Harmony Sisters on molliavain suomalaisen viihdekulttuurin salattuihin juuriin

Pyynikin kesäteatterin Harmony Sisters on taidokkaasti toteutettu revyy. Viihdyttävän esityksen suuriin ansioihin kuuluu se, että se kertoo myös, missä ovat suomalaisen viihdekulttuurin juuret. Valtosen sisarukset Maija, Ester ja Vera omaksuivat laulutyylinsä jo teini-ikäisinä amerikkalaisista musiikkielokuvista. Ohjaaja Olka Horilan sovitus ja ohjaus Elina Snickerin kirjoittamasta näytelmästä ei ollut pelkkää huutamista ja huitomista, kuten joku homekorva saattaa ajatella, vaan neronleimaus.

Anna-Sofia Tuominen, Nomi Enckell ja Matleena Junttanen onnistuivat yli odotusten vaativissa lauluosuuksissa. Taidokkuuden lisäksi tulkinnoissa oli elämäniloista räiskyvyyttä. Kuva (c) Katri Dahlström

Useimmat meistä tunnistavat jazzin ja bluesin. Sen sijaan katveeseen on jäänyt se tosiasia, että Broadwayn musikaalien ja Hollywood-elokuvien hittien soundeissa soi juutalaisesta kansanmusiikista ammentava klezmer. George Gershwinin, Irving Berlinin ja Harold Arlenin kaltaiset nerokkaat säveltäjät loivat tarttuvaa synteesiä näistä eri musiikin lajeista, ja terävin koukku tässä äänielokuvien myötä maailmaa jo viime vuosisadan alkupuolella valloittaneessa musiikissa oli niin kutsuttu molliavain. Sen sävelkulku huojuu duurin ja mollin rajalla ja luo draaman tuntua.

Teatterintekijät tietävät, että loistava komedia on vain toisin keinoin esitetty tragedia. Toinen maailmansota merkitsi katastrofia trion nousujohteiselle uralle. Tähän tarinaan lomittuivat Snickerin näytelmässä sisarusten henkilökohtaisessa elämässä kokemat vastoinkäymiset ja tragediat. Naisen asema ei ollut häävi 1940- ja 1950-luvun Suomessa. Synnytyssairaalaan sijoitettu kohtaus antoi karun kuvan siitä, millaisilla Natsi-Saksasta omaksutuilla totalitaarisilla kasvatusmenetelmillä sekä äitejä että vastasyntyneitä kohdeltiin vielä sodan jälkeenkin Suomessa. Horila on pitänyt valitsemastaan tyylilajista kiinni johdonmukaisesti ja oikeaoppisesti, vaikka tunneasteikolla siirryttiin äärilaidasta toiseen.

Valtosen siskosten lahjakkuudesta kertoo paljon se, että he omaksuivat amerikkalaisen populaarimusiikin soundin korvakuulolta. Englanninkielisten kuorolaulujen stemmojen omaksumista helpotti ehkä se, että tytöt puhuivat äidinkielenään ruotsia. Revyyn alussa siskosten isä kuolee ja heidän äitinsä jää yksin huolehtimaan kolmesta tyttärestään. Perhe on köyhä, mutta ilmeisesti siskoksilla oli mahdollisuus käydä oppikoulua. Ylen tekemässä haastattelussa Raija Valtonen kertoo, että he opiskelivat jo koulussa saksan ja suomen lisäksi myös englantia.

Tarinaan lomittuivat Snickerin näytelmässä sisarusten henkilökohtaisessa elämässä kokemat onnenhetket, vastoinkäymiset ja tragediat. Naisen asema ei ollut häävi 1940- ja 1950-luvun Suomessa. Kuvassa ovat etualalla Anna-Sofia Tuominen ja Kai Vaine, taustalla Anna Arola. Kuva (c) Katri Dahlström

Samassa, vuonna 2006 esitetyssä haastattelussa Raija muistelee, että siskokset esittivät lauluja uransa aikana yhdeksällä tai jopa kymmenellä eri kielellä. Tämän monikielisyyden taustalla vaikutti säveltäjä George de Godzinsky, maahanmuuttaja ja aito suomalainen kosmopoliitti. Vuonna 1914 Pietarissa syntynyt Godzinsky muutti Suomeen vuonna 1917 vanhempiensa mukana pakolaisena. Hänen isänsä Franciszek de Godzinsky ja äitinsä Maria Othmar-Neuscheller olivat oman aikansa kosmopoliitteja, aina ensimmäiseen maailmansotaan asti vaikuttaneen ensimmäisen globalisaatioaallon ihmisiä. Molempien juuret olivat Keski-Euroopassa.

Suomalaisten taiteilijoiden esiintymisistä Natsi-Saksassa ja yhteistyöstä Joseph Goebbelsin johtaman Kansanvalistus- ja propagandaministeriön kanssa on tehty vaiettujen salaisuuksien kestosuosikki. Uusia ”paljastuksia” on tehty vielä aivan viime aikoinakin. Viimeksi suomalaismuusikoiden toimintaa on tutkinut, kansallisen itseymmärryksen vuoksi, tutkija Susanna Waldén-Antikainen väitöskirjassaan (Kansallissosialismi Yrjö Kilpisen ja Gerhard Hüschin musiikkitoiminnassa – Lehdistö, konsertointi ja menneisyydenhallinta).

Raija Valtonen kuvaa Ylen haastattelussa trion kolmea vierailua Natsi-Saksassa ja sen valloittamissa alusmaissa hauskoiksi. Horilan näytelmässä aihetta käsitellään kieli keskellä suuta. Daavidin keltainen tähti rinnassa kohti tuhoaan kulkevien juutalaisten lisäksi mukaan näyttämölle oli otettu tarina, jossa näytelmän Raija sabotoi Hitlerin patsasta leikkaamalla palan figuurin nenästä. Vuonna 1992 tehdyssä haastattelussa Raija Valtonen vakuuttaa vihanneensa Hitleriä jo tuolloin.

Ennen sotaa siskokset haaveilivat läpimurrosta Amerikassa. Historian käänteet veivät heidän maailmanvalloituksensa Natsi-Saksaan. Suureksi synniksi ei voi laskea edes sitä, että näytelmän äidin mukaan näistä konserteista ja radioesiintymisistä maksettiin hyvin. Raija Valtosen mukaan Natsi-Saksassa ei saanut esittää juutalaisten säveltäjien säveltämiä kappaleita. Tätä kieltoa rikkomatta siskokset onnistuivat laulujensa stemmoissa salakuljettamaan natsijohtajien konserttisaleihin ja radion välityksellä saksalaisiin koteihin näytteitä juutalaisen kulttuurin voimasta. Voi olla myös niin, ettei trio sodan jälkeen joutunut valvontakomission silmätikuksi ja suomalaisten kommunistien vihakampanjan kohteeksi oletettujen natsisympatioidensa takia, vaan siksi, että heidän tapansa esiintyä näytti ja heidän musiikkinsa kuulosti liian amerikkalaiselta.

Anna-Maija Tuokko teki hienon ja vaikuttavan roolityön siskosten äitinä Ester Valtosena. Hänen panoksensa antoi keskipisteen välillä hurjalla vauhdilla pyörineelle revyylle. Kuva (c) Katri Dahlström

Matleena Junttanen, Anna-Sofia Tuominen ja Nomi Enckell onnistuivat yli odotusten vaativissa lauluosuuksissa. Taidokkuuden lisäksi tulkinnoissa oli elämäniloista räiskyvyyttä. Junttanen on äänialaltaan sopraano, kuten hänen roolihahmonaan tulkitsemansa Raija Valtonen oli. Enckell on myös sopraano. Se ei ainakaan minua häirinnyt, vaikka hänen roolihahmonaan näyttelemänsä Vera Valtonen oli mezzosopraano. Ester Valtosen roolihahmoa näytelleen Tuomisen äänialasta en löytänyt mainintaa, mutta ainakin minun korvissani hänen laulamansa soolo-osuudet olivat tummine sävyineen todella kauniita. Ainakin minun korvissani Tuomisen ääniala oli upeasti soiva altto.

Amerikkalainen populaarikulttuuri aloitti maailmanvalloituksensa jo viime vuosisadan alkupuolella. Tämän elinvoimaisen ja valloittavan musiikin tekijöitä olivat Yhdysvaltoihin Afrikasta tuotujen orjien jälkeläiset sekä Venäjältä ja Itä-Euroopasta Venäjän tsaarien masinoimia juutalaisvainoja, pogromeja, Amerikkaan paenneet pakolaiset ja heidän jälkeläisensä. Tämän musiikin leviämistä vauhdittivat ajan suuret keksinnöt: äänielokuvat, äänilevyteollisuus ja radio. Harmony Sisters oli triona nimeään myöten suomalainen esimerkki siitä, ettei tämä maailmanvalloitus katkennut edes kahteen tuhoisan nationalismin lietsomaan maailmansotaan.

Sodan jälkeen Valtosen siskokset pakenivat vainoa Ruotsiin. Heidän perinteensä jatkajia ovat olleet muun muassa Reino Helismaa, Esa Pakarinen, Tapio Rautavaara ja kumppanit, joiden rillumarei oli suomalainen muunnos amerikkalaisesta vaudevillestä.

Ylen Elävästä arkistosta löytyvää Raija Valtosen haastattelua ei ole päivätty. Haastattelussa on mukana myös Maarit Niiniluoto, jonka triosta kirjoittama kirja (Sulle salaisuuden kertoa mä voisin – Harmony Sistersin tarina) julkaistiin vuonna 1992. Haastattelu oli tehty tämän julkaisupäivän tiimoilta. Horilan näytelmä perustuu todennäköisesti Niiniluodon kirjaan, jossa on haastateltu kaikkia kolmea trion jäsentä.

Harmony Sisters, Pyyniki Kesäteatterin esitys 1.7.2026

Käsikirjoituksen on Elina Snickerin näytelmien pohjalta sovittanut Olka Horila Ohjaus: Olka Horila Apulaisohjaaja: Saija Viljanen Lavastussuunnittelu: Riikka Aurasmaa pukusuunnittelu: Ulla-Maija Peltola Koreografi: Katri Liikola Äänisuunnittelu: Sami Silén 
Kampausten, peruukkien ja maskeerauksen suunnittelu: Riina Vänttinen Musiikin sovitus, kohtausmusiikin sävellys ja musiikin harjoitus: Niina Alitalo Näyttämöllä: Nomi Enckell, Matleena Junttanen, Anna-Sofia Tuominen, Anna-Maija Tuokko, Petra Ahola, Petja Pulkkinen, Kai Vaine, Jaakko Wuolijoki, Anna Arola, Saana Heino, Antti Heinonen, Roosa Kari, Olli Tulkki, Maija Vuorinen, Mea Miilumäki

Äitejä ja tyttäriä, sisaria ja sinkkunaisia

Johanna Thydell I TAKET LYSER STJÄRNORNA I rollerna: Leena Uotila, Marika Parkkomäki, Iida Kuningas, Lidia Bäck, Jessica Grabowsky, Jan-Christian Söderholm, Hanna Raiskinmäki Regi och dramatisering: Milja Sarkola  Scenografi: Kaisa Rasila Dräkter: Monika Hartl  Ljus: Heikki Paasonen Premiär 27.9.2012 på Lilla Teatern På bilden: Marika Parkkomäki och Iida Kuningas Photo © Stefan Bremer
Iida Kuningas (oik.) näyttelee Kattona tähtitaivaan 13-vuotiasta Jennaa ja Marika Parkkomäki (vas.) hänen syöpään kuolevaa äitiään. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Tampereen teatterikesässä on viikon ajan eri esityksissä kuvattu naisten välisiä suhteita.

Lilla Teaternin Kattona tähtitaivas on näistä esityksistä puhuttanut ja ehkä itkettänytkin eniten festivaalin yleisöä. Johanna Thydellin kirjaan perustuva esitys on koskettava kuvaus varhaisnuorten maailmasta. Tarinan keskiössä ovat ne kaksi suurta elämän peruskysymystä, jotka tuossa elämänvaiheessa alkavat toden teolla askarruttaa nuoren mieltä, seksuaalisuus ja kuolema.

Milja Sarkolan dramatisointi ja ohjaus edustavat todella hyvin tehtyä lastenteatteria varhaisnuorille. Jäin ihmettelemään, mikseivät Helsingin kaupunginteatteri ja Tampereen teatterikesä ole tarmokkaasti markkinoineet esitystä sen oikealle kohderyhmälle?

Näytelmän pääroolin näyttelevä Iida Kuningas ja muut esityksen nuoret näyttelijät toki muistavat hyvin vielä oman kehonsa kautta, millaista oli elää tätä herkkää elämänvaihetta.

Täysin yli 20-vuotias aikuinen ei silti enää pysty sovittautuman 13-vuotiaan lapsen vaateisiin. Näyttelijätyö oli tarkkaa, mutta kohtausten riehakkuus löi välillä yli. Myös samanlaisina yhä uudestaan toistuvat pienet eleet saivat kohtaukset näyttämään välillä hieman pinnallisilta.

Mutta näin lastenteatteria on tapana meillä tehdä. Aikuista tai leikki-ikäisen lapsen eläytymistä se, että aikuinen näyttelee lasta, ei häiritse. Mutta saattaa  olla, että 13-vuotiaan silmissä kaikki ei ole ihan niin coolia hyvässä mielessä. Kaikkitietävä varhaisnuori voi hyvinkin pitää näytelmän roolisuorituksia ”hieman naiiveina”.

Sarkolan ohjaus on kevyen ilmava. Kohtauksesta toiseen mentiin esimerkillisen vaivattomasti. Koulupihalta siirryttiin näytelmän Jennan kotiin viettämään syöpää sairastavan äidin viimeistä joulua vain vetämällä tonttulakit päähän.

Jäin miettimään, miten koskettavan version näytelmästä saisi irti esimerkiksi Imatralla toimiva Irti-teatteri, jos näytelmän lapsiroolit miehitettäisiin oikeasti 12–15 –vuotiailla harrastajanäyttelijöillä.

Helene,+lehdistökuva3_Photo+by+Jussi+Leinonen
Helene on monologinäytelmä, jossa Helene Schjerfbeckiä näyttelee Helka Periaho. Kuva Jussi Leinonen

Äitiin sidottu lahjakas tytär

Rovaniemeläisen Teatteri Aurore B:n esityksen Helene keskiöön nousi äidin ja tyttären suhde. Aino Piirolan dramatisoima monologinäytelmä perustuu Rakel Liehun Helene Schjerfbeckistä kirjoittamaan kirjaan.

Jos uskomme Liehua, ja miksi emme uskoisi, Schjerfbeck oli niin sanottu sidottu lapsi. Hän pääsi irti äitinsä henkisestä otteesta vasta tämän kuoleman jälkeen.

Vielä viime vuosisadalla naimattoman tyttären piti elää lapsuudenkodissaan äitinsä tukena ja piikana. Eikä tämä ole kovin tavatonta nykyisinkään.

Vaikka Schjerfbeckin merkitys ja työ taiteilijana jäävät tällaisessa kirjailijan luomassa fiktiivisessä henkien taistossa pakostakin toissijaiseen asemaan, Helene on kiinnostava.

En kuitenkaan pitänyt Tuula Väisäsen ohjauksesta enkä monologin esittäneen Helka Periahon tulkinnasta. Toisto ja liioittelu ovat toki molemmat teatteri-ilmaisun ydin aluetta, mutta liika on aina liikaa. Periaho toisti ja liioitteli synnynnäisestä lonkkaviasta kärsineen Schjerfbeckin vaivoja tavalla, joka oli viedä koko esityksen tämän tästä tahattoman komiikan puolelle.

Kun henki on todella vahva, teatterissakin kannattaisi ehkä jättää se fyysinen esittäminen vähän vähemmälle.

harmony
Pia Piltz, Maija Siljander ja Petriikka Pohjanheimo laulavat Harmony Sistersien tunnetuimpia hittejä näytelmässä. Taustalla esityksen kapellimestari Marko Puro. Kuva Aki Loponen/Riihimäen Teatteri

Valtosen sisaruksista tehty musiikkinäytelmä kulkee tuttuja latuja

Riihimäen Teatterin Harmony Sisters – Kolmannen valtakunnan sisaret oli sitä, mitä lappeenrantalaisen teatteriyleisön mieli halajaa. Harmony Sisters on Suomen historiaan tunnettujen henkilöiden kautta kiinnittyvä tarina, joka on toteutettu suomalaisen musiikkiteatterin perinteisellä ja hyväksi koetulla kaavalla.

Elina Snickerin musiikkinäytelmä kertoo Valtosen sisarusten muodostaman trion vaiheista 1920- luvulta sotien jälkeisiin vuosiin ja siinä esitetään trion tunnetumpia lauluja.

En erityisesti lämpene lajityypille. Markku Arokannon ja Saana Lavasteen yhdessä tekemä ohjaus ja toteutus erosivat kuitenkin monessa suhteessa edukseen suomalaisesta keskivertomusikaalista.

Riihimäen Teatterin resurssit ovat varmasti niukkaakin niukemmat. Tai ainakin Arokanto, Lavaste ja esityksen lavastanut Jonna Kuittinen olivat kompensoineet työryhmineen rahan niukkuutta tuhlaamalla esityksen ylöspanoon luovuutta ja mielikuvitusta.

Kun esityksen kapellimestari Marko Puro ja näyttelijät Pia Piltz, Maija Siljander ja Petriikka Pohjanheimo selvisivät hienost lauluista, joilla Valtosen sisarten trio nousi maineeseen, esityksestä kasvoi todella raikas kokonaisuus. Siinä oli sellaista kotikutoista lämpöä ja lumoa.

Huippulahjakkaiden sisarusten piti valloittaa Amerikka, mutta toinen maailmansota ja politiikka tekivät heistä kansainvälisiä tähtiä Hitlerin natsi-Saksassa. Siinä tragediaa kerrakseen.

Teatterikesän tämänvuotiseen naisten viikon tematiikaan Snickerin näytelmä sopi hyvin. Sisarusten voimakastahtoinen äiti tuki tyttäriään kaikin tavoin omasta uskonnollisesta vakaumuksestaan huolimatta.

koncert_zyczen_proba_fot_schubert12_Photo by Klaudyna Schubert
Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin klassikkonäytelmä Request Concert on yhä ajankohtainen. Kuvassa tämän sanattoman monologin näyttelijä Danuta Stenka. Kuva Klaudyna Schubert

Niin yksin olet sinä ihminen kaikkien tavaroidesi keskellä

Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin klassikkonäytelmä Request Concert on kestänyt aikaa. Vuonna 1973 kantaesitetty sanaton näytelmä ei ole menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan, päinvastoin. Suomessa yli 40 prosenttia kaikista kotitalouksista on jo yhden ihmisen kotitalouksia.

Request Concert oli Latviassa syntyneen maailmankansalaisen Yana Rossin toinen ohjaus tämän vuoden Tampereen teatterikesässä. Rossin puolalaiselle Teatr Łaźnia Nowa -teatterille ohjaama näytelmä kuvaa yksin asuvan naisen koti-iltaa työpäivän jälkeen.

Naista esittänyt Danuta Stenka ei sanonut sanaakaan koko esityksen aikana. Ainoa ihmisääni esityksessä kuului naisen radiosta, jossa ”entisten nuorten sävellahjan” toimittaja luki puolan kielellä radion kuuntelijoiden kirjeitä.

Vaikka esityksessä ei sanota sanaakaan, se tihenee puolessa toista tunnissa traagiseksi yksinäisyyden kuvaukseksi.

Jos hiuksia aletaan halkoa, Request Concert ei oikeastaan ole teatteria vaan performanssia.  Tekijät eivät pyri vain vuorovaikutukseen yleisönsä kanssa, vaan yleisö on osa esitystä.

Kuvataiteen piirissä syntyneen performanssin ja teatterin raja on tietenkin kuin veteen piirretty viiva. Performanssissa kuitenkin korostuu vielä teatteriakin enemmän se, miten yleisö näkemäänsä ja kokemaansa reagoi. Hyvä, tuore esimerkki tästä on Beata Linnen Helsingin Street Level -tapahtumassa perjantaina Musiikkitalon edustalla toteuttama performanssi.

Teatterikesän esityksessä näyttämö, yksin asuvan naisen koti oli pystytetty keskelle Nätyn Teatterimontun näyttämöä ja esitystä seurattiin näyttämön ympärillä seisten. Me katsojat saimme myös liikkua vapaasti esityksen ympärillä ja valita paikkamme yhä uudestaan.

Jo se, miten ihmiset ottivat etäisyyttä Danuta Stenkaan ja hänen ”kotiinsa” olisi varmasti hyvä psykologisen tai sosiologisen väitöskirjatutkimuksen aihe.