Mannerheim ja kettujen sota on musiikillinen revyy Suomen tiestä rauhaan syksyllä 1944. Oikein! Lappeenrannan kaupunginteatteri ei syyllisty kulttuurin kuluttajaa harhauttavaan mainontaan.
Mannerheim ja kettujen sota ei ole historiallinen näytelmä. Teatteriestetiikkansa puolesta se on esihistoriallinen näytelmä muinaiselta paasikivikaudelta. Se etenee samalla etanan nopeudella kuin 50-luvun Suomi-Filmin sotilasfarssit ja musiikkihupailut.
Kimmo Kahran sovitus ja ohjaus ovat hengetön kokonaisuus. Esitys kulki vain mainiosti toteutettujen musiikkikohtausten aikana. Niiden välillä näytelmä junnasi niin, että tällainen hidas hämäläinenkin ehti haukotella leukanivelensä tärviölle.
Mutta sen kummempaan ei kirjailija, filosofian tohtori Leo Erik Suomelan näytelmäkäsikirjoitus ehkä anna eväitä.
Lauantain päivänäytöksessä huumori kukki ja lempi leiskui, kuten esityksen esitteessä luvataan. Esityksen huumori oli slapstick-komiikkaa. Romantiikkaa puolestaan edusti päälle liimattu Lotta Virtasen (Sanna Kemppainen) ja ylikersantin (Tatu Siivonen) romanssi.
Varsinainen tarina eteni ensimmäisten tunnin ja 20 minuutin aikana niin pitkälle, että me katsojat saimme tiettä, miten paljon Suomi oli velkaa Hitlerin Natsi-Saksalle meille jatkosodan aikana toimitetuista aseista.
Ketuista en tiedä, mutta varsinaisia sammakoita näytelmän kirjoittanut Suomela alkaa työntää näyttämölle väliajan jälkeen.
Näyttämölle ilmestyy Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Josif Stalin kiittelemään näytelmän Carl Gustaf Mannerheimia siitä, että Mannerheim pelasti Stalinin hengen paljastamalla suomalaisten kommunistien häntä vastaa 30-luvulla Itä-Karjalssa suunnitteleman salaliiton.
Kysymys oli teatterin keinoin toteutetusta unijaksosta. Ainakin siihen suuntaan vahvasti vihjaa se, että roolin esittäjä Jarno Kolehmainen tepasteli näyttämölle teatterisavun keskeltä koppalakkiin, sotilasmantteliin ja pyjamaan pukeutuneena.
Stalinin terrorin aikana miljoonia ihmisiä murhattiin, näännytettiin tahallaan nälkään tai lähetettiin Siperiaan vankileirien saaristoon, mikä merkitsi ihan samaa eli kuolemantuomiota. Lähtö tuli terrorin uhreille tavallisesti täysin tekaistujen syytteiden perusteella ja usein ilman mitään syytä. Syyksi riitti pelkästään se, että ylhäältä annettu tapettavien määrällinen kiintiö piti saada täyteen.
Verilöylyn uhriksi joutui myös tuhansia inkerinsuomalaisia, kansalaissodan jälkeen Neuvostoliittoon paenneita suomalaisia ja jopa satoja amerikansuomalaisia, jotka lähtivät 30-luvulla Yhdysvalloista suuren laman tieltä Itä-Karjalaan rakentamaan ”työläisten ihannevaltiota”.
Mistään kapinasta Isä Aurinkoista vastaan eivät suomalaiset kommunistit sen paremmin Karjalassa kuin Pietarissa uskaltaneet edes unta nähdä. Esimerkiksi Otto Wille Kuusinen palveli tätä Hitlerin veroista hirmuhallitsijaa nöyrästi. Silti noin puolet Neuvostoliittoon Suomen valkoista terroria tai 30-luvun pula-aikaa paenneista suomalaisista menetti henkensä Stalinin vainoissa.
Suomelalla on kuitenkin kanttia tehdä näytelmän puolihuolimattomalla heitolla Mannerheimista myötäsyyllinen tähän jo ennen sotaa alkaneeseen verilöylyyn. Näytelmän tarinan uskottavuus oli kovalla koetuksella.
Tässä on turha ryhtyä kinaamaan, oliko suomalaisilla keskitysleirejä Itä-Karjalassa. Samoin on turha aprikoida, miksi Mannerheim kielsi suomalaisia sulkemasta Leningradin piiritysrengasta täydellisesti ja katkaisemasta pysyvästi Muurmanskin rataa.
Ihmisten teot ovat historian faktoja. Motiivit näiden tekojen takana jäävät usein lähinnä arvailujen varaan. Taiteen parissa on lupa tehdä varsin villejäkin arvauksia. Silti arvailussakin pitäisi aina olla joku tolkku.
Kettujen sota meni Lappeenrannan kaupunginteatterissa lauantain päivänäytöksessä ketuilleen. Mutta ei esitys silti ollut aivan täydellinen. Siinä oli myös todella onnistuneita elementtejä. Tarja Jaatisen lavastus oli oivaltava. Sanna Kemppainen, Leena Rousti (vierailija) ja Tatu Siivonen (vierailija) lauloivat oikein komeasti.
