Avainsana: Kristian Smeds

Veitsi joka viiltää

Salla Kozma näyttelee upeasti Koko teatterin monologinäytelmässä Nainen ja Karhu. Kuva Octavian Bâlea/Koko teatteri

Helsinkiläisen Koko teatterin Nainen ja Karhu viiltää, kylmää ja karaisee.

Itseironisesta uhoamisesta on tullut jonkinlainen ohjaaja-dramaturgi Kristian Smedsin tavaramerkki.

Koko teatterin Nainen ja Karhu ei ole kermavaahtoa ja paskaa edes jälkiruuaksi. Eikä se oikeastaan ole pyörremyrskyn kaltainen tunnekokemuskaan, vaan pikemminkin viiltävä analyysi minuudesta 2000-luvun Suomessa. Sitä dynamiittia ja suussa karvastelevaa salmiakkia toki piisaa.

Totta on, että Salla Kozan hurja heittäytyminen rooliinsa muistuttaa pyörremyrskyä enemmän kuin mitään muuta. Raju monologi saa kuitenkin pian myös muita, herkempiä sävyjä.

Marjo-Riikka Mäkelä ja Smeds ovat käsiohjelman mukaan ohjanneet esityksen työparina. Nainen ja Karhu on joka tapauksessa leimallisesti kolmen vahvan ja lahjakkaan naisen, Mäkelän, Kozan ja lavastaja-puvustaja Maija Poskiparran näytelmä.

Siinä on varmasti paljon myös sävyjä ja nyansseja, joita minunlaiseni, pian 60 vuotta täyttävä ukko ei tavoita eikä ymmärrä, koska omaan elämänkokemukseen perustuva tunnetason yhteys puuttuu.

Silti esimerkiksi Poskiparran lavastus puhuttelee. Krääsäkulttuurin koko olemus tulee kerralla selväksi. Muotiputiikkien ja ostosparatiisien rättejä ja lumppuja piisaa ja niissä voi aina kieriskellä pahimman epätoivon hetkinä.

Monologinäytelmä alkaa rajulla kohtauksella, jossa kukoistaa tämän päivän nelikymppisten ikuinen omnipotenssi. Maailman on olemassa vain minua ja minun tarpeitani varten.

Jo seuraavassa kohtauksessa näytelmän yksinhuoltajaäiti joutuu silmätysten reaalimaailman kovimman reunaehdon kanssa. Ihminen on äkkiä kaulaansa myöten nesteessä myös exclusive luokan katumaasturissa, kun kuolema tunkee luiset näppinsä ikuista nuoruutta viettävien keski-ikäisten bileisiin.

Nopeasti etenevä ja parantumaton aivokasvain ei ole kuitenkaan tämän tarinan ainoa karhu. Monologin toinen viittä vaille vainaja on usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Riipaisevimmillaan monologi on, kun Kozman tulkitsema nainen kertoo hetkistä, jolloin usko loppuu ja rakkaus kaikkeen siihen, mitä on oppinut pitämään oikeana ja arvokkaana, taistelun ja kärsimyksen väärtinä samoin tein.

Myös käsiohjelmaan ja Koko teatterin verkkosivuille kirjoitetuista riveistä tavoittaa sen keskeisen teeman, joka on ollut esillä Smedsin ohjauksissa ja käsikirjoituksissa aina Kajaanin kaupunginteatterin Huutavan ääni korvessa näytelmästä asti.

Ihmisten kyvyttömyys asettua toisen ihmisen asemaan ja myötätunnon puute ovat saavuttaneet meillä jo asteen, joka muistuttaa jonkinlaista joukkopsykoosia. Suomalaisen yhteiskunnan näennäisesti sileän pinnan alla kiehuu käsittämätön määrä vihaa.

Mistä me voimme ammentaa toivoa silloin, kun mitään toivoa ei enää ole? Tässä on se perustavaa laatua oleva kysymys. Jumala on kadonnut jonnekin ja poissa ovat myös ne ihanteet, joiden takia joskus olisi ollut valmis vaikka kuolemaan.

Naisessa ja Karhussa tiivistyvät yhteen monologiin meidän koko sivilisaatiomme keskeiset paradoksit.

Tämä keskeinen teema on mukana jopa Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuodessa, vaikka näytelmässä muuten Smedsin alkuperäisen sovituksen vieraantumisen teemat on muutettu voimautumisen analyysiksi.

Smeds ei vain kuvaa tätä ilmiötä, vaan pyrkii myös erittelemään sen syitä. Koko teatterin monologissa ovat mukana myös ne nöyryyttämisen ja alistamisen mekanismit, joita meillä arkisesti kutsutaan työelämäksi.

Kozman tulkitsema nainen liitetään elämän jatkumoon naisen vanhempien kautta. Tulevaisuutta taas edustaa tämän yksinhuoltajan kuusivuotias tytär.

Tämä lapsi astuu näyttämölle viimeisissä kohtauksissa kantaen povellaan valtavan kokoista ja tappavan näköistä metsästysveistä.

Veitsi on ollut keskeinen symboli useissa Smedsin näytelmissä, milloin näyttämöllä ei ole heiluttu kirveen kanssa.

Kirvellä asiat voidaan lyödä kerralla halki, poikki ja pinoon. Minulle tuo veitsi näyttämöllä on usein symbolisoinut viiltävän terävää tarkkanäköisyyttä.

Tietenkin se symbolisoi hyvin myös ihmismielen perimmäistä haavoittuvuutta, sitä äärimmäistä kipua, jota voimakas ahdistus aiheuttaa sydänalassa.

Katsojan tehtävä on miettiä, minkä merkityksen tämä hirmuinen puukko saa lapsen kädessä. Näytelmän viimeinen kohtaus on arvoituksellinen ja julman kaunis. Uhkaava myös, mutta toisaalta se antaa kantavuutta näytelmän avainrepliikin viimeisille sanoille: ”Mä haluan elää!”

Yksi kaikkien ja kaikki yhden jäniksen puolesta

Jäniksen vuoden kukkaislapset Seppo Kaisanlahti, Turo Marttila, Jussi Johnsson, Anna-Kaisa Makkonen ja Liisa Sofia Pöntinen matkalla Mikkelin Paskabussien linja-autolla kohti Savoa. Kuva Aki Loponen

Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuosi on väkevää, ajoittain hulvattoman hauskaa teatteria, jossa jokainen näyttelijä saa vuorollaan loistaa tähtitaivaan kirkkaimpana tähtenä.

Arto Paasilinnaa on meillä totuttu pitämään viihdekirjailijana. Esimerkiksi Ranskassa Paasilinnan kirjailijanlaatu on nähty terävämmin. Viimeistään Kristian Smedsin dramatisointi avasi jopa minunlaiseni tollon silmät näkemään, että Paasilinnan kieltämättä hyvin epätasaiseen tuotantoon sisältyy kirjoja, joissa on klassikon ainesta.

Paasilinnan Jäniksen vuosi taipuu moneksi. Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuosi on sävyiltään ja tunnelmiltaan hyvin erilainen esitys kuin Smedsin dramatisoima ja ohjaama kantaesitys Jänese aasta Tallinnan Von Krahl –teatterissa reilut puoli vuosikymmentä sitten. Totuudentorvi toimittaja Vatasen kädessä on muuttunut pystykorvasta haulikoksi ja tarkkuusammunnan asemasta nyt täräytellään hehtaaripyssyllä.

Paasilinnan kirjan perusteemat nousevat kirkkaasti esiin myös Lappeenrannan esityksessä. Ne eivät ole muuttuneet. Kysymys on vapaudesta ja sen rajoista. Teatterin maailmassa lähtökohta on helppo muuntaa kysymykseksi reaalimaailman ja mielikuvitusmaailman suhteesta.

Näytelmä alkaa tarinan kovasti Liisa Sofia Pöntisen oloisen jäniksen karvalakki korvilla esittämällä pitkällä monologilla, jossa tätä kysymystä pohditaan perusteellisesti.

Paasilinnan kirjan keskiössä on ihmisen luontosuhde. Vatanen aloittaa yhden miehen kapinan omaa luonnottomaksi kokemaansa elämäntapaa vastaan.

Yhtenäiskulttuuri on aika lailla epämääräinen käsite. Silti maailma on varmasti muuttunut rajusti vuodesta 1975, jolloin Jäniksen vuosi ilmestyi. Sitä Suomea, jossa maaseutukioskin nuori ja hemaiseva myyjätär pystyi tarjoamaan kylmän Pepsin asemasta vain lämmintä ”Kolloo”, ei enää ole, eikä myöskään Hymyn kaltaisia koko kansan skandaalilehtiä.

Jari Juutisen sovituksessa ja ohjauksessa Vatasen elämän kipupisteet päivitetään uudelle vuosituhannelle. Esitys korostaa yhteisöllisyyden merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Tämä julistus ei ole Paasilinnan individualismia korostavassa tarinassa, vaan esityksen muodossa.

Katsojalle tästä annetaan hyvä vihje jo käsiohjelmassa. Ohjelmaan on painettu piirroskuva kuumailmapallosta. Kysymys kuuluu, mikä pitää kuumailmapallon ilmassa?

Luulen, että tästä löytyy vastaus myös tarinan jäniksen esityksen alussa esittämiin kysymyksiin taiteen olemuksesta ja mahdollisuuksista. Ihmissuhteet, ihmisen asema yhteisössä tai paremminkin yhteisöissä ei ole mielikuvituksen tuotetta, vaan hyvin konkreettinen, reaalimaailman asia. Ne ovat meidän itse kunkin elämän ehkä tärkeimpiä reunaehtoja.

Paasilinnan kirjan tarina on todennäköisesti lähes jokaiselle katsojalle jo entuudestaan tuttu. Juutisen ohjauksen episodimainen rakenne noudattaa myös uskollisesti tässä kirjan rakennetta.

Näytelmän kieli on ronskia. Se sopii. Juuri näin kirveellä veistettyä suomalainen karvalakkihuumori on, kun älynystyröitä ja volyyminappulaa on hierottu muutaman promillen voimin oikeaan asentoon.

Minua riemastuttivat esityksessä sen monet viittaukset aikaisempiin teatteriesityksiin ja tämän päivän poliittista todellisuutta kommentoivat sukkeluudet.

Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Vatasen metsään kadottaneet työkaverit juopottelevat Imatran Valtionhotellissa, vie katsojan noin vain aikamatkalle ja keskelle Jouko Turkan luomaa teatterimaailmaa.

Kohtaus, jossa poliisit pidättävät Vatasen ja jäniksen, toi mieleen Kristian Smedsin näytelmän Mental Finland. Kohtauksessa kierrätetään populaarikulttuurin arkkityyppejä. Tosin Jäniksen vuodessa ironia on huomattavasti lempeämpää ja päivänpolitiikkaan liittyvät irtovitsit todella meheviä.

Kaikki kohtaukset eivät tietenkään toimi yhtä hyvin. Esimerkiksi kirjan kohtaus, jossa Vatasen ja jäniksen asuttamalle erämaakämpälle pölähtää helikoptereilla joukko ulkomaalaisia diplomaatteja ei näytelmän turistiversiona oikein avautunut ainakaan minulle.

Hykerryttävän hauska sen sijaan oli esimerkiksi yleisön spontaanit aplodit saanut kohtaus, jossa matkustettiin ”Mikkelin Paskabussien” linja-auton kyydissä kohti Savoa Scott Mackenzie – vainaan 60-luvun superhitin If You’re Going To San Francisco tahdeilla.

Näytelmän näyttelijöitä Seppo Kaisanlahtea, Liisa Sofia Pöntistä, kaupunginteatterin riveihin palannutta Jussi Johnssonia, Jarno Kolehmaista, Anna-Kaisa Makkosta ja Turo Marttilaa en varmaan edes osaa kyllin kehua. Aivan upeaa!

Jokainen painaa oman roolinsa ja siihen kuuluvat bravuurit läpi taidolla ja tekemisen riemulla, joka ei taatusti jätä kylmäksi. Ainakin tällaiselle, omassa työssään raskaimmalla mahdollisella tavalla möhlineelle, alimman palkkaluokan vuorokulille Jäniksen vuosi kävi teatterielämyksen ohella myös terapiasta.

Kyllä se päivä aina jossain vaiheessa paistaa risukasaankin, kun tukea ja myötätuntoa saa omalta työyhteisöltä.

Kesällä yllättäen edesmenneen Riitta Ukkosen lavastus ja puvustus, Olli-Pekka Pyysingin ja Jani Polan äänimaailma, Timo Hämäläisen valot, Kimmo Pasasen videot ja Mikko Kurenniemen upeat lavastemaalaukset kruunaavat kokonaisuuden. Pelkistetty ja hienon hieno skenografia istui kuin nenä päähän näyttelijöiden voimakkaaseen läsnäoloon perustuvaan esitykseen.

Näytelmän käsikirjoittaja Kristian Smeds tuli ensi-illassa kumartamaan yleisölle muiden tekijöiden kanssa. Smeds myös onnitteli halauksilla muita työryhmän jäseniä.

Luulen, että Smeds on ollut vahvasti mukana myös produktion harjoituksissa. Se, että Jäniksen vuotta ei Lappeenrannassa markkinoida maailmalla Suomen tunnetuimman ohjaajan ja teatterintekijän nimellä, alleviivaa esityksen perusteemaa.

Ohimennen ensi-illan jälkeen tapaamani Smedin päällimmäinen murhe oli se, että Veeran kammarissa saman päivän esitettyä Vierailijoita oli tullut katsomaan hänen lisäkseen vain kuusi katsojaa.

Samaa painotetaan myös ulkoasultaan vaatimattomassa käsiohjelmassa. Jäniksen vuosi on leimallisesti työryhmän produktio.

Mitä muuta? No pitää kertoa vielä ainakin se, että minulla on ollut ilo ja kunnia kerran päätä ilmojen teille Jouni Ruotsalaisen kuumailmapallolla ilmeisesti juuri siinä matkustajakorissa, johon Vatanen ja jänis rakentavat näyttämöllä yhteisen pesänsä.

Saatanallisia säkeitä Euroopan sydämestä

Liisa Sofia Pöntinen esittää monologin sydänalaa kouraisevalla intensiteetillä. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Liisa Sofia Pöntinen esittää vaativan monologinäytelmän sydänalaa kouraisevalla intensiteetillä.

Pöntisen läsnäolo näyttämöllä saavuttaa asteen, jossa on mukana jo aimo annos hurmosta. Pöntisen roolityössä kristallisoituu se, mitä Imatralla Neva-Saimaa – teatterifestivaaleilla vieraillut Andrei Moguchi tarkoitti sanoessaan, että tärkeintä on olla aito.

Jari Juutinen ohjaa nyt mestarin ottein. Esityksen rytmi on lähellä täydellistä. Kristian Smedsin kirjoittama Dostojevski-tulkinta Sad Songs from the Heart of Europe on niin painava puheenvuoro maailman menosta, että katsojalle on annettava aikaa sen omaksumiseen.

Myös Riitta Ukkosen, Pöntisen ja Juutisen yhdessä tekemässä lavastuksessa näkyy Smedsin luoman teatterikäsityksen ydin. Teatteri ei taiteena kaipaa kimallusta ympärilleen tai koreita hepeniä.

Smeds ei varmasti tykkää, kun väitän että hän tekee myös poliittista teatteria. Yhtä varmaa on kuitenkin myös se, että jokainen Smedsin produktio on ollut myös vahva manifesti ekologisen elämäntavan puolesta. Ukkonen ja kumppanit tekevät kunniaa tälle traditiolle.

Itse saatoin jälleen myös aistia vahvasti Smedsin teatterikäsityksen orgaanisuuden. Tai kun orgaanisuus on taiteesta puhuttaessa kovin epämääräinen käsite, olisiko parempi puhua smedsiläisen teatterin evoluutiosta. Tutut esineet, rakenteet ja kohtaukset toistuvat ja ovat tunnistettavia, mutta ne saavat aina uusia merkityksiä.

Ensi-illassa yleisö nousi seisomaa osoittaessaan suosiotaan, eikä taputuksista meinannut tulla loppua. Olimme saaneet yhdessä kokea jotakin ainutlaatuista.

Sad Songs from the Heard of Europe on kuitenkin teksti, jossa todellisen maailman raadollisuus tulee esiin niin väkevänä, että se särkee lumouksen. Se kuvaa todellisuutta, jonka me pyrimme aktiivisesti kieltämään tai ainakin unohtamaan.

Smeds laittaa jo monologin alussa esityksen Sonjan sanomaa, että myös kesken esityksen teatterin katsomosta voi lähteä pois. Ovi on auki myös siihen suuntaan. Repliikki on kuin savukeaskin kanteen painettu varoitus: tämä esitys tekee taatusti kipeää ja voi vahingoittaa pysyvästi katsojan mielenrauhaa.

Ei ole sattuma, että Smeds on tarttunut juuri Fjodor Dostojevskin ehkä kuuluisimpaan romaaniin Rikos ja rangaistus.

Kuten tiedämme Dostojevskin Raskolnikovin ja Sonjan tarina on kirjoitettu 1800-luvun Pietarissa. Smeds haastaa meidät katsojat kysymällä, onko mikään muuttunut 150 vuodessa.

Ensimmäinen vastus esitettyyn kysymykseen on, ei mikään. Ei, ei vaikka siihen väliin mahtuu kaksi maailmansotaa ja maailmanhistorian tähän mennessä hirvittävimmät, teollisessa mittakaavassa, tieteellisin metodein toteutetut kansanmurhat.

Vasta sen jälkeen tajuaa, että kaikki on muuttunut, ja vielä huonompaan suuntaan. Dostojevskin romaanissa Raskolnikov saa kokea lopulta armon myös maallisen oikeuden edessä. Smedsin Raskolnikov päätyy itsemurhaan. Mitään toivoa ei enää ole.

Smeds on monien muiden merkittävien taiteilijoiden tavoin humanisti. Elämä on ihme. Estetiikan kiellä tämän arvoituksen tutkiminen muuntuu kauneudeksi. Suurin kaikista on rakkaus, kuten Raamatussakin asia kauniisti ilmaistaan.

Smeds on siis uransa alusta asti hoitanut virkaa ihmiskunnan unilukkarina. Sävyt ovat kuitenkin produktio produktiolta muuttuneet yhä tummemmiksi.

Kajaanin kaupunginteatterin johtajana Smedsin ensimmäinen produktio oli Huutava ääni korvessa. Siinä esityksessä Smeds toi ensimmäisen kerran esille myös suomalaisessa yhteiskunnassa sileän pinnan alla jylläävät vihan voimat.

Smedsin 12 Karamazovissa ainakin katsoja laitettiin jo kirkkaasti selkä seinää vasten. Koko esityksen läpi kulkee vahvana juonteena väkivalta ja epäilys. Paitsi Jumalan olemassaoloa esityksessä epäillään myös taiteen mahdollisuuksia. Nämä kaksi suurta pyhää ovat myös Smedsin taiteessa vahvasti kytköksissä toisiinsa. Ainakin itse olen vakuuttunut tästä.

Sad Songs From Heart of Europea monologiesityksessä asia sanotaan suoraan. Silti Smeds jaksaa yhä patistella meitä ajattelemaan kaikkia niitä, jotka ovat syrjäytymässä elämästä maaseudulla ja varsinkin suurkaupunkien homehtuvissa lähiöissä.

Kreikassa, Espanjassa ja Italiassa nuorten aikuisten työttömyys on ylittänyt 50 prosentin rajan aikoja sitten. Romaniassa, Bulgariassa ja muissa köyhissä Euroopan maissa tilanne on vielä monin verroin surkeampi. Näissä maissa nuorilla ei ole mitään mahdollisuuksia edes opiskelun avulla yrittää pärjätä siinä pelissä, jota tulevaisuudeksi sanotaan.

Puhumattakaan niistä sadoista miljoonista nuorista ihmisistä Afrikassa ja Aasiassa, jotka ovat valmiita riskeeraamaan henkensä saavuttaakseen edes jollakin tavalla ihmisarvoisen elämän. Tai niistä nuorista, jotka elävät orjuutta muistuttavissa oloissa, antaakseen edes perheilleen jonkinlaiset elämisen mahdollisuudet.

Tällaisia Sonjan kaltaisia nuoria tyttöjä on satoja tuhansia, ellei miljoonia myös meidän keskuudessamme täällä periaatteessa vielä hyvin voivassa Euroopassa.

Monologissa Pöntinen heiluttaa yhdessä kohtauksessa Neuvostoliiton pienoislippua. Se kuvaa yhtä toistuvaa teemaa Smedsin näytelmissä. Mikä on rakkauden ja idealismin suhde, ja mihin tämä idealismi voi johtaa?

Väkivalta johtaa väistämättä umpikujaan. Mutta missä on toivo, jos myös rakkaus johtaa samanlaiseen umpikujaan?

Smeds on aikaisemminkin tehnyt selväksi sen, mitä hän ajattelee juopoista. Sonjan virkaheitto ja rapajuoppo isä Marmeladov on helppo mieltää myös kulutusyhteiskunnan symboliksi. Maailman hikipajoissa, bordelleissa ja parempiosaisten piikoina luvuton määrä tyttöjä ja poikia palvelee tätä omia mielihalujaan itsekkäästi toteuttavaa hirmuhallitsijaa.

Markkinoilla on juopon moraali.

Näytelmän alussa ja lopussa Pöntisen on pukeutunut hiukset ja osan kasvoistakin peittävään huiviin. Hänellä on päällään myös vartalon muodot peittävä kirkollista kasukkaa muistuttava takki.

Viittaus lienee selvä. Yhä useampien ihmisten mielestä meidät voi pelastaa lopulliselta kurimukselta vain voimakkaisiin auktoriteetteihin perustuva kuriyhteiskunta. Esimerkiksi islamilainen fundamentalismi ei ole vain uskonnollista kiihkoilua, vaan sen pohjalla on myös vankkoja ja syvällisesti ajateltuja näkemyksiä todellisuuden luonteesta.

Uskontoa ja politiikkaa ei voi 2010-luvullakaan erottaa toisistaan edes rautakangella.

Kajaanin Huutavassa äänessä korvessa laulettiin työväenliikkeen Kansainvälistä kädet ojennettuina natsitervehdykseen.

Se näyttää edelleen hyvin ikävästi ajan kuvalta.