Kajaanin harrastajateatterin ja Vaara-kollektiivin yhdessä toteuttama Roosa, työväen sankari on hauska ja hyvin tehty lastennäytelmä.
Uusia lastennäytelmiä ei Suomessa kirjoiteta ihan joka päivä. Jonne Putkosen teksti on hienosti ajateltu ja mukavasti ajassa kiinni. Se tarjoaa kiinnostavia rooleja sekä nuorille että vähän varttuneemmillekin teatterin harrastajille.
Työväen Näyttämöpäivillä nähty Kimmo Penttilän ohjaama toteutus oli napakka. Varsinkin ensimmäisessä näytöksessä kohtausten ajoitus sujui komediataiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Väliajan jälkeen esitys alkoi hieman rönsyillä, mutta vika taisi olla silloinkin pikemminkin tällaisen seitsemättä kymmentään käyvän katsojan käsityskyvyssä kuin itse esityksessä.
Katri Pekkalan esitystä varten tekemä lavastus on oivaltava. Jättikokoa oleva lipasto antoi koko esitykselle oikean perspektiivin. Maailmaa katsotiin lapsen silmin. Lipaston aukeavat laatikot antoivat myös rytmiä yllättäville sisääntuloille kuin oikeassa ovifarssissa ikään.
Kajaanissa on selvästi satsattu puhetekniikkaan. Näyttelijät replikoivat esimerkillisen hyvin. Sitä oli ilo kuunnella. Teatteri on myös sanomisen taidetta.
Nuori Aino Nousiainen loisti esityksen nimiroolissa. Mukana oli koko joukko myös muita Nousiaisen ikätovereita, oli nuoria parikymppisiä ja jokunen allekirjoittaneen kaltainen ikäpresidenttikin. Ryhmän ikärakenne antoi esitykselle aivan uusia ulottuvuuksia. Me emme elä aikuisten tai lasten maailmassa, vaan ihmisten maailmassa.
Esityksen vahvuuksiin kuului myös Tuomas Karlssonin, Matias Niemisen ja Ville Piispasen muodostama bändi, joka loihti ilmoille esityksen äänimaailman.
Jokainen meistä tietää, miten teatteriesitys latistuu, kun siitä kuvattu video viedään televisioon. Sama pätee myös musiikkiin. Oikeiden muusikoiden paikan päällä soittamassa musiikissa on aina jotakin ainutkertaista.
Tunnelma Mikkelin työväentalolla oli sunnuntaina hieno. Näin lastenteatteria pitää tehdä. Näyttämölle tuodaan parasta, mitä ryhmästä vain irti lähtee, ja nyt sekä sisältö että muoto olivat kohdallaan.
Itse odotin entisen kollegan Rauli Suhosen esiintymistä. Paiskimme samoihin aikoihin alimman palkkaluokan vuorokulin hommia Imatralla vielä tuolloin ilmestyneessä Ylä-Vuoksessa 80-luvulla.
Enkä ihan turhaan odottanut. Suhosen monikkorooli muun muassa poliisina, hammaslääkärinä, sairaanhoitajana ja verokarhuna oli hauska ja hyvin tehty. Millaisia kykyjä teatteri onkaan vuosien varrella menettänyt, kun nuoret ja lahjakkaat ihmiset ovat ryhtyneet vastoin kutsumustaan toimittajaksi. Meitä lahjattomiakin kun on olemassa tällaisiin hommiin vähintään riittävästi.
