Kansallisteatterin Viidakon villit naiset ei ole parodia tositelevisiosta, vaikka sen viisto ja välillä suorastaan äkkiväärä huumori nauratti välillä oikein kunnolla. Tositelevision tekijöiden kyyninen logiikka antaa toki runsaasti aiheita terävälle satiirille, mutta näytelmän painopiste on toisaalla. Kristian Smedsillä ei ole tapana pilkata ihmisiä – ei edes meitä, jotka aina välillä sorrumme luulemaan itsestämme liikoja. Viidakon villit naiset on ensisijaisesti yhteisöllisyyden kuvaus, ja tämä näytelmän ydinteema on kehystetty kuudella koskettavalla monologilla, joissa nämä viidakon villit naiset käyvät läpi oman elämänsä kipupisteitä.
Smeds on käsikirjoittaja ja ohjaaja, jonka näytelmissä on aina myös jotakin syvästi koskettavaa. Smedsin lempeä, kansanomainen huumori ja hänen tapansa kuvata taiteen keinoin meitä ihmisiä ja meidän muodostamiamme yhteisöjä on oivaltavaa ja humaania. Kansallisteatterissa keskiviikkona kantaesitetty Viidakon villit naiset on näytelmä ihmisen ikävästä toisen luo. Smedsin sovituksen tematiikka 12 Karamazovissa tiivistyi 15 vuotta sitten Tallinnassa Hiski Salomaan Vapauden kaipuuseen. Nyt me lauloimme yhdessä esityksen päätteeksi Kaija Koon Aikuista naista Milla Kaitalahden johdolla.
Tosi-tv on televisioviihteen osa-alue, josta minulla on kovin vähän omaan katselukokemukseen perustuvaa ymmärrystä. Esityksen aikana minulle kuitenkin kirkastui, mikä tositelevisiossa kiehtoo: sen formaatit vetoavat suoraan vaistomaiseen tarpeeseemme kuulua yhteisöön. Tositelevisiosarjojen käsikirjoittajat eivät varmasti ole sattumalta ottaneet lajityypin sanastoon esimerkiksi antropologien käyttämää käsitettä heimo. Genren tehokkuus perustuu nimenomaan ihmismielen vaistonvaraisiin mekanismeihin, joita tuotannot ohjaavat määrätietoisesti.
Näyttämökuvien mahtipontinen ja räikeä graafinen estetiikka olivat sitaatteja oikeiden tosi-tv-sarjojen esitystavoista. Pääkallot ja käsiohjelmaan painettu slogan uudesta viidakon sanonnasta – ”Et koskaan löydä villejä naisia – villit naiset löytävät sinut” – oli hauska pastissi Mustanaamio-sarjakuvasta. Suomen ensimmäisenä varsinaisena tosi-tv-sarjana pidetään vuonna 1996 esitettyä Heartmix-sarjaa. Viimeinen suomenkielinen Mustanaamio-albumi julkaistiin vuonna 1997. Näin se aika kulkee.
Ylen tekemässä haastattelussa Smeds kertoo, että tosi-tv-aihe valitsi hänet, eikä toisinpäin. Viidakon villit naiset ilmestyivät hänen työpöydälleen eivätkä suostuneet poistumaan. Näytelmä on hänen mukaansa vastaisku, jossa näyttelijöille pyritään palauttamaan se asema, joka heillä ennen oli todellisuuden kuvaajina. Tavallisesti Smeds ei anna haastatteluja, vaan sanoo työnsä puhuvan puolestaan.
Ennakkotietojen mukaan näytelmän piti alkaa kohtauksella, joka on kuvattu Kansallisteatterin pääoven eteen pysäköidyssä vanhassa keikkabussissa. Ensi-ilta alkoi kuitenkin sillä, että tarinan tuottajaa näytellyt Hannu-Pekka Björkman liimasi avustajien kanssa etunäyttämön lattiaan mustakeltaista teippiä. Kilpailijoita esittäneet näyttelijät putkahtivat näyttämölle yksitellen kamera-ajon saattelemina, kohtausta varten viritetyn muoviputken läpi suuresta tuntemattomuudesta julkisuuden valokeilaan.
Viidakon villeissä naisissa ammattinäyttelijät näyttelevät niitä tavallisia ihmisiä, joita tositelevisiossa laitetaan ensin ryhmäytymään ja sitten kilpailemaan toisiaan vastaan muhkeasta palkkiosta. Niin pihalla olen lajityypistä, etten tiennyt, ettei tämä taida olla nykyisin enää edes tavanomainen käytäntö: katsojalukuja maksimoidaan valitsemalla tositelevisioon ihmisiä, jotka ovat tunnettuja siitä, että ovat tunnettuja.
Edellä mainitussa Ylen jutussa kerrotaan, että näytelmän näyttelijöistä Katariina Kaitue (näytelmän Päivikki) on ollut mukana kahdesti tosi-tv-sarjassa. Ensimmäisen jakson loppupuolella Björkman haukkuu yhden osallistujan monisanaisesti vakoilijaksi ja petturiksi, jolla on mukanaan suuri määrä vakoiluun tarvittavia välineitä. Ryhmän epäilevät katseet kohdistuivat tarinan Johannaan, joka oli näytelmän alusta asti esiintynyt näyttämöllä kantaen selässään suurta rinkkaa. Jutun mukaan rinkka on sama, jota Kaitue käytti Amazing Race -kilpailussa. Tässä parikilpailussa lennetään ympäri maailmaa, ja otaksun, että näytelmässä rinkasta löytynyt ”kärsä”, jolla Johanna kuristaa kohtauksen lopussa tuottajan, liittyy jollakin tavalla tähän kilpailuun.
Hyvin perusteltu teoria, niin kutsuttu sosiaalisten aivojen hypoteesi, olettaa ihmislajin suurten aivojen kehittyneen siksi, että selviäisimme useasta sadasta yksilöstä koostuvan lauman äärettömän monimutkaisista sosiaalisista suhteista. Helsingin kulttuuripiirien sosiaalisten suhteiden viidakosta selviämiseen meikäläisen aivojen kapasiteetti ei ilmiselvästi ole ehtinyt kehittyä tarpeeksi – pitää vain selvitä fiilispohjalta. Mutta niin taitavat useimmat muutkin tehdä. Ja kyllä, onhan toki presidentti Donald Trumpkin entinen tosi-tv-tähti.
Teatteri on yhteisön tekemää ja aidosti vuorovaikutteista taidetta. Sellaisena se on ainutlaatuinen väline tehdä näkyväksi edellä mainitun sosiaalisten aivojen hypoteesin kuvaamaa todellisuutta. Näytelmän toisen jakson kohtaus, jossa jokainen kilpailija kertoi leiritulen äärellä siitä, miten merkityksellinen ja ainutkertainen kokemus tämän ”heimon” yhteisöllisyys oli ollut, oli minulle tämän näytelmän avain. Smeds myös osoitti, miten tämä yhteisöllisyys voidaan hävittää yhdellä ainoalla ”niskalaukauksella”.
Otaksun, että tosi-tv-formaattiin kuuluu osio, jossa osanottajien pitää paljastaa katselijoille itsestään asioita ja ajatuksia, joita he eivät halua tai voi kertoa heimonsa muille jäsenille. Ainakin Viidakon villeissä naisissa oli tällainen osio. Sivuseikkana pidin sitä, että tämä ”rippituoli” oli sijoitettu pylväiden päälle rakennettuun vessaan, jossa esiin ponnistettua tunnustusta seurasi hyvin kuuluva huuhtelun kohina. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Oleellista oli se, että nämä monologit käsittelivät koskettavasti eri-ikäisten naisten elämässään kokemia vastoinkäymisiä ja niistä selviytymistä.
Yksi oli kärsinyt syömishäiriöistä; lohtua ja tasapainoa elämäänsä hän oli saanut hankkimalla suuret, kumiset tekotissit. Toinen oli elänyt sidotun lapsen elämää. Kolmannen tapoihin sidottu elämä ja juhannussauna olivat menettäneet merkityksensä aviomiehen kuoltua. Neljäs eli Pokémon-hahmoisena kissaihmisenä pikkuveljensä kanssa vanhempien kuoltua moottoripyöräonnettomuudessa. Viidennellä oli kokemus seksuaalisesta hyväksikäytöstä hänen rakentaessaan nuorena uraansa yrittäjänä, ja kuudes muisteli kokemuksiaan hyvästä lapsuudesta.
Ainakin minun oli mahdotonta mieltää näitä todella koskettavasti kirjoitettuja ja loisteliaasti näyteltyjä monologeja satiiriksi tosi-tv-ohjelmassa käsikirjoituksen mukaan näyttelevistä taviksista. Toteutuksessa näyttelijöiden kasvot heijastettiin videolla valkokankaalle, ja teatterissa tämä ”puhuvien päiden estetiikka” toimii omalakisesti. Se on ehdottomasti hyvin ihmiskasvoista ja koskettavaa teatteria.
Oikeiston käynnistämä vallankumous eri puolilla maailmaa on myös sotaa naisten oikeuksia vastaan. Naisten oikeuksia halutaan rajoittaa vetoamalla uskontoon ja perinteisiin arvoihin. Smedsin viidakon villit eivät varmasti sattumalta ole kaikki naisia. Näytelmän teemat yhteisöllisyydestä, oman minäkuvan eheytymisestä vuorovaikutuksen kautta ja solidaarisuudesta ovat polttavan ajankohtaisia. Minulta on tosi-tv-sarjojen ohella mennyt ohi myös tieto ammattinäyttelijöiden työllisyyden nopeasta heikkenemisestä: ymmärtääkseni työttömänä on jo kolmasosa alan ammattilaisista. Teatterin patriarkaalisista perinteistä ja rakenteista johtuen vaikein tilanne työllistymisen suhteen on sekä vasta valmistuneilla nuorilla että yli 40-vuotiailla naisilla.
Viidakon villit naiset
Kansallisteatterin kantaesitys päänäyttämöllä 16.9.2026
Ohjaus ja käsikirjoitus: Kristian Smeds Lavastussuunnittelu: Katariina Kirjavainen Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen Valo- ja videosuunnittelu: Petri Tuhkanen Äänisuunnittelu: Ville Aalto
Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen Rumpuvalmennus: Sara Puljula Ohjaajan assistentti: Ruusa Tapper (TeaK) Rooleissa: Pirjo Määttä, Marja Salo, Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Milla Kaitalahti, Katariina Kaitue, Hannu-Pekka Björkman ja Petri Manninen