Viidakon villit naiset on yhteisöllisyyden sielunmessu – Tosi-tv:n kyyninen maailma on kuin luotu terävän satiirin maalitauluksi, mutta Kristian Smeds ei alennu tavisten pilkkaan  

Kansallisteatterin Viidakon villit naiset ei ole parodia tositelevisiosta, vaikka sen viisto ja välillä suorastaan äkkiväärä huumori nauratti välillä oikein kunnolla. Tositelevision tekijöiden kyyninen logiikka antaa toki runsaasti aiheita terävälle satiirille, mutta näytelmän painopiste on toisaalla. Kristian Smedsillä ei ole tapana pilkata ihmisiä – ei edes meitä, jotka aina välillä sorrumme luulemaan itsestämme liikoja. Viidakon villit naiset on ensisijaisesti yhteisöllisyyden kuvaus, ja tämä näytelmän ydinteema on kehystetty kuudella koskettavalla monologilla, joissa nämä viidakon villit naiset käyvät läpi oman elämänsä kipupisteitä.

Näytelmän toisen jakson kohtaus, jossa jokainen kilpailija kertoi leiritulen äärellä siitä, miten merkityksellinen ja ainutkertainen kokemus tämän ”heimon” yhteisöllisyys oli ollut, oli minulle tämän näytelmän avain. Kuvassa Katariina Kaitue (näytelmän Johanna) Kuva (c) Saara Autere

Smeds on käsikirjoittaja ja ohjaaja, jonka näytelmissä on aina myös jotakin syvästi koskettavaa. Smedsin lempeä, kansanomainen huumori ja hänen tapansa kuvata taiteen keinoin meitä ihmisiä ja meidän muodostamiamme yhteisöjä on oivaltavaa ja humaania. Kansallisteatterissa keskiviikkona kantaesitetty Viidakon villit naiset on näytelmä ihmisen ikävästä toisen luo. Smedsin sovituksen tematiikka 12 Karamazovissa tiivistyi 15 vuotta sitten Tallinnassa Hiski Salomaan Vapauden kaipuuseen. Nyt me lauloimme yhdessä esityksen päätteeksi Kaija Koon Aikuista naista Milla Kaitalahden johdolla.

Tosi-tv on televisioviihteen osa-alue, josta minulla on kovin vähän omaan katselukokemukseen perustuvaa ymmärrystä. Esityksen aikana minulle kuitenkin kirkastui, mikä tositelevisiossa kiehtoo: sen formaatit vetoavat suoraan vaistomaiseen tarpeeseemme kuulua yhteisöön. Tositelevisiosarjojen käsikirjoittajat eivät varmasti ole sattumalta ottaneet lajityypin sanastoon esimerkiksi antropologien käyttämää käsitettä heimo. Genren tehokkuus perustuu nimenomaan ihmismielen vaistonvaraisiin mekanismeihin, joita tuotannot ohjaavat määrätietoisesti.

Näyttämökuvien mahtipontinen ja räikeä graafinen estetiikka olivat sitaatteja oikeiden tosi-tv-sarjojen esitystavoista. Pääkallot ja käsiohjelmaan painettu slogan uudesta viidakon sanonnasta – ”Et koskaan löydä villejä naisia – villit naiset löytävät sinut” – oli hauska pastissi Mustanaamio-sarjakuvasta. Suomen ensimmäisenä varsinaisena tosi-tv-sarjana pidetään vuonna 1996 esitettyä Heartmix-sarjaa. Viimeinen suomenkielinen Mustanaamio-albumi julkaistiin vuonna 1997. Näin se aika kulkee.

Ylen tekemässä haastattelussa Smeds kertoo, että tosi-tv-aihe valitsi hänet, eikä toisinpäin. Viidakon villit naiset ilmestyivät hänen työpöydälleen eivätkä suostuneet poistumaan. Näytelmä on hänen mukaansa vastaisku, jossa näyttelijöille pyritään palauttamaan se asema, joka heillä ennen oli todellisuuden kuvaajina. Tavallisesti Smeds ei anna haastatteluja, vaan sanoo työnsä puhuvan puolestaan.

Ennakkotietojen mukaan näytelmän piti alkaa kohtauksella, joka on kuvattu Kansallisteatterin pääoven eteen pysäköidyssä vanhassa keikkabussissa. Ensi-ilta alkoi kuitenkin sillä, että tarinan tuottajaa näytellyt Hannu-Pekka Björkman liimasi avustajien kanssa etunäyttämön lattiaan mustakeltaista teippiä. Kilpailijoita esittäneet näyttelijät putkahtivat näyttämölle yksitellen kamera-ajon saattelemina, kohtausta varten viritetyn muoviputken läpi suuresta tuntemattomuudesta julkisuuden valokeilaan.

Kuvassa Katariina Kaitue (näytelmän Päivikki), Marja Salo (Lara), Kate Lusenberg (Pörrö), Eeva Mäkinen (Tiia-Mari), Milla Kaitalahti (Janna) ja Pirjo Määttä (Tuula). Kuva (c) Saara Autere

Viidakon villeissä naisissa ammattinäyttelijät näyttelevät niitä tavallisia ihmisiä, joita tositelevisiossa laitetaan ensin ryhmäytymään ja sitten kilpailemaan toisiaan vastaan muhkeasta palkkiosta. Niin pihalla olen lajityypistä, etten tiennyt, ettei tämä taida olla nykyisin enää edes tavanomainen käytäntö: katsojalukuja maksimoidaan valitsemalla tositelevisioon ihmisiä, jotka ovat tunnettuja siitä, että ovat tunnettuja.

Edellä mainitussa Ylen jutussa kerrotaan, että näytelmän näyttelijöistä Katariina Kaitue (näytelmän Päivikki) on ollut mukana kahdesti tosi-tv-sarjassa. Ensimmäisen jakson loppupuolella Björkman haukkuu yhden osallistujan monisanaisesti vakoilijaksi ja petturiksi, jolla on mukanaan suuri määrä vakoiluun tarvittavia välineitä. Ryhmän epäilevät katseet kohdistuivat tarinan Johannaan, joka oli näytelmän alusta asti esiintynyt näyttämöllä kantaen selässään suurta rinkkaa. Jutun mukaan rinkka on sama, jota Kaitue käytti Amazing Race -kilpailussa. Tässä parikilpailussa lennetään ympäri maailmaa, ja otaksun, että näytelmässä rinkasta löytynyt ”kärsä”, jolla Johanna kuristaa kohtauksen lopussa tuottajan, liittyy jollakin tavalla tähän kilpailuun.

Hyvin perusteltu teoria, niin kutsuttu sosiaalisten aivojen hypoteesi, olettaa ihmislajin suurten aivojen kehittyneen siksi, että selviäisimme useasta sadasta yksilöstä koostuvan lauman äärettömän monimutkaisista sosiaalisista suhteista. Helsingin kulttuuripiirien sosiaalisten suhteiden viidakosta selviämiseen meikäläisen aivojen kapasiteetti ei ilmiselvästi ole ehtinyt kehittyä tarpeeksi – pitää vain selvitä fiilispohjalta. Mutta niin taitavat useimmat muutkin tehdä. Ja kyllä, onhan toki presidentti Donald Trumpkin entinen tosi-tv-tähti.

Teatteri on yhteisön tekemää ja aidosti vuorovaikutteista taidetta. Sellaisena se on ainutlaatuinen väline tehdä näkyväksi edellä mainitun sosiaalisten aivojen hypoteesin kuvaamaa todellisuutta. Näytelmän toisen jakson kohtaus, jossa jokainen kilpailija kertoi leiritulen äärellä siitä, miten merkityksellinen ja ainutkertainen kokemus tämän ”heimon” yhteisöllisyys oli ollut, oli minulle tämän näytelmän avain. Smeds myös osoitti, miten tämä yhteisöllisyys voidaan hävittää yhdellä ainoalla ”niskalaukauksella”.

Ensimmäisessä ”heimon” tehtävässä kahden kilpailijan piti kiivetä kolme kertaa kuvan seinäkiipeilyseinälle, laulaa yhdessä ja esittää loppukohtaus Tšehovin näytelmästä Vanja eno. Kuvassa Viidakon villit naiset tosi-tv-sarjan tuottajaa näytellyt Hannu-Pekka Björkman. Kuva (c) Saara Autere

Otaksun, että tosi-tv-formaattiin kuuluu osio, jossa osanottajien pitää paljastaa katselijoille itsestään asioita ja ajatuksia, joita he eivät halua tai voi kertoa heimonsa muille jäsenille. Ainakin Viidakon villeissä naisissa oli tällainen osio. Sivuseikkana pidin sitä, että tämä ”rippituoli” oli sijoitettu pylväiden päälle rakennettuun vessaan, jossa esiin ponnistettua tunnustusta seurasi hyvin kuuluva huuhtelun kohina. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Oleellista oli se, että nämä monologit käsittelivät koskettavasti eri-ikäisten naisten elämässään kokemia vastoinkäymisiä ja niistä selviytymistä.

Yksi oli kärsinyt syömishäiriöistä; lohtua ja tasapainoa elämäänsä hän oli saanut hankkimalla suuret, kumiset tekotissit. Toinen oli elänyt sidotun lapsen elämää. Kolmannen tapoihin sidottu elämä ja juhannussauna olivat menettäneet merkityksensä aviomiehen kuoltua. Neljäs eli Pokémon-hahmoisena kissaihmisenä pikkuveljensä kanssa vanhempien kuoltua moottoripyöräonnettomuudessa. Viidennellä oli kokemus seksuaalisesta hyväksikäytöstä hänen rakentaessaan nuorena uraansa yrittäjänä, ja kuudes muisteli kokemuksiaan hyvästä lapsuudesta.

Ainakin minun oli mahdotonta mieltää näitä todella koskettavasti kirjoitettuja ja loisteliaasti näyteltyjä monologeja satiiriksi tosi-tv-ohjelmassa käsikirjoituksen mukaan näyttelevistä taviksista. Toteutuksessa näyttelijöiden kasvot heijastettiin videolla valkokankaalle, ja teatterissa tämä ”puhuvien päiden estetiikka” toimii omalakisesti. Se on ehdottomasti hyvin ihmiskasvoista ja koskettavaa teatteria.

Oikeiston käynnistämä vallankumous eri puolilla maailmaa on myös sotaa naisten oikeuksia vastaan. Naisten oikeuksia halutaan rajoittaa vetoamalla uskontoon ja perinteisiin arvoihin. Smedsin viidakon villit eivät varmasti sattumalta ole kaikki naisia. Näytelmän teemat yhteisöllisyydestä, oman minäkuvan eheytymisestä vuorovaikutuksen kautta ja solidaarisuudesta ovat polttavan ajankohtaisia. Minulta on tosi-tv-sarjojen ohella mennyt ohi myös tieto ammattinäyttelijöiden työllisyyden nopeasta heikkenemisestä: ymmärtääkseni työttömänä on jo kolmasosa alan ammattilaisista. Teatterin patriarkaalisista perinteistä ja rakenteista johtuen vaikein tilanne työllistymisen suhteen on sekä vasta valmistuneilla nuorilla että yli 40-vuotiailla naisilla.

Viidakon villit naiset

Kansallisteatterin kantaesitys päänäyttämöllä 16.9.2026

Ohjaus ja käsikirjoitus: Kristian Smeds Lavastussuunnittelu: Katariina Kirjavainen Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen Valo- ja videosuunnittelu: Petri Tuhkanen Äänisuunnittelu: Ville Aalto 
Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen Rumpuvalmennus: Sara Puljula Ohjaajan assistentti: Ruusa Tapper (TeaK) Rooleissa: Pirjo Määttä, Marja Salo, Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Milla Kaitalahti, Katariina Kaitue, Hannu-Pekka Björkman ja Petri Manninen 

Esityksen käsiohjelma

Q-teatterin Tuvi toas on taidokkaasti pelkistetty ja hienosti näytelty sukupolvidraama – Näytelmän keskiössä on toisen polven maahanmuuttaja Mari ja kysymys identiteetistä kahden kulttuuri ristipaineissa – Kokemuksena näytelmä oli maailmankuvaa avartava  

Anna-Sofia Tuominen tekee hienon roolityön näytelmän Marina. Kuva © Pate Pesonius  

Uuden sukupolven tekijät ovat astuneet estradille ja se tekee hyvää suomalaiselle teatterille. Q-teatterin Tuvi toas eli pulu huoneessa oli raikas ja rosoinen, läsnäolon kauneutta ja elämänuskoa henkivä näytelmä.

Tuvi toas eli pulu huoneessa oli kantaesityksen ensi-illassa perinteinen tarinallinen draama. Se perustuu epäilemättä vuonna 1985 Tallinnassa syntyneen Anna Jaanisoon omiin elämänkokemuksiin.

Sukupolvidraaman tekeminen osoittaa nuorilta tekijöitä myös tervettä ennakkoluulottomuutta. Kun on asia tärkeä, se pitää sanoa niin selkeästi kuin mahdollista. Kiitän näytelmänsä käsikirjoittanutta ja ohjannutta Jaanisoota ja dramaturgi Rasmus Arikkaa tästä. Tuvi toas eli pulu huoneessa on näytelmä, joka lisäsi tämän kirjoittajan tietoja ja ymmärrystä meitä ympäröivästä todellisuudesta merkittävästi.

Näytelmän Mari (Anna-Sofia Tuominen) on toisen polven maahanmuuttaja. Hänen äitinsä on muuttanut Suomeen töihin Virossa syntyneen Marin ollessa vielä pikkulapsi. Näytelmän alussa Mari joutui tekemään itselleen kysymyksen, kuka minä oikeastaan olen? Kysymys aktualisoitui, kun Mari sai tietää odottavansa lasta.

Kirjoittajana Jaanisoo on terävöittänyt ja selkeyttänyt sanottavaansa pelkistämällä. Näytelmässä keskitytään kolmeen henkilöön, sen minäkertojaan Mariin, hänen äitiinsä ja äidinäitiin, mummoon. Marin muistoissa maailma nähdään lapsen silmin.

Identiteetin kannalta oleellista on se, millä kielellä me ajattelemme. Sitä kieltä sanotaan äidinkieleksi ja näytelmän neuvolan kätilö (Eeva Mäkinen) käytti siitä käsitettä tunnekieli. Marin äidin äidinkieli on viro, mutta Mari ei tuota kieltä enää oikein hallitse, vaikka hänen Virossa asuva mummonsa yritti kaikin keinoin, toistamalla ja korjaamalla kielioppivirheitä ylläpitää lapsenlapsensa äidinkieltä.

Ryhmäpaineissa näytelmän murkkuikäinen Mari piti virolaisia tapoja ja ruokia noloina. Aikuisena hän puhui Virossa matkustaessaan virolaisten kanssa asioidessaan englantia.

Juurien kieltämisen ja sukuyhteyden kaipuun ristiriita kulminoitui mummon kuolemaan. Marin yksiön ikkunasta ei liitänyt sisään albatrossi, vaan pulu. Symboliikka, johon näytelmän kaksikielinen nimi viittaa, oli helposti ymmärrettävää ja sellaisena koskettavaa.

Tuvi toas eli pulu huoneessa on sukupolvidraama. Kuvassa Anna-Sofia Tuominen, näytelmän Mari, hänen äitiään näytellyt Kate Lusenberg ja äidinäitiä näytellyt Eeva Mäkinen. Kuva © Pate Pesonius

Näytelmän mummolle hänen tyttärensä maastamuutto merkitsi tragediaa. Lapsenlapsi katosi vähitellen kielimuurin taakse. Tämä on sukupolvikokemus myös ennen sotia syntyneille suomalaisille, kun reilut puoli vuosisataa sitten yli puoli miljoonaa suomalaista nuorta aikuista muutti töiden perässä Ruotsiin.   

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa asui vuodenvaihteessa 558294 ihmistä, jotka puhuivat äidinkielenään jotakin muuta kieltä kuin suomea, ruotsia tai saamea. He ovat näytelmän esimerkin valossa hyvin heterogeeninen joukko.

Yksi sukupolvi kokemus Marin kaltaisia toisen polven maahanmuuttajia todennäköisesti kuitenkin yhdistää, nimittäin köyhyys. Näytelmän Mari valmistautui äitiyteen yksiössä, joka sijaitsi hissittömän talon neljännessä kerroksessa. Lastenvaunuille ei tässä Kallion kolossa ollut säilytystilaa.

Virosta tulleen maahanmuuttajan silmissä Suomi oli ankean harmaa maa. Annukka Pykäläisen toiminnallisuudessaan suorastaan nerokas lavastus ei jättänyt tulkinnalle sijaa. Se oli harmaa, niin harmaa, ettei tässä vankilassa aikaa voinut kuluttaa edes tiilenpäitä laskemalla. Lavastuksen toimivuudesta kertoi se, että kohtausten sisääntulot sujuivat kuin ovifarssissa ikään.

Toki se kertoi myös hyvää Janisoon kyvyistä ohjaajana.

Tragikoomisia ulottuvuuksia tämä harmaus sai, kun Jaanisoo alkoi ruotia näytelmässään suomalaista byrokratiaa. Kun Virosta vuonna 2004 tuli Euroopan Unionin jäsen, kaikista Suomessa oleskeluluvalla asuneista virolaisista tuli kerralla laittomia maahanmuuttajia. Harva heistä tiesi, että pitää rekisteröityä Suomessa EU-kansalaisiksi. Kukaan ei kertonut. Uusi kierros byrokratian rattaissa odotti vielä niitä, jotka halusivat saada pysyvästä oleskeluoikeudesta todistavan asiakirjan.

Suomettumisen häntään Jaanisoo osui terävällä piikillä. Kohtauksessa Marin äiti (Kate Lusenberg) haki EU:n pysyvää oleskeluoikeutta koskevaa dokumenttia. Kun Migrin virkailija hakulomaketta täyttäessään kysyi, missä äidin äiti oli syntynyt, äiti vastasi Virossa vuonna 1939. Ylimielinen virkailija halusi laittaa äidinäidin syntymämaaksi Neuvostoliiton. Todellisuudessa Viron itsenäisyys päättyi vuosikymmeniksi vasta vuonna 1940 alkaneeseen puna-armeijan miehitykseen.

Yksinäisyyden teemoja käsiteltiin Viron laivalle sijoitetuissa kohtauksissa. Kuvassa Anna-Sofia Tuominen, Kate Lusenberg, Olli Riipinen, Eeva Mäkinen ja Touko Nikkilä. Kuva © Pate Pesonius

Kolmas näytelmän keskeinen teema oli yksinäisyys. Sitä käsiteltiin väliajan jälkeen Viron laivalle sijoitetuissa kohtauksissa. Mari jutteli ensin yksin matkustavan virolaisen miehen kanssa. Miehelä oli suomalainen vaimo. Sitten Mari istui ykin pöydässään ja seurasi vieressä pöydässä ruokailevaa suomalaista seuruetta. Kyseessä oli ehkä perhe, jonka jäsenistä yksi alkoi itkeä hillittömästi. Tässä näyttelijöiden bravuurissa muiden seurueen tai perheen jäsenten vaivautuneisuus tuntui katsomossa asti.

Tämän draaman dramaattisia käänteitä saatiin odottaa aivan viimehetkiin asti ja sitten Marin elämän kolme traagista käännettä tulivat peräkkäin. Ensin Mari oli ensimmäistä kertaa vierailulla äitinsä suomalaisen miesystävän kotona, sitten televisiouutiset kertoivat Estonian haaksirikosta, onnettomuudesta, jonka uhreihin kuului myös Marin äidin sisko. Siten hypättiin Marin aikuisuuteen ja nykyhetkeen, jossa Maria kiidätettiin sairaalassa hätäsektioon.

Estonian satoja uhreja vaatinut onnettomuus on olut virolaisille traumaattinen sukupolvikokemus, joka on jättänyt jälkensä. Näytelmässä tätä kokemusta purettiin kohtauksella, jossa käytiin läpi Estonian, Silja Europan ja Viking Mariellan miehistöjen välistä radioliikennettä katastrofin aikana.

Jaanisoo oli katastrofin tapahtuessa yhdeksänvuotias lapsi.

Viimeisissä kohtauksissa Marin lapsi on syntynyt ja elämä jatkuu. Tulevaisuus on avoin.

Tuvi Toasin näyttelijät Tuominen, Mäkinen, Lusenberg ja Olli Riipinen ovat samaa sukupolvea kuin Jaanisoo ja Arikka. Jaanisoo ja Arikka ovat tänä vuonna valmistuneen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta taiteen maisteriksi. Ymmärtääkseni myös Lusenberg on valmistunut tänä vuonna. Mäkinen opiskelee vielä TaiKissa. Riipinen ja Tuominen valmistuivat Teatterikorkeakoulusta taiteen maistereiksi vuonna 2019.  

Tuvi toas eli pulu huoneessa

Kantaesitys Q-teatterissa 2.10.2024

Teksti ja ohjaus Anna Jaanisoo

Dramaturgi Rasmus Arikka

Lavastus Annukka Pykäläinen

Valosuunnittelu Ada Halonen

Pukusuunnittelu Hilla Ruuska

Äänisuunnittelu ja musiikki Timo Tikka

Videosuunnittelu työryhmä

Rooleissa Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Olli Riipinen ja Anna-Sofia Tuominen

Ääninäyttelijät Ilona Pukkila, Tene Ruubel ja Ava Tolbaa