettu sanomaan heille, että luopukaa ja kuolkaa pois?

Jos humaaneja ratkaisuja ei ole, vallan ottavat jossain vaiheessa ne, joilla ei ole moraalisia tai eettisiä estoja. Uudet Pol Potit, Mao Zedogit, Hitlerit ja Stalinit ottavat jo ehkä ensiaskeleitaan kohti totaalista valtaa.

Tappohauska komedia, joka hyytää hymyn

Ylermi Rajamaa näyttelee Esitystalous kakkosessa byrokraattien ja bisnemiesten brändityörymään eksynyttä näytelmäkirjailijaa. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri

Politiikasta on tullut teatteria. Tämä meille todistettiin Juha Jokelan ja Espoon kaupunginteatterin terävässä yhteiskuntasatiirissa Esitystalous.

Seuraavaksi pitää tietenkin kysyä, mitä teatterista on tullut tässä mylläkässä?

Tähän kysymykseen Jokelan kirjoittama ja ohjaama, Espoon kaupunginteatterin Esitystalous 2 pyrkii vastamaan. Kysymyksessä ei ole siis yleisömenestykseksi osoittautuneen teatterikappaleen jatko-osa, vaan itsenäinen ja syvälle sukeltava analyysi luovan työn reunaehdoista tämän päivän maailmassa.

Teatteri on illuusiota, sen tekijöiden mielikuvituksen luomaa lumetodellisuutta. Se oleellisin kysymys kuuluu, mitä on tapahtunut sille todellisuudelle, joka alkaa teatterin ovien ulkopuolella?

Entä jos myös se todellisuus, jonka varaan me olemme rakentaneet turvallisuudentunteemme, tulevaisuudensuunnitelmamme ja unelmamme, osoittautuu kuplaksi, silkan toiveajattelun tuotteeksi?

Ei siis ihme, jos Jokelan alter egoa näyttämöllä esittävä näytelmäkirjailija (Ylermi Rajamaa) potee kroonista valkoisen paperin kammoa.

Teema on vahvasti esillä juuri nyt esimerkiksi Jokelan sukupolveen kuuluvien Kristian Smedsin ja Jari Juutisen Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuodessa sekä Smedsin, Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Ryhmäteatterin Jäniksen vuodessa.

Esitystalous 2 on näytelmä, joka pitää ehdottomasti kokea itse. Tuntui kuin sen tarinalla olisi ollut oma tahto, joka alkoi viedä myös katsojan tulkintaa ja tunnetiloja aivan oudoille poluille. Eläydyin esitykseen niin voimakkaasti, että minulta katosi kokonaan ajan taju.

On edelleen vaikea uskoa, että esitys kesti väliaikoineen yli kolme tuntia.

Näytelmä on aivan poskettoman hauska. Hauskuus ei kuitenkaan synny siitä, miten sanotaan, vaan mitä sanotaan. Esitystalous kakkonen on ajoittain hurjaa vauhtia etenevä vyörytys, jonka parissa myös katsojan on syytä kytkeä aivojen turboruuvi päälle.

Näytelmän keskiössä on tarina epäonnistumisesta. Kovasti Juha Jokelan oloinen kirjailija näytelmän minä kutsutaan mukaan brändityöryhmään, jonka tehtävänä on kehittää Espoon kaupungin imagoa ja luoda espoolainen identiteetti. Se on tietenkin jo lähtökohtaisesti mahdoton tehtävä.

Espoo on Jokelalle kuin Suomi pienoiskoossa. Näytelmän henkilöhahmot edustavat Espoon talouselämän ja kunnallishallinnon eliittiä ja sitä peesaavaa keskiluokkaa.

Jokelan kadehdittava, Kansallisteatterin Patriarkasta tuttu tarkkanäköisyys ihmiskuvaajana on jälleen voimissaan. Näytelmän henkilöhahmot ovat niin uskottavia, että katsojalle syntyy illuusio: näinhän se on, tämän täytyy olla suoraan elävästä elämästä lainattua tai ainakin melkein totta.

Näyttämöllä on eräänlainen unelmajoukkue. Martti Suosalo esittää kaupunginjohtaja Kari Happosta ja turkulaista konsulttia OT Toivosta, Ria Kataja yritysjuristi Helena Partasta, Tommi Korpela Sotepa-säätiön toimitusjohtaja Markku Vihuria, Raimo Grönberg Aalto-yliopiston puurakentamisen professori Keijo Sevónia, Tommi Taurula Espoon Bluesin omaa miestä, it-yrittäjä Petri Huhtalaa ja Henna Hakkarainen kaupunginsihteeri Ilona Koskea. Toimittajan ääniroolissa näyttelee Vera Kiiskinen.

Jokelan alter egoa esittää sydämeen käyvällä herkkyydellä myös muusikkona tunnettu Rajamaa.

Tarinan politrukkeihin kuuluvilla hahmoilla on myös käsiohjelmaan kirjattu puoluekanta, mutta sillä ei taida nykypäivänä olla juuri merkitystä. Esitystalouden Espoo ei ole Timo Soinin Espoo.

On sanottu, että Jokela on räätälöinyt roolit näille näyttelijöille, mikä ei ainakaan vähennä tehtävän haastavuutta.

Kolmeen tuntiin mahtuu valtavasti tavaraa. Muistin pohjalta ei kuitenkaan löydy edelleenkään yhtään motivoimattomalta tuntunutta kohtausta tai tarpeettomalta tuntunutta sanaa.

Jokelan alter ego ottaa hengiltä näytelmän unijaksossa yhden luomansa hahmon, Esitystalous ykkösessä ihmisiä kuoliaaksi naurattaneen turkulaiskonsultin. Kohtaus, jossa Turun murretta hirvittävällä vauhdilla posottava OT päästetään viimeisen kerran irti, on jälleen Suosalon bravuuri.

Ehkä riipaisevinta Esitystalous kakkosessa ovat Jokelan huomiot siitä, miten esitystaloudeksi kutsuttu ilmiö on hiipinyt myös ihmissuhteisiin. Oman minän sulautumiseen johtavalle intohimolle ei ole enää tässä maailmassa tilaa. Sen esteeksi nousee tietoisuus oman vartalon pienistä virheistä. Ihmisen vartalo ei enää täytä niitä pakottavaksi standartiksi muodostuneita kauneusihanteita, jotka kuvamanipulaatioon tukeutuva viihdeteollisuus on luonut.

Teppo Järvisen lavastus, Timo Teräväisen videot, Heikki Örnin valot ja Tommi Koskisen äänet luovat yhdessä uutta ja ennen näkemätöntä teatteriestetiikkaa.

Espoon kaupunginteatteri toimii matalassa hallimaisessa tilassa. Näyttämö on keskellä salia ja katsomon penkkirivit nousevat portaittain sen molemmilla puolilla kuin antiikin Kreikan amfiteatterissa ikään.

Kohtausten sisääntulot on usein toteutettu liikkuvien tasojen avulla. Tavaraa on näyttämöllä välillä jopa runsaasti, mutta itse tilaa hallitaan pääsääntöisesti valojen, videoiden ja äänimaailman antamin keinoin. Videoskriininä toimii näyttämön valkoinen lattia.

Lopputulos on toimiva ja ajoittain häkellyttävän kaunis.

Esitystalous kakkonen tarjoaa katsojalleen täydellisyyttä hipovan teatterielämyksen. Minua jäi sen jälkeen kaivelemaan vain se, että Jokelan läpimurtotyö Fundamentalisti jäi aikoinaan näkemättä.