Eliökunnan selviytyjät näyttivät kaapin paikkaa – Faabeliksi naamioitu aikuisten satu oli terävän älyn kirkastamaa leikkiä – Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa on teatteritaiteen mestariteos

Näyttelijä Kauri Sorvarin keskustelu kotinsa peikonlehden kanssa muistutti kovasti tuiki tavallista perheriitaa. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri

Esteettisesti hieno, koskettava, älyllisesti kiehtova, haastava ja arvoituksellinen. Hämmentävä kokonaisuus mustaa huumoria ja riemastuttavaa oivaltamisen iloa. Tunnetasolla esitys oli lohduttava ja vapauttava elämys.

Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa on pitkä nimi lyhyelle näytelmälle. Klockriketeaternin ja Espoon Kaupunginteatterin näytelmän ensi-ilta kesti vain tunnin ja noin 20 minuuttia. Mutta kello kertoi nyt vain ajan suhteellisuudesta. Huikean hieno näytelmä antoi ja antaa yhä älylle pureskeltavaa viikoiksi ja kuukausiksi – ehkä koko loppuiäksi.  

Näytelmän käsikirjoittajan ja dramaturgin Mikhail Durnenkovin näytelmälle valitsema muoto kieltämättä yllätti. Valittu konteksti oli kuitenkin täysin looginen. Mikä muu sopisi paremmin tulevaisuutta koskevien ajatusten esittämiseen kuin lastenteatteri, jossa lapset itse näyttelevät?

Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalista historiasta on aikuisille kirjoitettu satu, kuten tekijät näyttelijä Antonia Atarahin suulla kertoivat esityksen viimeisessä kohtauksessa. Toki ukonsienet, osterivinokkaat, karvarouskut ja muut sienirihmastojen itiöpesäkkeet oli sadussa mahdollista inhimillistää, mutta aidosta faabelista nyt ei ollut kyse.

Sieniä on ollut maapalolla ainakin viimeksi kuluneet 600 miljoonaa vuotta, ehkä vielä paljon kauemmin. Sienien aika-avaruudessa jopa maapallon geosfääri tavallaan hengittää, kierrättää elämän perusrakennuspalikoihin kuuluvia hiiliatomeja maaperän ja ilmakehän välillä.

Sieniä on ollut hyvin kauan ennen meitä ja niitä tulee olemaan vielä kauan sen jälkeen, kun viimeinen ihminen on kadonnut maan päältä. Näytelmän nimessä sanat lyhyt ja episodi viittaavat meihin ihmisiin, lajiin, jonka ilmestyminen näyttää juuri nyt jäävän ajallisesti lyhyeksi, mutta sitäkin tuhoisammaksi sattumaksi eliölajien evoluution historiassa.

Ohjaaja Essi Rossi kirjoittaa näytelmän esipuheessa, että meidän pitää päästä irti ihmiskeskeisestä ajattelusta. Ja toki maailman tarkasteleminen sienien aikaperspektiivistä on ihan kelpo yritys tähän suuntaan. Sienet elävät täällä maan päällä, tai siis oikeammin alla sitä auvoista olotilaa, johon yksilöiden uskotaan meidän kristillisessä kulttuurissamme ja useimmissa muissakin maailmanuskonnoissa pääsevän vasta kuolemansa jälkeen.   

Näytelmän sieniolentoja näyttelivät kuvassa Auri Hannus, Magda Lehtonen, Monika Lehtonen, Ruut Neves ja Luna Rinkinen. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri

Produktio alkoi Rossin ja Durnenkovin Moskovassa kolme vuotta sitten käymistä keskusteluista tulevaisuudesta. Sen jälkeen koronaepidemia ja Venäjän Ukrainassa aloittama raaka hyökkäyssota ovat osoittanet sekä tekijöille että meille kaikille, miten vaikeata tulevaisuuden ennustaminen on.

Durnenkovin sadussa ihmiskunta on kehittänyt tekoälyn, joka pystyy kääntämään kaikkien elollisten olioiden lähettämät viestit ihmisten kielelle. Eikä vain elollisten olioiden, vaan ääneen pääsee myös maapallon kivinen kuori. Kivet puhuvat ja niillä on myös tässä tarinassa se viimeinen sana.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja ehkä siksi sillä näyttää ainakin Espoon Kaupunginteatterissa olevan jälleen aivan hämmästyttävä kyky kuvata taiteen keinoin myös niitä monimutkaisia vuorovaikutussuhteita, joihin elämä maapalolla perustuu.

Tällä kertaa dialogi alkoi Rossin ja Durnenkovin käymistä keskusteluista. Veikkaan, että Rossi on näissä keskusteluissa ollut se totinen torvensoittaja, joka on laittanut peliin oman ehdottomuutensa. Kaikki maapallon eliölajit ovat yhtä arvokkaita. Durnenkov on puolestaan humoristi, joka näkee myös taiteilijoiden ja muiden intellektuellien maailmantuskaan liittyvän koomisuuden.

”Miksi utopiat ovat nykypäivänä epäsuosittu genre, kun taas dystopiat täyttävät kirjat ja valkokankaan? Voiko joku kertoa meille, miltä valoisampi (parempi) tulevaisuus näyttää?”

Sienien kanalta ihmislajin ilmestyminen maapalolle on ollut toteutunut utopia. Ihminen on lajina tuottanut olemassaolonsa aikana ainakin sata miljardia ruumista hajotettavaksi ja parhaillaan tämä juhlakattaus kasvaa eksponentiaalisesti. Puhumattakaan tietysti kaikista niistä miljardeista eliöistä, eläimistä ja kasveista, joita ihminen on tappanut ravinnokseen tai ottanut muuten vain pois päiviltä.

Kierrätettäviä ravinteita on riittänyt.

Kuva kohtauksesta, jossa Antonia Atarah on katomassa näyttämöltä parempiin suihin. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri

Tosin tässä sadussa maailman viimeinen ihmisen katoaa parempiin suihin eliökunnan toisen mestariselviytyjän lonkeroissa. Näytelmä päättyi nukketeatterin keinoin toteutettuun kohtaukseen, jonka sankariksi ryömi kovasti karhukaisen oloinen otus. Tosin tätä jättiläiskarhukaista kutsuttiin tarinassa laavamadoksi.  

Epäinhimillinen ajattelu sopii kuitenkin huonosti draaman lakeihin. Siksi myös Durnenkovin satu alkoi sillä tavallisella tarinalla. Satunäytelmän ääniroolista kilpaileva mies huijaa homman itselleen samaa tehtävää työhaastattelussa hakeneelta nuorelta äidiltä. Kohta näyttämölle marssitettiin fysiikan tohtori keromaan meille, ettei vapaata tahtoa voi olla olemassa edes silloin, kun olemme koukistamassa omaa etusormeamme.

Inhimillisen käyttäytymisen eri vivahteista ja lainalaisuuksista meillä kaikilla on tietoa oman elämänkokemuksemme kautta. Kvanttifysiikasta ei sen sijaan saa minkäänlaista otetta edes valistuneella kaupunkilaisjärjellä. Molemmat ovat kuitenkin sitä todellisuutta, jossa me elämme. Siitä että myös hiukkasfysiikan kuvaamat ilmiöt ovat totta, todistaa esimerkiksi lähes jokaisen kaduntallaajan taskusta löytyvä älypuhelin.

Harvemmin tulemme ajatelleeksi, että myös aivojen neurologiset prosessit, joihin tietoisuus ja usko vapaaseen tahtoo syntyvät samojen fysikaalisten ilmiöiden vuorovaikutusten tuloksena. Kysymykset yksilön vapaasta tahdosta ja tietoisuuden perimmäisestä luonteesta ovat vielä lopullisia vastauksia vailla ja kiistanalaisia. Evoluutio on antanut ihmiselle kyvyn välittää informaatiota yksilöltä toiselle kielen avulla. Sinien maailmassa verkostoituminen tapahtuu kemiallisesti välittyvän informaation kautta.    

Sadun sienien maailmassa elollisen luonnon aakkoset alkoivat muistista. Sienien muisti on pakattu DNA-molekyyleihin ja tämä muisti on pitkä. Ensimmäiset elävät olennot ilmestyivät maapallolle lähes neljä miljardia vuotta sitten. Näin pitkälle ei edes sienien geneettinen muisti ehkä yllä, mutta tarina elämän ensimmäistä merkeistä, jakautuvien RNA- ja DNA- molekyylien pitkistä ketjuista on ollut luettavissa niistä äänettömistä kivistä.

Kuten edellä mainittiin, tässä sadussa viimeinen sana, tai oikeammin ääni on kivellä. Tuo ääni kuulosti juuri siltä, miltä ääni kuulostaa, kun kivi kopsahtaa jotain toista kovaa vasten.

Ihminen pystyy ihan hyvin hävittämään itsensä ja tuhomaan samalla miljoonia muita eliölajeja maapallolta. Elämää ihminen ei pysty edes atomipommeilla maapallolta lopettamaan. Myös maailmanloppu on siihen vihoviimeiseen sysäykseen asti suhteellinen käsite.

Sienien meihin nähden ikuinen elämä päättyy joidenkin vuosimiljardien kuluttua, kun maapallon muodostamat atomit muuttavat olomuotoaan. Ensin maapallo kuivuu, sitten se kaasuuntuu ja muuttuu lopulta plasmaksi, kun aurinko elinkaarensa lopussa paisuu punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee sisäplaneetat hehkuvaan syleilyynsä. Se ”punainen laavamato” nielee meidät.

Miten kauas tällainen lopullinen kopsahdus kuuluu maailmankaikkeudessa, jossa on miljardeja galakseja, niissä triljoonia tähtiä ja luvuton määrä näitä tähtiä kiertäviä planeettoja? Onko maapallo ainoa paikka, jossa tämän suunnattomuuden keskellä on elämää? Sekin on toki mahdollista, joskaan ei varmasti kovin todennäköistä.

Emme vielä tiedä, miten on?

Ja onko elämän arvo kiinni siitä, millaisen vastauksen me ehkä joskus saamme tähän kysymykseen? Inhimilliseen ajatteluun kuuluu se, että me pidämme Ähtärissä kahta häkkiin teljettyä, Kiinasta vuokrattua pandaa arvokkaampina kuin tämän häkin alla ja kaikkialla elävää sienirihmastoa, vaikka meidän elintasomme on pitkälle peräisin puiden kanssa symbioosissa elävien juurisienien olemassaolosta.

Suomessa maanpaossa parhaillaan elävällä venäläistä Durnenkovialla on meriittejä ja Klockriketeaternin kantaesitys näytti, että tälle maineelle on katetta. Sadun kaapuun naamioitu tarina vei meidät katsojat huikealle matkalle meitä ympäröivään todellisuuteen.

Sama pätee näytelmän lavastaneeseen Ksenia Peretrukhinan suunnittelemaan lavastukseen. Myös hän on Durnenkovin tavoin joutunut pakeneman kotimaastaan Suomeen Vladimir Putinin johtaman diktatuurin sensuuria ja älymystöön kohdistamaa vainoa. Pidin kovasti esimerkiksi Durnenkovin ja Peretrukhinan meidän teknologiauskoon kohdistamasta hyväntahtoisen lempeästä pilkasta.

Esitys todisti myös jälleen kerran, miten suuri merkitys teatteritaiteelle Suomessa ruotsinkielisellä teatterilla on. Tätä merkitystä ei ainakaan vähennä se, että esimerkiksi Klockriketeaternin näyttelijät näyttelevät tarpeen mukaan molemmilla kotimaisilla kielillä. Suomalaisen teatterin avantgardea edistää myös Espoon kaupunginteatterin omaksuma tuottajamalli, jossa produktiot tuotetaan yhdessä jonkin toisen tai useiden toisten teattereiden kanssa. Malli tarjoaa espoolaiselle teatteriyleisölle jatkuvasti toinen toistaan kiinnostavampia ja tasokkaampia esityksiä niin, että kateeksi käy.

Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa

Klockriketeaternin kantaesitys Espoon Kaupunginteatterin Revontulihallissa 31.1.2023

Käsikirjoitus ja dramaturgia: Mikhail Durnenkov

Ohjaus: Essi Rossi

Lavastaja: Ksenia Peretrukhina

Valo- ja videosuunnittelu: Ilmari Paananen

Äänisuunnittelija: Pauli Riikonen

Pukusuunnittelija Liisa Pesonen

Näyttämöllä: Carl Alm, Antonia Atarah, Elmer Bäck, Milla Kangas, Lauri Sorvari, Auri Hannus, Magda Lehtonen, Monika Lehtonen, Ruut Neves, Luna Rinkinen

Peter Weissin 60-luvulla kirjoittama näytelmä peilaa pelottavalla tavalla tämän päivän todellisuutta – Hieno ohjaus, osaava toteutus ja loistava näyttelijäntyö tekivät Marat/Sade näytelmästä elämyksen

Carl Alm teki upean roolityön näytelmän toisessa nimiroolissa. Raisa Kilpeläisen ja Kalle Roposen lavastus, valot ja puvustus olivat täynnä hienoja yksityiskohtia. Todella vaikuttavia olivat myös Kaija Heijarin ja Sirje Karun maskeeraukset. Kuva Raisa Kilpeläinen/Espoon kaupunginteatteri

Mielisairaala on osuva allegoria teatterille. Se kuvaa hyvin myös sitä skitsofreenista tilaa, jossa maailman tilaa ajattelevat ihmiset parhaillaan elävät. Saksalaisen Peter Weissin vuonna 1964 Berliinissä kantaesitetty näytelmä Marat/Sade on yhä vahvasti ajan hermolla.

Espoon kaupunginteatterin Marat/Sade on teatteria teatterista hyvin monessa merkityksessä. Loistavaa teatteria!

Ohjaaja Juha Hurme on ottanut tekemisen ilon irti Klockriketeaternin, Sirius Teaternin ja Teater Metsolan tekijöiden huikeasta osaamisesta ja lopputulos, Espoon kaupunginteatterin Marat/Sade oli hyvin voimakas teatterikokemus.

Hurmeen mukaan Weissin näytelmä on omalaatuinen, erinomainen, älykäs, hauska ja järkyttävä. Tuohon listaan sisältyvät epäilemättä kaikki hyvän näytelmätekstin perusominaisuuden.

Toteutuksessa älykäs teksti on sidottu tai pitäisikö sanoa lomitettu teatterin traditioihin. Tunnistettavat, karikatyyriset hahmot, näyttelijätyön korostettu fyysisyys ja kasvojen maskeeraukset toivat heti mieleen vanhan commedia dell’arte –perinteen. Silkkaa teatteria teatterissa oli myös näytelmän kuuluttajan, Napoleonin asuun puetun Wilhelm Grotenfeltin repliikkien runomitta.

Ehkä sekä ensimmäisen että toisen näytöksen lopettaneissa villeissä bakkanaaleissa oli myös ripaus Artaud’n julmuuden teatteria. Paljon kaikkea sitä, mitä ei voi selittää.

Weiss pohtii kahden oman aikansa, 1700-luvun ajattelijan kautta oman vuosistansa eli 1900-luvun keskeisiä moraalifilosofian kysymyksiä. Hurmeen sovituksessa toteutuksen ja näytelmätekstin syvällisten pohdiskelujen välinen kontrasti oli voimakas, riemastuttava ja tietenkin, kuten myös Hurme on näytelmän kokenut, järkyttävä.

Miten ihmisyys lunastetaan, jos vaihtoehtoina ovat näytelmän Marat’n kalmanhajuinen idealismi ja Saden nihilismi?

Näytelmän käsiohjelmaan on painettu Filosofian tohtori Riitta Pohjola-Skarpin hieno essee Peter Weissista ja hänen näytelmistään.

Pohjola- Skarpin mukaan näytelmässä Marat/Sade liikutaan kolmella eri aikatasolla, ollaan vuodessa 1793, jolloin Ranskan vallankumouksen johtajiin kuulunut Marat murhataan omaan kylpyammeeseensa, Napoleonin keisarikunnassa vuonna 1808, jolloin näytelmän Coulmierin johtamassa mielisairaalassa tehdään markiisi de Saden johdolla näytelmää ja nykyajassa vuodessa 2019.

Tavallaan merkittäviä aikatasoja on neljä. Oleellista Weissin näytelmän ymmärtämiselle on ehkä myös vuosi 1964, jolloin Marat/Sade kantaesitettiin Berliinissä. 60-luku oli idealistisen vasemmistolaisuuden kulta-aikaa länsimaissa ja Weiss itse liittyi Ruotsin kommunistiseen puolueeseen vuonna 1968 sosiaalidemokraattien hallitsemassa Ruotsissa, jonne hän oli paennut Englannin ja Sveitsin kautta Hitlerin natsi-Saksan juutalaisvainoja vuonna 1939.

Ranskan suuressa vallankumouksessa jakobiinien johtajiin kuulunut Jean-Paul Marat ajoi poliitikkona tasa-arvon ja sananvapauden ohella muun muassa progressiivista tuloveroa. Toisaalta pahamaineisen valvontakomission jäsenenä hän myös tapatti tuhansia poliittisia vastustajiaan.

Marat’n hengenheimolaiset Josif Stalin ja Mao Zedong toteuttivat ”riistosta vapaata tasa-arvoista yhteiskuntaa” näännyttämällä nälkään, orjuuttamalla ja tapattamalla kymmeniä miljoonia ihmisiä. Yksi Weissin näytelmän peruskysymyksiä on se vaha tuttu, päämäärä pyhittää keinot? Weiss itse vastasi 60-luvulla tähän kysymykseen liittymällä kommunistiseen puolueeseen.

Näytelmän toinen suuri ajattelija, Francois de Sade tunnetaan paremmin nimellä markiisi de Sade ja hän on antanut nimensä kokonaiselle seksuaalisen suuntautumisen alueelle. Teoksissaan Sade on kuvannut aika kattavasti kaikki miesten perversioiden osa-alueet.

Näytelmän kahdesta fiktiivisestä hahmosta vain de Sade jää elämään. Marat murhataan kylpyammeeseen, kuten hänen esikuvalleen kävi oikeassakin elämässä.

Hurmeen suomenkielisessä kantaesityksessä on mukana epilogi, jossa näytelmän Marat vielä kuolemansa jälkeen nousee korokkeelle julistamaan ihmisten tasa-arvoa ja vastustamaan riistoa.

Näyttämölle jäi kuitenkin lopulta, jos ei konkreettisesti, niin ainakin katsojan tajunnassa modernin intellektuellin perustyyppi markiisi de Sade. Sillä tavalla Weissin näytelmä on Hurmeen tulkitsemana todella tiukasti kiinni tämän päivän todellisuudessa.

Yhä useampi tietää, että ilmastomuutos on täyttä totta, yhä harvempi uskoo, että sen pysäyttämiseksi voitaisiin tehdä jotakin.

Tänään ei tarvitse tehdä valintaa kommunismin ja kapitalismin välillä, kuten Weiss on Pohjola-Skarpin esseen mukaan tehnyt kultaisella 60-luvulla.

Nyt pitää valita demokratian ja diktatuurin välillä. Donald Trumpin johtama Yhdysvallat, Xi Jipingin johtama Kiina, varkaiden johtama Venäjä tai Kim Jong-unin johtama Pohjois-Korea eivät tunnu kovin houkuttelevilta vaihtoehdoilta.

Me olemme neuvottomia lähestyvän humanistisen ja ekologisen katastrofin edessä. Hurme on oikeassa. Näytelmä on pohjimmiltaan todella järkyttävä. Vaihtoehtoina ovat totaalinen kontrolli ja täydellinen anarkia.

Ehkä tämän päivän uuden sukupolven nihilististä intellektuellia edustaa esimerkiksi perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho. Hän on Ylen haastattelussa sanonut, että ilmastomuutos on totta, mutta sen estämiseksi ei ole mitään keinoja.

Meidän pitää vain varata puolensa, tai oikeammin yrittää lunastaa paikkansa olemattomassa pelastusveneessä.

Sirius Teaternin, Klockriketeaternin ja Teater Mestolan yhdessä toteuttaman näytelmän ruotsinkielinen versio palkittiin maaliskuussa Thalia-palkinnolla ja ansiosta. Espoon teatteri ansaitsee ison kiitoksen näytelmän suomenkielisen version toteuttamisesta. Näytelmä käsittelee vaikeita, mutta meitä kaikki koskevia kipeitä kysymyksiä. Ennen kaikkea Marat/Sade on hengästyttävän hienoa teatteria. 

Marat/Sade

Suomenkielinen esitys Espoon kaupunginteatterissa 23.3.2019

Teksti Peter Weiss

Käännös Mikko Kilpi
Ohjaus Juha Hurme
Ohjaajan assistentti Meimi Taipale
Visuaalinen suunnittelu Raisa Kilpeläinen ja Kalle Ropponen
Alkuperäinen musiikki Hans Martin Majewski
Äänisuunnittelu ja muusikot Martin Åkesson ja Mirva Tarvainen
Näyttämöllä Carl Alm, Wilhelm Grotenfelt, Jon Henriksen, Paul Holländer, Paul Olin, Alma Pöysti, Matti Raita, Martina Roos ja Fabian Silén.

Tuotanto: Klockriketeatern, Sirius Teatern, Teater Mestola.