Teoksen alussa kuulimme äänen, jota kaikki koiratkin vihaavat ja pelkäävät. Sitten Maria Mäkelä siirtyi pölyimurin varresta Hällä-näyttämön käytävältä näyttämölle. Hän istui näyttämön takaosaan sijoitetulle säkkituolille, selkä yleisöön päin. Kaikki pysähtyi. Seurasi korvia särkevä hiljaisuus – niin pitkä, että omat aivoni alkoivat kehittää ääntä, huminaa.
Sitten teoksen oma äänimaisema alkoi täyttää tilaa hiljaisella, asteittain kovenevalla huminalla. Tuo itsepintainen ääni pudotti Mäkelän säkkituolilta ja sai hänet kääntyilemään, lopulta pyörimään kyljeltä toiselle kuin hirmuisesta painajaisunesta heränneenä.
Sitä seurasi voimaton raivo. Mäkelä kävi raivokkaasti unessa pettäneen säkkituolin kimppuun. Jokaisella meistä on kokemusta talotekniikan tai liikenteen aiheuttamasta häiriöäänestä, jota ei pääse pakoon. koreografi Mäkelän liikekieli ei kuitenkaan kuvastanut voimatonta raivoa, vaan tietoisuuden kasvua.
Myös katsomossa tuntui siltä, että tuon kasvavan painon alla hartiat tahtoivat mennä kumaraan. Koreografi Tuija Lappalaisen ja Mäkelän ideoimassa liikkekielessä tuo alati kasvava paino liimasi Mäkelän hartiat lattiaan. Liikeradat olivat horisontaalisia, ja lopulta Mäkelä pääsi etenemään vain jaloilla voimakkaasti työntämällä.
Näin ilmiömäisen tehokkaasti ja voimakkaan emootion aiheuttavalla tavalla tanssi voi kuvata sitä maailmantuskaa, jota meistä itse kukin parhaillaan kokee. Oma voimattomuudentunne tuntuu musertavalta.
”HUM on eheä ja pohdiskeleva teos, joka puhuttelee sekä aisteja että älyä. Se avaa katsojalle mahdollisuuden reflektoida omaa paikkaansa yhteisössä ja luonnossa, ja tekee sen tavalla, joka ei alleviivaa vaan kutsuu kokemaan ja tulkitsemaan. Lappalaisen työlle ominainen hienovaraisuus ja tarkkuus välittyvät vahvasti tässäkin teoksessa.”
Näin Lappalaisen teosta analysoi loppuyhteenvedossaan ChatGPT – tuolla tanssitaiteen sisäisellä ja niin helposti ymmärrettävällä jargonilla. Ehkä meidän kulttuurikriitikoiden ja omasta taiteestaan kirjoittavien taiteilijoiden kannattaisi tässä kohtaa pysähtyä – ja ehkä vähän hävetäkin – sitä viljelemäämme sananrieskaa, josta tekoäly on tällaisen mällin leiponut.
Teoksen vaikuttava äänimaisema on Atte Olsonesin käsialaa. Viimeiselle rannalle se johdattaa meitä luontoäänillä, jotka on sijoitettu ihmisen teknokulttuurin aiheuttamien hälyäänien joukkoon. Kuten runolliseksi heittäytynyt tekoäly todisti:
”Äänimaisema – oli se sitten elektronista huminaa, luonnon ääniä tai kehollista hengitystä – rakensi kokemuksellista tilaa, jossa katsoja ei vain nähnyt vaan tunsi teoksen värähtelyt.” (Heh!)
Esityksen keskelle oli sijoitettu seesteinen suvanto. Mäkelä istui baarituolille, joka seisoi tavallaan kirjaimellisesti viimeisellä rannalla. Näyttämön katsomosta käsin oikea reuna oli peitetty hiekalla, ja samaa Saravatin hiekkaa Mäkelä kaatoi pois kengistään, kun hän kohtauksen alussa riisui ne jaloistaan.
Mäkelä alkoi toistaa tarinaa, ja puheen volyymi kasvoi kierros kierrokselta muiden äänimaisemaan kuuluvien äänien tavoin. Päähänsä hän veti lippalakin. Se ei ollut punainen, vaan valkoinen – mutta sillä ei liene väliä. Esitystalouden maailmassa meidän päällemme valellaan yhä uusia merkitysten kerroksia, jotka tarttuvat meihin ja kaikkeen ympärillämme kuin lika, eikä tästä hölynpölystä pääse eroon edes pölyimurilla.
Kuka siivoaisi tämän sotkun?
Tämän seesteisen vaiheen jälkeen teoksen äänimaisema muuttui. Sen hallitsevaksi piirteeksi nousi voimakas, hakkaava rytmi, jonka volyymi kiihtyi jokaisella sydämenlyönnillä. Myös nyt paljain jaloin tanssineen Mäkelän liikekielen suunta muuttui. Liikekieli suuntautui ylöspäin – kohti korkeuksia tuon painon alta.
Liikkeet olivat voimakkaita. Mäkelä tanssi kuin tulisten hiilien päällä kohti koskettavan kaunista finaalia. Tämän kiirastulessa tanssineen kadotetun sielun siirtyminen toiseen todellisuuteen kulki kangassuikaleista kootun oviverhon läpi. Sekä äänet että valo katosivat tästä luovan mielikuvituksen maailmasta.
Otsikossa käytetty Saravatin hiekkaa on viittaus Risto Isomäen samannimiseen dystopiaan. Romaani kertoo ilmastonmuutoksen katastrofaalisista seurauksista. Kirjasta on tehty myös ainakin kolme näyttämösovitusta. Viimeksi sitä on esitetty Espoon & Kaupunginteatterissa kymmenkunta vuotta sitten.
HUM
Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 20.6.2025
Koreografia, konsepti, ohjaus ja dramaturgia: Tuija Lappalainen
Tanssija/esiintyjä: Maria Mäkelä
Valosuunnittelu: Aku Lahti
Äänisuunnittelu: Atte Olsonen
Pukusuunnittelu: Pauliina Sjöberg
Lavastus/tilasuunnittelu: Tuija Lappalainen
Kuva: Tuija Lappalainen
Video: Christoffer Collina