Avainsana: Povilas Laurinaitis

Tanssijoiden ketteryydellä yli populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin raja-aidan – Torstai-illan Hairyssa moshattiin edellisen vuosisadan rokkivaarit vihreiksi kateudesta

Kuvassa lettiään lennättää tanssijoista Line Losfelt Branchereau. Promoottiokuvien kuvaajalta Dmitrij Matvejeviltä pyydän nöyrimmästi anteeksi sitä, että olen omavaltaisesti rajannut hänen kuvaansa. Kuva (c) Dmitrij Matvejev

Hällä-näyttämöllä tanssittiin torstaina populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin rajalla. Kuten tiedämme, tuo raja on hiuksenhieno ja epämääräinen. Tosin liettualaisen Dovydas Strimaitiksen konseptiin ja koreografiaan perustuvan esityksen nimi Hairy ei suoraan viitannut hiuksiin.

Esityksen alkupuolella ihmisen päässä kasvavat karvat saivat joka tapauksessa huimaa kyytiä. Esityksen alussa pimeyden keskeltä tuli ensin yksi, sitten vähitellen kaksi muuta ihmishahmoa. Alkoi moshaus, joka varmasti laittaisi 80-luvun ikonit ja hardcore-punkkia soittaneet metallinkolistajat vihreiksi kateudesta. Nyt fledaa tuuletettiin kuin viimeistä päivää.

Kaikille tällä vuosituhannella syntyneille kerrottakoon, että moshauksessa (moshing) rock-artistit ja heidän faninsa ilmaisevat energistä elämäniloa ja saavutetun ekstaasin huippua liehuttamalla pitkiä hiuksiaan voimakkailla pään liikkeillä.

Esiintymisasut olivat kuin suoraan raskaan metallimusiikin tyylikirjasta. Nyt tanssittiin koko vartalon kaulaan asti peittävissä, ihonmyötäisissä lateksipuvuissa. Tanssikengissä oli hopean kimallusta. Tosin lateksista tehtiin 80-luvulla lähinnä mimmien vetimiä, ja esimerkiksi Metallican herrojen tyylikirjassa suosittiin mustaa nahkaa. Moshauksen suhteen entisten mestareiden tyylikin vaihtui, kun herrat vanhuuttaan alkoivat kaljuuntua.

Rock-skeneen kuuluivat myös strobovalot ja samaan tahtiin sykkivä, suggestiivinen rumpukoneen jytke. Yhdistettynä voimakkaaseen, hurjaa energiaa säteilevään liikekieleen, esityksen estetiikka imaisi mukaansa. Piti varoa, ettei jo hyvin vanhaan kaulaan liitetty oma pää alkanut kuin varkain keikkua samaan tahtiin.

Promoottikuvista näkee, että Hairyn viime vuonna ensi-iltansa saaneessa kokoillan versiossa koreografia oli tehty neljälle tanssijalle. Kuvassa toinen vasemmalta on teoksen konseptin ja koreografian yhdessä tanssijoiden kanssa luonut Dovydas Strimaitis. Etualalla kuvassa Tampereella Strimaitiksen kanssa tanssineet Hanna-May Porlon ja Line Losfelt Branchereau. Kuva (c) Dmitrij Matvejev

En oikein osannut päättää, oliko vuonna 1997 syntyneen Strimaitiksen teos kunnianosoitus edellisen sukupolven rokkikukoille. Esityksen vaikuttava, tanssitaiteen lähtökohdista nouseva estetiikka kuitenkin vakuutti, ettei tässä tehty parodiaa – ei, vaikka taitavat ja notkeat tanssijat välillä lakaisivat hiuksillaan näyttämön lattiaa.

Codarts-yliopistosta vuonna 2019 valmistunut Strimaitis liittyi samana vuonna Marseillen kansalliseen balettiin, jota johti La Horde -kollektiivi. Tämä kollektiivi perustettiin 70-luvulla pelastamaan Marseillen vaikeuksiin ajautunut ooppera, ja sen myötä tuosta talosta on kehittynyt oikea modernin tanssin mekka.

Tanssijan ketteryydellä Strimaitis ja hänen kanssaan tanssineet Line Losfelt Branchereau ja Hanna-May Porlon hyppäsivät populaarikulttuuria ja korkeakulttuuria erottavan raja-aidan yli. Salissa alkoi soida Johann Sebastian Bachin jumalainen musiikki. Se oli niin säpsäyttävä yllätys, että nosti niskakarvat pörhölleen. Mahtavaa, todella päräyttävä yllätys – olisi ehkä pitänyt jo ennakolta tutustua tekijän henkilöprofiiliin taiteilijana.

Bachin sellosarjat puhuttelevat tämän kirjoittajan mieltä ja (eh) sielua syvemmin kuin mikään kitaralla soitettu intro ikinä. Kirjailija Douglas Adamsin alter ego, holistisen etsivätoimiston dekkari Dirk Gently, pitää Johann Sebastian Bachin musiikkia ainoana varmana todisteena Jumalan olemassaolosta. Olen taipuvainen ajattelemaan samalla tavalla.

Bachin neljännestä sellosarjasta kuultu Prelude oli ilmeisesti sovitettu tätä tanssiteosta varten liettualaisen säveltäjän ja äänitaiteilijan Julijona Biveinytėn toimesta. Teoksen soittaa ranskalainen Yo-Yo Ma, jonka vanhemmat olivat maahanmuuttajia Kiinasta. Bachin toisesta sellosarjasta kuultiin osa Sarabande, jonka esitti ranskalainen Jean-Guihen Queyras.

Nyt tanssittiin koko vartalon kaulaan asti peittävissä, ihonmyötäisissä lateksipuvuissa. Tanssikengissä oli hopean kimallusta. Kuva (c) Dmitrij Matvejev

Näyttämön valaistus ja tietenkin liikekieli muuttuivat tämän yllättävän käänteen myötä. Päät heiluivat edelleen, mutta nyt ei enää lakaistu hiuksilla lattioita. Kohti manan majoja aikaisemmin suuntautuneet liikeradat kurottivat nyt korkeuksiin. Kehonkielen plastisuus ja eleganssi tekivät vaikutuksen.

Hairy valittiin vuonna 2022 Théâtre de la Villen järjestämän Danse élargie -kilpailun finaaliin. Teoksen 20-minuuttinen versio oli osa nuorten koreografien Danslokaalia Alankomaissa. Tätä versiota seurasi yli 20 esiintymiskerran kiertue Alankomaissa.

Vuonna 2023 Strimaitis pidensi alkuperäisen Hairy-trion 25 minuuttiin. Tämä versio oli viimeinen lyhyempien teosten installaatio, joka luotiin valmistautumaan vuonna 2024 ensi-iltansa saaneeseen Hairy-teokseen. Ensi-illan jälkeen Hairy on ollut menestys, ja ryhmä on kiertänyt ahkerasti maailman tanssitaiteen festivaaleilla.

Strimaitisista ja hänen ensemblestään kuullaan ja nähdään varmasti vielä tulevina vuosina. Niin taitavasti tekijät yhdistelevät ja tulkitsevat sitä jatkumoa, jota kulttuuriksi kutsutaan.

Tämän pitkän version Strimaitis sovitti neljälle tanssijalle. Tanssivirtaa-festivaalin verkkosivun promootiokuvat ovat tästä versiosta. Tampereen Hällä-näyttämöllä näimme teoksesta 37 minuuttia kestäneen kolmelle tanssijalle sovitetun version.

HAIRY
Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 22.5.2025
Konsepti: Dovydas Strimaitis
Koreografia: Dovydas Strimaitis yhdessä tanssijoiden kanssa
Esiintyjät: Line Losfelt Branchereau, Hanna-May Porlon, Dovydas Strimaitis
Valosuunnittelu: Lisa M. Barry
Musiikki: alkuperäinen sävellys Julijona Biveinytė; Prelude from Bach’s Cello Suite No. 4 (Yo-Yo Ma); Sarabande from Bach’s Cello Suite No. 2 (Jean-Guihen Queyras)
Tekninen tuki: Povilas Laurinaitis
Tuotanto: Alix Ruyant / Still Waiting
Kantaesitys: 30.4.2024, New Baltic Dance Festival
Kuvat: Dmitrij Matvejev
Yhteistuotanto: Théâtre de la Ville; New Baltic Dance Festival; Montpellier Danse osana residenssiä Agorassa, Cité internationale de la danse, Fondation BNP Paribasin tuella; NEUFNEUF (yhdessä RING-residenssin kanssa – scène périphérique).
Yhteistyössä: AMAT for RAM.
Tuki: Tanzhaus Zürich; La SPEDIDAM; l’ADAMI.
Tuotannon tukeminen: Caisse des Dépôts ja Ville de Marseille – Direction de la Culture.

Hällä-näyttämöllä me nostimme kätemme väkivallattoman vastarinnan merkiksi – Hands Up! oli vahvasti poliittinen performanssi – Särmää fyysisesti voimakkaalle esittämiselle antoi viisto feministinen huumori

Tanssillinen demonstraatio huipentui kohtaukseen, jossa Agnietė Lisičkinaitė riisui toppinsa ja värjäsi käsin alastomat rintansa ja rintakehänsä valkoisella värillä. Kuva (c) Dainius Putinas, Marco Pavo

Tanssivirtaa-festivaalin Hands Up! -performanssi alkoi Hällä-näyttämön lämpiöstä. Valkoiseen toppiin ja hopeanhohtoisiin housuihin pukeutunut Agnietė Lisičkinaitė asetteli lattialle valkoiselle pohjalle mustalla tussilla kirjoitettuja kylttejä. Me katsojat valmistauduimme yhdessä taiteilijan kanssa Hämeenkadulla järjestettävään protestimarssiin.

Kylttien iskulauseet olivat kokoelma radikaalin vasemmiston, liberaalin keskustan, demokratian puolustajien, rasisminvastaisen liikkeen ja feministien käyttämiä lauseita. Lisičkinaitė oli maustanut tämän kokoelman terävällä, ironian sävyttämällä huumorilla. Oma suosikkini oli heti iskulause ”Make America Think Again”. Ronskimpaan päähän kuuluivat kyltit, joista toiseen oli piirretty erektiossa oleva penis ja toiseen tissiemoji: ”Fuck the system.”

Sitä tärkeintä aikamme iskulausetta mielivaltaa ja diktatuuria vastaan käytävässä taistelussa liettualainen Lisičkinaitė kantoi itse mielenosoituskulkueen kärjessä: ”Slava Ukraini.”

Hands Up! on noussut maailmanmaineeseen, eikä syyttä. Vuonna 2021 kantaesitetty teos on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Käynnissä on jälleen hyökkäys maailman suurinta sorrettua enemmistöä vastaan. Radikaalin oikeiston käynnistämä vallankumous on paitsi taistelua vallasta myös sotaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Venäjän äärikonservatiivisten slavofiilien ja Yhdysvaltojen kristillisen oikeiston voitto tässä sodassa mitätöisi lähes kaikki naisliikkeen saavutukset, joita 1800-luvulla suffragettien äänioikeustaistelusta alkanut feministinen liike on saavuttanut kuluneiden kahden vuosisadan aikana.

Venäjällä oman vaimon pahoinpitely ei enää ole rikos. Yhdysvalloissa korkein oikeus avasi portit aborttilainsäädännön radikaaleille muutoksille osavaltioissa. Naisen oikeus omaan kehoon on jälleen kyseenalaistettu. Äärioikeiston piirissä syntyneen alakulttuurin, incel-liikkeen, kylvämän naisvihan seurauksista olemme saaneet nähdä järkyttäviä uutisia aivan viime päivinä.

Sitä tärkeintä aikamme iskulausetta mielivaltaa ja diktatuuria vastaan käytävässä taistelussa liettualainen Lisičkinaitė kantoi itse mielenosoituskulkueen kärjessä: ”Slava Ukraini.” Kuva (c) Matti Saarela

Jalkavaivojeni takia en pystynyt osallistumaan itse marssiin. Esitystä seuraamaan tulleen yleisön reaktiot olivat innostavia. Kylttejä oli kymmeniä, ja kaikille löytyi kantaja. Minulta jäi kuitenkin näkemättä, miten katuyleisö reagoi tähän tihkusateessa toteutettuun demonstraatioon.

Esitys ei jättänyt tässäkään tapauksessa katsojaa kokonaan ulkopuolelle. Konseptiin kuului tapahtumien reaaliaikainen dokumentointi. Odeta Riškutė kuvasi videokameralla alussa kerrotun valmistautumisen mielenosoitukseen ja itse marssin. Kun kokoonnuimme jälleen takaisin Hällä-näyttämön katsomoon, tämä marssijoita ja heidän kantamiaan kylttejä kuvannut video oli osa Lisičkinaitėn näyttämöperformanssia.

Eleestä, jossa molemmat kädet nostetaan ylös, on tullut aseettoman vastarinnan symboli. Siinä käännetään heikkous voimaksi. Perinteisesti käsien nostaminen on ollut antautumisen merkki. Voimauttavassa, vastarintaa tarkoittavassa merkityksessä käsien nostoa on alettu käyttää edellisellä vuosikymmenellä rasismia vastustaneissa mielenosoituksissa. Lausahdus “Hands up, don’t shoot” tuli laajasti tunnetuksi Fergusonin tapahtumien yhteydessä Yhdysvalloissa vuonna 2014, kun poliisi ampui aseettoman mustan nuoren, Michael Brownin.

Näyttämöllä Lisičkinaitėn performanssi alkoi hiljentymisellä. Hän pyysi meitä nostamaan kätemme ja ajattelemaan. Itse kiinnitin huomioni hänen tapaansa katsoa sekä tanssiosuuden alussa että sen lopussa. Tuo katse oli hyvin haastava.

Samaa haastavuutta oli Lisičkinaitėn tanssissa. Kehonkieli oli voimakasta. Tanssillinen demonstraatio huipentui kohtaukseen, jossa hän riisui toppinsa ja värjäsi käsin alastomat rintansa ja rintakehänsä valkoisella värillä.

Alastomuus ei ole poikkeuksellista feministien mielenosoituksissa. Alastomuus toimii provokaationa ja julistuksena – minun kehoni, minun päätökseni! Usein myös iskulauseet kirjoitetaan paljaalle iholle. Niiden viestiä on helppo tulkita.

Myös valkoisen värin levittäminen keholle pitää sisällään viestin, jota ei ole yhtä helppo tulkita. Uskon, että Lisičkinaitė on teosta tehdessään inspiroitunut ukrainalaislähtöisen Femen-ryhmän kohua herättäneistä mielenosoituksista. Nykyisin Ranskassa toimiva järjestö tuli tunnetuksi yläosattomissa järjestetyistä mielenosoituksista seksismiä, seksiturismia ja homofobiaa vastaan.

Valkoinen väri voi tässä kontekstissa olla puhtauden ja viattomuuden ironinen kommentti. Valkoinen väri liitetään länsimaisessa kulttuurissamme puhtauteen ja viattomuuteen. Meillä myös häärituaaleihin kuuluu tavallisesti se, että isä taluttaa valkoisiin puetun tyttärensä ja ”luovuttaa” hänet vihkiseremoniassa sulhaselle. Se on jäänne patriarkaalisesta yhteiskunnasta, jossa vaimo ja tyttäret ovat miehen omaisuutta.

Valkoinen voi viitata myös ruumiiseen uhrina – esimerkiksi väkivallan, sodan tai sortojärjestelmän kohteena. Lisičkinaitėn katseen voima ei kuitenkaan tukenut tällaista tulkintaa. Kädet nostettiin nyt ylös väkivallattoman mutta päättäväisen vastarinnan merkiksi. Valko-Venäjällä monet naiset ovat menettäneet vapautensa tai joutuneet lähtemään maanpakoon Aljaksandr Lukašenkan sortovaltaa vastaan. Ukrainassa tuhannet naiset ovat kuolleet Venäjän hyökkäyssodan uhreina.

Se koskettaa ja sitä on vaikea ajatella. Lisičkinaitėn ja hänen ensemblensä viesti kuului: ole rohkea, nosta kätesi ylös ja katso totuutta silmiin. Siinä pohtimisen aihetta minun kaltaiselleni mukavuudenhaluiselle pelkurille.

Lisičkinaitė päätti esityksensä sanoilla ”Slava Ukraini!”

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Hands Up! -performanssia on ollut tekemässä kansainvälinen joukko. Esityksen dramaturgia on Bush Hartshornin käsialaa. Englantilaisesta Dartington College of Artsista 80-luvulla valmistunut Hartshorn on eräänlainen esittävän taiteen Grand Old Man.

Agnietė Lisičkinaitė valmistui Liettuan musiikki- ja teatteriakatemiasta nykytanssin kandidaatiksi vuonna 2013 ja koreografian maisteriksi vuonna 2015.

Hands Up!
Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hämeenkadulla ja Hällä-näyttämöllä 21.5.2025
Alkuperäinen idea, koreografia, esiintyminen: Agnietė Lisičkinaitė
Dramaturgia: Bush Hartshorn
Video: Odeta Riškutė
Pukusuunnittelu: Morta Nakaitė
Musiikki: Jokūbas Tulaba
Valosuunnittelu: Povilas Laurinaitis
Kuvat: Dainius Putinas, Marco Pavo