Ilon aika antaa kärsivälliselle katsojalle mojovan elämyksen – Esityksen outous ja kauneus vangitsee mielen – Se vei tämän kirjoittajan lähes hypnoottisen keskittymisen tilaan – Ilon aika oli ja on yhä haastava arvoitus

Kaupunginteatterin pienen näyttämön näyttämöä ja takanäyttämön eteen rakennettua seinää peitti valtavan kokoinen punainen kangas, joka loi vahvan tilantunteen. Kuvassa vierailijana näytelmässä näytellyt Mitra Matouf. Kuva © Katri Naukkarinen

Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö ei ole pieni. Se on valtavan suuri silloinkin, kun näkymää takanäyttämölle rajoitti varmasti tarkoituksella pystytetty väliseinä. Ehkä tuo tila sai nuo kosmiset mittasuhteet minun mielessäni siksi, että koko näyttämöä ja sitä väliseinää peitti karmiininpunainen kangas.

Tai ehkä se oli violetti, en tiedä. Esityksen kuluessa tuon kankaan liturginen väri tuntuivat muuttuvan alinomaa.

Alussa oli tuo suuri tila ja näyttämölle astu tarinan äiti Heidi Herala puhumaan valkoinen peruuki päässään niistä tuttuakin tutummista asioista, joista äidit puhuvat, mutta jollakin tavalla oudolla kielellä. Sitten hän sai seurakseen siskon Mitra Matoufin ja alkoi äidin ja tyttären dialogi.

Esityksen outous ja kauneus ottivat heti alussa otteen tämän kirjoittajan mielestä ja lähes hypnoottinen keskittymisen tila pysyi yllä loppuun asti. Esityksen muoto oli kiehtova. Tekijät ovat yhdistäneen performanssitaiteen ja villin tanssitaiteen estetiikkaa puheteatterin traditioihin.

Vaikuttavaa, yllättävää ja arvoituksellista.

Norjalainen Arne Lygre on pohjoismaisen näytelmäkirjallisuuden uusi suuri nimi. Keskiviikkona suomenkielisen kantaesityksensä Helsingin kaupunginteatterissa saanut Ilon aika on eeppinen kuvaelma elämästä, valinnoista ja meitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Näin kirjoitetaan Teatterin tiedotuskeskuksen sivuilla kirjailijasta ja hänen näytelmästään.

Minut upea näytelmä vei johonkin toiseen todellisuuteen. Ilon aika oli toki puheteatterin keinoin toteutettu tarina ihmisistä ja heidän valinnoistaan. Dialogin muoto oli kutenkin jotakin muuta, mitä me odotimme. Heralan ensimmäistä pitkää monologia seurasi monta lyhyttä tai vähän pidempää monologia. Hyvin tarkka puhe vei illuusion vuorovaikutuksesta.

Käsiohjelmassa ohjaaja Tatu Hämäläinen korostaa näytelmän kielen tarkkuutta. Ihmisten arkisessa vuoropuhelussa se mitä ei sanota, on kuitenkin lähes yhtä merkityksellistä kuin se mitä sanotaan. Nyt ei ollut niin. Nyt käsikirjoitukseen kirjoitetut repliikit lausuttiin ensimmäisestä kirjaimesta ja puolipisteestä viimeiseen pilkkuun ja pisteeseen asti. ”Äiti sanoo: …”

Näytelmässä oli mukana kahdeksan näyttelijää ja jokaiseilla heistä kaksi roolia.

Väliajan jälkeen näyttämötilaa rajattiin radikaalisti tuomalla näyttämölle kuvan apunäyttämö. Se lyhensi näyttelijöiden välimatkaa toisiinsa ja meihin katsojiin. Kuva © Katri Naukkarinen

Puhetavan etäännyttävää vaikutusta tehostivat esiintymisasut. Kaikilla näyttelijöillä oli päässään vitivalkoinen, pitkähiuksinen blondiperuukki ja yllään täsmälleen samanlaiset vaatteet, vihreä ruutupaita, valkoinen teepaita ja mustat housut. Eroa oli vain jalkineissa.

Roolihenkilöiden tarinat olivat niitä tavallisia ja sellaisina tietysti kaikkein merkityksellisempiä elämän peruskysymyksiä. Äiti kertoi haaveistaan tulla isoäidiksi ja tytär, ettei voi saada lasta. Poika, tarinan minä henkilö hautoi itsemurhaa, tai sitten ei, mutta sitä äiti joka tapauksessa pelkäsi. Joku riiteli ja erosi, joku kuoli ja joku jäi leskeksi. Naapurit kommentoivat. Poika lähti rakastettunsa luota ja katosi.

Ilon ajassa näyteltiin epäilemättä upeasti. Roolien vaativuutta lisäsi se, että esityksen muoto tavallaan erotti puheen ja läsnäolon toisistaan. Etäännyttäviä elementtejä korostettiin vielä näyttelijöiden asemoinnilla. Monessa kohtauksessa osa näyttelijöistä vetäytyi aivan takanäyttämön eteen rakennetun seinän viereen, kauas ja lähes kuulumattomiin, mikä sekin oli tietysti valinta, koska käytössä olivat osamikrofonit.

En tiedä, miten pitkälle Lygre on käsikirjoituksessa määritellyt näytelmän muodon. Ainakin Helsingin kaupunginteatterin tekijöiden tapa oli todella kiehtova. Silkkaa performanssia oli esimerkiksi kohtaus, jossa kolme näyttelijää teki sisääntulonsa ja myös näyttelivät näyttämölle levitetyn valtavan kankaan alla.

Ilon aika oli ja on esityksen lavastuksen, valot ja puvut suunnitelleen Chrisander Brunin taidonnäyte.

Brunin velhontaidoista valaistuksen suunnittelijana johtui varmasti myös se, etten ainakaan minä voinut missään vaiheessa olla varma siitä, oliko näyttämön peittänyt valtava kangas karmiininpunainen, purppuranvärinen, tai kenties oranssi. Samoin näyttelijöiden metsurinpaitojen väri tuntui vaihtuvan vireästä siniseksi ja taas vihreäksi.

Väliajan jälkeen näyttämötilan mittakaavaa muutettiin radikaalisti. Näyttämölle työnnettiin eräänlainen apunäyttämö, katettu esiintymislava. Tämä tila toi näyttelijät lähelle toisiaan ja lähemmäksi myös meitä katsojia.

Villin tanssikohtauksen päätteeksi näyttelijät heittäytyivät näyttämölle huohottavien vartaloiden keoksi silittelemään toisiaan. Kuva © Katri Naukkarinen

Se villi minuutteja kestänyt tanssi tanssittiin tämän apunäyttämön ympärillä. Olen väärä henkilö arvioimaan hurjaa menoa vauhdittaneen teknomusiikin laatua, mutta olen varma, että sen avulla olisi helppo riehua itsensä transsiin jopa ilman bilehuumeita. Näyttelijät käpertyivät tanssin jälkeen yhdeksi huohottavien vartaloiden kasaksi silittämään toisiaan.

Vaikuttavaa oli jo laakerit punaisena käyneen pyörivän näyttämön pyörryttävä liike.

Ilon ajan päräyttävän musiikin on säveltänyt Islaja. Hän myös soitti näyttämöllä laitteella, jota ainakin ennen sanottiin syntikaksi ja lauloi ensimmäisellä jaksolla meille yhden laulun. Digitalisoitunut maailma muuttuu siihen tahtiin, että tällainen vanhus ei enää pysy perässä.

Näytelmän minä, äidinpoika Aksle vakuutti näytelmän lopussa rakastavansa ihmisiä. Samaa vakuuttelivat myös tarinan muut roolihenkilöt. Se oli rakkauden korkeaveisuuta maailmassa, jossa humanismi näyttää jälleen pystyyn kuolleelta käsitteeltä.

Hämäläinen tulkitsee Ilon ajan ydinsanoman myönteisen kautta käsiohjelman kommentissa. Hänestä näytelmässä on poikkeuksellista se, miten siinä suhtaudutaan konfliktiin. Varsinkaan nuori sukupolvi ei Ilon ajassa ole kiinnostunut konfliktista ja vanhojen asioiden kaivelusta, vaikka heille tarjotaan mahdollisuutta siihen. He haluavat keskittyä nykyhetkeen ja ovat kiinnostuneita ennemmin ilon etsimisestä ja ilossa olemisesta kuin menneiden murehtimisesta.

Ilon aika uskoo ihmiseen ja ihmisen hyvyyteen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta tärkeintä on olla yhdessä ja mennä lämpöä, rakkautta ja iloa kohti.”

Kriittinen katsoja voi tulkita Ilon ajan tematiikan myös toisin. Itse kiteytin omat epäilykseni kysymykseksi, jos ei ole menneisyyttä, voiko olla tulevaisuutta? Elämä on jatkumo, geenien virtaa ajassa. Me kannamme menneisyyttämme mukanamme, tahdoimme tai emme.

Ilon aika

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys teatterin pienellä näyttämöllä 5.9.2024

Käsikirjoitus Arne Lygre

Suomennos Ari-Pekka Lahti

Ohjaaja Tatu Hämäläinen

Lavastus, valo ja pukusuunnittelu, valokuvat Chrisander Brun

Säveltäjä, muusikko Islaja

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu Jutta Kainulainen

Koreografia ja liike Maria Saivosalmi, Tatu Hämäläinen

Rooleissa Rasmus Slätis, Heidi Herala, Mitra Matouf, Rauno Ahonen, Jouko Klemettilä, Vappu Nalbantoglu, Ursula Salo, Sauli Suonpää

Gunilla Hemming ja kaupunginteatteri haastavat katsojan ajattelemaan

Näytelmän Bradley Manning (Saska Pulkkinen) maksaa kovan hinnan kansanlaisrohkeudestaan. Hän joutuu sotiasvankilassa kidutetuksi ja saa lopulta kotimassaan 35 vuoden vankeustuomion. Kuva  Charlotte Estman-Wennström/Helsingin kaupunginteatteri
Näytelmän Bradley Manning (Saska Pulkkinen) maksaa kovan hinnan kansanlaisrohkeudestaan. Hän joutuu sotiasvankilassa kidutetuksi ja saa lopulta kotimassaan 35 vuoden vankeustuomion. Kuva Charlotte Estman-Wennström/Helsingin kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Gunilla Hemmingin näytelmä Verkossa on pätevää journalistista työtä. Hemming on valinnut oman tiukan näkökulman maailmaa ravistelleeseen tietovuotoon ja ottanut perusteellisesti selvää tapahtumiin ja henkilöihin liittyvistä faktoista.

Hyvässä journalismissa lyödään kuivat faktat pöytään. Johtopäätösten teko jätetään lukijalle. Tämä pätee myös tällä kertaa Hemmingin näytelmään. Kriittinen mieli ottaa vastaa, seuloo, erittelee, hyväksyy tai hylkää.

Ohjaaja Milko Lehto on ymmärrettäväsi vaikeuksissa tällaisen tekstin kanssa. Hemmingin näytelmä ei ole amerikkalaisten rakastamaa tarinajournalismia, vaan tiukkaa asiaa. Siihen on teatterissa vaikea eläytyä. Teos haastaa katsojan ajattelemaan ja se on tunnetusti vaativaa puuhaa.

Esityksen vaativuus tekee Helsingin kaupunginteatterin Verkossa näytelmästä myös tavattoman kiinnostavan. Alkuhämmingin jälkeen nautin itse jokaisesta hetkestä.

Näytelmän alussa tunnerekisteri heilahti häpeän puolelle, myönnetään. Se ei ollut myötähäpeää tekijöiden puolesta, vaan häpesin sitä, miten kevein tiedollisin eväin olen itse tässä asiassa liikkeellä.

Käsiohjelmassa Hemming näyttää ammattikunnalle, jota myös tämän kirjoittaja edustaa, keskisormea ja ihan oikeutetusti. Internet on mullistanut perinteisten medioiden talouden ja vienyt mainostajien ja tilaajien lisäksi mennessään myös ison siivun ammattikunnan itseluottamuksesta.

Perinteisten helmasyntien lisäksi kuvaan on astunut nyt usein myös pelkuruus. Parempi laiha palkkashekki pivossa kuin kymmen lihavaa skuuppia oksalla.

Wikileaksin perustaja, australialainen Julian Assange (Niko Saarela)on meille kaikille ainakin jollakin tavalla tuttu. Mitään myyttistä sankaria, läppäri ojossa lohikäärmeen kimppuun karauttavaa Pyhää Yrjänää Assangesta ei kuitenkaan vielä pysty leipomaan. Tapaus on siihen liian tuore, itse asiassa ihan kesken vielä.

Hemming kertoo näytelmässään dramaattisista asioista. Kokonaisuus taipuu kuitenkin vaivoin draamaksi luonteensa takia. Eikä Verkossa ole myöskään valmis trilleri. Pahuuden voimat jäävät siinä vielä kasvottomiksi, ellei sellaisiksi miellä ruotsalaisia sosiaalidemokraatteja noin yleensä ja kahden nuoren naisten raiskaussyytteitä tutkivaa naiskonstaapelia erikseen.

Yhdysvaltojen edellisestä ulkoministeristä Hillary Clintonista ei pysty millään leipomaan mitään Ilmestyskirjan ratsastajaa.

Assagne on edelleen eräänlaisessa kotiarestissa turvapaikassaan Ecuadorin Lontoo suurlähetystössä. Oikeus on antanut luvan luovuttaa Assange Ruotsiin, jossa häntä epäillään kahdesta raiskauksesta. Asian varsin perusteellinen käsittely näytelmässä antaa katsojalle ainakin hyvän kuvan siitä, mistä jupakassa on oikeasti kysymys.

Samalla tulee kerrottua, mitkä ovat voimasuhteet, kun tavallinen ihminen joutuu verkon riepoteltavaksi. Hirviö syö sekä prinsessan että puoli valtakuntaa.

Näytelmän alussa ja lopussa näytetään sotamies Bradley Manningin (Saska Pulkkinen) Irakin sodasta vuotamaan aineistoon kuuluvaa videota, jossa amerikkalaiset ampuvat Apace-taisteluhelikopterista konekiväärillä Bagdadissa kadulla liikkuvia siviilejä.

Hemming suhtautuu lähteisiinsä kriittisesti ja tarjoaa myös näytelmän katsojalle koukkuja, joihin tarttua. Näytelmän Assange kertoo tiedot vuotaneelle Manningille, että kyseinen video laitetaan jakeluun, kunhan sitä ensin on lyhennetty ja kuvan laatua parannettu.

Murha on murha. Yli sadan tuhannen siviilin tappaminen on sen sijaan oheisvahinko, kun politiikkaan tehdään toisin keinoin. Valtiomiesten ja -tekojen sarjaan siirrytään, kun uhriluku nousee miljooniin.

Hemmingin terävin kritiikki osuu tähän mittakaavaongelmaa. Tunnetasolla me olemme yhä Afrikan savannilla eläviä metsästäjä-keräilijöitä, joille merkityksellisiä lukusanoja on vain neljä: yksi, kaksi, kolme ja monta.

Ihmisten teot ovat historian faktoja. Näiden tekojen motiiveista meillä on usein paljon hatarampi käsitys. Varmasti ainakin Pentagonissa aivan muut tyypit kuin minunlaiseni kyökkipsykologit hakevat vastausta kysymykseen, miksi juuri Manning teki mitä teki. Hänen vuotamiinsa tiedostoihin oli pääsy noin sadallatuhannella muullakin ihmisellä.

Verkossa näytelmän poikkeusyksilö vastaan järjestelmä asetelmassa Assangen tai Hemmingin psykologisointi ei ole se pointti, vaan Hemming nostaa näytelmän asiakeskiöön sen, miten systeemi pyrkii mitätöimään Assangen ja kumppaneiden uskottavuuden, mitätöimällä heidän motiivinsa.

Hulluksi leimaaminen oli tehokas keino vaientaa toisinajattelijat edesmenneessä Neuvostoliitossa, mutta konsti näyttää toimivan hyvin myös länsimaisessa demokratiassa.

Yksilötasolla esiin nousee kysymys hakkeroinnin etiikasta. Käsiohjelman mukaan Assange on ohjelmoijana huippujätkä. Hän on 90-luvulla kirjoittanut muun muassa vapaan lähdekoodin porttiskannerin. Tällaiset porttiskannerit ovat nykyään verkossa rikoksia tehtaileville veijareille yhtä tärkeitä työkaluja kuin sorkkarauta ja dynamiitti vanhan liiton kassakaappimiehille.

Voiko ihminen asettua lain yläpuolelle, jos hän katsoo, että lain rikkomiseen on riittävän painava syy?

Näytelmän käsiohjelma on pieni tietopaketti aiheesta. Se kannatta ilman muuta ostaa. Käsiohjelmaan on otettu myös luku, joka kertoo Edward Snowdenin paljastuksista, jotka ovat tulleet julki vasta näytelmän kirjoittamisen jälkeen. Yhdysvaltojen NSA harjoittaa maailmanlaajuista verkkovakoilua. Snowdenin paljastusten valossa voi jopa epäillä, ettei Wikileaksin ympärille ryhmittynyt hakkeriyhteisö pysty pitämään Assangen lupausta Wikileaksille tietoja luovuttaneiden tietovuotajien anonymiteetistä.

Vasta 22-vuotias Manning maksaa jo nyt kovan hinnan kansalaisrohkeudestaan. Sotilastuomioistuin on tuominnut hänet Yhdysvalloissa 35 vuodeksi vankilaan. Manning joutuu istumaan tuomiostaan vähintään kolmasosan eli yhtä kauan kuin Suomessa murhasta elinkautiseen tuomitut keskimäärin.