Helsingin kaupunginteatterin Riistapolku haastaa katsojan ajattelemaan – rankka aihe pakottaa polkemaan voimakkaiden tunteiden miinakentän läpi

Riistapolun ensi-illassa me saimme nauttia upeasta näyttelijäntyöstä. Yhdessä näytelmän vaikuttavimmista kohtauksista tytär Hanni (Ella Mettänen) samanaikaisesti sekä uhmaa että hakee lohdutusta äidiltään Hildalta (Ursula Salo). Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin Riistapolku on hyvin latautunut näytelmä. Se on vienyt ohjaaja Lauri Maijalan joukkoineen keskelle voimakkaiden tunteiden miinakenttää.

Tositapahtumiin pohjautuva näytelmä kertoo näytelmän alussa vasta 13-vuotiaan tytön ja 19-vuotiaan nuorukaisen suhteesta ja tämän suhteen traagisista seurauksista.

Eikä tämän tarinan Hanni ole vain uhri, vaan voimakastahtoinen toimija, joka tekee itseään kuusi vuotta vanhemmasta, mutta vielä hyvin kypsymättömästä nuorukaisesta itselleen lähes miehen mittaisen halinallen.

Nykyisen grooming-kohun keskellä Kroetzin näytelmä on jo aiheensa puolesta silkkaa dynamiittia. Vuonna 1971 julkaistu Riistapolku on ollut toki vaikea pala myös edellisten vuosikymmenien teatterintekijöille. Se on tuotu Suomessa näyttämölle vain kaksi kertaa aikaisemmin, vaikka Vesa Tapio Valon oivaltava suomennos on kestänyt hyvin aikaa.

Teatterilla on kuitenkin keinonsa ja Kroetzin keino on suorastaan tyly etäännyttäminen. Roolihahmot on kirjoitettu niin, että oli vaikea tuntea minkäänlaista myötätuntoa ketään näytelmän henkilöä kohtaan.

Tässä suhteessa Riistapolku oli minulle hyvin valaiseva kokemus. Niin kutsuttu brechtiläinen teatterikäsitys on yhä syystä voimissaan, vaikka sen taustalla ollut ideologia on kuollut ja kuopattu idealistisena utopiana.

Otaksun, että tällainen metodi on näyttelijöiden kannalta hyvin vaativa tapa tehdä. Mutta on se varmasti myös hyvin palkitsevaa. Ainakin me katsojat saimme keskiviikon ensi-illassa nauttia huikean hienosta näyttelijäntyöstä.

Kroetz kuvaa näytelmän ihmissuhteita ja perhedynamiikka raa’an realistisesti. Kun ihmisillä ei ole sanoja ja käsitteitä sisällään vellovien tunteiden käsittelyyn, niitä ilmaistaan kehon kielellä. Isä Erwin (Risto Kaskilahti) käyttää nyrkkejään, tytär Hanni (Ella Mettänen) turvautuu lopulta haulikkoon.

Riistapolulla näyteltiin kehon kielellä ja esimerkiksi Mettäsen luoma illuusio varsamaisen kömpelöstä ja uhmakkaasta teinitytöstä Hannin roolissa oli nappisuoritus.

Riistapolku on erittäin vaativa näytelmä myös katsojan kannalta. Erittäin tiiviiseen muotoon kirjoitetussa näytelmässä kaikki kohtaukset ovat avainkohtauksia.

Näytelmän roolihenkilöiden taustoista ei kerrota juuri mitään. Tarkkaavaiselle katsojalle näytelmän roolihamojen ihmissuhteiden dynamiikka avautuu oivallusten kautta.

Hyvä esimerkki tästä oli baarikohtaus, jossa näytelmän Franz (Paavo Kinnunen) esittelee tyttöystävänsä Hannin ystävälleen Dieterille (Pekka Huotari). Huotarin hieno tulkinta heikkolahjaisesta Dieteristä antaa raamit myös Franzin hahmolle.

Maijalan hyvin ajateltu ohjaus tuki meitä katsojia näissä älyllisissä ponnistuksissa. Maijala oli jättänyt kohtausten väliin tilaa meidän katsojienomille oivalluksille. Esityksellä oli hyvä rytmi.

Antti Mattilan lavastus, Kari Leppälän valot, Aleksi Sauran suunnittelema äänimaisema käyvät hyvästä esimerkistä siitä, miten Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön näyttämötila otetaan haltuun.

Elina Kolehmaisen puvut ja näyttämön kalusteet edustivat yksityiskohtineen 70-luvun epookkia. Esimerkiksi näytelmän perheen olohuoneen vihreä kaakelilattia oli kuin suoraan Berliinin DDR-museosta paikalle toimitettu juttu.

Edellisen vuosikymmenen, 60-luvun idealismi vaihtui 70-luvulla pysähtyneisyyden aikaan, jolloin sekä vaatteet että aatteet olivat rumia. Näin sen myös muistaa, vaikka itse eli tuolla vuosikymmenellä nuoruuden kukkeimpia vuosia.

Näytelmän työryhmä myös hyödyntää tätä rumuuden estetiikkaa. Esimerkiksi näytelmän alussa tämä efekti viedään lähes surrealistisiin sfääreihin Henri Karjalaisen naamioiden ja valotehosteiden avulla.

Aiheen näytelmäänsä Kroetz sain eräässä saksalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1967 sattuneesta rikostapauksesta, jossa 13 vuotias tyttö ja häntä seksuaalisesti hyväksi käyttänyt 19-vuotias nuorukainen pahoinpitelivät kiväärillä tytön isän kuoliaaksi.

Jos Riistapolku kantaesitettäisiin nyt, se luokiteltaisiin ehkä dokumenttiteatteriksi.

Kroetzin näytelmää ja Rainer Werner Fassbinterin näytelmän pohjalta ohjaamaa elokuvaa on 70-luvun alkupuolella esitetty ajallisesti ehkä hieman toisenlaisessa kontekstissa kuin nyt. Tuolloin saksalaiset olivat vasta toipumassa toisen maailmansodan kauhuista ja natsien hirmuhallinnosta.  

Näytelmässä näytelmän isä Erwin edustaa ennen sotaa syntynyttä sukupolvea ja patriarkaalisen perhemallin merkitys korostui.

Näytelmän perusteema tulee kuitenkin kirkkaasti esiin. Ihmissuhteet ovat jokapäiväisiä ja arkisia, mutta samalla vaativin haaste, mihin me voimme henkistä kapasiteettiamme käyttää. Kaikkein kompleksisimpia ovat meidän suhteemme vanhempiimme ja lapsiimme.

Maijala on kirjoittanut tästä näytelmän ydinteemasta käsiohjelmaan oikein kunnon väristyksen. Katsojan kannattaa tutustua jo ennen teatteriin lähtöä tutustua kaupunginteatterin verkkosivuilta löytyvään aineistoon. Juonipaljastuksia on turha pelätä.

Riistapolku on näytelmä, joka jää todennäköisesti vaivaamaan ainakin tämän blogin kirjoittajaa pitkäksi aikaa.

Riistapolku

Käsikirjoitus Franz Xaver Krodetz

Suomennos Vesa Tapio Valo

Ohjaus Lauri Maijanen

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa Risto Kaskilahti, Ursula Salo, Ella Mettänen, Paavo Kinnunen, Pekka Huotari, ääninä Helena Haaranen ja Ilkka Kokkonen

Helsingin kaupunginteatterin Vanja-eno hehkuu teatterin lumoa

Sonja Iida Kuningas) ja Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) vannovat ikuista ystävyyttä. Kuvan kohtaus on yksi upean näytelmän huikeimmista. Kuva Helsingin kaupunginteatteri/Tapio Vanhatalo
Sonja (Iida Kuningas) ja Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) vannovat ikuista ystävyyttä. Kuvan kohtaus on yksi upean näytelmän huikeimmista. Kuva Helsingin kaupunginteatteri/Tapio Vanhatalo

Helsingin kaupunginteatteri kehuu aivan aiheellisesti Vanja-enon näyttelijöitä unelmajoukkueeksi. Esko Salminen, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas, Tiia Louste, Santeri Kinnunen, Martti Suosalo, Pekka Huotari, Marjut Toivanen ja Matti Olavi Ranin näyttivät ensi-illassa kukin vuorollaan ja kaikki yhdessä, miten lumoavan ilmaisuvoimaista perinteinen puheteatteri voi parhaimmillaan olla.

Yksi roolitöistä nousi tällä kertaa oman mieleni näyttämöllä ylitse muiden. Iida Kuningas näytteli työlleen ja läheisilleen omistautuneen Sonjan rakkaudenkaipuuta tavalla, joka oli särkeä minun sydämeni. Kuninkaan satuttava ja psykologisesti äärimmäisen tarkkanäköinen roolityö antoi sävyn koko upealle näytelmälle.

Helsingin kaupunginteatterin Vanja-enon ensi-illassa traaginen ja koominen kohtaavat ainutkertaisella tavalla. Näytelmän Sonjan nöyryys ja elämänjano nostavat vedet silmiin vielä tätä kirjoittaessakin.

Anton Tšehovin Vanja-eno on tuotu näyttämölle suomalaisissakin teattereissa vuosikymmenten varrella kymmeniä kertoja. Eikä käsiohjelmaan painettu luettelo suomalaisten ammattiteattereiden Vanja-eno – produktioista taida olla edes ihan täydellinen.

Minusta tuntuu, että unkarilainen Tamás Ascher on ohjannut Vanja-enosta juuri sellaisen komedian, jollaiseksi Tšehov sen alun perin tarkoitti. Ascherin tulkinta oli ensi-illassa hauska ja konstailemattoman vanhanaikainen aina esiripun suojissa näytösten puolivälissä tehtyjä lavasteiden vaihtoja myöten.

Huikeat roolityöt ja Ascherin tarkka ohjaus saivat Tšehovin tekstin tuntumaan uunituoreelta. Jopa kirjailijan sapekas kritiikki oman aikansa kulttuurieliittiä kohtaan oli ja on aivan tätä päivää. Suurinta meteliä itsestään pitävät ne, jotka eivät ole onnistuneet koskaan luomaan mitään uutta.

Kyllä, tunsin piston sydämessäni. On etuoikeus köyhäillä kahvin ja paahtoleivän voimin Helsingissä, kun saa nähdä näin loistavaa teatteria.

Unkarilaisen lavastajan Zsolt Khellin ja puvustajan Györgyi Szakácsin näyttämölle luoma maalaisidylli on samaa paria Ascherin ohjauksen kanssa. Risto Heikkerön valosuunnittelun ja Mauri Siiralan luoman äänimaailman kanssa kokonaisuudesta syntynyt illuusio oli lähes täydellinen. Näytelmän ensimmäisistä näyttämökuvista ei puuttunut oikeastaan muuta kuin talon tunkiolta huoneeseen leijaileva lannanhaju.

Ascher on taitavien näyttelijöidensä kanssa tehnyt sarjan huikean hienoja kohtauksia. Ajoituksen tarkkuudesta kertoo jotakin se, että me katsojat räjähdimme tämän tästä nauramaan vedet silmissä, vaikka suomalaiseen teatterietikettiin kuuluu se, että Tšehovia ja muita suuria venäläisiä klassikoita pitää seurata kuin jumalanpalvelusta kirkossa.

Aivan täydellinen kaupunginteatterin Vanja-eno ei ole, eikä sen sellainen tietenkään pidäkkään olla. Ascherilla on ollut sama kova pähkinä purtavanaan kuin muillakin Vanja-enon ohjaajilla. Miten toimia tarinan kulminaatiopisteessä, jossa sanat muuttuvat teoiksi, Ivan Petrovitš Voinitski (Santeri Kinnunen) yrittää ampua vihaamansa professori Serebrjakovin (Esko Salminen).

Kaupunginteatterin ensi-illassa näytelmän intensiteetti laski selvästi ja pohjille päästiin, kun professorin nuori vaimo Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) ja lääkäri Mihail Astrov (Martti Suosalo) tekevät pikavisiitin punkkaan. Näin kävi, vaikka molemmat kohtaukset on tehty komedian keinoin ja todella hauskasti.

Mutta näin kai pitääkin olla Tšehovin avoimiksi sanottujen tarinoiden kohdalla. Joku lähtee, toinen jää, elämä jatkuu.

Helsingin kaupunginteatteria on moitittu liian viihteellisestä ohjelmapolitiikasta. Kaupunginteatterin johto on kuitenkin samaan aikaan tehnyt merkittävää työtä suomalaisen teatterin eteen kutsumalla maahan ulkomailta vierailijoiksi huippuohjaajia ja muita teatterin nimekkäistä ammattilaisia.

Viime esityskauden merkittävin ensi-ilta koko Suomessa oli epäilemättä venäläisen Edvard Radzinskin näytelmä Toveri K Helsingin kaupunginteatterissa. Kirjailijan maamiehen Roman Viktjukin ohjaama näytelmä haastoi puheteatterin perinteiset konventiot ja oli samalla tiukasti kiinni meidän ajassamme. Siitä, miten tarkasti näytelmän pahaenteiset ennustukset ovat toteutuneet, olemme saaneet viime viikkoina ja kuukausina seurata uutisista.

En ole vielä nähnyt Kansallisteatterin Vanja-enoa. Tamás Ascherin Helsingin kaupunginteatterille ohjaama upea tulkinta käynnistää varmasti jo yksinkin Suomessa klassisen puheteatterin uuden renessanssin, josta myös me Helsingin seudun ulkopuolella asuvat pääsemme ennen pitkää nauttimaan oman kotikaupunkimme teatterin lauteilla.