Vantaan näyttämön Hirsipuumies on näytelmä, jossa vanha mies, eversti kuolee kiukuteltuaan sitä ennen puoli toista tuntia piialleen.
Mikäs siinä, kuolema on aina mukavan krouvi aihe, joka kiinnostaa suurta yleisöä. Näin ainakin uraansa aloittelevaa toimittajanplanttua opastettiin luovan kirjoittamisen kursseilla.
Epäilen silti, ettei kuolema ole se juttu, josta ruotsinsuomalainen Runar Schildt halusi vuonna 1922 kirjoittamassaan näytelmässä kertoa.
Kuolema voi olla toki pelottava asia ja kauhistelun aihe, mutta kukaan sen kokenut ei ole tullut jälkeenpäin valittamaan tai tehnyt luontoäidin kehnosta palvelusta valitusta kuluttajariitalautakunnalle.
Käsiohjelmassa ohjaaja ja pääroolin näyttelijä Matti Peltonen kertoo, että Hirsipuumies on ollut hänelle mielenkiintoinen ja monella tapaa erilainen, kuin mikään hänen aikaisemmin tekemänsä matka.
Melkoinen sydäntalven tarina Hirsipuumies on todennäköisesti ollut myös näytelmän kirjoittajalle. Schildt kuoli vuonna 1925 oman käden kautta 36-vuotiaana.
Näytelmän hirsipuumies on talismaani, joka on vienyt aikaisemmin tarinamme lyhyenlännän ja ruman everstimme voitosta voittoon sekä sotarintamalla että naisten parissa. Peltosen sovitus ja ohjaus näytelmästä tekee tästä hirsipuumiehestä ennen kaikkea ahneuden symbolin.
Everstimme tarinassa ampuma sika kiljuu aina vaan, vaikka edes saparo ei enää osoita mitään elonmerkkejä.
Se toinen puoli kelpo everstimme elämästä vantaalaisten esityksessä jää katsojan valistuneiden arvausten varaan. Hirsipuumiehen voi kuitenkin tulkita myös raastavaksi näytelmäksi toisen ihmisen kohtaamisen vaikeudesta. Schildt kuvaa jo näytelmän nimessä vain kolmella sanalla sattuvasti, miten hyytävältä syvä masennus tuntuu – Hirsipuumies: sydäntalven tarina (Galgmannen: en midvintersaga).
Näytelmän Mariaa näyttelevä Sari Auranen hehkui näyttämöllä sisäistä valoa. Minusta Peltosen sovitus oli kuitenkin vaikeuksissa viimevuosisadan alkupuolen naiskuvan kanssa.
Näytelmän Maria on nimeä myöten Neitsyt Maria, enkeli, vapahtaja, joka poistaa myös Hirsipuumiehen everstimme elämään tuoman pahan karman.
Toki Peltonen ja esityksen puvustuksen suunnitellut Telma Nuottimäki ovat oikeilla jäljillä. Aurasen asu muuttuu kokovalkoisesta koko mustaan näytelmän tarinan taitekohdassa. Mutta se symbolinen viikate olisi kyllä tehnyt terää näytelmän rakkauden voimaa ylistävälle loppukohtaukselle.
Hirsipuun eversti Toll ei ainakaan herättänyt hahmona minussa oikeastaan minkäänlaista myötätuntoa. Hänen kohtaamisensa oli vaikeaa, tai oikeastaan mahdotonta.
