Avainsana: Mika Leskinen

Pala tarttui kurkkuun, mutta tämä Kom-teatterin hampurilainen piti syödä vaikka väkisin – Okko Leon näytelmä pitää katsojan pihdeissään vielä pitkään esiripun laskeutumisen jälkeen

Puvustaja Sanna Levon Juho Milonoffin käsivarsiin loihtimat tatuoinnit kertoivat meitä ohjaavan tajuntateollisuuden voimasta. Me korostamme omaa yksilöllisyyttämme samanlaisilla ihotuherruksilla kuin kaikki muutkin. Miko Saarelan Meken puhdas iho kertoo, että hänessä on johtaja-ainesta.
Kuva Patrik Posenius/Kom-teatteri

Kom-teatterin Ateria on näytelmä, joka saa palan tarttumaan kurkkuun. Tämän esityksen jälkeen ei todellakaan tehnyt mieli pistäytyä huikopalalle lähimpään hampurilaisravintolaan.

Dramaturgi Okko Leon näytelmä kuvaa yhteiskunnan marginaaliin ajautuneiden nuorten aikuisten maailmaa ja maailmankuvaa. Näillä miehillä ei ole juuria eikä tulevaisuutta. Näiden ihmisten kapina on kuihtunut merkityksettömäksi kiusanteoksi ja ilkivallaksi.

Näytelmän roolihahmojen elämän näköalattomuutta kuvaa hyvin se, ettei Leon näytelmässä ole lainkaan juonta. On vain tässä ja nyt elämä, jota tarinan roolihahmojen Koistisen (Juho Milonoff ) ja Meken (Niko Saarela) käyttämä rujo kieli kuvailee hyvin osuvasti.

Miehet ovat pätkätöissä hampurilaisravintolassa, niin kutsutussa paskaduunissa. Tämän näytelmän ravintolan keittiöstä ja henkilökunnan taukohuoneesta kasvaa näytelmässä modernin palveluyhteiskunnan allegoria. Tarinan nuorille aikuisille, yhteiskunta on häkki, psyykkinen pakkopaita, josta ei ole ulospääsyä.

Tähän viittaa monimielisesti myös tarinan hampurilaisketjun nimi ”Eat siht and die”. Moderni tajuntateollisuus on tehnyt meistä tavallisista ihmisistä herkkusieniä, joita pidetään pimeässä ja ruokitaan paskalla.

Leon näytelmän teksti toi hakematta mieleen Arto Salmisen romaanit. Hän vie kuitenkin psyykkisesti yhteiskunnan laidalle ajettujen ihmisten elämän näköalattomuuden vielä pidemmälle – kun omalla elämällä ei ole mitään tarkoitusta, ei tällä tarinalla voi olla myöskään juonta.

Näin keski-iän kynnykselle ehtineet luuserit puhuvat. Tämä puhe kertoo elämästä, johon eivät kuulu rakkaus ja aito vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa.

Toisaalta Milonoff ja Saarela olivat näyttämöllä niin puhelias ja verbaalisesti kyvykäs kaksikko, että Leon näytelmän teksti oli helppo tulkita kirjallisuudeksi. Tämän maailman syrjäytyneiden todellisuudesta tarina erosi siinä, että mukana oli koko ajan voimakas symbolitaso.

Vaikka näytelmän Koistinen ja Meke ovat juurettomia ihmisiä, näytelmän tekijät ovat hyvin tietoisia siitä, missä ollaan ja miten tähän on tultu. Lavastuksen suunnitellut Janne Vasama on tuonut näyttämölle industrialismin ehkä merkittävimmän symbolin, liukuhihnan. Tomi Suovankosken videot Kalifornian metsäpaloista ja Etelämantereen sulavasta mannerjäästä soittivat meille lopunajan sinfoniaa.

Tästä näkökulmasta katsottuna näytelmän Koistinen ja Meke ovat suuressa roolissa. Tyhmyydessään ja tietämättömyydessään he edustavat koko ihmiskuntaa.

Kom-teatterin esityksessä on kysymys taiteesta ja tässä tapauksessa niin satuttavasta taiteesta, että pala esityksen jälkeisellä iltapalalla oli todella tarttua pahan kerran kurkkuun.

Mika Leskisen ohjaus oli ilmiömäisen napakka. Vaikka näyttämöllä oli vain kaksi näyttelijää, kohtauksesta toiseen edettiin välillä hengästyttävällä nopeudella.

Myös Milonoffin ja Saarelan tulkinnat esittämistään roolihahmoista olivat paitsi hyvin osuvia, myös ajatuksia herättäviä. Milonoffin Koistinen oli keski-iän kynnykselle ehtinyt entinen koulupudokas, joka yritti koota itsetuntonsa viimeisiä rippeitä, kun hänen alaisekseen harjoittelijaksi palkattu Meke nappa hänen nenän edestään itselleen vuoropäällikön paikan.

Näytelmän Koistinen on meille jokaiselle sekä läpeensä tuttu hahmo, modernin yhteiskunnan sotamies Viiriäinen että ihmisenä täysin kirjoittamaton lehti, ihminen, joka ei herätä kenessäkään myötätunnon tunteita. Milonoffin huikeaa mimiikkaa ei voinut kuin ihailla.

Saarelan Meke on puolestaan hahmo, jolla näytelmän tekijät osoittavat, että tässä tunnekylmässä, sosiaalisten taitojen apukoulussa voi kuitenkin myös menestyä, kun asettaa riman riittävän alas. Aina on joku vielä alempana. Tämän näytelmän Meke myös osoittaa hieromalla taivaasta näyttämölle tipahtaneen pökäleen hänen naamaansa.

Molemmilla näytelmän hahmoilla oli myös hurjia, väkivaltaisia fantasioita siitä, miten he vielä kostaisivat kokemansa vääryydet maailmalle. Tässäkin työryhmän ajatukset osuvat maaliin. Keke kasvattaa ravintolan jääkaapissa rottaa, josta hän toivoo kasvavan jonkinlainen rottien armeijan kantaäiti.

Näytelmän Koistinen ja Meke suhtautuvat poliittisiin liikkeisiin ja ammattiyhdistystoimintaan halveksunnan täyttämällä ylenkatseella. Juurettomina ihmisinä he ovat väkivaltafantasioineen kypsää kauraa jollekin poliittiselle ääriliikkeelle. Näytelmässä molemmat roolihahmot ovat valmiita ojentamaan itkevän lapsen äitiä pesäpallomailalla. Ei ollut vaikea kuvitella näytelmän Mekeä keskitysleirin komendanttina ja Koistista saman leirin teloittajana.

Suomessa alipalkattuja pätkätöitä tekevä prekariaatti ei ole mikään yhtenäinen joukko. Hyvin monelle paskaduuni on vain välivaihe. Esimerkiksi maahanmuuttajille kysymys on omien lasten tulevaisuudesta.

Tätä myös näytelmän tekijät esityksessä korostavat. Näytelmän Koistinen ja Meke suhtautuvat katkeruuden ja kateuden sävyttämällä vihamielisyydellä niihin työtovereihin, joilla on menneisyyden ohella myös tulevaisuus.

Kom-teatterin Ateria on rujosta kielestään huolimatta katsojan ajatukset liikkeelle. Ateria on merkityksellistä teatteria ja Milonoffin ja Saarela upea näyttelijäntyö on hyvin palkitsevaa, vaikka näytelmän ydinsanoma avautuisi vasta oman ajattelutyön kautta viiveellä. Mutta juuri niin pitääkin olla. Ateria on taideyhteisön tuottama mestariteos.

Ateria. Kantaesitys Kom-teatterissa.

Käsikirjoitus Okko Leo

Ohjaus Mika Leskinen

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen

Äänisuunnittelu ja musiikki Jani Rapo

Valo- ja videosuunnittelu Tomi Suovankoski

Rooleissa Juho Milonoff ja Niko Saarela.

Kiinalaisen kyökkiorjan kohtalokas hammassärky

Veryttelypuku sopii hyvin rooliasuksi hurjaa vauhtia etenevään tarinaan. Etualalla Anna-Riikka Rajanen, takana Pirjo Luoma-aho, Jani Karvinen, Olli Ikonen ja Harri Nousiainen. Kuva Kansallisteatteri/Valtteri Kantanen

Saksalaisen Roland Schimmelpfennigin Kultainen lohikäärme on tragikomedia kauheasta hammassärystä ja sen traagisista seurauksista. Näytelmän tarinoiden keskiössä on Euroopan uusi köyhälistö, usein orjuuden kaltaisissa oloissa ilman mitään oikeuksia työskentelevät paperittomat maahanmuuttajat.

Kultainen Lohikäärme on Schimmelpfennigin piikikäs puheenvuoro hänen kotimaassaan kiivaana käyvään keskusteluun monikulttuurisuudesta. Todellisuus, jota näytelmä kuvaa, on tietenkin täyttä totta myös tämän päivän Suomessa.

Kansallisteatterin Kultaisen lohikäärme on toteutettu suomalaisessa teatterissa ainakin toistaiseksi harvinaisella montaasitekniikalla. Schimmelpfennig lainaa elokuvan ilmaisutapoja, eikä minkä tahansa elokuvan, vaan tämän tarinan muotokielen juuret ovat ilmiselvästi viime vuosisadan alun mykkäelokuvissa.

Charles Chaplinin ja kumppaneiden kuvaamat ryysyköyhälistön nimettömät sankarit saavat tässä näytelmässä omat vastineensa uuden vuosituhannen teatterissa.

Schimmelpfennigin Kultainen lohikäärme on alusta loppuun lähes kaksi tuntia kestävää ryöppyävää puhetta. Aitoja repliikkejä on silti vain muutama ja näidenkin hyvää päivää kirvesvartta -lauseiden merkitys ei ole sanoissa vaan kohtauksissa, joissa ne esitetään.

Ohjaaja Mika Leskinen ja hänen tiiminsä selvisivät tästä poikkeuksellisen haastavasta esitystavasta minun mielestäni loistavasti. Kohtauksesta toisen mentiin hurjalla rytmillä. Lähes jokainen kohtaus alkoi siten, että kohtauksen esittänyt näyttelijä kertoi ensin, missä ollaan, kuvasi muutamalla sanalla tätä ympäristöä ja kertoi sitten, mitä juuri sillä hetkellä tapahtui.

Mielikuva tapahtumien keskipisteenä toimineesta kiinalais-vietnamilais-thaimaalaisesta pikaravintolasta, viereisestä kivijalkakaupasta ja saman rakennuksen ylemmissä kerroksissa sijaitsevista asunnoista syntyivät katsojan päässä ja samalla myös elokuvalle tyypillinen illuusio samanaikaisista tapahtumista useassa eri paikassa.

Kohtausten usein koomisesti virittynyt tunnetila lyötiin pöytään ylärekisteriin vedetyllä mimiikalla, mistä varmaan syntyi myös tämän kirjoittajan vahva mielleyhtymä mykkäkauden mestareiden elokuviin.

Toinen myös elokuvalla tyypillinen keino vaihtaa tunnetilasta toiseen, on muuttaa valaistusta ja äänimaisemaa. Myös tässä Ilkka Niskasen valosuunnittelu ja Esa Mattilan näytelmää varten luoma äänimaailma toimivat hienosti.

Schimmelpfennig on kirjoittanut tekstiinsä näkyviksi jopa leikkauspöydän ääressä työskentelevän editorin askelmerkit. Tosin käsite pieni tauko taitaa kuulua äänielokuvan tai kuunnelman leikkaajan arsenaaliin.

Tämä verbaalisesti ilmaistu pieni tauko taisi olla myös ainoa tauko tässä hurjaa vauhtia toisiinsa lomittuvien tarinoiden vyörytyksessä. Harri Nousiaisen, Pirjo Luoma-Ahon, Anna-Riikka Rajasen, Olli Ikosen ja Jani Karvisen ottaman haasteen vaikeuskerrointa kuvaa hyvin se, että he tekivät kahteen naiseen ja kolmeen mieheen yhteensä 18 roolihahmoa.

Kultainen lohikäärme edustaa vaikeusateeltaan lajityyppiä, johon pitäisi liittää varoitus, älä yritä tätä kotona. Silti pitkälle edenneen harrastajateatterin kannattaisi harkita tätä vaihtoehtoa vakavasti. Kalliita lavasteita tai rooliasuja ei tarvita ja esitys on helppo siirtää paikasta toiseen.

Näytelmän kääntänyt Jukka-Pekka Pajunen ja Leskinen ohjaajana kääntävät voitokseen myös kieleen liittyvät pulmat. Suomi lienee yksi maailman sukupuolineutraaleimmista kielistä. Saksa kielessä miehet ovat yhä miehiä ja kaikki muut näitä luomakunnan kruunuja palvelevaa joutoväkeä.

Temppu tehdään roolijaolla. Esimerkiksi kahta näytelmän saksalaista lentoemäntää esittävät työryhmän pisimmät ja partaisimmat korstot Jani Karvinen ja Olli Ikonen. Vertauskuva toimii. Lentoemännät ovat ammattinsa puolesta oman aikamme nomadeja siinä missä ilman papereita liikkuvat siirtolaisetkin. Palkkaluokassa ja liikkumisen vapaudessa vain on se vissi ero.

Itse asiassa päällimmäiseksi jäänyt mielikuva siitä, että Nousiainen, Ikonen ja Karvinen esittävät tarinan naisia ja Luoma-Aho ja Rajanen hierarkian pohjimmaiseksi ajautuneita miehiä, on väärä. Mielikuva tuli siitä, että Rajanen oli keskiviikkona niin hurjassa vedossa, että hänen esittämisensä tavallaan dominoi koko näytelmää.

Toki myös yksi Rajasen rooleista hirveätä hammassärkyä potevana maahanmuuttajana on tarinan kannalta keskeinen.

Suoran linkin maahanmuuttajista ja monikulttuurisuudesta käytyyn keskusteluun Schimmelpfennig leikkaa näytelmäänsä Aisopoksen klassisen sadun Heinäsirkka ja muurahainen kautta.

Luoma-Ahon roolityöstä muurahainen tuli sen kummemmin hakematta mieleen ”Mutti”, Saksan liittokansleri Angela Merkel. Maailman vaikutusvaltaisimpana naisena pidetty Merkel on kotimaassaan tuominnut monikulttuuriseen yhteiskuntaan tähtäävän politiikan mahdottomaksi ja turmiolliseksi.

Schimmelpfennig on epäilemättä eri mieltä. Maahanmuuttajien mukanaan tuomasta kulttuurista meidän pitäisi hyväksyä muitakin osia kuin etninen keittiö.

Makrotasolla Schimmelpfennigin muurahainen ja heinäsirkka voisivat olla vaikka Saksa ja täystyrmäyksen jälkeen armopaloja aneleva Kreikka.

Näytelmän mikrotasolla laittomasti maahan tullut kiinalainen mies kuolee hampaanpoiston aiheuttamiin komplikaatioihin, koska hänellä ei paperittomana ole mitään mahdollisuutta päästä hammaslääkäriin.

Tragedian ytimessä, johon Leskinen ilmeisesti käsiohjelmaan painetussa ohjaajan puheenvuorossa viittaa, on näytelmässä heinäsirkan tarina. Seksityöhön pakotettu ihmiskaupan lapsiuhri, joka tapetaan humalaisen asiakkaan mielijohteesta, edustaa yksilötasolla puolustuskyvyttömän ihmisen hyväksikäytön ja alistamisen maksimia.

Kultaisen lohikäärmeen käsiohjelmaan painetut maahanmuuttajien tarinat ovat tosia. Eikä näille tarinoille ole olemassa sen paremmin kuin Schimmelpfennigin näytelmälle mitään loppua tai kulminaatiopisteestä.

Chaplinin elokuvissa neuvokas kulkuri suuntaa elokuvan lopussa mielitiettynsä kanssa käsi kädessä kohti taivaanrannassa häämöttävää parempaa tulevaisuutta.

Näin voi käydä myös parhaassa tapauksessa lopulta Eurooppaan laittomasti muuttaneelle maahanmuuttajalle. Makrotasolla Schimmelpfennigin näytelmän tarinalle ei ole olemassa onnellista loppua. On yhä enemmän sellaisia muurahaisia, joiden mieltä ihmisoikeuksista jopa se kaikkein oleellisin, oikeus elää, pitää ansaita.

Tämän tragedian ytimestä ei taida olla mitään ulospääsyä.

Kellariloukko 2.0

Meidän aikanamme neljän seinän sisään itsensä sulkenut nörtti on jokaiselle tuttu ja tunnistettava hahmo. Dostojevskille hän oli vielä tavallaan abstraktio. Kirjailija kuitenkin ajatteli, että hänen laisiaan ihmisiä täytyy olla olemassa. Kuvassa on Markku Maalismaa. Kuva Patrik Pesonius/Suomen — Meidän aikanamme neljän seinän sisään itsensä sulkenut nörtti on jokaiselle tuttu ja tunnistettava hahmo. Dostojevskille hän oli vielä tavallaan abstraktio. Kirjailija kuitenkin ajatteli, että hänen laisiaan ihmisiä täytyy olla olemassa. Kuvassa on Markku Maalismaa. Kuvat Patrik Pesonius/Suomen

Toimittaja Tuomas Enbusken kolumni Helsingin Sanomien Nyt liitteessä 12. huhtikuuta käy hyvin johdatuksesta Fjodor Dostojevskin Kellariloukon maailmaan. Enbuske todistaa meille, miten veroparatiisien kautta tapahtuva laillistettu veronkierto on laskenut hintoja ja nostanut miljardeja ihmisiä armottomasta köyhyydestä vaurauteen.

Ihmiskunnan kokonaisedun kannalta veronkierto on siis hyvä ja siunauksellinen asia. Kun ihminen tiedostaa oman todellisen etunsa, hän ei voi tehdä kuin hyvää.

Ääriliberaali friedmanilainen monetarismi ja Dostojevskin nuorena palavasti kannattama utopistinen sosialistien ajattelu näyttävät olevan sukua toisilleen.

Ei siis ihme, että Dostojevski alkoi kutsua kirjoissaan näitä nuoruutensa sankareita idiooteiksi. Siperia opettaa.

Kellariloukon ohjaaja Mika Leskinen kutsuu työpäiväkirjassaan tätä eksistentialistista vaivaa tiedostamisen ongelmaksi ja tiedostamisen taakaksi.

Tämä yksilön harteille sälytetty taakka on myös ollut eurooppalaisen kaunokirjallisuuden keskeinen, ellei peräti kattava teema Dostojevskin päivistä lähtien, kuten Leskinen työpäiväkirjassaan toteaa.

Dostojevskin tuotanto on innoittanut monia 1800-luvun ja viime vuosisadan merkittäviä ajattelijoita ja työpäiväkirjan perusteella Leskinen nostanut kotialttarilleen filosofian suurista nimistä Friedrich Nietzschen ja Ludwig Wittgensteinin oppilaan, suomalaisen Georg Henrik von Wrightin ajatukset älyllisestä omastatunnosta ja ihmisen liitosta paholaisen kanssa.

Dostojevskin Kellariloukon eksistentialistista pulmaa ei käy kiertäminen. Dostojevskin vuosisadalla tiedostamisen taakka saattoi lamauttaa ihmisen kokonaan rypemään itseinhossa jossakin kellariloukossa, kuten Dostojevskin ikuiselle opiskelijalle on käynyt.

Tänään sama tauti tappaa.

Leskinen on päivittänyt Dostojevskin Kellariloukkoa Pentti Linkolan ajatuksilla. Ikivanha dystopia maailmanlopusta on muuttunut varteenotettavaksi, jopa todennäköiseksi vaihtoehdoksi. Hyvinvoinnin keskelle syntyneiden ihmisten kuvitelmat siitä, että kaikki on hyvin, ovat muuttuneet painajaismaisiksi mielikuviksi tulevan ekokatastrofin kauhuista.

Ihmisestä tulee lopulta luomansa teknokulttuurin uhri.

Ajatus on musertava. Tästä umpikujaan johtavasta kehästä voi päästä vain kieltämällä tunteet tai kieltämällä todellisuus.

Kellariloukon mies on katkaissut tunnesiteen sekä toisiin ihmisiin että omaan mieleensä. Hän on yhtä kyvytön sekä vihaamaan että rakastamaan. Sopimus paholaisen kanssa ei ole tehnyt hänestä kaikki voivaa yli-ihmistä ja vaan täysin toimintakyvyttömän luuserin.

Kiinnostavinta Leskisen Kansallisteatteriin ohjaamassa esityksessä on se, että Dostojevskin vuonna 1864 julkaistu pienoisromaani toimii myös hyvin johdatuksena tämän päivän poliittisen terrorin syiden ymmärtämiseen.

Syy ja seuraussuhteiden loputon ketju voidaan myös katkaista tietoisesti. Putken päähän kierretään tulppa, jossa lukee: tämän jumalan laki ja jumalan tahto. Kumpaakaan ei voi tai tarvitse laittaa kyseenalaiseksi.

Leskinen ei työpäiväkirjassaan turhaan puhu Dostojevskin ajattelun näkemyksellisyydestä.

Viime vuosisadalla tämä ajattelutapa kivettyi poliittiseksi fundamentalismiksi. Tieteellisen maailmankatsomuksen auktoriteettia ei ollut syytä kiistää ainakaan, jos asui Josif Stalinin johtamassa Neuvostoliitossa.

Suuren talouslaman aiheuttamat kärsimykset johtuivat juutalaisten salaliitosta ja arjalaisilla yli-imisillä oli sekä oikeus että velvollisuus valloitta itselleen elintilaa ali-ihmisiksi luokitelluilta.

Entä nyt, kun ihmiskunta elää jo laina-ajalla? Nopeasti hupenevia luonnonvaroja ei saada takaisin edes Enbusken ylistämällä globaalilla veronkierrolla. Ratkaisevat tärkeät uudet keksinnöt ja tuotteet pitäisi joka tapauksessa tehdä jossain ihan muualla kuin finanssisektorilla.

Leskinen on analysoinut aihettaan perin pohjin. Ajattelun tarkkuus ja syvällisyys näkyy hienolla tavalla toteutuksessa.

Ensimmäinen näytös on Markku Maalismaan esittämäpitkä monologi kellariloukun ikuisena ylioppilaana.

Puhetta on paljon, mutta siihen ei sisälly yhtään merkityksetöntä lausetta tai tarkoituksetonta sanaa. Katsojana teki mieli monta kertaa väittää myös vastaan, mutta sehän kuuluu pelin henkeen.

Tosin Maalismaalla ei ollut ehkä viime lauantain (13.4.2013) päivänäytöksessä se paras vire päällä.

Toisessa näytöksessä esitys sai lisää sävyjä ja intensiteettiä, kun Leskinen marssitti näyttämölle Juhani Laitalan esittämän demonin ja Ulla Raition näyttelemän prostituoidun Liisan, jossa näyttämöllä ruumiillistui sarasvuolainen oman elämänsä toimitusjohtaja, modernisaation iskurityöläinen.

Toisessa näytöksessä kellariloukon mies ja Liisa palautetaan hetkeksi myös Dostojevskin kirjan aikakauteen. Narsistin ja prostituoidun kohtaamisesta ei kehity myrskyisää, vaan myrkyllinen. Katsoja pakotetaan miettimän sitä, miksi suomen kielessä sanat rakkaus ja raiskaus ovat foneettisesti niin lähellä toisiaan.

Leskinen muuttaa esityksen koko sävyn vielä kerran huikean komeassa loppukohtauksessa, jossa hän jälleen kääntää faustilaisen ajattelun päälaelle. Laitilan näyttelemä riivaaja ryhtyy lausumaan Paavalin Rakkauden korkeaa veisuuta.

Näytelmän Liisa on taka-alalla ihailemassa puuhun lehahtanutta lintuparvea.

Ehkä tämä viimeinen näyttämökuva on myös koko esitystä yhteen kokoava symboli. Ihmisestä kasvaa ihminen vain yhteisön jäsenenä. Yksilöinä meidän ainukertainen, ainulaatuinen ja rajallinen elämämme perustuu siihen, että me synnymme yhteisön jäseniksi ja sama yhteisö, lauma antaa meille takeet siitä, että elämä jatkuu myös meidän jälkeemme.

Tämän vuosisadan ja uuden vuosituhannen ihmiset eroavat ehkä Dostojevskin ajan ihmisistä siinä, että yhä useammat meistä ovat rakentaneet oman maailmankuvansa tiedostamisen kautta. Kulkutaudit voidaan voittaa, pihasudet ampua, vaurautta lisätä ja ennenaikainen kuolema torjua omilla ponnisteluilla tieteen ja edistyksen luomilla keinoilla.

Kun sama raudanlujaan logiikkaan perustuva päättelyketju jo seuraavan nurkan takana johtaa sietämättömältä tuntuvaan elämään työpaineiden ja kiristyvän kilpailun takia ja horisontissa ovat jo odottamassa apokalyptiset näyt lopullisesta tuhosta, se aiheuttaa ahdistavaa turvattomuuden tunnetta.

Se tuntuu petokselta, kuten Leskinen työpäiväkirjassaan pohtii.