Susanna Leinosen Pain Killer ylistää fyysisen läsnäolon kauneutta ja toimii lääkkeenä olemassaolon aiheuttamaan eksistentiaaliseen ahdistukseen

Susanna Leinosen ja hänen ensemblensä koreografia Pain Killer on tanssitaiteen mestariteos. Lauantaina Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaaleilla Karelia-salin näyttämöllä tanssitun teoksen liikekieli oli häkellyttävän rikasta, runollisen kaunista ja tavattoman ilmaisuvoimaista. Esityksen huikea estetiikka sai minut huokailemaan. Toisaalta teoksen väkevä tematiikka pakotti keskittymään melkein hammasta purren. Jokainen hetki ja jokainen yksityiskohta tuntui merkitykselliseltä.

Mirkku Merimaan kameran tallentama hetki Katariina Luukkaan ja Atte Kilpisen duetosta on jo esityskuvana niin pysäyttävä ja ilmaisuvoimainen, kuvassa on aineksia tanssitaiteen ikoniksi. Kuva (c) Mirkku Merimaa.

Pain Killer on vähän outo ja varmasti myös moniselitteinen nimi tanssiteokselle. Teoksen nimi on haastava ja herätti jo etukäteen kysymyksiä. Toki taide, jota tämä teos tuon käsitteen parhaassa merkityksessä edustaa, on ainakin tämän kirjoittajalle paras ja oikeastaan myös ainoa tepsivä lääke siihen eksistentiaaliseen ahdistukseen, jota korviemme väliin evoluution myötä kasvanut suuri pahka – jota myös tietoisuudeksi kutsutaan – itse kullekin meistä aiheuttaa.

Näyttämöllä Pain Killer kasvoi ensimmäisistä ripeistä juoksuaskelista lähtien meidän nykyisen elämäntapamme kritiikiksi. Sen tematiikka lähti ajatuksesta, että kipu on suojelusenkelimme, vaikka me yritämme häätää sitä loitommaksi viinan, kipu- ja mielialalääkkeiden voimalla. Fyysinen ja psyykkinen kipu pysäyttää meidät silloin, kun vauhti ylittää kehon tai mielen toleranssit.

Pitkittyessään kipu voi kuitenkin muuttua suojelusenkelistä paholaismaiseksi ja eristää meidät muista ihmisistä. Eikä teoksessa unohdettu myöskään elämän tätä puolta. Itse tulkitsin upean kohtauksen, jossa Katariina Luukas jäi yksin näyttämölle valotehosteiden luomien räikeiden, värisevien värien keskelle muiden tanssijoiden poistuttua näyttämöltä katsomon käytäville.

Me reagoimme elämäntapamme aiheuttamaan fyysiseen kipuun ja henkiseen hätään aggressiolla. Tätä kamppailua kipua ja psyykkistä pahoinvointia vastaan kuvattiin esityksessä häkellyttävän hienoilla taistelukohtauksilla. Kuva (c) Mirkku Merimaa

Tanssi on taiteen muoto, joka korostaa elämän fyysisyyttä. Sari Nuttusen teosta varten suunnittelemat asut olivat vielä omiaan korostamaan ihmisvartalon luonnollista kauneutta. Pain Killerin päättänyt Katariina Luukkaan ja Atte Kilpisen häikäisevän upea duetto kohosi ainakin tämän kirjoittajalle todelliseksi kehollisuuden ja fyysisen läsnäolon korkeaveisuksi. Jo pelkkä esityskuva hetkestä, jonka aikana Kilpinen seisoo kyykyssä Luukkaan rintakehän päällä, on arvoituksellisuudessaan ja moniselitteisyydessään ainutlaatuinen.

On sanottu, että Leinonen on käyttänyt ja ehkä paremminkin tehnyt tässä teoksessa tulkintoja klassisen baletin liikekielestä. Minun osaamisellani ei tehdä eriteltyjä tulkintoja liikekielen yksityiskohdista. Otaksun kuitenkin, että esityksen suljetussa muodossa näkyi baletille ominainen estetiikka. Epäilemättä tavattoman rikkaan liikekielen yksityiskohdat eleitä ja ilmeitä myöten on etsitty koreografin ja tanssijoiden yhteistyöllä yrityksen ja erehdyksen kautta. Kun haluttu liikesarja on näin löydetty, sitä on harjoiteltu harjoittelemasta päästyäkin, kunnes liikesarjat ovat löytyneet lihasmuistista melkein refleksinomaisesti. Itse näytöksissä improvisaatiolle ei ole enää jäänyt tilaa. Näin on saavutettu liikkeiden painovoimaa uhmaava keveys ja yleisön aisteja hellivä herkkyys.

Vaikuttavat joukkokohtaukset kertoivat elämäntapamme ja työelämän kehollemme ja mielellemme asettamista kohtuuttomista vaatimuksista. Kuva (c) Mirkku Merimaa

Tanssitaiteessa koreografin merkitystä korostetaan, ja varmasti syystä. Ensemblet kantavat ryhmän perustaneen koreografin nimeä. Tanssi on silti joka tapauksessa teatterin tavoin taiteilijoista koostuvan yhteisön tekemää taidetta. Pain Killer on teoksena kokonaisuus, joka perustuu Leinosen ja lahjakkaiden tanssijoiden luovan panoksen lisäksi Kasperi Laineen teosta varten luomaan musiikkiin, Teemu Nurmelinin valosuunnitteluun, Ville Seppäsen videoihin ja Nuttusen puvustukseen.

Pain Killer

Susanna Leinonen Companyt esitys Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaalilla Karelia-salissa 25.7.2026Koreografia: Susanna Leinonen Musiikki: Kasperi Laine Videosuunnittelu: Ville Seppänen Valosuunnittelu: Teemu Nurmelin Pukusuunnittelu: Sari Nuttunen Kuvat: Mirkku Merimaa Tanssijat: Rebekka Guðmundsdóttir, Atte Kilpinen, Kasperi Kolehmainen, Katariina Luukas, Taru Pellinen, Marie de Silva

Pori Dance Companyn tanssijoilla on yhteinen rakkaus – Lihasten laulu esityksessä Songs oli runollisen kaunista – Viipyilevä hitaus on tanssissa yllättävä ja voimakas tehokeino

Songs alkoi soololla, jota seurasi hieno, äänetön joukkokohtaus. Sen jälkeen esityksen tanssijat muistelivat aikaisempia kohtaamisiaan ja töitään, entisiä ja nykyisiä opettajiaan soolojen ja duettojen kautta. Nostalgiaa korosti vaihtojen viipyilevä hitaus. Kuvassa Fiia Lamminen ja Cayan Atalmis. Kuva © Unto Rautio/Pori Dance Company

Pori Dance Companyn Songs on tekijöiden mukaan rakkauskirje yhdessä tanssimiselle. Maanantain ensi-illassa ryhmän liikekieli oli lyyrisen kaunista. Teoksen alussa nähtyä joukkokohtausta hallitsi tunnetasolla hartaus. Se esitettiin ilman taustamusiikkia.

Mutta niin varmasti pitikin olla. Tanssiin kutsu ei ollut peräisin hetken roihuavasta intohimosta, vaan kysymys oli elinikäisestä rakkaudesta. Kuvauksen kohteena oli se syvä tunne, joka muinaisina aikoina kesti jopa postin aiheutumat viiveet lemmenvalojen jakelussa.

Koreografi Riku Lehtopolku käytti yhdessä tanssijoiden kanssa luomassaan koreografiassa taitavasti liikkeen pysäyttävää taukoa. Yllättävä ja hyvin vaikuttava tehokeino oli kohtauksissa ja vaihdoissa käytetty viipyilevä hitaus.

Yhdessä Veli-Ville Sivénin suunnitteleman valaistuksen kanssa tanssijoiden liikekieli toi tällaisen vanhan setämiehen mieleen ajat, jolloin sähköposti oli vielä verraten uusi ja hieno keksintö, eikä sosiaalisen median hienouksista ollut vielä tietoakaan. Laulujen suurista tunteista kertovat yksityisviestit rakkauksista, menetyksistä ja kaipauksesta kulkivat vielä ajan hämärän keskellä paperiin käärittyinä.

Myös esitystä koskevat ajatukset lempeydestä ja uudelleen yrittämisen kauneudesta saivat katetta toteutuksessa. Tekijöiden rakkaus tanssijan ammattia kohtaan näkyi. Eikä tämä rakkaus kohdistunut vain lajiin, vaan ennen muuta tanssijoiden muodostamaan yhteisöön.

Otaksun, tosin aika tavalla mutupohjalta, että 20 vuotta sitten maailmaa valloittanut street dance on vuosituhannen ensimmäisinä vuosikymmeninä vaikuttanut voimakkaasti nykytanssin tekijöihin ja sen vaikutus näkyy yhä. Lähellä kadun pintaa horisontaalisesti tapahtuvat liikkeet, käsien varassa tapahtuvat liikkeet ja hurjimmillaan päälaen varassa pyörivä liike ovat street dancelle tyypillisiä tapoja ilmaista asioita ja tunteita liikekielen kautta.

Näitä elementtejä oli mukana myös Pori Dance Companyn esityksessä. Toisaalta esitys kertoi myös tanssitaiteessa piilevästä potentiaalista. On varmasti olemassa jokin fysiologinen maksimi eri asennoille, mihin ihmisvartalo taipuu, mutta erilaisten liikkeiden ja niistä koostuvien liikesarjojen yhdistelmille ja luovuudelle ei varmasti ole mitään ylärajaa.

Street dancen asiantuntijat jakavat yli kymmeneen eri lajiin, mikä ei tosin sinänsä kerro tanssitaiteessa piilevästä luovuudesta, vaan meidän tavastamme ajatella ja analysoida tyypittelyn, luokittelun ja kategorisoinnin kautta. Nykytanssissa ainakin tämän kirjoittajaa voimaannuttaa se, ettei se alistu tällaiselle rajaavalle luokittelulle.

Lehtopolun mukaan Songs on jatkoa Pori Dance Companyt yhdessä Pori Sinfoniettan kanssa toteuttamalle produktiolle Tänä iltana. Laulujen käyttäminen tanssiteoksen lähtökohtana oli Lehtopolun idea ja uuden esityksen äänimaiseman suunnitteli Eero Auvinen. Tekijöiden mukaan esitys räätälöitiin Porin Teatterin näyttämön muodostamaan tilaan.

Arkkitehtonisesti uusrenessanssia edustavaa Porin Teatteria pidetään syystä yhtenä Suomen kauneimmista teatterirakennuksista. Näyttämön sivusuunnassa kapea ramppi teki siitä kuitenkin hieman ongelmallisen tilan tanssin keinoin ilmaistavien tunteiden asuinpaikaksi. Osa tanssijoista jäi joukkokohtauksissa katsomon sivulaidoilla istuvilta pimentoon.

Lehtopolun mukaan esityksen tanssijakaarti koostuu eri ikäisitä tanssijoista. Erilaiset elämänvaiheet ovat saneet näkyä. Esityksessä muistellaan tekijöiden mukaan entisiä kohtaamisia ja yhteisiä töitä sekä entisiä ja nykyisiä opettajia. Katsojasta se tematiikka saattaa näyttää myös sisäänpäin kääntyneeltä, taiteen sisäiseltä puheelta.

Pori Dance Companyn oman verkkosivut ovat sisällöltään varsin karuja. Sitä informatiivisempia ovat ryhmän Instagram-julkaisut. Näillä sivuilla tekijät kertovat ajatuksistaan ja tavoitteistaan esimerkillisen avoimesti ja antavat teoksen katsojalle eväitä tulkita omaan taide-elämystään.

Songs oli minulle jälleen todistus siitä, että tanssitaide elää Suomessa uutta renessanssia. Sen nähtyäni olen entistä enemmän pahoillani siitä, etten aikataulusyistä päässyt näkemään koreografi Mimosa Lindahlin ryhmän kanssa toteuttaa esitystä Bonding Stoassa helmikuussa.

Songs

Pori Dance Companyn kantaesitys Porin Teatterissa 13.3.2023

Koreografia: Riku Lehtopolku ja esiintyjät
Äänisuunnittelu: Eero Auvinen
Valosuunnittelu: Veli-Ville Sivén
Tanssijat: Kati Aalto, Cayan Atalmis, Kasperi Kolehmainen, Fiia Lamminen, Riku Lehtopolku, Meri Tankka, Riikka Tankka
Kuvat: Unto Rautio
Tuotanto: Pori Dance Company
Tukijat ja yhteistyökumppanit: Taiteen Edistämiskeskus, Läntinen tanssin aluekeskus, Porin kaupunki