Kajaanilaisilla on sana hallussaan

Roosa, työväen sankari on iso produktio. Mukana 15 näyttelijää. Kuvassa Aino Nousiainen, Airi Korpela, Jarkko Remal ja Liisa Kovalainen. Kuva Työvänen Näyttämöpäivät/Jere Lauha
Roosa, työväen sankari on iso produktio. Mukana on peräti 15 näyttelijää. Kuvassa Aino Nousiainen, Airi Korpela, Jarkko Remahl ja Liisa Kovalainen. Kuva Työvänen Näyttämöpäivät/Jere Lauha

Kajaanin harrastajateatterin ja Vaara-kollektiivin yhdessä toteuttama Roosa, työväen sankari on hauska ja hyvin tehty lastennäytelmä.

Uusia lastennäytelmiä ei Suomessa kirjoiteta ihan joka päivä. Jonne Putkosen teksti on hienosti ajateltu ja mukavasti ajassa kiinni. Se tarjoaa kiinnostavia rooleja sekä nuorille että vähän varttuneemmillekin teatterin harrastajille.

Työväen Näyttämöpäivillä nähty Kimmo Penttilän ohjaama toteutus oli napakka. Varsinkin ensimmäisessä näytöksessä kohtausten ajoitus sujui komediataiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Väliajan jälkeen esitys alkoi hieman rönsyillä, mutta vika taisi olla silloinkin pikemminkin tällaisen seitsemättä kymmentään käyvän katsojan käsityskyvyssä kuin itse esityksessä.

Katri Pekkalan esitystä varten tekemä lavastus on oivaltava. Jättikokoa oleva lipasto antoi koko esitykselle oikean perspektiivin. Maailmaa katsotiin lapsen silmin. Lipaston aukeavat laatikot antoivat myös rytmiä yllättäville sisääntuloille kuin oikeassa ovifarssissa ikään.

Kajaanissa on selvästi satsattu puhetekniikkaan. Näyttelijät replikoivat esimerkillisen hyvin. Sitä oli ilo kuunnella. Teatteri on myös sanomisen taidetta.

Nuori Aino Nousiainen loisti esityksen nimiroolissa. Mukana oli koko joukko myös muita Nousiaisen ikätovereita, oli  nuoria parikymppisiä ja jokunen allekirjoittaneen kaltainen ikäpresidenttikin. Ryhmän ikärakenne antoi esitykselle aivan uusia ulottuvuuksia. Me emme elä aikuisten tai lasten maailmassa, vaan ihmisten maailmassa.

Esityksen vahvuuksiin kuului myös Tuomas Karlssonin, Matias Niemisen ja Ville Piispasen muodostama bändi, joka loihti ilmoille esityksen äänimaailman.

Jokainen meistä tietää, miten teatteriesitys latistuu, kun siitä kuvattu video viedään televisioon. Sama pätee myös musiikkiin. Oikeiden muusikoiden paikan päällä soittamassa musiikissa on aina jotakin ainutkertaista.

Tunnelma Mikkelin työväentalolla oli sunnuntaina hieno. Näin lastenteatteria pitää tehdä. Näyttämölle tuodaan parasta, mitä ryhmästä vain irti lähtee, ja nyt sekä sisältö että muoto olivat kohdallaan.

Itse odotin entisen kollegan Rauli Suhosen esiintymistä. Paiskimme samoihin aikoihin alimman palkkaluokan vuorokulin hommia Imatralla vielä tuolloin ilmestyneessä Ylä-Vuoksessa 80-luvulla.

Enkä ihan turhaan odottanut. Suhosen monikkorooli muun muassa poliisina, hammaslääkärinä, sairaanhoitajana ja verokarhuna oli hauska ja hyvin tehty. Millaisia kykyjä teatteri onkaan vuosien varrella menettänyt, kun nuoret ja lahjakkaat ihmiset ovat ryhtyneet vastoin kutsumustaan toimittajaksi. Meitä lahjattomiakin kun on olemassa tällaisiin hommiin vähintään riittävästi.

 

Mikä esitys ja mikä yleisö!

Oikeusjutun lavastus on Pirkko Paanasen ja Soile Savelan käsialaa. Kuvassa Niko Karjalainen, Antti Vilhunen, Hanna-Mari Hotta ja Pekka Moilanen. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät
Oikeusjutun lavastus on Pirkko Paanasen ja Soile Savelan käsialaa. Kuvassa Niko Karjalainen, Antti Vilhunen, Hanna-Mari Hotta ja Pekka Moilanen. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät

Totta se on. Katsojat valitsivat äänestyslipuilla Kajaanin harrastajateatterin Oikeusjutun vuoden 2014 Työväen näyttämöpäivien parhaaksi esitykseksi.

Näin kävi, vaikka Oikeusjuttu oli sijoitettu yleisön kannalta mahdollisimman huonoon ajankohtaan. Kajaanin harrastajateatterin käräjät käytiin sunnuntaina iltapäivällä samaa aikaan, kun monet muulta Mikkeliin näyttämöpäiville tulleet katsojat jo pakkasivat kapsäkkejään kotimatkaa varten.

Kaiken lisäksi Oikeusjuttu edustaa katsojan kannalta hyvin vaativaa teatterin lajia, dokumenttiteatteria. Johtopäätös:  Työväen näyttämöpäivillä esityksiä käy katsomassa todella asiantunteva ja hieno yleisö.

Itselläni ei aikataulusyistä ollut mahdollisuutta nähdä kajaanilaisten esityksestä kuin puolet. Sekin vakuutti. Ohjaaja ja esityksen käsikirjoittaja Veikko Leinonen on työryhmineen tehnyt huolellista työtä. Kainuun Sanomien Raimo Viirretin Oikeusjutusta huhtikuussa tekemä kritiikki osuu näkemäni perustella hyvin maaliinsa.

Samoin tietenkin Viirretin näkemästään vetämä johtopäätös. Kajaanin opettajakoulutusyksikön alasajoon ei löydy yhtä syyllistä. Syyllisiä on monta! En kuitenkaan Virretin tavoin usko, että jaettu syyllisyys vähentää niiden syntitaakkaa, jotka ovat tässä asiassa laittaneet oman edun yleisen edun edelle.

Kajaanilaisten Oikeusjuttu pureutuu Suomalaisen yhteiskunnan tämän päivän ehkä kipeimpään ja ainakin vaikutuksiltaan kauaskantoisimpaan ongelmaan. Sillä, miten itse kukin meistä hoitaa oman työnsä tai miten hyvin edustamamme yhteisö pärjää lukujen valossa, ei näytä olevan mitään merkitystä, kun muualla tehdään työpaikkaasi koskevia päätöksiä.

Demokratia, oikeusvaltio ja hyvinvointiyhteiskunta, kaikki se hyvä, johon me olemme tottuneet, perustuu ihmisten väliseen luottamukseen. Historiasta tiedämme, miten dramaattisia seurauksia on sillä, että tämä luottamus alkaa horjua.

Kymmenistä haastatteluista, pöytäkirjoista ja muista arkistolähteistä kokoon keitetty käsikirjoitus on tietenkin tiukkaa ja kuivaa asiaa. Leinonen on kuitenkin keventänyt esitys muun muassa Tuomas Laitisen, Jaani Leinosen ja Veikko Leinosen videoilla, joissa kahden salapoliisin mainio voimakaksikko yrittää selvittää, kuka varasti vireän ja elinvoimaisen 700 opiskelijan kampuksen tulevaisuuden Kajaanissa.

Dokumenttiteatteri on Suomessa harvinaista herkkua. Ylioppilasteatterin Helsingin kaupunginvaltuuston pöytäkirjojen perusteella tekemä Valtuusto oli vuosia sitten mukana myös Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä.

Susanna Kuparinen on työryhmineen tehnyt dokumenttiteatteria myös eduskunnan pöytäkirjojen perustella Ryhmäteatteriin (Eduskunta ja Eduskunta II) ja viimeksi Kansallisteatteriin esityksen Neljäs tie.

Kajaanin harrastajateatterin Oikeusjuttu todistaa myös pätevästi, että dokumenttiteatteri on mitä sopivin laji  teatterin harrastajille, jotka eivät pelkää haasteita ja rankaa työntekoa. Esimerkiksi Etelä-Karjalassa kipeitä aiheita tämän kaltaisille kansankäräjille riittää varmasti pilvin pimein.