Avainsana: Milla Kaitalahti

Viidakon villit naiset on yhteisöllisyyden sielunmessu – Tosi-tv:n kyyninen maailma on kuin luotu terävän satiirin maalitauluksi, mutta Kristian Smeds ei alennu tavisten pilkkaan  

Kansallisteatterin Viidakon villit naiset ei ole parodia tositelevisiosta, vaikka sen viisto ja välillä suorastaan äkkiväärä huumori nauratti välillä oikein kunnolla. Tositelevision tekijöiden kyyninen logiikka antaa toki runsaasti aiheita terävälle satiirille, mutta näytelmän painopiste on toisaalla. Kristian Smedsillä ei ole tapana pilkata ihmisiä – ei edes meitä, jotka aina välillä sorrumme luulemaan itsestämme liikoja. Viidakon villit naiset on ensisijaisesti yhteisöllisyyden kuvaus, ja tämä näytelmän ydinteema on kehystetty kuudella koskettavalla monologilla, joissa nämä viidakon villit naiset käyvät läpi oman elämänsä kipupisteitä.

Näytelmän toisen jakson kohtaus, jossa jokainen kilpailija kertoi leiritulen äärellä siitä, miten merkityksellinen ja ainutkertainen kokemus tämän ”heimon” yhteisöllisyys oli ollut, oli minulle tämän näytelmän avain. Kuvassa Katariina Kaitue (näytelmän Johanna) Kuva (c) Saara Autere

Smeds on käsikirjoittaja ja ohjaaja, jonka näytelmissä on aina myös jotakin syvästi koskettavaa. Smedsin lempeä, kansanomainen huumori ja hänen tapansa kuvata taiteen keinoin meitä ihmisiä ja meidän muodostamiamme yhteisöjä on oivaltavaa ja humaania. Kansallisteatterissa keskiviikkona kantaesitetty Viidakon villit naiset on näytelmä ihmisen ikävästä toisen luo. Smedsin sovituksen tematiikka 12 Karamazovissa tiivistyi 15 vuotta sitten Tallinnassa Hiski Salomaan Vapauden kaipuuseen. Nyt me lauloimme yhdessä esityksen päätteeksi Kaija Koon Aikuista naista Milla Kaitalahden johdolla.

Tosi-tv on televisioviihteen osa-alue, josta minulla on kovin vähän omaan katselukokemukseen perustuvaa ymmärrystä. Esityksen aikana minulle kuitenkin kirkastui, mikä tositelevisiossa kiehtoo: sen formaatit vetoavat suoraan vaistomaiseen tarpeeseemme kuulua yhteisöön. Tositelevisiosarjojen käsikirjoittajat eivät varmasti ole sattumalta ottaneet lajityypin sanastoon esimerkiksi antropologien käyttämää käsitettä heimo. Genren tehokkuus perustuu nimenomaan ihmismielen vaistonvaraisiin mekanismeihin, joita tuotannot ohjaavat määrätietoisesti.

Näyttämökuvien mahtipontinen ja räikeä graafinen estetiikka olivat sitaatteja oikeiden tosi-tv-sarjojen esitystavoista. Pääkallot ja käsiohjelmaan painettu slogan uudesta viidakon sanonnasta – ”Et koskaan löydä villejä naisia – villit naiset löytävät sinut” – oli hauska pastissi Mustanaamio-sarjakuvasta. Suomen ensimmäisenä varsinaisena tosi-tv-sarjana pidetään vuonna 1996 esitettyä Heartmix-sarjaa. Viimeinen suomenkielinen Mustanaamio-albumi julkaistiin vuonna 1997. Näin se aika kulkee.

Ylen tekemässä haastattelussa Smeds kertoo, että tosi-tv-aihe valitsi hänet, eikä toisinpäin. Viidakon villit naiset ilmestyivät hänen työpöydälleen eivätkä suostuneet poistumaan. Näytelmä on hänen mukaansa vastaisku, jossa näyttelijöille pyritään palauttamaan se asema, joka heillä ennen oli todellisuuden kuvaajina. Tavallisesti Smeds ei anna haastatteluja, vaan sanoo työnsä puhuvan puolestaan.

Ennakkotietojen mukaan näytelmän piti alkaa kohtauksella, joka on kuvattu Kansallisteatterin pääoven eteen pysäköidyssä vanhassa keikkabussissa. Ensi-ilta alkoi kuitenkin sillä, että tarinan tuottajaa näytellyt Hannu-Pekka Björkman liimasi avustajien kanssa etunäyttämön lattiaan mustakeltaista teippiä. Kilpailijoita esittäneet näyttelijät putkahtivat näyttämölle yksitellen kamera-ajon saattelemina, kohtausta varten viritetyn muoviputken läpi suuresta tuntemattomuudesta julkisuuden valokeilaan.

Kuvassa Katariina Kaitue (näytelmän Päivikki), Marja Salo (Lara), Kate Lusenberg (Pörrö), Eeva Mäkinen (Tiia-Mari), Milla Kaitalahti (Janna) ja Pirjo Määttä (Tuula). Kuva (c) Saara Autere

Viidakon villeissä naisissa ammattinäyttelijät näyttelevät niitä tavallisia ihmisiä, joita tositelevisiossa laitetaan ensin ryhmäytymään ja sitten kilpailemaan toisiaan vastaan muhkeasta palkkiosta. Niin pihalla olen lajityypistä, etten tiennyt, ettei tämä taida olla nykyisin enää edes tavanomainen käytäntö: katsojalukuja maksimoidaan valitsemalla tositelevisioon ihmisiä, jotka ovat tunnettuja siitä, että ovat tunnettuja.

Edellä mainitussa Ylen jutussa kerrotaan, että näytelmän näyttelijöistä Katariina Kaitue (näytelmän Päivikki) on ollut mukana kahdesti tosi-tv-sarjassa. Ensimmäisen jakson loppupuolella Björkman haukkuu yhden osallistujan monisanaisesti vakoilijaksi ja petturiksi, jolla on mukanaan suuri määrä vakoiluun tarvittavia välineitä. Ryhmän epäilevät katseet kohdistuivat tarinan Johannaan, joka oli näytelmän alusta asti esiintynyt näyttämöllä kantaen selässään suurta rinkkaa. Jutun mukaan rinkka on sama, jota Kaitue käytti Amazing Race -kilpailussa. Tässä parikilpailussa lennetään ympäri maailmaa, ja otaksun, että näytelmässä rinkasta löytynyt ”kärsä”, jolla Johanna kuristaa kohtauksen lopussa tuottajan, liittyy jollakin tavalla tähän kilpailuun.

Hyvin perusteltu teoria, niin kutsuttu sosiaalisten aivojen hypoteesi, olettaa ihmislajin suurten aivojen kehittyneen siksi, että selviäisimme useasta sadasta yksilöstä koostuvan lauman äärettömän monimutkaisista sosiaalisista suhteista. Helsingin kulttuuripiirien sosiaalisten suhteiden viidakosta selviämiseen meikäläisen aivojen kapasiteetti ei ilmiselvästi ole ehtinyt kehittyä tarpeeksi – pitää vain selvitä fiilispohjalta. Mutta niin taitavat useimmat muutkin tehdä. Ja kyllä, onhan toki presidentti Donald Trumpkin entinen tosi-tv-tähti.

Teatteri on yhteisön tekemää ja aidosti vuorovaikutteista taidetta. Sellaisena se on ainutlaatuinen väline tehdä näkyväksi edellä mainitun sosiaalisten aivojen hypoteesin kuvaamaa todellisuutta. Näytelmän toisen jakson kohtaus, jossa jokainen kilpailija kertoi leiritulen äärellä siitä, miten merkityksellinen ja ainutkertainen kokemus tämän ”heimon” yhteisöllisyys oli ollut, oli minulle tämän näytelmän avain. Smeds myös osoitti, miten tämä yhteisöllisyys voidaan hävittää yhdellä ainoalla ”niskalaukauksella”.

Ensimmäisessä ”heimon” tehtävässä kahden kilpailijan piti kiivetä kolme kertaa kuvan seinäkiipeilyseinälle, laulaa yhdessä ja esittää loppukohtaus Tšehovin näytelmästä Vanja eno. Kuvassa Viidakon villit naiset tosi-tv-sarjan tuottajaa näytellyt Hannu-Pekka Björkman. Kuva (c) Saara Autere

Otaksun, että tosi-tv-formaattiin kuuluu osio, jossa osanottajien pitää paljastaa katselijoille itsestään asioita ja ajatuksia, joita he eivät halua tai voi kertoa heimonsa muille jäsenille. Ainakin Viidakon villeissä naisissa oli tällainen osio. Sivuseikkana pidin sitä, että tämä ”rippituoli” oli sijoitettu pylväiden päälle rakennettuun vessaan, jossa esiin ponnistettua tunnustusta seurasi hyvin kuuluva huuhtelun kohina. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Oleellista oli se, että nämä monologit käsittelivät koskettavasti eri-ikäisten naisten elämässään kokemia vastoinkäymisiä ja niistä selviytymistä.

Yksi oli kärsinyt syömishäiriöistä; lohtua ja tasapainoa elämäänsä hän oli saanut hankkimalla suuret, kumiset tekotissit. Toinen oli elänyt sidotun lapsen elämää. Kolmannen tapoihin sidottu elämä ja juhannussauna olivat menettäneet merkityksensä aviomiehen kuoltua. Neljäs eli Pokémon-hahmoisena kissaihmisenä pikkuveljensä kanssa vanhempien kuoltua moottoripyöräonnettomuudessa. Viidennellä oli kokemus seksuaalisesta hyväksikäytöstä hänen rakentaessaan nuorena uraansa yrittäjänä, ja kuudes muisteli kokemuksiaan hyvästä lapsuudesta.

Ainakin minun oli mahdotonta mieltää näitä todella koskettavasti kirjoitettuja ja loisteliaasti näyteltyjä monologeja satiiriksi tosi-tv-ohjelmassa käsikirjoituksen mukaan näyttelevistä taviksista. Toteutuksessa näyttelijöiden kasvot heijastettiin videolla valkokankaalle, ja teatterissa tämä ”puhuvien päiden estetiikka” toimii omalakisesti. Se on ehdottomasti hyvin ihmiskasvoista ja koskettavaa teatteria.

Oikeiston käynnistämä vallankumous eri puolilla maailmaa on myös sotaa naisten oikeuksia vastaan. Naisten oikeuksia halutaan rajoittaa vetoamalla uskontoon ja perinteisiin arvoihin. Smedsin viidakon villit eivät varmasti sattumalta ole kaikki naisia. Näytelmän teemat yhteisöllisyydestä, oman minäkuvan eheytymisestä vuorovaikutuksen kautta ja solidaarisuudesta ovat polttavan ajankohtaisia. Minulta on tosi-tv-sarjojen ohella mennyt ohi myös tieto ammattinäyttelijöiden työllisyyden nopeasta heikkenemisestä: ymmärtääkseni työttömänä on jo kolmasosa alan ammattilaisista. Teatterin patriarkaalisista perinteistä ja rakenteista johtuen vaikein tilanne työllistymisen suhteen on sekä vasta valmistuneilla nuorilla että yli 40-vuotiailla naisilla.

Viidakon villit naiset

Kansallisteatterin kantaesitys päänäyttämöllä 16.9.2026

Ohjaus ja käsikirjoitus: Kristian Smeds Lavastussuunnittelu: Katariina Kirjavainen Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen Valo- ja videosuunnittelu: Petri Tuhkanen Äänisuunnittelu: Ville Aalto 
Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen Rumpuvalmennus: Sara Puljula Ohjaajan assistentti: Ruusa Tapper (TeaK) Rooleissa: Pirjo Määttä, Marja Salo, Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Milla Kaitalahti, Katariina Kaitue, Hannu-Pekka Björkman ja Petri Manninen 

Esityksen käsiohjelma

Ihminen on Jumalan kuva ja Jumala on kauneus – Kristian Smeds tekee ensemblensä kanssa meitä kaalinpäitä puhuttelevaa teatteria – Todellisuus kuitenkin varjosti esityksen raikasta olemisen iloa – Vilho Lammen ihailema profeetallinen murhaaja on astunut jälleen maailmanpolitiikan näyttämölle

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin Jumala on kauneus oli ajoittain hurjan fyysistä esittämistä. Kuvassa Akseli Lehtinen, Alexandra Oupornikova, Ville Hilska, Julius Susimäki, Veera Anttila, Juhana Hurme, Kate Lusenberg, Mauno Terävä, Milla Kaitalahti, Heikki Nousiainen.  Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Taideyliopisto Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin Jumala on kauneus alkoi näyttävillä joukkokohtauksilla. Ensimmäisessä kohtauksessa esityksen 12 näyttelijää seisoivat ensin näyttämöllä rivissä ja sitten he ryhmittyivät joukoksi näyttämön eteen rakennetulle ulokkeelle.

Katsokaa meitä!

Sen jälkeen tästä joukosta säteilevä energia päästettiin valloilleen. Näyttämöllä juostiin, hypättiin narua, painittiin, miekkailtiin ja tanssittiin. Hurja fyysinen esittäminen ja tekemisen ilo saivat myös katsomossa aikaan todella voimakkaan tunteen läsnäolosta. Illuusio oli hykerryttävä. Tämä oli jotakin ainutkertaista, raikasta ja hauskaa.

Nuoret näyttelijätaiteen kolmannen vuosikurssin opiskelijat näyttivät meille näytelmän ensimmäisissä kohtauksissa, miten heistä on muotoutunut opintojen ja yhdessä tehtyjen harjoitusten kautta yhteisö, ensemble, jossa lahjakkuudet täydentävät ja tukevat toinen toisiaan.

Jumala on kauneus perustuu Paavo Rintalan samannimiseen romaaniin, jonka pohjalta esityksen ohjannut Kristian Smeds on kirjoittanut käsikirjoituksen. Rintalan romaani kertoo juttuja liminkalaisesta taiteilijasta Vilho Lammesta, mutta jo kirjansa ensilehdellä kirjailija muistuttaa, ettei kirja ole Lammen elämänkerta tai edes fiktiivinen elämänkertaromaani, vaan romaani kauneuden kokemisesta.

Rintala on haastanut romaninsa esilehdellä kolmella sanalla meidän kaikki vakiintuneet käsityksemme taiteesta ja sen kokemisesta. Ei siis ihme, että Smeds on tarttunut tähän aiheeseen ja tekstiin nyt jo kolmannen kerran, ja tällä kertaa Teatterikorkeakoulun näyttelijätaiteen professorina opiskelijoidensa kanssa.

Ensimmäisen version näytelmästä Smeds toteutti perustamansa Teatteri Takomon ensemblen kanssa vuonna 2000. Vuonna 2008 Smeds teki uuden tulkinnan näytelmästä lähes samojen näyttelijöiden kanssa Kansallisteatteriin. Esitys lähti Kansallisteatterista myös kiertueelle ja tämän arvion kirjoitin siitä esityksen vierailtua Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Rintalan kirjan Lampi on Limingan vuosinaan luontomystikko, jota vaivaa riittämättömyyden tunne. Ihminen on luonnon täydellisen kauniissa freskossa tahra tai värivirhe. Todellinen kauneus on jotakin, jota ihminen ei voi saavuttaa omilla töillään. Tämän myös Smedsin ensemblensä kanssa tekemän uuden sovituksen alakuloinen ja kysymyksiä herättävä perusjuonne, joka jatkuu aina näytelmän taiteilijan 38-vuotinaa tekemään itsemurhaan asti.

Toisaalta Smeds kuvasi työryhmineen taiteen tekemisen ja kokemisen dialogista luonnetta. Osuvassa kohtauksessa näytelmän Lammen malleikseen värväämät kaksi lasta keskustelevat taiteilijan kanssa sekä omina itsenään että maalaukseen vangittuina kauneuden maailman asukkaina.

Sille Rintala tai Smeds eivät mahda mitään, että meillä ihmisillä on pinttynyt tapa jäsentää maailmaa tarinoiden kautta. Näissä tarinoissa toimijoita ja yleensä myös toiminnan kohteita ovat elävät, kuolleet ja keksitytkin henkilöt. Jopa meidän kristittyjen Jumala on ainakin Vanhan testamentin perusteella varsin ikäviä luoneenpirteitä omaava isä.

Myös Smedsin tulkinnasta kauneuden kokemisesta kasvaa kuin varkain se tavallinen tarina väärinymmärretystä ja ihmisten hyljeksimästä taiteilijanerosta. Voi toki olla, että myös Lampi itse koki olevansa jonkinlainen pohjoispohjalainen versio Vincent van Goghista, mutta mikään nälkätaiteilija hän ei ollut. Lampi sai säännöllisesti taiteilija-apurahoja ja eleli sukutilallaan aikalaisiinsa verrattuna kohtuullisen hyvin toimeentulevan miehen elämää. Hänen maaluksiaan ei ehkä arvostettu hänen elinaikanaan Limingalla tai Oulussa, mutta Moskovassa, Riiassa, Berlinissä, Düsseldorfissa ja Hampurissa ne kelpasivat suurten kansainvälisten taidenäyttelyjen kuraattoreille.

Lampi hurahti monien muiden aikalaistensa tavoin ihailemaan Benito Mussolinia ja Italian fasisteja. Hän oli muun muassa mukana perustamassa Isänmaallisen kansanliikkeen Limingan paikallisyhdistystä. Tätä elämänvaihetta näytelmässä kuvattiin Lammen ekspressionistisen kauden maalauksen Mestaaja kautta.

Kohtauksessa Veera Anttilan tulkitsema Lampi puhuu murhaajista ja frofeetallisista murhaajista. Näytelmän Lampi käytti esimerkkinä valtiomiestason murhaajasta Raamatun profeetta

Vuoden 1929 pörssiromahduksen aiheuttaman kaaoksen aikana taiteilijat ja muut intellektuellit innostuivat suurin joukoin Mussolinin fasismista ja Adolf Hitlerin kansallissosialismista. Ja lähes yhtä voimakasta vetoa äärioikealle tuntevat jälleen yllättävän monet koulutetut ja ainakin periaatteessa täysijärkiset ihmiset. Eikä mikään ole muuttunut. Maailmanhistorian näyttämölle on jälleen astunut uusi profeetallinen murhaaja.

Mestaaja-kohtauksen loppuhuipennuksessa tällaisia kaalinpäitä toki listitään oikein urakalla. Anttila käytti kohtauksessa astalona pesäpallomailaa. Smedsin sydämen palo kuvataiteeseen näkyi tässä esityksessä aiheen valinnassa ja ilmaisussa. Teatterin tekeminen on siinä missä kuvanveistokin luovaa käsityötä. Pesäpallomailan ohella näyttelijän keteen istuvat puukot ja puntarit, kirveet ja vesurit.

Jumala on kauneus produktion ensemble on koottu Teatterikorkeakoulun kolmannen vuosikurssin opiskelijoista. Kuvassa Nana Saijets ja Alexandra Opornikova pesemässä näytelmän pyykkiä.

Lammen vuonna 1931 tekemä matka Pariisiin oli ilmeisesti hyvin käänteentekevä kokemus hänen elämässään ja urallaan. Lampi vietti paljon aikaa Louvren taidemuseossa ja hän opiskeli kasi kuukautta kestäneen matkansa aikana Académie Colarosissa.

Vuoden 2008 Kansallisteatterin esityksessä Taisto Reimaluodon tulkitsema Lampi hiihti Pariisiin voimaantumaan perkeleitä sadatellen. Lauantain ensi-illassa Pariisin matkasta kertova kohtaus oli myös korostetun koominen, mutta sävyltään itseironiassaan lannistava. Kohtauksessa näyttelijä, jota nimeä en tässä uskalla arvailla, teki roolin, jossa Lampi ihaili Louvressa hollantilaisen taiteen osastolla Johannes Vermeerin maalausta Palvelijatar silmät sikkaralla ja välillä kellahtamalla selälleen kanveesiin silkasta kokemisen riemusta.

Mikä kompositio! Mikä kontrasti!

Hieman arvoituksellinen oli Pariisiin sijoitettu kohtaus, jossa Andy Warholin oloinen taiteilijahahmo kutsui hengenheimolaisiaan kavalkadiin. Hullunkurisiin glamourvetimiin pyntätyn joukon taidehappening päättyi hurmaavaan joukkoitsemurhaan näyttämöllä.

Näytelmän itseironinen pohjavire huipentui kohtaukseen, jossa oululainen porvari eksyy ostajan hahmossa Lammin taidenäyttelyyn ensimmäisenä kävijänä viikon odottelun jälkeen. Kohtaukseen on kerätty lähes kaikki taiteilijan ja ostajan välisiä suhteita kuvaavan tarinaperinteen kliseistä Smedsin omilla lisämausteilla. Tämän yksityiskohdan Smeds on ehkä napannut omien taiteilijaystäviensä kokemuksista.

Tämä taideteos on homeessa!

Rintala kirjoitti romaninsa tuohtuneena siitä, että liminkalaiset käyttivät hänen mukaansa Lammen vanerille maalattuja mestariteoksia tikkatauluina. Smedsin näytelmässä kyläläiset suhtautuvat Lampeen vihamielisesti. Näytelmän Lampi ei ole ainakaan täydellisesti sisäänpäin kääntynyt introvertti, vaan hän yrittää päästä kyläläisten kanssa vuorovaikutukseen. Hänen kuitenkin torjutaan tylysti, koska hän on kyläläisten mielestä hullu.

Vaikka näytelmän tanssikohtauksessa puhutaan piikojen panemisesta, niin näytelmän kuin taidehistorioitsijoiden kuvaaman Lammen elämästä näyttää puutuneen kokonaan seksuaalisuuteen liittyvät ulottuvuudet. Se alkoi esityksen aikana askarruttaa. Jopa Vincent van Gogh osoitti romanttisia tunteita ainakin siinä määrin, että leikkasi palan korvastaan ja antoi sen ihastukselleen, majatalonsa palvelijattarelle.

Lammen kokeman toiseuden taustalla oli hänen identiteettinsä ja se oli tietenkin korotetusti taiteilijan identiteetti. Kuvataiteilijaksi ryhdytään, vaikka se yhä vielä altistaa ihmisen usein elinikäiselle köyhyydelle, koska sisäinen palo ei anna mahdollisuutta tehdä muunlaista valintaa. Taiteilijan ura ei kuitenkaan johda ketään yhteisöstä eristämisen. Ehkä Lammen kohdalla oli myös muita tekijöitä. Oulun seutu ja varsinkin Liminka olivat ennen sotia ja ovat edelleen lestadiolaisten ja uskonnollisen ahdasmielisyyden luvattua maata.

Myös Lammen omasta mielestä hänessä oli jotakin pahasti vialla. Taiteilija poti vakavaa luulosairautta. Lääkärien vakuuttelut eivät saaneet häntä vakuuttumaan terveydestään. Lääketieteessä tällaista mielen sairautta kutsutaan hypokondriaksi. Ehkä näytelmän Warholin kaltainen androgyyni hahmo voi olla hyvä arvaus Lammen vaivojen perimmäisestä syystä.

Näytelmä päättyi huikean alun tavoin vapautuneeseen ja vapauttavaan fyysiseen irrotteluun. Kaikki kaksitoista näyttelijää juoksivat Studion Pasilan hyvin leveän näyttämön reunasta reunaan härkälaumana yhä uudestaan. Se oli riemastuttavaa seurattavaa. Mutta ehkä tähänkin kohtaukseen liittyi pieni ironian piikki. Lammen ainoa yksityisnäyttely vuonna 1931 näyttely Oulussa oli suuri yleisömenestys.

Jumala on kauneus oli tyhjän tilan teatteria. Näyttämön ainoat esineet olivat soittimien ja astaloiden ohella kolme jakkaroiden päälle nostettua ratapölkkyä.  Myös puvut ja maskeeraukset olivat tarkoin harkittuja. Puvut olivat arkivaatteita ja maskeerauksesta kävivät ponnistelun iholle pusertamat hikikarpalot.

Yhdessä, näyttämön eteen rakennetulla ulokkeella seisoessaan näistä uraansa aloittelevista nuorista taiteilijoista välittyi jotakin, joka sai ainakin minussa aikaa voimakkaan sisäisen vavahduksen. Kauneus on vaikeasti määriteltävä asia siinä missä jumalakin. Kun kauneutta kohtaa elämässä, sen näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja ennen muuta tuntee syvällä sisimmässään.

Ehkä tämä selittää myös näytelmän arvoituksellisen kavalkadin Pariisissa, yllättävän hyppäyksen 1960-luvun poptaiteeseen. Maalarimestari Smeds veti ihmisen yhteisöllistä kauneutta näytelmän alussa kuvanneen kuvaelman kylkeen kontrastivärin: Mikä kontrasti! Mikä kompositio!  

Jumala on kauneus

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 23.4.2022

Käsikirjoitus Paavo Rintalan kirjan pohjalta Kristian Smeds

Dramatisointi ja ohjaus Kristian Smeds

Koreografi Antti Lahti

Dramaturgi Rosa-Maria Perä

Lavastus Kristian Smeds ja Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu Vilma Mattila

Valosuunnittelu Jaakko Sirainen

Äänisuunnittelu Ville Aalto

Musiikin sävellys ja sovitus työryhmä

Näyttämöllä Akseli Lehtinen, Juuso Timonen, Ville Hilska, Alexandra Oupornikova, Veera Anttila, Mauno Terävä, Kate Lusenberg, Juhana Hurme, Heikki Nousiainen, Julius Susimäki, Mauno Terävä, Nana Saijets, Milla Kaitalahti