Teatterifestivaaleilla suden hetki ei koita aamuyön varhaisina tunteina. Silloin juhlat ovat usein parhaimmillaan.
Totuuden hetki koittaa usein vasta päivällä, hieman puolen päivän jälkeen alkavassa näytöksessä. Silloin pinttyneinkin teatteriaddikti on heikoimmillaan ja unet ovat voimakkaimmillaan, kuten jo muinaiset roomalaiset asian ymmärsivät.
Irlantilaisen Samuel Beckettin näytelmät edustavat vakiintuneen käsityksen mukaan absurdia teatteria.
Se on varmaan rationaalinen tapa suhtautua tämän kirjallisuuden Nobel-palkinnolla palkitun neron teksteihin. Kun jokin asia julistetaan oikein porukalla absurdiksi, sitä ei tarvitse edes yrittää ymmärtää.
No ei Beckett ole ainoa tämän maailman ilmiöistä, joiden kohdalla me laistamme aidon ajattelun vaivat lyömällä ilmiön kylkeen luokitteluleiman.
Sekin on tietenkin aika tavalla absurdia. Elämä on, kuten minulle tuntemattomaksi jääneen mainostoimittajan aivopierussa töräytellään.
Minulle Beckettin näytelmät ovat aina olleet kuin saippuapaloja. Juuri kun olen kuvitellut saaneeni niistä jonkinlaisen otteen, ne luiskahtavat kädestä.
Lipeää Beckett on ainakin holvannut keitoksiinsa reilulla kädellä näitä ”saippuaoopperoita” keittäessään. Ainakin minun kohdallani kaikki näkemäni Beckettin näytelmät ovat syöpyneet jonnekin tuonne aivojen peräkamareihin lähtemättömällä tavalla.
Olen elämäni aikana nähnyt satoja teatteriesityksiä. Kaikkia niitä on enää mahdoton muistaa, mutta esimerkiksi Arto af Hellströmin Kansallisteatteriin ohjaama Godota odottaessa (Huomenna hän tulee) pomppaa esiin heti tuolta alitajunnaksikin kutsutulta vetoisalta ullakolta.
Näyttämöpäivien ohjelmakarttaa selatessa absurdilta tuntui myös se, että vantaalainen harrastajateatteri oli tarttunut Beckettin näytelmään Leikin loppu.
Ei tunnu enää. Elina Hagelinin ohjaus ja työryhmän toteutus olivat tyylikkyydessään vailla vertaa.
Mäkihyppääjä Matti Nykäsen verrattoman aforismin mukaan elämä on ihmisen parasta aikaa. Beckettin maailmassa elämä on myös ansa, josta ei pääse pakenemaan.
Näytelmän raajarikko ja sokea Hamm (Sande Hindréa) käyttää omassa yhden naisen imperiumissaan hirmuvaltaa, jonka kohteina ovat hänen adoptiotyttärensä Clov (Virpi Tammi) ja vanhempansa Nell (Sanna Lehtonen) ja Nagg (Pentti Härkönen).
Kun Beckettistä on kysymys, tästä näytelmän perusasetelmasta on kuitenkin turha vielä vetää mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä, vaikka Nell ja Nagg on tungettu asumaan jäteastioihin. Ei siitä huolimatta, että Nelliä näyttelevä Lehtonen on Vailla vakituista asuntoa yhdistyksen palkittu toiminnanjohtaja.
En oikein tiedä, miten Beckettin kohdalla roolin syvällisen sisäistämisen kanssa oikein on, mutta joka tapauksessa kaikki neljä näyttelivät osansa hengästyttävällä antaumuksella.
Usko, toivo ja rakkaus. Suurin niistä on rakkaus. Näin sanotaan suuressa kirjassa. Minusta tuntuu usein, että Beckettin tuotannossa suurin kaikista on häpeä. Beckettin näytelmien keskeinen teema on se, miten tavattoman vaikeaa (luen absurdia) toisen ihmisen kohtaaminen oikeastaan on.
Minun ajatuksissani näyttämöllä eivät tällä kertaa olleen näyttelijät, vaan näytelmän ohjaaja Hagelin. Miksi minä en tiedä mitään tästä ilmiömäisen lahjakkaasta teatterintekijästä?