Amazonin alueen alkuperäiskansoille maailmanloppu koitti 500 vuotta sitten. Eikä tämä tragedia ole päättynyt vieläkään. Esitystä ei ohjaaja Milo Raun mukaan ole tehty shokeeraamaan. Silti Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -festivaalin Antigone in the Amazon järkytti. Esitys oli upeasti toteutettua ja näyteltyä dokumenttiteatteria ja monitasoinen ajatusten kudelma. Esityksen kuvaama todellisuus löi kasvoille. Siltä ei voinut eikä voi sulkea silmiään.
Sotilaspoliisit ampuivat 17. huhtikuuta 1996 kylmäverisesti 19 mielenosoittajaa Trans-Amazonian valtatiellä Parán osavaltiossa Brasiliassa. Belgialaisen NTGent-teatterin taiteellinen johtaja Milo Rau organisoi brasilialaisten näyttelijöiden ja avustajien kassa 27 vuotta myöhemmin tuosta joukkomurhasta rekonstruktion. Videoidussa esityksessä kypäräpäiset ja luotiliiveihin pukeutuneet poliisit poimivat mielenosittajien joukosta joukon johtajat, pahoinpitelivät heitä ja teloittivat heidät lopuksi päähän ampumalla.
Kohtaus oli kauhea, eikä sen todistusvoimaa tehnyt mieli epäillä. Näin joukkojenhallintaan erikoistuneet mellakkapoliisit toimivat kaikkialla maailmassa. Tosin oikeusvaltioissa ketään ei tapeta. Oikeus osoittaa mieltään kuuluu kasainvälisten sopimusten säätelemiin ihmisoikeuksiin. Tilapäisesti kiinniotettuja elokapinallisia rangaistaan korkeintaan sakolla niskoittelusta poliisia vastaan.
NTGent-teatterin näytelmässä Antigone in the Amazon todellisuus tunki näyttämölle hyytävällä tavalla. Eikä kohtauksen luomaa tunnetta helpottanut edes myöhempi kevennys, jossa paikalliset teatterin tekijät valmistautuivat kohtaukseen. Yksi mielenosoittaja kopautti rystysillään sotapoliisia esittäneen näyttelijän kypärää, molempien kasvoilla leppoisa virnistys.
Poliisi oli tuolloinkin läsnä ja väkivallan uhka oli aistittavissa näistä kuvista. Teatterin tekijät saivat luvan kohtauksen järjestämiseen ja tien katkaisemiseen sen ajaksi vasta alkuperäiskansojen aktivistin johdolla käytyjen sitkeiden neuvottelujen jälkeen.
Helsingin Sanomien haastattelussa esityksen konseptin luonut ja sen ohjannut Rau sanoo, ettei hän koskaan yritä shokeerata aiheillaan, vaan analysoida niitä. Järkyttävä alku oli rankkaa dokumenttiteatteria. Esimerkiksi New York Timesin kriitikko Laura Cappelle kirjoittaa krittikissään esityksestä, että se tuntui itse asiassa enemmän pitkäjänteiseltä journalismilta kuin teatterilta.
Amazonin alueen sademetsien tulevaisuus on meitä kaikkia koskeva asia. Se on yksi ihmiskunnan kohtalonkysymyksistä. Yhtä polttava eettinen kysymys koskee meidän kykyämme tuntea myötätuntoa ja asettua sorrettujen puolelle. Antigone in the Amazon tavoitti minun mielestäni tasoja ja syvyyttä, joita ei voi tarkastella ja joihin ei voi päästä kuin taiteen keinoin. Sveitsiläistä Rauta ei ole syyttä juhlittu ja palkittu teatterin uutena tiennäyttäjänä.
Antigone in Amazon kuuluu niihin esityksiin, jotka jäävät pysyvästi mieleen. Se oli vaikuttava ja älyllisesti haastava kokemus.
Antigone on Sofokleen tragedia, joka on ajoitettu vuoteen 442 ennen ajanlaskun alkua. Näytelmässä prinsessa Antigone haluaa haudata kuolleen veljensä Polyneikeen ruumiin, jonka kuningas Kreon on jättänyt häpeällisesti taistelukentälle ja kieltänyt hautaamisen. Antigone uhmaa tätä kuninkaan käskyä kuolemankin uhalla.
Ajatus eurooppalaisten näyttelijöiden esittämän antiikin tragedian viemisestä Parán osavaltion köyhien ja usein lukutaidottomien ihmisten katsottavaksi voi tuntua pahimman luokan kulttuurielitismiltä, henkiseltä kolonialismilta. Mutta ei ole sitä, vaikka näytelmässä mukana olleiden Sara De Bosscheren ja Arne De Tremerien rooleihin kuuluin punaisena lankana myös julkituotu omaan asemaan ja pyrkimyksiin liittynyt epäily.
Luku- ja kirjoitustaito ovat ihmislajin aikajanalla varsin tuore keksintö. Sofokleen tragedia sijoittuu ajallisesti eräänlaiseen saumakohtaan, josta me kuvittelemme yksilökeskeisen länsimaisen kulttuurimme voittokulun alkaneen.
Näytelmän kertojana ja muusikkona toiminut Pablo Casella muistutti meitä siitä, että antiikin Kreikan tragediat oli alun perin kirjoitettu pelkästään kuorolle, roolihenkilöt, yksilöt tulivat antiikin teatteriin vasta myöhemmin.
Ennen kirjoitustaidon kehittymistä kaikki peritty tieto oli yhteisöllistä. Se siirtyi tarinoiden muodossa yhteisöjen kollektiivisessa muistissa sukupolvelta toiselle tuhansia ja taas tuhansia vuosia aina oman lajimme syntyyn asti.
Brasilian valtion nykyisellä alueella on asunut ihmisiä ainakin 30000 vuotta. Amazonin alueella on asunut satoja eri heimoja. Paikallisia kieliä ja kulttuureja oli lähes yhtä paljon kuin heimojakin. Metsästykseen, keräilyyn ja kiertoviljelyyn perustuvien yhteisöjen elämäntapa muistuttaa meidän mielikuvia paratiisista, jossa ihmiset asuivat ennen ”syntiinlankeemusta”.
Portugalilaisten valloittajien tulo merkitsi Brasilian alkuperäiskansoille katastrofia. ”Meille maailmaloppu tuli viisisataa vuotta sitten”, sanoi esityksessä sokean tietäjän Teiresiaan roolin näytellyt Ailton Krenak. ”Mutta me olemme täällä yhä”. ”Länsimaiset eivät ole vielä ymmärtäneet, mitä maailmaloppu tarkoittaa. Eivät ole tottuneet siihen.”
Krenak on kirjailija, toimittaja ja filosofi joka lapsena erotettiin väkisin omasta aimoré-kansastaan.
Historia on tulevaisuutta. Tämä Krenakin ajatus kehityksestä ei istu meidän kehitysuskoon kasvatettujen tajuntaan, mutta osuu asian ytimeen. Kaikki aikaisemmat historian tuntemat korkeakulttuurit ovat nousseet, kukoistaneet ja lopulta tuhoutuneet. Tuhon syynä on lähes poikkeuksetta ollut ilmastomuutos, jota ihmisen oma taloudellinen toiminta on usein vauhdittanut. Miksi meidän nykyisen, maailmanlaajuisen teknokulttuurin kohtalo olisi jokin toinen?
Amazonin alueen alkuperäiskansojen kollektiiviseen tajuntaan miljoonia uhreja vaatinut ”maailmaloppu” on vuosisatojen kuluessa jättänyt epäilemättä pysyvän jäljen.
Raun mukaan tulevaisuutta ei rakenneta uusliberalistien ajatuspajoissa. Tulevan aikakauden ajatukset ja aatteet syntyvät köyhien faveloissa ja monikulttuurisissa yhteisöissä. Niissä on myös tallella se tieto ja taito, joilla selvitään hengissä äärimmäisissä oloissa.
Sofokleen Antigonessa tarina kertoo kapinasta, väkivalan monopolin omaavan vallanpitäjän haastamisesta. Teatteritaiteen saralla esitys oli omimmillaan, kun se analysoi pahuuden olemusta. Alun pitkässä monologissa Casella luonnehti ihmistä hirviöksi ja viritti meidät kohtamaan shokeeraava joukkomurha. Tässä Raun analyysi jäi kauhistelun asteelle, eikä kysymykseen pahuuden luonteesta tietenkään ole olemassa helppoja vastauksia.
Hirviöitä meistä ihmisistä tekee kykymme kuvitella ja suunnitella tulevaisuutta. Me pystymme tappamaan päämääriemme saavuttamiseksi ilman aggressiotta. Tappamiseen liittyvät tunteet ja traumat voimme kiertää, teettämällä itse työn tappamiseen koulutetuilla ihmisillä, näytelmän esimerkkitapauksessa sotapoliiseilla. Suomen kielessä valta ja väkivalta ovat jopa samaa kantaa.
Brasiliassa sotilasjuntta piti valtaa vuodesta 1965 aina vuoteen 1985. Näyttämöllä Casella muistutti, että fasistit nousivat valtaa uudestaan vaaleilla, kun Jair Bolsonaro valittiin vuonna 2018 presidentiksi. Bosonaron valtakausi päättyi vuona 2022, mutta muutokset tapahtuvat hitaasti. Brasilia on ollut ja on varmasti edelleen väkivaltainen luokkayhteiskunta. Hierarkian pohjalla ovat Afrikasta orjina tuotujen ihmisten jälkeläiset. ”Jos kuulut seksuaaliseen vähemmistöön tai olet musta, voit joutua milloin tahansa tapetuksi”, Casella muistutti.
Sofokleen tragedia päättyy Antigonen ja hänen rakastettunsa Haimon, Kreonin pojan itsemurhaan. Moraalinen opetus liittyy siihen, että Kreon ymmärtää olevansa tekojensa kautta syyllinen pokansa kuolemaan.
Raun näytelmässä sivutaan tässä kohtaa alkuperäisväestöön kuuluvien ihmisten korkeaa itsemurhariskiä. Survival International -järjestön mukaan raportissa Progress Can Kill (2015) todetaan, että ilmiö on maailmanlaajuinen. Alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten itsemurhariskit ovat kaikkialla moninkertaisia valtaväestöön verrattuna.
Esityksen videokuvista välittyi Amazonin alueen luonnon tavaton kauneus. Maan tuon elämää luovan ja elämää ylläpitävän Ylijumalattaren syli kukkii yhä. Silti Hänen, äiti maan lapsille maailmasta on tullut mahdoton paikka elää.
Antigone in the Amazon
NTGent-teatterin esitys Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -festivaaleilla Espoon kulttuurikeskuksen &Louhi-salissa 9.3.2024
Käsikirjoitus: Milo Rau ja työryhmä Frederico Araujo, Pablo Casella, Sara De Bosschere, Arne De Tremerie
Konsepti ja ohjaus: Milo Rau
Videolla: Sara Kay, Gracinha Donato, Célia Maracajà, MTS (Movimento dos Trabalhadores Rurais sem Terra) taiteilijakuoro ja Teiresiaan roolissa Ailton Krenal
Dramaturgia: Giacomo Bisordi
Dramaturginen yteistyö: Douglas Estevam, Martha Kiss Perrone
Dramaturgian assistentit: Kaatje De Geest, Carmen Hombostel
Yhteistyössä (konsepti, tutkimus ja dramaturgia): Eva-Maria Bertschy
Musiikin sävellys: Elia Rediger, Pablo Castella
Lavastussuunnittelu: Anton Lukas
Pukusuunnittelu: Gabriela Cherubini, Jo De Visscher, Anton Lukas
Valosuunnittelu: Dennis Diels
Videosuunnittelu: Moritz von Dungern
”Making of” video: Fernado Nogari
Videoeditointi: Joris Vertenten
Tuotanto: Joris Vertenten