Susanna Leinosen Pain Killer ylistää fyysisen läsnäolon kauneutta ja toimii lääkkeenä olemassaolon aiheuttamaan eksistentiaaliseen ahdistukseen

Susanna Leinosen ja hänen ensemblensä koreografia Pain Killer on tanssitaiteen mestariteos. Lauantaina Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaaleilla Karelia-salin näyttämöllä tanssitun teoksen liikekieli oli häkellyttävän rikasta, runollisen kaunista ja tavattoman ilmaisuvoimaista. Esityksen huikea estetiikka sai minut huokailemaan. Toisaalta teoksen väkevä tematiikka pakotti keskittymään melkein hammasta purren. Jokainen hetki ja jokainen yksityiskohta tuntui merkitykselliseltä.

Mirkku Merimaan kameran tallentama hetki Katariina Luukkaan ja Atte Kilpisen duetosta on jo esityskuvana niin pysäyttävä ja ilmaisuvoimainen, kuvassa on aineksia tanssitaiteen ikoniksi. Kuva (c) Mirkku Merimaa.

Pain Killer on vähän outo ja varmasti myös moniselitteinen nimi tanssiteokselle. Teoksen nimi on haastava ja herätti jo etukäteen kysymyksiä. Toki taide, jota tämä teos tuon käsitteen parhaassa merkityksessä edustaa, on ainakin tämän kirjoittajalle paras ja oikeastaan myös ainoa tepsivä lääke siihen eksistentiaaliseen ahdistukseen, jota korviemme väliin evoluution myötä kasvanut suuri pahka – jota myös tietoisuudeksi kutsutaan – itse kullekin meistä aiheuttaa.

Näyttämöllä Pain Killer kasvoi ensimmäisistä ripeistä juoksuaskelista lähtien meidän nykyisen elämäntapamme kritiikiksi. Sen tematiikka lähti ajatuksesta, että kipu on suojelusenkelimme, vaikka me yritämme häätää sitä loitommaksi viinan, kipu- ja mielialalääkkeiden voimalla. Fyysinen ja psyykkinen kipu pysäyttää meidät silloin, kun vauhti ylittää kehon tai mielen toleranssit.

Pitkittyessään kipu voi kuitenkin muuttua suojelusenkelistä paholaismaiseksi ja eristää meidät muista ihmisistä. Eikä teoksessa unohdettu myöskään elämän tätä puolta. Itse tulkitsin upean kohtauksen, jossa Katariina Luukas jäi yksin näyttämölle valotehosteiden luomien räikeiden, värisevien värien keskelle muiden tanssijoiden poistuttua näyttämöltä katsomon käytäville.

Me reagoimme elämäntapamme aiheuttamaan fyysiseen kipuun ja henkiseen hätään aggressiolla. Tätä kamppailua kipua ja psyykkistä pahoinvointia vastaan kuvattiin esityksessä häkellyttävän hienoilla taistelukohtauksilla. Kuva (c) Mirkku Merimaa

Tanssi on taiteen muoto, joka korostaa elämän fyysisyyttä. Sari Nuttusen teosta varten suunnittelemat asut olivat vielä omiaan korostamaan ihmisvartalon luonnollista kauneutta. Pain Killerin päättänyt Katariina Luukkaan ja Atte Kilpisen häikäisevän upea duetto kohosi ainakin tämän kirjoittajalle todelliseksi kehollisuuden ja fyysisen läsnäolon korkeaveisuksi. Jo pelkkä esityskuva hetkestä, jonka aikana Kilpinen seisoo kyykyssä Luukkaan rintakehän päällä, on arvoituksellisuudessaan ja moniselitteisyydessään ainutlaatuinen.

On sanottu, että Leinonen on käyttänyt ja ehkä paremminkin tehnyt tässä teoksessa tulkintoja klassisen baletin liikekielestä. Minun osaamisellani ei tehdä eriteltyjä tulkintoja liikekielen yksityiskohdista. Otaksun kuitenkin, että esityksen suljetussa muodossa näkyi baletille ominainen estetiikka. Epäilemättä tavattoman rikkaan liikekielen yksityiskohdat eleitä ja ilmeitä myöten on etsitty koreografin ja tanssijoiden yhteistyöllä yrityksen ja erehdyksen kautta. Kun haluttu liikesarja on näin löydetty, sitä on harjoiteltu harjoittelemasta päästyäkin, kunnes liikesarjat ovat löytyneet lihasmuistista melkein refleksinomaisesti. Itse näytöksissä improvisaatiolle ei ole enää jäänyt tilaa. Näin on saavutettu liikkeiden painovoimaa uhmaava keveys ja yleisön aisteja hellivä herkkyys.

Vaikuttavat joukkokohtaukset kertoivat elämäntapamme ja työelämän kehollemme ja mielellemme asettamista kohtuuttomista vaatimuksista. Kuva (c) Mirkku Merimaa

Tanssitaiteessa koreografin merkitystä korostetaan, ja varmasti syystä. Ensemblet kantavat ryhmän perustaneen koreografin nimeä. Tanssi on silti joka tapauksessa teatterin tavoin taiteilijoista koostuvan yhteisön tekemää taidetta. Pain Killer on teoksena kokonaisuus, joka perustuu Leinosen ja lahjakkaiden tanssijoiden luovan panoksen lisäksi Kasperi Laineen teosta varten luomaan musiikkiin, Teemu Nurmelinin valosuunnitteluun, Ville Seppäsen videoihin ja Nuttusen puvustukseen.

Pain Killer

Susanna Leinonen Companyt esitys Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaalilla Karelia-salissa 25.7.2026Koreografia: Susanna Leinonen Musiikki: Kasperi Laine Videosuunnittelu: Ville Seppänen Valosuunnittelu: Teemu Nurmelin Pukusuunnittelu: Sari Nuttunen Kuvat: Mirkku Merimaa Tanssijat: Rebekka Guðmundsdóttir, Atte Kilpinen, Kasperi Kolehmainen, Katariina Luukas, Taru Pellinen, Marie de Silva

Traagista ja kepeää

 

Meidän visuaalinen muistimme 1900-luvun historiasta perustuu mustavalkosiin valokuviin. Harmaan eri sävyt kuvaavat hyvin myös Kuolemantanssin Edgarin (Bejamin Moliner) ja Alicen (Sylvia Rauan) mielenmaisemaa. Kuva Riksteatern
Meidän visuaalinen muistimme 1900-luvun historiasta perustuu mustavalkosiin valokuviin. Harmaan eri sävyt kuvaavat hyvin myös Kuolemantanssin Edgarin (Bejamin Moliner) ja Alicen (Sylvia Rauan) mielenmaisemaa. Kuva Riksteatern

Vielä viime vuosisadan alussa pitkä avioliitto teki ihmisistä traagisia hahmoja. Ainakin jos nämä hahmot olivat suoraan maailmankirjallisuuden tunnetuimman naistenvihaajan ja parisuhdevittuilun mestarin August Strindbergin kynästä.

Tällä vuosisadalla pitkä parisuhde tekee ihmisistä koomisia hahmoja. Pitkästä parisuhteesta on tullut erikoisuus, jota tässä suhteessa syntyneet lapsetkin ihmettelevät ääneen.

Meillä kaikki on hyvin, kuten Camilla Blomqvistin näytelmä Vi har det bra vakuuttaa.

Kuolemantanssin  Riksteaternille sovittanutta Eva Maria Benavente Dahlinia on ruotsalaisissa kritiikeissä syytetty muun muassa Strindbergin mestariteoksen teurastamisesta.

Rohkenen olla eri mieltä.

Dahlin on lyhentänyt Strindbergin ehkä tunnetuimman avioliittohelvetin kuvauksen yksinäytöksiseksi kamarinäytelmäksi.

Tärkeää ei ole vain se, mitä sanotaan, vaan myös se mitä jätetään sanomatta. Dahlinin taitava dramatisointi ja ohjaaja Dritëro Kasapin äärimmilleen pelkistetty tyyli kulkevat käsi kädessä.

Dramatisointi, ohjaus ja Annika Niminen Brombergin, Sari Nuttusen ja Peter Stockausen skenografia muodostivat maanantaina Lappeenrannan kaupunginteatterin Jukola-salin näyttämöllä kokonaisuuden, joka teki kunniaa ekspressionistiselle teatterikäsitykselle.

Tykistökapteeni Edgarin ja hänen vaimonsa Alicen arjen melankoliaa kuvasivat näyttämöllä harmaan eri sävyt. Ajankuva luotiin puvuilla ja muutamalla tarkoin valitulla esineellä.

Sovituksen tarkkuudesta kertoi jotakin myös se, että Dahlin ja Kasapi antavat myös jo ensimmäisessä näytöksessä vastauksen tärkeimpään kysymykseen, joka katsojan mielessä syntyy kahden rinnakkaisen näytelmän kokonaisuudesta.

Edgar mainitsee keskustellessaan vaimonsa serkun Kurtin kanssa, että perheen neljästä lapsesta kaksi on kuollut jo nuorena.

Sellainen ei ollut vielä viime vuosisadan alussa mitenkään tavatonta, pikemminkin tavallista. Hinkuyskä, tulirokko ja muut vakavat tartuntataudit vaativat oman veronsa, ja lapsia kuoli myös nykyisin harmittomina pidettyihin tulehduksiin.

Jokainen isä ja äiti ymmärtää, miten musertavaa iskua oman lapsen kuolema merkitsee. Se on tapahtuma, joka antaa oman sävynsä koko elämälle, eikä tätä tuskaa ole sata vuotta sitten juuri lieventänyt tietoisuus siitä, että useimmat pariskunnat joutuivat kohtamaamaan tämän suuren surun ainakin kerran.

Elämällä oli kuin luontojaan traaginen pohjavire.

Monien aikuiseksi ehtineidenkin kohdalla elämänkaari jäi myös niin lyhyeksi, että elinikäisen parisuhteen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kuolla naimattomana.

Paitsi traagista, elämä oli vielä sata vuotta sitten myös jollakin erilaisella tavalla ainutkertaista kuin nyt.

Kuolemantanssin Edgar on läheisiään manipuloiva kotityranni. Psykopaatiksi häntä ei voi määritellä, koska Edgarilla ei ole mitään otetta pienen yhteisön muihin ihmisiin, vaan hän on jäänyt sekä urallaan että elämässään paitsioon juuri sosiaalisen kyvyttömyytensä takia.

Camilla Blomqvistin lomaparatiisia koristavat digiajan äitelät värit. Onnellisuusmuurin takana osat ovat vaihtuneet. Komentoa pitää vaimo Anna-Karin (Sylvia Rauan) ja aviomies Erik (Benjamin Moliner) peesaa. Kuva Riksteatern
Camilla Blomqvistin lomaparatiisia koristavat digiajan äitelät värit. Onnellisuusmuurin takana osat ovat vaihtuneet. Komentoa pitää vaimo Anna-Karin (Sylvia Rauan) ja aviomies Erik (Benjamin Moliner) peesaa. Kuva Riksteatern

Nuoren Camilla Blomqvistin Vi har det bra on Dahlinin sovituksen jäljiltä eräänlainen peilikuva Strindbergin Kuolemantanssista.

Osat ovat vaihtuneet siten, että nyt valtikkaa parisuhteessa pitää vaimo Anna-Karin ja myötäilijän rooli on hänen miehellään Erikillä.

Asetelman koomisuus ei kuitenkaan kumpua tästä. Kysymys on siitä näennäisestä helppoudesta, jolla nykyihmiset voivat elää elämäänsä vailla suuria murheita. Pariskuntia ei enää pidä yhdessä toimeentulon pakko. Kärsimys ja kuolema on siivottu yhteiskunnasta laitosten ovien taakse.

Ihmisten kyky tuntea empatiaa toisia kohtaa on kuitenkin edelleen kovin ohuella pohjalla. Pariskunnan yhteinen tuttava Kenneth, joka on avioeron takia menettänyt elämänhallintansa, saa osakseen kovin laimeaa myötätuntoa.

Jos Dahlin ja Kasapi ovat viilanneet sovituksen ja ohjauksen kohdalleen aivan viimeistä pilkkua myöten, samaa tavatonta tarkkuutta on myös Jimmy Endeleyn, Benjamin Molinerin ja Sylivia Rauanin roolisuorituksissa.

Kuolemantanssin pelkistetty ilmaisu vaatii paljon myös katsojalta. Hoksottimien pitää olla koko ajan vireessä. Toisaalta näyttelijöiden geometrisen tarkassa tulkinnassa oli jotakin hyvin kiehtovaa.

Toisen näytöksen lomaparatiisissa meno on tietenkin jo paljon rennompaa. Sama kolmikko pääsi näyttämään laaja-alaisuuttaan. Esimerkiksi Moliner näyttää, miten Kuolemantanssin ilottomasta kotityrannista Edgarista sukeutuu puolivallaton nahjus Erik, joka ääneen epäilee, ettei hän ilman vaimonsa opastusta löytäisi yksin edes takaisin kotiin.