Juha Jokela osaa ensemblensä kanssa kertoa tarinoita – Dosentit kuvasi yliopistouudistuksesta alkanutta kriisiä akateemisessa maailmassa – hyvin ilmaisuvoimainen näytelmä avasi monta ikkunaa meitä ympäröivään todellisuuteen

Dosenttien ylöspano oli komea. Kuva on kohtauksesta, jossa näytelmän sosiaalipsykologian professori Johanna Virtanen (Ria Kataja) keskusteli rakastettunsa, bulgaarialaisen psykologian professorin Marina Donkovan (Snezhina Petrova) kanssa WhatsAppin välityksellä. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Näin ilmaisuvoimaista teatteria ei ole helppo määritellä. Jos jokin kuvaava määritelmä pitää keksiä, sanoisin, että Juha Jokela tekee teatterijournalismia. Ylen Kulttuuriykkösessä, johon oli kutsuttu Susanna Kuparinen, Jussi Sorjonen ja Jokela keskustelemaan poliittisesta teatterista, Jokela määritteli oman agendansa teatterin suhteen haluksi kertoa tarinoita.

Kansallisteatterin Dosenteissa kuvataan sen roolihenkilöiden kautta vuoden 2010 yliopistouudistuksesta alkanutta kriisiä akateemisessa yhteisössä. Eri vaiheiden kautta näytelmän tematiikka syveni ja laajeni kommentoimaan päivänpolttavaa kysymystä: Miksi argumentaatiossa on jälleen siirrytty voiman käyttöön?

Perjantai-illan esityksen ilmaisuvoimaa ei heikentänyt vähääkään se, että yksi keskeisistä rooleista, Hannu-Pekka Björkmanin rooli näytelmän Eero Henrik Palolana jouduttiin sairastapauksen takia paikkamaan. Eikä näytelmän vangitseva intensiteettiä horjuttanut edes se, että teatterin videotykit tekivät tenän kesken kaiken esityksessä, jonka huikeiden näyttämökuvien estetiikka perustui videoinstallaatioihin.

Roolipaikkauksen teki perjantai-iltana näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Jokela itse.

Käsikirjoitusta tehdessään Jokela on pureutunut akateemiseen maailmaan tieteen omilla keinoilla. Käsiohjelmaan painetussa esseessä Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen professori ja näytelmän toisena dramaturgina toiminut Hanna Suutela kertoo, miten valtavan selvitystyön Jokela on tehnyt käsikirjoituksensa pohjaksi. Pohjatyöhön on kuulunut suuri määrä akateemisen alan ihmisten haastatteluja ja lähes luvuton määrä nyanssien tarkistuksia ja tarkistusten tarkistuksia.

Jokelan ”tutkimuksen” teoreettisen viitekehyksen painavuudesta kertoo jotakin käsiohjelmaan painettu lista lähdeteoksista.

Suutela on ollut yksi haastatelluista ja kirjoittamansa esseen perusteella todella vaikuttunut Jokelan käyttämän metodin tuloksista. Laajan aineistonsa pohjalta Jokela on tehnyt löydöksen, joka oli Suutelan mukaan yllättävä. Jokelan analyysi päätyy siihen, että myös yliopistoissa toiminnan dynamiikka perustuu tunnetiloihin. Tunteet tutkimuksen motiivina ovat Suutelan mukaan yliopistomaailmassa tabu, josta ei keskustella.

Tunnetila, jota Jokela ensemblensä kanssa esityksessä kuvasi, oli loukkaantuminen. Yliopistoväellä on myös vahvat perusteet tuntea itsensä loukatuksi. Yliopistouudistuksen myötä yliopistoihin ajettiin sisään yritysmaailmasta kopioituja hallintomalleja ja ennen akateemisesta vapaudesta nauttineista dosenteista tehtiin alaisia. Perustuslaissa turvattu yliopistojen autonomia lisääntyi yliopistojen johtajien osalta, mutta työntekijöistä tehtiin alamaisia.

Juha Jokela on käsikirjoituksessa käyttänyt kielen vivahteita todella taitavasti. Yliopiston uuden rehtorin Leena Helander-Koskelan (Maria Kuusiluoma) ja Virtasen (Ria Kataja) väliset kohtaamiset olivat näytelmässä myrkyllisyydessään todellisia sofistikoituneen vittuilun mestariteoksia.  Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Näytelmän sosiologian professori Johanna Virtasen (Ria Kataja) ja yliopiston rehtorin uutta hallintomallia toteuttavan Leena Helander-Koskelan (Maria Kuusiluoma) toisiaan kohtaan tuntema antipatia tuodaan näyttämölle kohtauksessa, jossa roolihenkilöt käyvät akateemisen sivistyneellä kielellä puistattavan myrkyllisen keskustelun. Seuraavassa kohtaamisessa Virtanen maksoi kalavelkoja ehdottamalla ratkaisuksi kiistaan sen, että Helander-Koskela eroaa rehtorin tehtävästä.

Näytelmän Virtanen on Jokelan tavoin kerännyt laajan sosiologisen aineiston yliopistonsa henkisestä tilasta. Tutkimusprojektissa hän pyytää avukseen entisen oppilaansa ja nykyisen akateemisen pätkätyöntekijän Fiona Eskolan (Marja Salo).

Eskolan mukaan uusi uljas yliopisto muistuttaa 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa eläneen englantilaisen filosofin ja yhteiskunnallisen vaikuttajan Jeremy Benthamin kehittämää panoptikonia, vankilaa, jossa väärintekijöitä ojennetaan oikealle tielle jatkuvalla, näkymättömällä tarkkailulla. Virtanen puolestaan rinnasti julkaisemassaan esseessä yliopistouudistuksen Venäjän vallan aikaisiin sortokausiin.

Jokela käyttää näytelmässä taitavasti kielen vivahteita. Rintamalinjat tieteellisen tutkimuksen merkityksestä ja tarkoituksesta kulkevat akateemisen maailman sisällä. Vastakkain ovat myös kaksi erilaista tapaa argumentoida. On mahdollisimman suureen tarkkuuteen keskittyvä akateeminen kieli ja sen vastakohtana mahdollisimman suurta vaikuttavuutta tavoitteleva konsulttien jargon.   

Näytelmään sijoitetut näytteet konsulttien puppusanageneraattorin tuotoksista naurattivat, mutta eivät tietenkään muuta miksikään sitä tosiasiaa, että molemmilla puolin joukkoja johtavat tässä kielipelissä tohtorikoulutetut mielipidevaikuttajat. Olen itse törmännyt urallani esimerkiksi teknillisen yliopiston professoriin, jonka mielestä fysiikan perustutkimusta ei oikeastaan enää tarvita, koska kaikki oleellinen ja tarpeellinen tieto on jo olemassa.

Näytelmän Virtanen ja Eskola joutuvat heidän tutkimuksensa julkistamisen jälkeen sosiaalisessa mediassa valtavan paskamyrskyn keskelle. Hyvä kysymys oli tässä vaiheessa, miksi kuivan akateemisella kiellä kirjoitettu yliopiston sisäistä todellisuutta käsittelevä tutkimus herättää näin voimakasta vihaa?

Vastauksen Jokela kertoi tähän kysymykseen jo näytelmän muodolla. Koronaepidemian aikana ei ole voinut välttyä huomaamasta, että hallituksen ministerien ohella myös suuri osa julkisuudessa esiintyneistä asiantuntijoista ja hallintoalansa johtavista virkamiehistä on korkeasti koulutettuja naisia. Näytelmässä Katajan näyttelemä Virtanen nousee kateederille puolustamaan tieteen vapautta ja yliopistojen autonomiaa.

Kaikki henkistä väkivaltaa sosiaalisessa mediassa harjoittavat miehet eivät suinkaan ole yhteiskunnan sivuraiteille ajautuneita reppanoita. Korkein oikeus on tuoreella tuomiollaan tuominnut dosentti Johan Bäckmanin ehdolliseen vankeuteen toimittaja Jessikka Aron vainoamisesta. Eikä Bäckman todennäköisesti ole ainoa, vaan olen varma, että huomattavan suuri osa somen vihakirjoitusten tekijöistä on hyvissä yhteiskunnallisissa asemissa olevia miehiä.

Jokelan kirjoittamat ja näyttelijöiden upeasti näyttelemät roolihahmot olivat psykologisesti tarkkanäköisiä ja sellaisina hyvin uskottavia. Näytelmän yhteiskunnallisen tiedekunnan dekaani Mikko Heinilä (Tommi Korpela) luovi kahden voimakastahtoisen naisen, Virtasen ja Helander-Koskelan välillä tavalla, joka sai ainakin minut tuntemaan katsomossa tämän roolihahmon puolesta sekä myötätuntoa että myötähäpeää.

Johanna Virtasen ex-aviomies ja nuoruuden rakkaus, käytännöllisen filosofian professori Eero Henrik Palola (Juha Jokela) oli näytelmässä riisuttu kokonaan aseista. Työssään leipääntynyt tai loppuunpalanut Palola ei ollut pystynyt julkaisemaan kymmeneen vuoteen mitään ja pelastaakseen saneerausuhan alla olevan työpaikkansa, hän joutui anelemaan apua entiseltä vaimoltaan.

Uusia ulottuvuuksia näytelmässä avautui alinomaa myös pienten yksityiskohtien kautta. Tällainen yksityiskohta oli esimerkiksi Virtasen ja Eero Henrik Palolan pojan Aapo Palolan (Otto Rokka) kamera, jolla hän halusi alinomaa kuvata äitiään heidän kohtaamistensa aikana. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Näytelmän Palola oli opiskelujaan aloittaneen nuoren Virtasen idoli. Eroon päättyneen avioliiton lisäksi heitä yhdisti tarinassa yhteinen lapsi, äitinsä luona asuva abiturentti poika. Avioeronsa jälkeen Virtanen on luonut rakkaussuhteen toiseen naiseen, bulgarialaiseen psykologian professoriin Marina Donkovaan (Snezhina Petrova).

Myös Virtasen ja Eskolan välillä kipinöi. Virtanen teettää Eskolalla palkatta yhteiseen tutkimukseen liittyviä töitä. Näissä kohtauksissa akateemisen maailman valtarakenteet tulivat esiin alastomimmillaan. Virtasella on kuukausipalkka ja turvattu asema. Eskola sinnittelee apurahojen turvin määräaikaisissa tutkimusprojekteissa ja opetustehtävissä. Akateemiselle alalle ryhtyvät tutkijat jakavat Suomessa usein monen taiteilijan kohtalon. Kutsumus ja omat valinnat voivat johtaa elinikäiseen köyhyyteen.

Äidin ja pojan kautta Jokela työryhmineen kurkotti myös tulevaisuuteen. Pojalle äiti on läsnä pikemminkin kuvien kuin sanojen kautta. Yhdessä avainkohtauksessa äiti löytää pojan lainaaman kirjan, joka käsittelee evoluutiopsykologiaa.  Äiti joutuu perustelemaan pojalleen, miksi tämä tieteenala on humanisteille kauhistus tai ainakin vieroksunnan kohde.

Tällä yksityiskohdalla Jokela onnistui avaamaan jälleen uuden näkökulman tieteen vapautta koskevaan keskusteluun. Evoluutiopsykologia ei sinänsä kauhistuta humanististen tieteiden tekijöitä, vaikka siinä lähtökohta on se, että ihminen on yksi eläinlaji eläinlajien joukossa. Pelkojen takana kummittelee haamu, länsimaisen tieteen ehkä suurin häpeätahra, eugeniikka, jota vielä viimevuosisadalla pidettiin vakavasti otettavana tieteenalana ja jonka soveltaminen johti hirmutekoihin.   

Näytelmässä mainituista filosofeista Michel Foucault, Ludwig Wittgenstein ja Jürgen Habermas ovat varmasti tuttuja nimiä jokaiselle, joka on joskus harhautunut jonkin yliopiston pyöröovista sisään. Dosenteissa Jokelan löytöihin kuuluvat ranskalainen filosofi ja mystikko Simon Weil ja ennen muuta belgialainen filosofi ja politiikan teoreetikko Chantal Mouffe.

Weililtä Jokela on ottanut näytelmään tämän jutun alussa mainitun käsitteen voima ja Mouffelta käsitteen dissensus.

Mouffen keskeisiä ajatuksia on agonistinen demokratia, joka perustuu avoimeen kiistelyyn. Konsensus on hänen ajattelussaan tukahduttamista, jonka aiheuttamat paineet ennemmin tai myöhemmin johtavat mellakkaan. Kaikupohjaa Mouffen ajattelulle on helppo löytää vaikkapa parhaillaan eri puolilla maailmaa käynnissä olevista Convoy-mielenosoituksista.  

Vastaväite Mouffen ajatukselle avoimeen kiistelyyn perustuvasta demokratiasta on Weilin käsitys voimasta argumentaatiossa. Dosenteissa Virtasta ei uhata potkuilla, mutta hänen työparinsa Eskola eristetään yliopiston johdon toimesta yhteisöstä. Töitä ei enää tipu riitelijälle. Myös Virtanen pakkaa kuitenkin laukkunsa ja lähtee professoriksi ulkomaille.   

Dosenttien ylöspano oli upea. Tarinan kannalta keskeisissä näyttämökuvissa näyttämölle luotiin videoiden, valojen ja lavasteiden avulla illuusio Kansalliskirjaston interiööri. Näyttämökuva ei ollut yksi yhteen, vaan sen tarkoituksena oli ehkä luoda meille katsojille illuusio esimerkiksi siitä, millainen on Benhamin ajatus panoptikonista. Benhamin ajatusten pohjalta suunnitellussa kirjastossa kaikkia kävijöitä voidaan tarkkailla yhdestä pisteestä.

Nadja Räikän, Tuuli Kyttälän, Timo Terävän ja Kati Lukan hieno skenografia huipentui todella vaikuttaviin näyttämökuviin, jossa näytelmän Virtasen henkistä tilaa, mielen murtumista paineen alla kuvattiin pelkästään visuaalisin keinoin.

Jokelan johtaman ensemblen tekemä teatteri on ajateltua, älykästä ja tavattoman kiinnostavaa. Se on lujasti kiinni ajassa ja kertoo siitä todellisuudesta, jossa otsaan tulee kuhmu, kun sen lyö ovenpieleen ja mieli järkkyy, kun sitä järkytetään.

Dosentin näyttelijöistä Kataja ja Korpela olivat mukana jo Jokelan Espoon kaupunginteatterille vuonna 2010 kirjoittamassa ja ohjamassa Esitystaloudessa. Kataja oli Jokelan luottonäyttelijä myös muun muassa Jokelan Kansallisteatterille ohjaamassa Keuhkoissa. Jokela ja Kataja ovat olleet työparina tekemässä myös Ylen huippusuosittua kuunnelmaa Eerika Rantasen tähänastinen elämä.

Dosentit

Esitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 18.2.2022

Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela

Lavastus Kati Lukka

Valosuunnittelu Nadja Räikkä

Musiikki ja äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä

Videosuunnittelu Timo Teräväinen

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Dramaturgit Minna Leino ja Hanna Suutela

Rooleissa Ria Kataja, Marja Salo, Tommi Korpela, Juha Jokela, Maria Kuusiluoma, Otto Rokka

Video ja äänirooleissa Snezhina Petrova, Anna Poijärvi