Kategoria: Uncategorized

Nokian nousu, uho ja tuho on Turun kaupunginteatterissa kääritty lempeän humanismin pehmeään pakettiin – Tässä tarinassa ei ollut roistoja tai sankareita

Sami Keski-Vähälän kirjoittamassa näytelmässä Nokian vaiheista ei ole roistoja ja sankareita. Taneli Mäkelä näytteli vakuuttavasti Tampereella Nokian pääjohtaja Jorma Ollilan roolissa. Mäkelän Ollila oli päämäärätietoinen tahtoihminen. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Turun kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Sami Keski-Vähälä on tehnyt varmasti paljon töitä käsikirjoituksensa eteen. Nokiasta on yrityksenä kirjoitettu valtava määrä lehtijuttuja ja toistakymmentä kirjaa. Tietojen täydennykseksi verkosta voi kaivaa loputtomasti enemmän tai vähemmän luotettavia dokumentteja tästä maailman matkapuhelinmarkkinat valloittaneesta yritysjätistä kaikilla maailman kielillä.

Turun kaupunginteatterin Nokia ei silti ole dokumenttiteatteria. Tästä meitä katsojia vielä muistutettiin näyttämöltä esityksen päätteeksi.

Näytelmänä Nokia ei ole myöskään shakespearelainen historiallinen, tai sanotaan nyt lähihistoriallinen draama ruhtinas Jorma Ollilan noususta ja tuhosta ja hänen haastajansa, vallanperijän Risto Siilasmaan kamppailusta vallasta ja jättiyhtiön tulevaisuudesta. Eikä tarinan luonnetta tässä suhteessa muuta se, että Keski-Vähälä kuin piruuttaan rinnastaa Ollilan ja Siilasmaan sankaritarinat Väinämöiseen ja Lemminkäiseen.

Eikä tarvitse olla. Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön näyttämöllä näyteltiin todella hienoa ja omalla tavallaan täydellistä puheteatteria, jonka tyylin lähtökohdat oli helppo ajoittaa ja paikallistaa. Esityksestä näki, miten paljon Ryhmäteatteri on loistonsa päivistä alkaen vaikuttanut suomalaiseen teatteri-ilmaisuus. Nokiassa oli samaa inhimillisyyttä ja loistokkuutta kuin Esa Leskisen ohjaamassa ja Keski-Vähälän dramatisoimassa trilogiassa Päällystakki, Euroopan taivaan alla ja Jatkuvaa kasvua.

Myös Nokiassa bisnesmaailman raaka todellisuus kiedottiin lempeän ironian vaippaan siinä, missä työelämän rajuja muutoksia ja näiden muutosten uhreja edellä mainitun trilogian näytelmissä kuvattiin myötätuntoisen huumorin keinoin. Tässä todellisuutta terävästi kuvaavassa teatterin maailmassa sekä herrat että me narrit olemme erehtyväisiä ihmisiä.

En turhaan kehunut Keski-Vähälän näytelmäsovitusta Väinö Linnan romaanista Täällä Pohjantähden alla, jota parhaillaan esitetään Pyynikin kesäteatterissa. Dramaturgina Keski-Vähälä on varsinainen velho.

Mäkelä ja useita rooleja näytellyt Carl-Kristian Rundman. Karvalakki päässä Rundman näytteli oululaista tekniikkaneroa, diplomi-insinööri Pertti Korhosta, joka ratkaisi matkapuhelimien piirilevyongelman ja antoi siivet Nokian 101 puhelimen maailmanmenestykselle. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Turun kaupunginteatteri

Keski-Vähälä ja Nokian ohjannut, Turun kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Mikko Kouki kuuluvat teatterin tekijöinä saamaan Teatterikorkeakoulussa 80-luvulla opiskelleeseen kasarisukupolveen. Ulkopuolisen on helppo ainakin luulla, että yhteisymmärrys dramaturgin ja ohjaaja välillä on ollut saumatonta. Kokonaisuuteen on varmasti vaikuttanut myös Koukin mittava ura elokuvanäyttelijänä.

Nyt ei kuitenkaan seikkailtu Aki Louhimiehen Pahassa maassa. Kaksikko oli varmasti tiedostanut teatteriyleisön ikäjakauman ja armahti meitä boomereita. Esityksen kuuden näyttelijän heittäytymiset yhä uusin rooleihin ei ollut aivan yhtä kiihkeää, kuin Ryhmäteatterin bravuureissa reilut kymmenen vuotta sitten. Kohtausten rytmi oli leppoisa, ja mikä sopii Turun senioreille, natsasi hyvin myös meille Hämeen hitaille.

Lainsuojattomien henkeä Nokia edusti myös siinä, että näytelmän esteettisenä lähtökohtana on ollut niin kutsuttu tyhjän tilan teatteri. Näytelmän alkaessa näyttämöllä ei ollut yhtään lavastetta. Jättikokoon suurennetut piirilevyt ja Nokian noususta ja tuhosta kertovat pörssikurssit laskeutuivat mukaan esitykseen kuin taivaasta. Pääkonttorin kalusteet ja näyttävä komentotorni rullasivat näyttämölle tarpeen mukaan niiden jalkoihin asennettujen rullien varassa.

Tosin vanhojen esityskuvien perusteella Turun kaupunginteatterin näyttämöllä on ollut enemmän tavaraa.

Teppo Järvisen lavastussuunnittelu, Janne Teivaisen valosuunnittelu, Sanna Malkavaaran videosuunnittelu, Iiro Laakson sävellys ja äänisuunnittelu, Tuomas Lampisen pukusuunnittelu ja Anna Kuljun naamioinnin suunnittelu olivat tyköistuva, näyttävä ja toimiva osa kokonaisuutta.

Puhenäytelmä kivijalka on tietenkin näyttelijäntyö. Tampereen esityksessä vanhat herrat Taneli Mäkelä ja Carl-Kristian Rundman olivat lyömättömässä vedossa. Espoossa syntynyt Mäkelä astui eteläpohjalaisen Jorma Ollilan suuriin kenkiin uskottavasti. Rundmanilla oli monta roolia ja hauskimmillaan hän oli kivikasvoisena koomikkona näytellessään karvat korvilla Nokian puhelinten piirilevyongelmat ratkaissutta takametsien tekniikkaneroa, diplomi-insinööri Pertti Korhosta.

Siilasmaan roolin Tampereella näytellyt Markus Ilkka Uolevi oli vakuuttava introvertina, ensimmäisen sukupolven diginatiivina. Linda Hämäläinen, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Mika Kujala ja Kimmo Rasila tekivät kukin monta roolia. Roolia vaihdettiin lennossa. Esimerkiksi Kujalan rooli toimitusjohtaja Olli-Pekka Kallasvuona kääntyi Stephen Elopin rooliksi vain takkia vaihtamalla.

Nokian osakkeiden pörssikurssit laskeutuivat Tampereella näyttämölle yläilmoista. Kuvan kohtauksessa iloitaan hurjasta kurssinoususta. Kuvassa Minna Hämäläinen, Taneli Mäkelä ja Mika Kujala. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Turun kaupunginteatteri

Nokia kesti väliaikoineen kolme tuntia. Lahjomaton aika todisti jälleen, että nyt tehtiin teatteria, joka liimaa katsojan pyllyn puutumatta penkkiin. Riemastuttavaksi turkulaisten esityksen teki se, että joka ikisestä repliikistä sai ponnistelematta selvää. Olen joskus ennenkin uskaltanut epäillä, että Turun kaupunginteatteri on ensemble, jossa näyttelijöiden puhetekniikkaa vaalitaan harjoituksilla ja suurella sydämellä.

Keski-Vähälän näytelmänsä rungoksi kaivamien historiallisten faktojen kyseenalaistamisessa ei ole mitään syytä. Tässä tarinassa ei ole roistoja tai sankareita edes siinä kalevalaisessa runomitassa. Applen pomo Steven Jobs näki Nokian hävinneen pelin jo siinä vaiheessa, kun yhtiön oma johto vielä iloitsi kaikkien aikojen tuloksesta, mutta se ei tehnyt hänestä tarinan konnaa.

Oli vain kyvyiltään vajavaisia ihmisiä. Sen pohtimisessa, heittikö Ollila oikeasti kännykkänsä akvaarion ei ole mitään mieltä, vaikka yksityiskohta tietysti korosti tarinan koomista pohjavirettä.

Keski-Vähälän näytelmä ei ole taloushistorian tulkintaa, vaan tarina, fiktiota. Tarinan luonteesta kertoi kaiken jo se, että Keski-Vähälä on kirjoittanut repliikkien joukkoon sitaatteja Kalevalasta. Tarinan lopulla Kirjokansi, Nokian Sampo upposi meren syvyyksiin.

Silti tarina kuvasi ällistyttävällä tavalla todellisuuden luonnetta kuten hyvän taiteen pitää. Tässä tarinassa suuryrityksen luotsaamista saattoi verrata merenkulkuun. Vaikka Nokian komentosillalla oli vahdissa epäilemättä joukko maan lahjakkaimpia ja terävä-älyisimpiä ihmisiä, kaikki oli monta kertaa tuurista kiinni. Keula meinasi karahtaa karille muun muassa vuonna 1987 logistiikkaongelmien takia.

Näytelmän vaikuttaviin kohtauksiin kuulu hetki, jolloin Nokian osakkeen arvo lähti iPhonen julkaisun jälkeen hurjaan syöksyyn. Näytelmän Ollilan sanoin Nokian osakkeiden lyhyeksi myyjät, finanssimaailman hyeenat kävivät raatelemaan heikkouden tilaan joutunutta yritystä. Yhtä taistelua olivat myös kohtaukset, joissa näytelmän Siilasmaa pelasti yhtiön mymällä kännykkäbisneksen Microsoftille.

Helsingin Sanomat kirjoitti tänään perjantaina jutun, jossa kerrottiin, ettei kukaan tiedä, kuka keksi Nokian kuuluisan Sloganin Connecting people.

Minusta paljon suurempi arvoitus on se, miten edellä mainitun Korhosen kaltaisen huippulahjakkuuden ja monet muut osaajat löytänyt Ollilan dream team ei löytänyt, tai ei ainakaan rekrytoinut Linux-käyttöjärjestelmän suomalaista keksijää Linus Torvaldia. Googlen meille kaikille tuttu älypuhelimien käyttöjärjestelmä Android on kehitetty Linuxin pohjalta.

Minun on vaikea uskoa, että Applen iPhone tuli Nokian johdolle yllätyksenä. Jopa tällainen kivikaudella syntynyt ymmärsi ainakin jollakin tavalla jo vuosituhannen alkupuolella, että taskussa kulkeva kännykkä oli pieni, verkkoon yhdistetty tietokone. Periaatteessa Nokian puhelimella pääsi myös internettiin. Tosin vain periaatteessa. Sitä ei tuolloin tietenkään tajunnut, että vikaa oli paisti surkeassa käyttöliittymässä, puhelimen suorittimen vaatimattomassa laskentatehossa ja muistin koossa, myös huonosti toimivassa käyttöjärjestelmässä.

Nokian puhelinbisnes kaatui siihen, ettei symbian-käyttöjärjestelmän kehitystyössä päästy puusta pitkään. Toisaalta jos tässä on uskominen Keski-Vähälän keräämään todistusaineistoon, ei myöskään Microsoftin johdossa ymmärretty syvällisesti, millaisesta ajattelutavan ja bisneksen muutoksesta alustatalous merkitsi älypuhelimien yleistyessä.

Turun kaupunginteatterin ohjelmistoon Nokia palaa syksyllä.

Nokia

Turun kaupunginteatterin esitys Tampereen Teatterikesässä Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 11.8.2023

Käsikirjoitus: Sami Keski-Vähälä

Ohjaus: Mikko Kouki

Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Naamioinnin suunnittelu: Anna Kulju

Valosuunnittelu: Janne Teivainen

Sävellys ja äänisuunnittelu: Iiro Laakso

Videosuunnittelu: Sanna Malkavaara

Rooleissa: Taneli Mäkelä, Markus Ilkka Uolevi, Carl-Kristian Rundman, Linda Hämäläinen, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Mika Kujala, Kimmo Rasila

Performanssi on älykköjen taidetta – Kanuti Gildi Saalin taiteilijoiden teos oli lajin haastavimmasta päästä – Meitä vastassa oli muuri ja se pysyi – Näyttämön neljäs seinä oli todella ilmaisuvoimainen elementti

*Katsojien omat neliöt alkoivat käydä ahtaiksi, kun Mart Kangro ja Juhan Ulfsak alkoivat pystyttää muureja myös katsomoon. Kuva © Alissa Šnaider/Tampereen Teatterikesä*

Lukuista elokuvarooleistaan tunnettu Juhan Ulfsak ryömi aivan jaloissani kosketusetäisyydellä pylly paljaana kohti ensimmäisen penkkirivin päätyä.

Penkkirivin päässä istuva kriitikkokollega arveli esityksen jälkeen uransa ehdottomaksi huipuksi sen, että sai katsella von Krahl -teatterin palvotun näyttelijän ja ohjaajan Ulfsakin, Viron Kristian Smedsin sukukalleuksien näyttelemistä alle puolen metrin etäisyydeltä.

Johan Ulfsakia kuuluisampi näyttelijä Virossa ja maailmalla on ehkä vain elokuvanäyttelijänä ja ohjaajana maailmanmaineeseen nousut isä Lembit Ulfsak.

Alastomuus kuuluu performanssiin eikä se hätkäyttänyt. Sitäkin shokeeraavampi oli tämän esityksen lavastus. Nätyn Teatterimontun näyttämön peitti lattiasta kattoon ja seinästä seinään massiivinen, harmaista rakennuslevyistä rakennettu muuri. Tässä esityksessä näyttämön neljäs seinä oli olemassa hyvin konkreettisella tavalla. Vanhasta tottumuksesta änkesin itseni eturiviin ja aloin heti ahdistua hetki hetkeltä yhä pahemmin.

Esityksen aloittanut Eero Epner kysyi meiltä heti esityksen alussa, olemmeko tyytyväisiä paikkoihimme ja ilmoitti, että paikkaa voi vaihtaa, jos siltä tuntuu. Kuitenkin sillä ehdolla, että viereisille paikoille sattuneet katsojat, naapurit pysyisivät paikoillaan.

Sen jälkeen Ulfsak kertoi, miksi ryhmä on ihan itse rakentanut tämän seinän teatterin suuren tilan hämmentämänä. Sitten tuli lopullinen tuomio. Tämä muuri ei mene esityksen aikana dramaturgisesti rikki. Vapahtavaa lisätilaa ei tule. Seinä on ja pysyy!

Ahdistuksen paikka. Nätyn Teatterimontun näyttämön eteen oli pystytetty massiivinen, lattiasta kattoon ja seinästä seinää ulottuva, likaisen harmaista rakennuslevyistä rakennettu seinä. Tämän kirjoittaja istui eturivissä kuten kuvan Mart Kangro. Kuva © Alissa Šnaider/Tampereen Teatterikesä

Ja seinä oli ja pysyi, eikä tietoisuutta sen olemassaolosta voinut välttää edes istuma-asentoa muuttamalla ja päätä kääntämällä, koska seinän takaa kuului epäsäännöllisin väliajoin näkymättömän rumpalin rumpusetillään aikaansaamia voimakkaita hälyääniä.

Paikalleen pysyvästi jämähtäneeseen seinään tavallaan viittaa myös Mart Kangron, Ulfsakin ja Epnerin ideoiman ja esittämän performanssin nimi It stays as it is. Kanuti Gildi Saalin tuotaman esityksen vironkilinen nimi on Kas te olete kohaga rahul.

Oletko tyytyväinen paikkaasi? Ulfsak pohjustaa tätä kysymystä tarinoimalla pitkää Mustamäen ainakin aikoinaan huonomaineisessa lähiössä asuneesta isoäidistään ja hänen asuntohuolistaan. Tarinan ytimeen päästiin, kun Kangro ja Ulfsak alkoivat raahata katsomoon lisää rakennuslevyjä, joilla he sulkivat osan katsojista kunkin vuorollaan aina vain ahtaampaan tilaan. Tässä teatterissa seinät olivat lähellä toisiaan, katto hyvin matalalla ja neliöt vähissä.

Aloin kääntää esityksen nimeä suomeksi vanhoilla hokemilla: Tässä olen enkä muuta voi. Ahneella on paskainen loppu. Istu ja pala. Myös se, mitä Viron eturivin teatterintekijät, koreografit ja performanssitaiteilijat halusivat sanoa, alkoi valjeta. Me rakennamme omista unelmistamme yhä ahtaammaksi käyvää vankilaa. Ahneus on kuolemansynti jopa silloin, kun mieli palavasti haluaa vain yhä uusia ja yhä voimakkaampia taide-elämyksiä.

Yhtenä voimakkaan elementtinä käytettiin pimeyttä, johon valoa toi ensiksi vain Eero Epnerin katsomoon kiikuttama jalkalamppu. Esityskuva on otettu todennäköisesti Kanuti Gildi Saalin katsomosta. Kellarimontussa Juhan Ulfsak ryömiskeli nakuna meidän katsojien joukossa. Kuva © Alissa Šnaider/Tampereen Teatterikesä

Viron talous on Suomessa kokoomuslaisten yrittäjien märkä päiväuni. Sellaistenkin, jotka omakohtaisesta kokemuksesta tietävät, että vapaa kilpailu on kapitalismin pahin este. Viron talous on kasvanut hurjaa vauhtia, mutta tällä kasvulla on varmasti ollut myös hintansa. Elintasokilpailu on siitä ikävä kilpailu, että maaliviiva on piirretty hautasumaan portille.

Lopuksi järjesti arpajaiset, jossa katsojille arvotiin heidän paikkansa. Teatterin paikkaliput toimivat allegoriana yhteiskunnan nokkimisjärjestykselle. Eturivien paikat saa rahalla tai hyvillä suhteilla. Meidän takarivin tallaajien sijoitus riippuu tuurista.

”Tämä on yksi paikka, yksi 140:nnestä ja eroaa kaikista muista täysin. Tällä paikalla ihminen kokee sen, mitä millään muulla paikalla ei pysty kokemaan.” Niinpä Epner!

Maria Arusoon dramatisoiman nerokkaan teoksen tulkintaa voi viedä vielä pidemmälle. Ihminen on laji, joka ei tiedä paikkaansa maapallon biosfäärissä. Edessä näyttää olevan täydellinen umpikuja. Ajamme täyttä vauhtia päin seinää tehdessämme totta omista ainutlaatuisia unelmistamme. Eikä se välttämättä olemme matkalla kohti helvettiä ensimäisen luokan paikalla – eturivissä.

Voi olla, että tulkitsen jälleen kerran esitystä liian pitkälle. Performanssi on siitä mahtava esittävän taiteen laji, että se antaa myös meille katsojille lähes rajattomat mahdollisuudet tulkita esitystä väärin. Mutta varmuuden vuoksi pyydän jo nyt sekä esityksen tekijöiltä että tämän blogin lukijoilta anteeksi. Performanssi on älykköjen taidetta.

Viro on performanssitaiteen suurvalta. Virossa tämä taide muoto on paitsi elävää myös sitkeähenkistä. Kas te olete oma kohaga rahul esitetiin ensimmäisen kerran Kanuti Gildi Salissa elokuussa vuonna 2020. Se oli mukana viime kesänä Rakveren viisipäiväisillä Baltoscandal-festivaaleilla. Rakveren esityksestä löytyy vironkielinen tallenne youtubesta. Nyt Suomessa ja Tampereella.

Kanuti Gildi Saalin herrat taiteilijat ovat esiintynyt Suomessa muun muassa Espoon kaupunginteatterin Viro-viikolla talvella vuonna 2019. Ulfsak oli mukana näyttelijänä Kristian Smedsin syksyllä 2016 kantaesitetyssä näytelmässä Just filming, joka jo tuolloin tuntui tämän kirjoittajasta kovasti performanssitaiteelta.

Al Baldrokin ja Reiju Tüürin 90-luvulla perustama performanssiryhmä Non Grata nousi 2000-luvulla maailmanmaineeseen. Kaksiko perustaman Academia Non Gratan oppilaista alun perin koostunut ryhmä on muuttunut menestyksen myötä monikansalliseksi taiteilijayhteisöksi, joka on kiertänyt ja kiertää eri puolilla maailmaa alan festivaaleilla.

Ryhmällä on ollut kiinteät suhteet myös Suomeen ja mukana on myös suomalaisia taiteilijoita. Elokuussa 2013 Non Grata esiintyi Imatran taideopilaitoksen silloisen rehtorin Juhani Järvisen syntymäpäivien kunniaksi järjestetyillä juhlilla.

Eero Epner on aikaisemmin työskennellyt Talinnasta käsin toimivassa NO99-ryhmässä, joka on Non Gratan tavoin noussut maailmanmaineeseen.

It stays as it is

Kanuti Gildi Saalin performanssiesitys Tampereen Teatterikesässä Nätyn Teatterimontussa 10.8.2023

Tekijät ja esiintyjät: Mart Kangro, Juhan Ulfsak, Eero Epner

Dramaturgia: Maria Arusoo

Valosuunnittelu ja tekninen johto: Oliver Kulpsoo

Tuotanto: Annika Üprus, Eneli Järs

Valokuvat: Alissa Šnaider

Esitystä on tukenut Cultural Endowment on Estonia.

Teatteri Telakan Kirahvi ja tynnyri oli elämys – Esityksessä yhdisteltiin pantomiimia, tanssia, klovneriaa ja oopperaa – Tekijöiden taidokkuutta ja sanottavan syvällisyyttä seurasi sydän syrjällään

Hanna Gibsonin ja Petri Mäkipään Kirahvi ja tynnyri alkoi huikealla pantomiimilla. Näissä tarinoissa ilmaistiin kaikki inhimilliset tunteet kasvojen ilmeillä ja vartalon liikkeillä. Sovittiin ja riideltiin keskisormi pystyssä. Kuva © Kai G Baer/Teatteri Telakka

Tiedän kokemuksesta, että Teatteri Telakalla taidetta tehdään tinkimättömällä asenteella. Silti keskiviikkona kantaesitetty Kirahvi ja tynnyri pääsi yllättämään. Huikean hienoa esitystä katseli sydän syrjällään. Se veti ainakin minut pitkäksi aikaa sanattomaksi. Jotakin liikahti sisälläni pienen maanjäristyksen tavoin. Tätä varten taide on!

Käsiohjelman mukaan esitys on syntynyt Petri Mäkipään ja Hanna Gibsonin henkilökohtaisista kokemuksista reiluudesta, hyväksymisestä, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisyydestä.

Esitys oli tekijöidensä näköinen. Esityksestä haltioituneena katsojana saatoin korkeintaan jäädä kateellisena miettimään sitä, onko tämä oikeudenmukaista. Usein niin sattumanvarainen elämä on antanut näille kahdelle näin paljon lahjakkuutta, vuosia jatkuneen taiteilijauran tuomaa taituruutta, älyä ja viisautta itsensä ja meitä ympäröivän todellisuuden syvälliseen ymmärtämiseen.

Käsiohjelman mukaan esitys on syntynyt Petri Mäkipää ja Hanna Gibsonin henkilökohtaisista kokemuksista reiluudesta, hyväksymisestä, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisyydestä. Kuva © Kai G Baer/Teatteri Telakka

Kirahvi ja tynnyri oli yhdistelmä huikeaa pantomiimia, tanssia, klovneriaa ja oopperaa. Mäkipään ja Gibsonin osaamisalueiden laajan skaalan esittelyssä ei ollut mitään itsetarkoituksellista, vaan jokainen esityksen elementti palveli ilmaisuvoimaista kokonaisuutta. Hyvin voimakkaaseen vuorovaikutukseen yltänyt esitys oli koskettava, usein kutkuttava hauska, välillä jopa viettelevä kokonaisuus. Kirahvin ja tynnyrin ohjannut ja sen koreografian suunnitellut Ari Numminen on jälleen vedossa.

Samaa voi tietenkin sanoa esityksen toteuttaneesta ensemblestä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja kun kaikki osatekijät menevät putkeen, saadaan aikaan jotakin ainutlaatuista, elävää taidetta.

Kirahvi ja tynnyri alkoi kohtauksella ja loppui kohtaukseen, jossa Gibson ja Mäkipää seisoivat peilaamassa itseään näyttämön takaseinälle ripustettujen kokovartalopeilien edessä. Niiden väliin mahtui elämäntarinoita nuoruudesta kypsään keski-ikään. Oli tarinoita kohtaamisista erilaisten ihmisten kanssa ja kohtaamisen vaikeudesta, ajeltiin sulassa sovussa moottoriveneellä ja riideltiin keskisormi pystyssä.

Gibsonin ja Mäkipään tarkkaa ja taidokasta mimiikkaa oli ilo seurata. Huomiota kiinnitti myös esittäjien maskeeraus. Pantomiimissa kasvot maskeerataan tavallisesti kokonaan valkoisella kasvovärillä. Se peittää näyttelijän yksilölliset kasvonpiirteet. Kirahvissa ja tynnyrissä Gibsonin ja Mäkipään kasvot oli maskeerattu valkoisiksi vain toiselta puolelta. Minulla on paha tapa tulkita yli, mutta jos ratkaisulla haluttiin korostaa, että meillä jokaisella on sekä julkinen että se sisäinen hyvin yksityinen minämme, tämä yksityiskohta natsasi näytelmän avainteemaan loistavasti.

Pantomiimi on taitavien tekijöiden toteuttamana puhuttelevaa. Jos kuvan kohtaus olisi mykkäelokuvasta tekstityksessä voisi lukea lause: ”Anteeksi jos loukkasin sinua!” Esityksen lavastus koostui kahdesta peilistä, kahdesta tuolista ja yhdestä pöydästä. Kuva Kai G Baer/Teatteri Telakka

Jokainen meistä kasvaa omaksi ainutlaatuiseksi yksilöksi yhteisön jäsenenä. Siksi siihen kysymykseen kuka minä olen (ja miksi helvetissä olen tämän näköinen) ei ole vain yhtä vastausta. Kasvomaskeerausten dualismi oli puhuttelevaa.

Teatteri Takomon verkkosivulla kerrotaan, että esitys pohjautuu naiseksi pitkän, 40+ perheenäidin ja mieheksi lyhyen, 60- miesmäisen homomiehen havaintoihin olemassa olemisesta, elämänkokemuksesta ja taiteen mahdollisuuksista. Gibson on venähtänyt teininä maajoukkuetason koripallonpelaajan mittoihin ja Mäkipää on varmasti saanut kuulla elämänsä aikana monta vitsiä ja suoranaista ilkeyttä vartensa lyhyydestä ja paksuudesta.

Gibsonia on sanottu kirahviksi ja Mäkipäätä tynnyriksi jo kauan ennen kuin perussuomalaiset alkoivat käyttää sanojen konnotaatiomerkityksiä rasistisen retoriikkansa ja ääntenkalastelunsa ohituskaistana. Kirahvi ja tynnyri ovat sanoja, joiden alkuperäinen merkitys on meille kaikille sama. Vihapuheeksi niiden käyttö muuttuu, kun tällaisia sanoja käytetään kuvailemaan pahantahtoisesti toisen ihmisen habitusta tai psyykkisiä ominaisuuksia.

Tällainen nimittely on loukkaavaa ja pitkään jatkuessaan pahimmillaan psyykkisesti musertavaa. Yksilötasolla kiusaamien, sanallinen väkivalta voi johtaa elinikäisiin kärsimyksiin jopa ennenaikaiseen kuolemaan. Kollektiivinen vihapuhe jotakin ihmisryhmää kohtaan on pahimmillaan tie kansanmurhan kaltaisiin kauheuksiin. Historiasta me tiedämme, miten varallista on, kun ihmisten ennakkoluuloja, kaunoja ja osattomuudentunteita ryhdytään käyttämään systemaattisesti poliittisen agendan ajamiseen.

Kirahvi ja tynnyri olivat ainoat sanat, jotka Gibson ja Mäkipää sanoivat esityksen aikana. Upeasta pantomiimista jäi askarruttamaan esimerkiksi kohtaus, jossa Gibson jollakin lähes käsittämättömällä tavalla onnistui kutistamaan oman huikean vartalonsa Mäkipään mittoihin heidän seisoessa vastakkain.

Me emme ole yksilöinä vain vuorovaikutuksessa saatujen kokemusten summa. Meitä ohjaa tässä ihmiseksi kasvamisen prosessissa myös meidän elimistömme sisältä tulevat impulssit, joista osa on lähtöisin aina geenitasolta asti.

Kirahvissa ja tynnyrissä meissä jokaisessa piilevää seksuaalisuutta käsiteltiin ja kuvattiin klovnerian keinoin. Gibsonin ja Mäkipään tanssi meidän mieltämme kiehtovien ja kiellettyjen tabujen ympärillä oli koomisesti viritettyä, tyylikästä ja hauskaa. Esityksen viittaukset sadomasokismiin muistuttivat siitä, että seksuaalisuuden alueella me usein koemme paitsi elämämme kirkkaimmat tähtihetket myös ne kaikkein syvimmät loukkauset ja nöyryytykset.

Ehkä esityksen suurin yllätys liittyi esityksessä käytettyyn musiikkiin. Oopperan osuus alkoi Franz Schubertin Goethen runoon säveltämällä kappaleella Ich wollt ich wäre ein Fisch ja päättyi tuntemattoman tekijän lauluun Es is tein Ros entsprungen. Niiden välissä kuultiin muun muassa Christoph Willibald Glugin Ranieri de’ Calzabigin libretoon säveltämä Euridice ja Fridrich Händelin Tornami a vagheggiar.

Gibson ja Mäkipää tulkitsivat näitä lauluja saksan ja italian kielillä. Molemmat lauloivat niin puhtaasti ja kauniisti, että minä epäilin korviani, ja pieni epäilys taitaa elää vieläkin. Nämä kaksi teatteritaiteen kalaa sukelsivat sujuvasti oopperan kirkkaisiin vesiin librettojen alkuperäisillä kielillä. Lauluvalmentajana kaksikolle on toiminut Arla Salo joka myös soitti esityksen pianotaustat.

Kirahvi ja tynnyri

Kantaesitys Teatteri Telakalla 9.8. 2023

Näyttelijät: Hanna Gibson, Petri Mäkipää

Ohjaaja, koreografi: Ari Numminen

Lauluvalmennus ja pianotaustat: Arla Salo

Äänisuunnittelija: Antti Puumalainen

Valosuunnittelija: Sari Mayer

Pukusuunnittelija: Tiina Helin

Kun kaikki toivo on kadonnut, jäljelle jää vain kirskahteleva kauhu – Madame Nielsenin performanssi oli yksi Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin helmistä – The Silver Dollar Duke oli arvoituksellinen ja pelottava kokemus

Madame Nielsen aloitti esityksen hopeanväriseen ihomaaliin verhoutuneena. Kohtauksissa tämän laihan androgyynisen hahmon roolihahmon rooliasut vaihtuivat kohaus kohtaukselta. Kuvan aineeton varjo-olento luotiin vanhalla teatteritekniikalla, jossa näyttelijä projisoidaan valojen avulla valoa läpäisevälle esiripulle. Kuva © Eivind Senneset/Mustan ja valkoisen teatterifestuivaali

Esityksen alussa Claus Beck-Nielsen seisoi näyttämöllä pelkkään hopeanväriseen vartalomaaliin verhoutuneena. Langanlaihan miehen alastomuutta ei heti huomannut. Näyttämön edessä oli valoverho, johon syntyi näyttämöllä seisovan hahmon mittasuhteet moninkertaistava varjokuva.

Siten Madame Nielsen taiteilijanimeä käyttävä tanskalainen kirjailija ja performanssitaiteilija alkoi laulaa omia sovituksiaan David Bowien kuolemattomista hiteistä. Tarinan jatkuessa tämä tähtivaeltaja Ziggy Stardust tai luonnonkaunista elämää elänyt The Thin White Duke muuttui lopulta eri vaiheiden ja hahmojen kautta kurnuttavaksi sammakoksi. Alun science fiction, usko loistavaan tulevaisuuteen muuttui kauhuksi, jota valosilmäinen, kirskahteleva olento näyttämöllä sai aikaan.

On kauhua tietää, mistä tässä maailmassa on kyse. (”It’s the terror of knowing what this world is about”)

Madamme Nielsenin ja säveltäjä ja multi-instrumentalisti Simon Toldamin The Silver Dollar Duke oli jotakin, jota edes useimmat meistä fanaattisista teatterikummajaisista ei ole kuuna päivänä nähnyt tai kokenut. Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan osaa totisesti yllättää ja tämän kokemuksen jälkeen arvostan entistä enemmän myös hänen viistoa huumorintajuaan.

Mitään pelleilyä The Silver Dollar Duke ei ollut, ei sinne päinkään. Sitä lienee lupa luonnehtia performanssin, teatteritaiteen ja konserttiesteiikan Noin yhdeksän uutisiksi (One O’Clock News). David Bowie on olut yksi populaarikulttuurin keskeistä hahmoista kahdella vuosituhannella aina kuolemaansa asti. Nielsenin tulkinnat idolinsa musiikista ja runoudesta heijastelivat vahvasti sitä todellisuutta, jossa me parhaillaan elämme.

Siltä se tuntui ja näytti. Tämän esityksen saattoi tulkita myös kuvaukseksi siitä, miten aivan poikkeuksellinen lahjakkuus voi merkitä kärsimystä. Monilahjakkuus on taiteilijan Via Dolorosa.

Nielseniä voi kaiketi kutsua myös äänitaiteilijaksi, jonka skaala ulottui kimeästä falsetista terävään nasaaliin.

Perjantain hyvin erikoinen performanssi kertoi jälleen siitä, miten loistava yleisö Imatralla on. Vaikka me kaikki seurasimme Nielsenin omintakeista performanssia huuli pyöreänä, lähes loppuunmyyty katsomo nousi aplodien aikana osoittamaan seisaaltaan suosiotaan.

Samasta eläytyvästä ja kannustavasta läsnäolosta saavat Imatralla nauttia myös Imatran Teatterin näyttelijät näyttämöllä ja kaupungissa toimivat teatterin harrastajien ryhmät. Kaupungissa toimivien hienojen harrastajateattereiden ansiota varmaan on se, että kaupungin loistava teatteriyleisö osaa, ymmärtää ja rakastaa teatteria.

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali on syntynyt kahden maahanmuuttajan Shahmardanin ja Katri Lätt Shahmardanin ideoimana ja sitkeän työn tuloksena. Tiedän, että kohta 20 vuotta jatkuneen kansainvälisen festivaalin järjestäminen on vaatinut heiltä uhrauksia ja todellista kamppailuhenkeä. Suomen monella tavalla kaikkein kiinnostavin kansainvälinen teatterifestivaali on kuitenkin vakiinnuttanut asemansa. Imatralla on kokemusperäistä tietoa ja taitoa tapahtumien järjestämisessä ja hieno yleisö. Pienellä kaupungilla on suuri sydän.

The Silver Dollar Duke

Madame Nielsenin ja Simon Doldamin performanssi Teatteri Imatran näyttämöllä 28.7.2023

Esiintyjä: Madame Nielsen.

Kappaleiden sovitus ja säestys: Simon Toldam.

Musiikki ja sanoitukset: David Bowie.

Valosuunnittelu: Morten Kolbak

Kuvaus: Eivind Senneset

Pesää jaettiin Pyynikillä näkyvään tarpeeseen – Taitavalla näyttelijäntyöllä likilaskuisesta käsikirjoituksesta leivottiin kelpo kakku – Pesänjako on Tuure Kilpeläisen hittien varaan rakennettu potpuri

Pesää jaettiin uusintaensi-illassa hameenhelmat hulmuten ja housunpuntit tutisten. Mari Turusen ja Lari Halmeen esittämisessä oli voimaa ja duetossa volyymia. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Pyynikin kesäteatterin Pesänjako oli juuri sitä, mitä me katsojat kesäteatteriesitykseltä osaamme odottaa. Pesänjako oli ensi-illassa Tuure Kilpeläisen ja hänen yhtyeensä Kaihon Karavaanin hittien ympärille rakennettu potpuri, jonka kappaleet Marika Vapaavuoren komediaksi viritetty tarina sitoi yhteen.

Tätä osattiin odottaa ja ehkä tällaista on myös kaivattu. Perjantain uusintaensi-illassa Pyynikin kesäteatterin pyörivä katsomo oli loppuunmyyty ja esityksen päättyessä yleisö nousi osoittamaan seisten suosiotaan näyttelijöille.

Vapaavuoren ja työryhmän käsikirjoitus edusti nätisti sanottuna käyttötaidetta. Sen kaksimielisyyksiä viljelevää verbaalista estetiikkaa voi verrata halpamarketista ostettuun designiin, jolla me katamme kesämökin kahvipöydän. Ei kaunista, mutta käyttökelpoista, kotoista, tuttua ja turvallista.

Juristit, lääkärit, enkelit, hassun hauskat homot ja seksin puutteessa riutuvat lesket ja vanhat piiat kuuluvat kaiketi suomalaiseen kesäteatteriperinteeseen. Alati toistuessaan nämä hahmot tavallaan liittävät suomalaisen kesäteatterin teatteritaiteen traditioon. Ne ovat suomalaisen teatterin commedia dell’arte-hahmoja.

Näiden näkyvien ja näkymättömien hahmojen joukossa näyttämöllä hääräsivät jälleen myös Pekka ja Pätkä maalarimestareina. Armas Lohikosken vuonna 1959 ohjaaman elokuvan perussuomalaiset asenteen modernia taidetta kohtaan eivät ole kesäteatterin kuvastossa muuttuneet miksikään kuudessa vuosikymmenessä.

Ohjauksessa Vapaavuori oli valinnut tyylikeinoksi rankan liioittelun. Luvan saatuaan näyttelijät myös antoivat palaa koko rahan edestä. Kyllä teatterissa saa ja pitää huutaa silloin, kun on sen huutamisen paikka. Toki näyttelijöillä oli tukenaan otsamikrofonit ja sähköinen äänenvahvistus. Molemmat voivat myös jatkossa olla tarpeen, kun viereisellä Pyhäjärven selällä pitää omaa konserttiaan se toinen kesän ”vitsauksista”, vesiskoottereiden armada.

Mari Turunen, Lari Halme, Sari Siikander ja kumppanit näyttivät jälleen kerran, että taitavalla näyttelijäntyöllä vähän likilaskuisestakin taikinasta voidaan leipoa maistuva kakku. Turunen mutkattomuudessaan oikea ihme. Fanitus täällä jatkuu. Senni Raappanan upea lauluääni teki vaikutuksen.

Tukea esittämiselle näyttelijät ovat saaneet Timo Saaren laatimasta koreografiasta.

Pyynikin kesäteatterin toimintaedellytyksiä ja taloutta paikataan Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin tuella. Niukkuus näkyi myös tässä esityksessä, mutta jälleen hyvällä tavalla. Se että Pesänjakoa näyteltiin Täällä Pohjantähden alla näytelmän kulisseissa ei haitanut mitään. Näkymien avaruus alleviivasi näyttelijöiden taituruutta.

Resurssien niukkuudesta tietysti kertoi myös se, että kappaleiden musiikkitaustat oli tehty studiossa. Studiomuusikoista näyttämöllä oli vain kitaristi Loule So enkeliksi pukeutuneena.

Lari Halme näytteli lakimies Jarmo Pasalaa, Senni Raappana nuorta Lissu Mattilaa ja alpakat Jackson ja Suttura alpakoita Jackson ja Suttura. Oikealla ylhäällä Angeloa näytellyt Pasi Sarikoski. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Tunnen suomalaista populaarimusiikkia hävettävän huonosti. Rohkenen kuitenkin otaksua, että Tuure Kilpeläisen Kaihon Karavaani ei ole pelkkä bändi, vaan ihan oikea orkesteri, joka on seurannut suomalaisilla tanssilavoilla Dallapeen ja Seitsemän seinähullun veljeksen jalanjälkiä.

Potpuriin valitut biisit on poimittu yhtyeen vuonna 2017 julkaistulta Kaihon karavaani albumilta. Itseäni jäi heti esityksen alussa askarruttamaan potpurin aloituskappale Hyvä, paha, ruma mies.

Suomalaisesta miehestä on tulossa uhanalainen laji. Kilpeläinen olisi voinut biisiään riimitellessään lisätä suomalaisen miehen ominaisuuksia kuvaavaan laatusanojen luetteloon myös määritteen tyhmä. Puolustusvoimissa alokkaiden suorittama palikkakoe antaa vertailukelpoisen aikasarjan ja tässä vertailussa suomalaisten nuorten miesten keskimääräinen älykkyysosamäärä on kasvanut tällä vuosituhannella vuosi vuodelta samaan suuntaan kuin lehmän häntä, toki ei yhtä jyrkässä kulmassa.

Tosin tyhmistyminen koettelee jossain määrin koko kansaa. Norjalaisten ja tanskalaisten tutkimusten mukaan nuorten ihmisten kongitiivisten kykyjen alenemisesta on tulossa jonkinlainen kansantauti kaikissa länsimaissa sukupuolesta riippumatta.

Miesten pahoinvoinnista jotakin kertoo ehkä sekin, että enemmän kuin joka viides mies jää Suomessa tahtoattomaan lapsettomaksi, koska ei löydä lapsentekoon halukasta puolisoa. Pesää ei Suomessa ole todellakaan jaossa kaikille halukkaille miehille.

Viime eduskuntavaaleissa joka kolmas äänioikeuttaan käyttänyt 18-50-vuotias mies äänesti perussuomalaisia. Koettuun ahdistukseen ja pahaan oloon haetaan muutosta myös politiikan keinoin.

Näytelmän Jarmo Pasala (Halme) menettää nuorena muistinsa, kun hän saa purjehdusretkellä iskun päähänsä puomista. Tämän päivän peruskoulussa monen pojan psyykkinen kunto menee maitohapoille jo siinä vaiheessa, kun aloitusbiisin mukaan nukkaisilla poskilla pitäisi olla vain räkää ja raparperipiirasta.

Pesänjako

Uusintaensi-ilta Pyynikin kesäteatterissa 14.7.2023

Käsikirjoitus: Pinky Ponky Production ja Marika Vapaavuori

Ohjaus: Marika Vapaavuori

Musiikki Tuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani

Pukusuunnittelu: Elina Vättö

Äänisuunnittelu: Pasi Ristolainen/Jaakko Luoma

Koreografia: Timo Saari

Kampausten ja maskeerauksen suunnittelu: Johanna Paakkanen

Alpakat: Rockwood Alpacas

Rooleissa: Lari Halme, Sari Siikander, Mari Turunen, Sami Hintsanen, Ville Majamaa, Senni Raappana, Pasi Sarikoski, Loule So

Alpakat: Jackson , Suttura

Studio-orkesteri: Miika Perkiö, Ali Ahmaniemi, Loule So, Teemu Broman

Pyynikin kesäteatterin Täällä Pohjantähden alla on hieno onnistuminen – Sami-Keski-Vähälä ja Antti Mikkonen ovat loihtineet näyttelijöidensä kanssa puhuttelevan tulkinnan Linnan suuresta klassikosta

Täällä Pohjantähden alla on ikoninen kertomus suomalaisesta rakkaudesta, joka ei puhu eikä pussaa. Verneri Liljan ja Ella Mettäsen näytteleminä tämä Akselin ja Elinan rakkaustarina sai loisteliaan tulkinnan. Kuva © Vesa Holmala/Tampereen Teatteri

Perjantain ensi-illassa kaikki teatteriesityksen osatekijät olivat Pyyniki kesäteatterissa kohdallaan. Sami Keski-Vähälän dramatisoinnissa asian ytimeen päästiin heti ensimmäisessä kohtauksessa. Sen jälkeen meitä katsojia vietiin ajasta, paikasta ja tunnetilasta toiseen alati voimistuvalla intensiteetillä. Antti Mikkola käytti ohjauksessaan taitavasti hyväkseen Pyynikin kesäteatterin pyörivää katsomoa ja sen tarjoamaa lähes rajatonta näyttämötilaa. Kokonaisuuden kruunasivat todella hienot roolityöt.

Ehkä sanoja paremmin Pyynikin kesäteatterin esityksen laatua todisti jälleen lahjomaton aika. Vaikka esitys kesti väliaikoineen kolme tuntia ja sitä piti katsoa kovalla puupenkillä istuen, se tuntui loppuvan aivan liian pian. Näytelmän elokuvamainen rakenne, ”leikkaus” ja suoraan inhimilliseen läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuva loistelias näyttelijäntyö imaisivat mukaansa.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on aidosti moniääninen romaanitaiteen merkkiteos. Suurelle osalle meistä suomalaisista Linnan trilogiassa kuvitteelliseen pohjoishämäläiseen kylään sijoittamat ihmiset ja heidän tarinansa ovat tuttujakin tutumpia. Meillä itse kullakin on henkilökohtainen suhde Linnan taiteeseen, eikä se ainakaan vähennä romaanin dramatisointiin liittyviä haasteita.

Antti Mikkola on käyttänyt ohjauksessaan taitavasti hyväkseen Pyynikin kesäteatterin pyörivän katsomon ympärillä levittyvää tilaa. Kohtaukset lomittuivat toisiinsa elokuvanomaisella tavalla. Puitteet vauhdikkaille toimintakohtauksille ja seesteisille tuokiokuville antoi Pyynikin Joselininniemen upea luonto. Kuvassa Verneri Lilja Akseli Koskelan roolissa. Kuva © Katri Dahlström/Tampereen Teatteri

Linnan Täällä Pohjantähden alla on paitsi vaikea myös jälleen erittäin ajankohtainen. Uudessa, uljaassa Nato-Suomessa käydään laajaa keskustelua, jossa sekä todellisia että kuvitteellisia historiallisia tapahtumia ja henkilöitä arvioidaan ja arvotetaan uudestaan. Itse törmäsin tähän keskusteluun viimeksi lukiessani Pekka Virkin kirjaa Jälkisuomettumisen ruumiinavaus. Virkin mukaan Linnan kirja antaa väärän todistuksen Suomen sisällissodasta.

Neljä vuotta sitten Lasse Lehtinen ja Risto Volanen antoivat ymmärtää kirjassaan 1918 – kuinka vallankumous levisi Suomessa, että Linna on romaanillaan johtanut vakavasti harhaan kokkonaista sukupolvea. Linnan Tuntemattoman sotilaan kohdalla silloisen upseeriston parku kristallisoitui Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Toimi Havun kuuluisaan teilaukseen. Täällä Pohjantähden alla -romaanista keskustelu ”sammakkoperspektiivistä” jatkuu yhä.

Dramaturgiassaan Keski-Vähälä purkaa todella taitavasti näitä taiteen ulkopuolisia, Linnan teokseen liittyviä miinoja. Keski-Vähälän lähtökohta on niin ilmeinen, että se ei ehkä siksi ole pälkähtänyt historian saloja pähkäilevien intellektuellien päähän. Linnan suurromaani on taidetta. Siinä kirjailija kuvaa henkilöhahmojensa kautta niitä ristiriitoja, joita kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja empatian puute aiheuttavat maalaiskylästä muodostuvan yhteisön sisällä.

Teatterin kontekstissa Linnan romanijärkäle on Keski-Vähälän mukaan shakespearelainen tragedia. Tämä havainto asemoi Keski-Vähälän käsikirjoituksen dramaturgian kohdalleen. Kukaan tuskin näkee tänään tarvetta keskustela siitä, miten totuudenmukaisesti William Shakespearen historialliset näytelmät Henrik IV tai Richard III kuvaavat Englannin hovin 1500-luvun historiaa. Linnan kirjassa hallitsijoiden sammakkoperspektiivi vain on käännetty alamaisten sammakkoperspektiiviksi.

Lasse Lehtisen kaltaisen konkarin juuret ovat sosiaalidemokraattisessa työväenliikkeessä. Myöskään Virkin kaltaisten nuorten tutkijoiden vilpittömyyttä ei ole syytä epäillä. Myös taideteosten arviointi ja arvottaminen taiteen omista lähtökodista on ajanvirtaan kuuluvaa ajatusten ja asenteiden muuttumista. Näin taide toimii. Klassikojen pintaan kertyy tulkintojen kautta kerroksia, uutta patinaa.

Kaikki eivät ole kuitenkaan liikkeellä vilpittömässä mielessä. Historian uudelleen kirjoittaminen on myös suomalaiselle äärioikeistolle projekti aivan samalla tavalla kuin se on projekti Vladimir Putinin Venäjän silovikeille tai Yhdysvaltojen trumpilaisille. Astalona näissä talkoissa käytetään leimakirvestä.

Petra Ahola teki upealla tulkinnallaan Ellen Salpakarin roolihahmosta kyvyistään ja päämääristään tietoisen tahtoihmisen, omasta arvostaan tietoisen naisen, joka tämän päivän Suomessa voisi vaikka sanella Säätytalon neuvottelupöydässä, milloin pelut ovat pieniä. Kuva © Katri Dahlström/Tampereen Teatteri

Pyynikin produktiota varten Keski-Vähälä oli vakuuttavalla tavalla poiminut oleellisia kohtauksia romaanijärkäleestä. Ohjaaja Antti Mikkolan ohjauksessa näistä dramaturgisista oivalluksista syntyi hienosti rytmitettyjä kohtauksia, joissa liikuttiin ajassa tilanteesta ja tunnetilasta toiseen elokuvanomaisilla leikkauksilla. Mikkola hyödynsi taitavasti pyörivän näyttämön ympärillä avautuvaa, tiloiltaan lähes rajatonta näyttämöä. Kohtauksia vei eteenpäin voimakas liike, joka välillä pysäytettiin ikään kuin kuvaelmaksi. Näistä pysähtyneistä kohtauksista tuli hakemattakin mieleen taiteilija Reijo Kelan installaatio Hiljainen kansa Suomussalmella.

Täällä Pohjantähden alla on ilmiselvästi toteutettu varsin pienellä budjetilla ja niukoilla resursseilla, mutta ohjauksellisilla ja dramaturgisilla ratkaisuillaan Mikkola ja Keski-Vähälä onnistuivat muuttamaan tämän niukkuuden esityksen voimavaraksi.

Keski-Vähälän oivalluksiin kuului myös se, että Pyynikin kesäteatterin esitys korosti suomalaisen miehen vahvuuksia. Miehen kunnianpalautus henkilöityi näytelmässä Akseli Koskelan roolihahmon syvällisesti sisäitäneen ja koskettavasti näytelleen Verneri Liljan tukintaan. Liljan Akseli Koskela oli aikansa lapsi, yhdistelmä kouriintuntuvaa realismia ja kansakoulussa opitun lukutaidon myötä ja Adolf Halmeen opastuksella omaksuttuja, ajan hengen luomia käsityksiä kylän ulkopuolisesta todellisuudesta.

Roolituksen täysosumaksi voi sanoa myös Ella Mettäsen valintaa Elina Koskelan rooliin. Mettäsen näyttelijäntyössä nyanssit olivat kohdallaan. Suomalaisen naisliikkeen juuret ulottuvat syvälle historiaan. Ei ole sattuma, että Suomi oli ensimmäinen Euroopan maa, jossa naiset saivat ääni- ja edustusoikeuden vuonna 1906. Mettälän hieno näyttelijäntyö ja läsnäolo tekivät tuon naisten aseman näkyväksi näyttämöllä. Suomessa ei Linnan todistuksen mukaan isänvalta ollut patriarkaalista hirmuvaltaa.

Akselin ja Elinan tarina on myös ikoninen kertomus suomalaisesta rakkaudesta, joka ei puhu eikä pussaa, mutta on sitäkin uskollisempaa ja tunnekylläisempää. Tämän tarinan esittämisessä Liljan ja Mettäsen näytteleminen oli kaikessa koskettavuudessaan lähes täydellistä.

Suomalaisen feminismin ikoniksi sopii myös romaanin Elen Salpakari ilman Linnan ironiaa ja piruilua. Upeasti näytellyt Petra Ahola teki Salpakarista modernin, kyvyistään ja tavoitteistaan tietoisen tahtoihmisen. Aholan luoma roolihahmo oli ajaton ja tätä päivää. Tällaisiin koulutettuihin, älykkäisiin ja tavoitteistaan tietoisiin naishahmoihin me törmäämme päivittäin esimerkiksi television uutisissa, joissa haastatella puolueiden puheenjohtajia tai eri alojen huippuasiantuntijoita.

Aimo Räsäsen tulkinta Otto Kivivuoren roolista ja Tom Lindholmin tulkinta Adolf Halmeesta olivat juuri sellaisia näyttelijäntaiteen herkkupaloja, joita me viime vuosisadalla syntyneet ikävammaiset osasimme odottaa tai ainakin toivoa. Edvin Laineen elokuvassa nämä roolit näytelleet Kauko Helovirta ja Kalevi Kahra ovat jättäneet varmasti elokuvan nähneiden mieleen pysyvän muistijäljen siitä, miltä näiden roolihamojen pitää näyttää ja kuulostaa.

Samuli Mujeen näyttelemisessä Laurilan Antoon roolissa oli ytyä. Mujeen tekemänä roolihahmosta tuli oikea epäonnistuneen ja epäonnisen suomalaismiehen prototyyppi. Tänään Laurilan Antoon hahmoon liittyisi vielä epäilemättä alkoholismi, johon 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneille työmiehillä ei ollut vielä varaa eikä mahdollisuuksia.

Pyynikin kesäteatterilla on ikää enemmän kuin tämän blogin kirjoittajalla ja se on paljon se. Vuonna 1948 Tampereen Kesäteatterina Pyynikin Joselininniemessä toimintansa aloittaneen teatterin vetovastuu siirtyi keväällä tätä varten perustetulle osakeyhtiölle. Pyynikin kesäteatteri Oy:n osakkaina ovat yhtä suurilla osuuksilla Tampereen Teatteri, Tampereen Työväen Teatteri ja Eino Salmelaisen säätiö rs.

Täällä Pohjantähden alla

Pyynikin kesäteatterin ensi-ilta 9.6.2023

Väinö Linnan romaanin pohjalta

Kirjailija: Sami Keski-Vähälä

Ohjaaja: Antti Mikkola

Apulaisohjaaja: Saija Viljanen

Lavastaja: Kimmo Sirén

Pukusuunnittelija: Jaana Aro

Äänisuunnittelija: Sami Silén

Kampaus- ja maskeeraussuunnittelija: Emmi Puukka

Tuottaja: Hannele Sulin

Näyttelijät: Esa Latva-äijö, Verneri Lilja, Ella Mettänen, Heidi Kiviharju, Petra Ahola, Antti Tiensuu, Tom Lindholm, Jyrki Mänttäri, Aimo Räsänen, Samuli Muje, Jukka Leisti, Henriikka Heiskanen, Lasse Viitamäki

Nikian Etunäyttämön avustajat: Paavo Poikonen, Jere Saarela, Erkki Lahtinen, Mauri Könönen, Matti Nieminen, Liisi Hämäläinen, Noora Koski, Markus Pärssinen, Janne Karjalainen, Päivi Honkanen, Hanna Murtola, Simo Korkiakoski, Petri Salmi, Hanna Mecklin, Maarit Pakarinen, Ida Lehtinen, Isabella Kajander, Pirjo Lammi, Anitta Forssén

Lapsiavustajat: Väinö Muje, Elian Ruokola

Hevoset Huvikummun Hevostalli: Kopsahovin Clara, Tuhkimon Wäinö

Hevosten ohjaajat ja ratsastajat: Henna Hieta-aro, Julia Hieta-aro, Maija Luomanperä, Eeva Laurila

Hevosten hoitaja: Helga Hieta-aro

Doom & Bloom oli jälleen uusi näyttö tanssitaiteen hurjasta ilmaisuvoimasta – Teatteri Takomon ensi-illassa esityksen esteettinen voima ei syntynyt ihmisvartaloiden kauneudesta, vaan ajatusten syvällisyydestä

Esityksen liikekieli toi ajoittain mieleen lasten peuhaamisen ja muistot tuosta ajasta, jolloin läsnäolon ja kosketuksen tuoma ilo olivat aidoimmillaan. Kuvassa vasemmalta Niina Hosiasluoma, Anna Maria Häkkinen, Maija Mustonen ja Hanna Ahti. Kuva © Yoshi Omori/Teatteri Takomo

Tiistaina ensi-iltansa Teatteri Takomossa saanut Doom & Bloom oli eri taiteen aloja edustavien tekijöiden yhteisössä syntynyt luovuuden purkaus. Tyrmäävän vaikuttava teos päättyi Anna Maria Häkkisen ja Maija Mustosen häkellyttävän hienoon duettoon. Häkkinen ja Mustonen tanssivat päät yhteen painettuina ikään kuin pitkistä hiuksistaan tosiinsa sidottuina tavalla, joka alle viivasi teoksen nimen toista sanaa kukoistus.

Doom & Bloom jää ainakin minun muistossani elämään suomalaisen nykytanssin merkkiteoksena.

Vahva vuorovaikutus on merkityksellisen taiteen pettämämätön tunnusmerkki. Nyt Teatteri Takomon näyttämöllä mentiin esityksen alussa suoraan luihin ja ytimiin. Niina Hosiasluoma, Mustonen, Häkkinen ja Hanna Ahti muovailivat harmaanvalkeasta askartelumassasta pitkulaisia esineitä, jotka kohta alkoivat saada tuttuja muotoja. Pian Hosiasluoma oli sovittamassa Mustosen reiteen uutta reisiluun mallia ja Ahti taiteili Häkkiselle uusia solisluita.

*Elämä ja kuolema samassa näyttämökuvassa. Niina Hosiasluoman pään yläpuolella on se korkein kruunu, jonka jokainen meistä saa, kun aikamme koittaa. Kuva Yosi Omori/Teatteri Takomo*

Tämä ruumiillisuuden ja sen katoavuuden kuvaus päättyi näyttämökuvaan, jossa selällään näyttämöllä maanneen Hosiasluoman pään ympärille koottiin kehäksi alussa muovailtuja luita. Kuva oli koskettavan kaunis, vaikka siinä olivat esillä nykyisyys ja tulevaisuus, ne rippeet, jotka meistä jäävät tuhkauksen jälkeen jäljelle luumyllyssä jauhettaviksi. Yhdessä kuvassa koko elämän kiertokulku.

Tekijöiden mukaan esitys perustui imaginäärisille näyille, joita ympäröivät musiikin matalat taajuudet, kirkkaat huudot ja moniääniset vokaalit. Elämä saattaa olla meitä ympäröivässä maailmankaikkeudessa imaginaarinen ilmiö, mutta Mustosen, Häkkisen, Hosiasluoman ja Ahdin yhdessä esitykselle laatima koreografia oli niin päällekäyvän fyysistä ja liikekielen yksityiskohdissa niin valloittavan ilmaisuvoimaista, että elämän ilot ja surut olivat läsnä hyvin konkreettisesti.

Elämän kiertokulkua hienosti kuvaavan juoksun aloitti Ahti ja pian samalla kiertoradalla olivat kaikki muut. Tähän elämän autuuteen kuuluivat väistämättä myös sairaudet, huumeriippuvuudet ja enneaikaiset kuolemat. Häkkisen ja Mustosen käsissään pitelemien, esihistoriallisen näköisten tikarien tai miekkojen vahva symboliikka sai katsojankin tunteman sisimmässään kivun värähdyksen.

Esityksen tanssiosuus huipentui Anna Maria Häkkisen ja Maija Mustosen mykistävän hienoon duettoon. Koko tanssin ajan yhteen painetut päät korostivat esityksen välittämien ajatusten runollista kauneutta. Kuva © Yosi Omori/Teatteri Takomo

Välillä esityksen hyvin fyysinen koreografia toi mieleen lasten peuhaamisen. Näyttämöllä oltiin ja tanssittiin yhtenä joukkona päällekkäin ja sylikkäin. Jokainen näistä kohtauksista, jotka huipentuivat Häkkisen ja Mustosen huikeaan duettoon, korostivat yhteisöllisyyttä. Elämän paradokseihin kuuluu se, että me voimme olla itse kukin täysin ainutlaatuisia yksilöitä vain yhteisön jäseninä.

Tämän todistamiseksi ei tarvitse kuin muistaa, että eristämistä muista ihmisistä käytetään tehokkaana rangaistuksena ja pitkittyessään tällainen eristäminen muuttuu äärimmäisen julmaksi henkiseksi kidutukseksi.

Teatteri Takomon verkkosivulla kerrotaan, että esitykselle on asetettu K16-ikäraja. Samalla varoitetaan, että esityksessä käytetään teatterisavua ja siinä on alastomuutta. Häkkien tanssi esityksessä ylävartalo paljaana ja Mustosen esiintymisasu koostui nilkkasukista ja paksupohjaisista lenkkitossuista.

Älypuhelimet ja niiden tehokkaat kamerat ovat tuoneet mukanaan uusia alastomuuteen liittyviä ja vaikeasti hallittavia riskejä. Itse ajattelen, että ainoa oikea ja kestävä perustelu alastomuudelle näyttämöllä on siinä, että sitä ei tarvitse perustella. Perustelut löytyvät itse esityksestä eikä niiden perustelujen olemassaoloa tarvinnut nyt edes pohtia.

Reilun tunnin mittaisen esityksen aiheena olivat elämä ja kuolema, nuo kaksi suurta arvoitusta. Noiden kahden arvoituksen, alun ja lopun, väliin mahtuu elämän voiman ja ilon, herkkyyden ja haavoittuvuuden kaikki variaatiot, mitä kuvitella saattaa. Meidän ruumiimme, elimistömme muodostama fyysinen todellisuus ja aivojemme tuottama psyykkinen todellisuus ovat saman mitalin kaksi eri puolta.

Esityksen kohtausten koreografian ilmaisuvoima ja kauneus perustui niiden taustalla olevien ajatusten syvyyteen ja voimaan. Doom & Bloom on teos, joka jää varmasti pysyvästi mieleen.

Tähän syvään päätyyn sukellettiin myös Hanna Ahdin ajatukset, jotka luettuina päättivät esityksen. Ehkä teatterin kannattaisi julkaista tämä teksti myös verkkosivuillaan esityksestä kertovan materiaalin joukossa. Nyt hienon tekstin kuuntelu vaati kuuluvuusongelmien takia hieman pinnistelyä.

Doom & Bloom

Teatteri Takomon ensi-ilta 23.5.2023

Kokonaisvastuu ja ohjaus: Hanna Ahti, Anna Maria Häkkinen, Maija Mustonen
Esitys ja koreografia: Hanna Ahti, Niina Hosiasluoma, Anna Maria Häkkinen, Maija Mustonen
Musiikki ja miekat: An Tul (Saana Pohjonen ja Helena Pulkkinen)
Valosuunnittelu: Jenni Pystynen
Teksti: Hanna Ahti
Ennakkokuva: Anastasiia Sviridenko
Tukijat: Arts Management Helsinki, Koneen säätiö, Taiteen edistämiskeskus, Suomen Benelux-instituutti, Kunstenwerkplaats Pianofabriek

Esitys kiertyi katsojan tajunnan ympärille kuin köynnöskasvin kärhi – Teatteri Telakan performanssissa ajatusten syvällisyys, esittämisen ilmaisuvoima ja ideaali kauneuden kokemisesta olivat yhtä – Näin tehdään merkityksellistä taidetta

Kärhi, osa 1: Kohtaaminen oli lumoavan kaunis performanssi, joka kohtaus kohtaukselta kiertyi kuin köynnöskasvin kärhi katsojan mielen ympärille. Kuvan kohtauksessa Vilhelmiina Sinervon sirkustaide antoi esteettisen hahmon meidän käsityksellemme elämän synnystä maapallolla. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Teatteri Telakan Kärhi osa 1: Kohtaaminen oli performanssia parhaimmillaan. Esityksen ensi-ilta oli koskettavan kaunis kokonaisuus. Tommi Silvennoisen, Vilhelmiina Sinervon ja Nadja Räikän teos oli yhdistelmä runoutta, sirkustaidetta ja esineimprovisaatiota. Näitä elementtejä yhdisti veistoksellisen hidas liike. Katsojan mielen näyttämöllä teos eteni kierros kierrokselta kohti ymmärryksen valoa kuin köynnöskasvin kärhi.

Syvyyttä muuten sanattomalle teokselle antoivat Reetta Pekkasen runot. Ääneen luetut runot olivat säkeitä Pekkasen Kalevi Jäntti -palkinnolla palkitusta kokoelmasta Kärhi. Näissä luetuissa runoissa Pekkanen yhdisteli mielikuvia meitä itse kutakin ympäröivän sosiaalisen mikrokosmoksen todellisuudesta ja maailmankaikkeuden muodostavan makrokosmoksen todellisuutta.

”Avaruudesta ei niin vain lähdetäkään minnekään pois.”

Pekkasen runoissa maailmankaikkeus on jäähtynyt koko ajan syntymästään asti. Termodynamiikan toisesta pääsäännöstä on kuitenkin olemassa ainakin yksi tunnettu poikkeus – me itse, maapallon biosfääri. Orgaaniset molekyylit voivat lisätä järjestystä auringonvalosta saatavan energian avulla.

Esityksessä fotosynteesi käynnistyi pyörivän tason päällä. Sen merkiksi Tommi Silvennoinen laittoi keskelle kattausta maljan, jossa vesi oli värjäytynyt vihreäksi. Kohtauksen alussa Nadja Räikkä ja Vilhelmiina Sinervo täyttivät lasisia maljoja vedellä, jonka he sitten värjäsivät siniseksi. Se kertoi ainakin minulle katsojana tarinan siitä, miten ilmakehä, sen sininen väri on vuosimiljardien kuluessa syntynyt. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Tästä elämän ja fotosynteesin synnystä esityksessä oli todella upeasti esineimprovisaation keinoin toteutettu osuus. Sinervo ja Räikkä kaatoivat pyörivällä alustalla oleviin lasimaljoihin ensi vettä ja sitten he värjäsivät tämän veden siniseksi. Aurinko nousi tämän alkumaailman taivaalle taskulapun kirkkaana valona. Lopulta Silvennoinen kantoi keskelle kattaus maljan, jossa vesi oli värjätty vihreäsi.

Kasvit olivat aloittaneet maapallon muokkaamisen avaruuden vihreäksi keitaaksi. Ilmakehän koostumus alkoi muuttua ja taivas sen yllä sai sinisen värinsä.

Valon lisäksi esityksessä, heti sen alussa korostui se toinen tärkeä elementti vesi. Maapallo kiertää aurinkoa niin kutsutulla elämänvyöhykkeellä, jossa vesi ei kaasuunnu välittömästi eikä jäädy kaikkialla pysyvästi. Tätä veden kiertokulkua Sinervo kuvasi taitavalla ja koskettavan kauniilla jongleerauksella ensin teekupin ja siten vedellä täytyn vadin kanssa.

Kotien tutut huonekasvit olivat hallitseva osa näyttämän esineistöä. Kukkapöydälle tai ikkunalaudalle nostetut ruukkukasvit tuovat varmasti lohtua monelle yksinäiselle. Ne symbolisoivat meidän kaipuutamme luontoon. Toisaalta ne myös korostivat sitä, miten vääristynyt meidän suhteemme luontoon voi olla. Yhdessä kohtauksessa Sinervo veti näyttämöllä perässään laskuvarjoa, jonka kuvun painoiksi ja jarruiksi oli kasattu ruukkukasveja.

Hyppy tuntemattomaan. Kohtauksessa, jossa Vilhelmiina Sinervo veti perässään kasveilla peitettyä lakuvarjon kupua, oli vahvaa symboliikkaa. Ihmiskunta on kuin jyrkänteeltä alas syöksyvä BASE-hyppääjä. Jos ilmastomuutoksen hidastamiseksi ja lopulta torjumiseksi tehdyt suunnitelmat ja toimet eivät onnistu, toista mahdollisuutta ei tule, varavarjoa ei ole. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Loisteliaasti toteutetun kohtauksen symboliikkaa oli helppo tulkita. Happi, jota me hengitämme, on peräisin vihreiden kasvien fotosynteesistä. Kysymys on herkästä tasopainotilasta, jota kutsutaan hiilikierroksi. Viimeksi kuluneiden kahden vuosisadan aikana ihmiskunta on alkanut järkyttää tätä herkkää tasapainoa polttamalla maaperään varastoitunutta fossiilista hiiltä kiihtyvällä vauhdilla. Ilmastomuutoksen seuraukset ovat jo nyt meidän jokaisen nähtävissä.

Me suhtaudumme kuitenkin edelleen tähän uhkaan kuin korkealta jyrkänteeltä alas syöksyvä BASE-hyppääjä, vaikka varavarjoa ei ole eikä toista mahdollisuutta tule, jos varjo ei aukea.

Me Teatteri Telakan katsojat saimme tutustu Sinervon taiturimaiseen sirkustaiteeseen jo vuosi sitten, kun Hedda Liukkalan laatimaan koreografiaan perustuva Life After sai ensi-iltansa. Myös nyt Sinervon huikea tanssi nuoralla kuului esityksen kohokohtiin.

Life After oli jälkikirjoitus ihmiskunnan historiaan. Kärhissä maailma vielä tasapainoili nuoralla Sinervon hahmossa. Toiveita herättävää hänen taitavassa akrobatiassaan oli kohtaus, jossa alussa selällään huojuvalla nuoralla tasapainoillut Sinervo punnersi itsensä seisomaan. Itse tulkitsin tätä huikeata akrobatiaa niin, että ihmiskunta voi vielä nousta lähes mahdottomasta sillasta taistelemaan olemassaolostaan. Sen jälkeen Sinervon kävely löysällä nuoralla osoitti kutenkin tehtävän vaikeuden. Jokainen askel kohti päämäärää johti yhä jyrkempään ylämäkeen.

Kärhi, osa 1: Kohtaaminen -esityksen nimi kertoo, että jakoa on luvassa. Teatteri Telakan verkkosivulla kerrotaan, että Kärhi, osa 2: Liikkeellelähtö järjestään Purkutalo Pinni47:ssä 7.6.-30.7.

Kärhi, osa 1: Kohtaaminen

Performanssi Teatteri Telakan näyttämöllä 12.5.2023

Suunnittelu ja toteutus: Tommi Silvennoinen, Vilhelmiina Sinervo, Nadja Räikkä

Runot: Reetta Pekkasen teoksesta Kärhi

Teknikot: Perttu Sinervo ja Jaani Leinonen

Esitysoperointi Perttu Sinervo

Tuotanto ja markkinointi: Maarja Kaasik, Heidi Vehmas, Havanna Salmela

Graafinen suunnittelu ja valokuvat: Petteri Aartolahti

Esityksessä soitettu musiikki: Django Reinhardt, Elvis Presley ja Max Richter

Musiikki kasvien äänistä Lauri Ainalan ja Kalle Hammin levyltä Immigrant Garden

Valeäiti ja jalkapuolen sohvan arvoitus – Ryhmäteatterin esityksessä purettiin äitiyden myyttejä – Viisivuotias bonuslapsi merkitsi suurta muutosta näytelmän Liisan elämässä

Santtu Karvosella oli näytelmässä neljä eri roolia. Kuvan kohtauksessa hän on uusperheen viisivuotias tytär Alanis. Robin Svartströmillä oli kaksi roolia. Kuvassa kohtauksessa hän näyttelee uusperheen kodin- ja lastenhoitoon osallistuvaa pehmoisää ja runoilijaa Eeroa. Pia Andersson näyttelee kuvassa uusperheen bonusäitiä Liisaa. Anderssonin sylissä oleva läppäri näytti pehmolelulta ja jalkapuoli sohva symbolisoi epäilemättä ydinperheen ja Liisan uusperheen eroa. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Valeäitien lavastus ja näyttämörekvisiitta yllättivät. Näytelmän kulisseja väritettiin valaistuksella värikartan makeimmilla sävyillä ja samat huomiovärit neonpinkistä neonvihreään toistuivat esiintymisasuissa ja arjen esineissä, jotka oli paisutettu valtavan kokoisiksi pehmoleluiksi. Näyttämöllä oli lasten piirrettyjen värien ja muotojen koko skaala Paavo Pesusienestä Kikattavaan Kakkiaiseen.

Näytelmän tematiikka käsitteli vanhemmuutta ja tässä tapauksessa uusperheessä elävän naisen suhdetta miehensä lapseen. Marja Rämön Länsiväylään kirjoittamassa haastattelussa näytelmän käsikirjoittaja Aino Pennanen kertoo, että näytelmä perustuu hänen omiin kokemuksiinsa elämästä uusperheessä.

Ryhmäteatterissa roolit tehdään pienellä porukalla. Roolihahmosta toiseen vaihdetaan lennossa ja komiikka perustuu hienoon näyttelijäntyöhön. Parhaimmillaan Ryhmäteatterin satiiriset ja karnevalistiset komediat ovat olleet toinen toistaan seuraavien bravuurien ilotulitusta. Valeäidissä Riikka Oksasen dramaturgia ja ohjaus noudatti näitä teatterin traditioita. Tosin nyt seesteisiä kohtauksia oli jo aiheenkin takia tavallista enemmän.

Tiistain näytös osoitti myös ainakin minulle, miten suuri merkitys näyttelijöiden ja yleisön välisellä vuorovaikutuksella on Ryhmäteatterin tavalla tehdyssä esityksessä. Tyyli on sukua stand up -komiikalle. Tiistain esityksessä meitä katsojia oli epätavallisen vähän emmekä ehkä muutenkaan olleet kovin hyvä yleisö.

Valeäidissä näytelmän Liisa (Pia Andersson) on muuttanut yhteen miesystävänsä Eeron (Robin Svartström) kanssa. Eerolla on edellisestä parisuhteestaan Saanan (Miro Lopperi) kanssa viisivuotias tytär Alanis (Santtu Karvonen). Näytelmän alussa Pennanen purkaa Liisan roolihahmon kautta sitä pahuuden stigmaa, joka on liittynyt äitipuoliin. Liisa ei koe olevansa äitipuoli, hän on bonusäiti.

Näytelmän Liisa on päättänyt olla hankkimatta omaa lasta. Miehen lapsen hänessä herättämät voimakkaat äidilliset tunteet tulevat pyytämättä ja yllätyksenä – bonuksena.

Kuvassa oikealla Miro Lopperi, jolla oli näytelmässä viisi eri roolia. Hän antoi muun muassa äänen ja liikkeet kahdella lapsia esittäneelle nukelle Terolle ja Jerelle. Kuvan kohtauksessa hän on Pipsa nimisen tytön äiti. Keskellä kuvassa kuusi roolia näytellyt Eeva Soivio Teron ja Jeren äitinä. Vasemmalla näytelmän Liisa Pia Andersson. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Omaehtoiseen lapsettomuuteen on varmasti monia syitä. Pennasen näytelmässä tuodaan korostetusti esiin yksi keskeisistä vapaaehtoisen lapsettomuuden syistä. Lapsiperheen arkea ja nykyisen työelämän vaatimuksia on vaikea sovitta yhteen. Näytelmän Liisa on pitkälle koulutettu nainen, joka hakee ja saa asiantuntijan töitä ohjelmointialalla toimivasta yrityksestä.

Raskaus ja äitiys on työnantajan kannalta kustannuksia aiheuttava riski, kun uutta työntekijää palkataan ja johtaa varmaan edelleen naisten syrjintään työelämässä. Näytelmässä tämä asetelma käännetään päälaelleen, kun Liisa kilpailee Niilon (Lopperi) kanssa perheen ajankäyttöä tehostavan Family Control -projektin johtajuudesta. Liisa valehtelee, että hänellä on neljä omaa lasta. Komedian farsimainen huipennus liittyi keinoihin, joilla Liisa hankki itselleen neljä lasta ja voitti tämän kilpailun.

Työelämän kuvaus oli Ryhmäteatterin tapaan satiirisen karua. Santtu Karvosen esittämä Cotrol Systemsin toimitusjohtaja Toimari oli usein nähty patriarkaalinen vakiohahmo. Lopperin puolustuspuhe itseään kehuvana Niilona oli yksi näytelmän bravuureista. Näyttelijät luovat hahmoja tarkkailemalla ja jäljittelemällä ihmisiä. Niilon roolihahmoa miettiessään Lopperin esikuvana on epäilemättä ollut Alexander Stubb.

Kiinnostavia olivat Pennasen havainnot siitä, miten lapsen, tässä tapauksessa bonuslapsen ilmestyminen perheeseen vaikutti Liisan ja hänen parhaan ystävänsä Heidin (Eeva Soivio) ystävyyteen. Liisalla ei ollut enää aikaa yhteisille harrastuksille ja kohtauksessa Heidi osoitti pettymystään ja sen synnyttämää vihamielisyyttä Liisaa ja myös lasta kohtaan.

Merkityksellisistä ystävyyssuhteista muodostunut verkosto on itse kullekin henkisen hyvinvoinnin ja pärjäämisen edellytys, tavallaan uusi suku. Lasten syntymällä voi olla dramaattisia vaikutuksia näihin suhteisiin ja tämän piirin ulkokehälle joutuminen voi olla hyvin traumaattinen kokemus.

Näytelmän Liisa, Eero ja Alanis asuivat Muksulassa, konservatiivisia arvoja suosivassa ylemmän keskiluokan pientaloidyllissä. Kaksi äitiä (Lopperi ja Soivio) pyytävät Liisaa allekirjoittamaan kansalaisaloitteen, jossa vaaditaan säätämään uusperheet kieltävä laki. Ydinperhettä ja avioeroa koskevat periaatteet ja luulot kärjistyvät, kun Liisa on ensimmäistä kertaa vierailulla Eeron vanhempien (Lopperi ja Soivio) luona.

Suomalaiset eivät ole varmasti koskaan olleet mitään edistyksellisten aatteiden esitaistelijoita. Toki voi olla, että konservatiiviset ajatukset esimerkiksi parisuhteiden osalta ovat voimistuneet. Kansainvälistyminen tarkoittaa myös sitä, että esimerkiksi Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeeltä meille rantautuu uusia ultrakonservatiivisia ajatuksia. Länsiväylän haastattelussa Pennanen kertoo bonusäiteyteen liittyneestä häpeästä. Näytelmän ydinperhekritiikin tarkoitus ja päämäärä jäivät silti hieman hämäriksi. Yksityinen ei muuttunut yleiseksi.

Sen sijaan Tiina Kaukasen, Fabian Nybergin, Jussi Kärkkäisen ja Ville Mäkelän luoma skenografian osui ja upposi. Bioloogisten sen paremmin kuin bonuslastenkaan osa ei ole Suomessa helppo. Yhä useampi heistä joutuu ainoana lapsena täyttämään vanhempien, bonusvanhempien ja isovanhempien vanhemmuutta ja isovanhemmuutta koskevat odotukset puhumattakaan vanhempien lapsettomista veljistä ja sisarista, tädeistä ja sedistä.

Ehkä lapsen pitää kasvaa henkisesti ja fyysisesti Santtu Karvosen kokoluokkaan jo viisivuotiaana selvitäkseen tästä.

En päässyt perille siitä, kenen käsialaa Valeäitien loistava käsiohjelma on. Siihen painetut Muksulan unelmakotien asukkaille suunnatut mainokset kertovat kirkkaiden värien ja lennokkaiden mainoslauseiden avulla, miten tehokkaasti lapset, äidinonni ja perheinstituutio on kaupallistettu.

Ryhmäteatterissa käydessään on tottunut siihen, että tupa on esityksissä täynnä katsomon viimeistä penkkiä myöten. Nyt ei niin ollut. Kysymys voi olla sattumasta, mutta se näytti silti huolestuttavalta.

Koronaepidemia oli meille hyvä muistutus siitä, miten tärkeä taidemuoto teatteri on. Me rakastamme sitä. Rajoitusten päätyttyä katsomot ovat olleet täynnä. Hintojen ja korkojen nopea nousu on kuitenkin nyt lyönyt ison loven monen teatterissakävijän henkilökohtaiseen kulttuuribudjettiin varsinkin kalliiden asuntojen ja suurten asuntolainojen Helsingissä. Koulutetuista ja hyvätuloisista nuorista aikuisista on tullut kuin taikaiskusta koulutettuja ja lujasti tienaavia köyhiä.

Valeäidit

Ryhmäteatterin esitys 28.3.2023

Käsikirjoitus: Aino Pennanen

Ohjaus: Riikka Oksanen

Käsikirjoituksen tekstidramaturgi: Riikka Oksanen

Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen

Lavastussuunnittelu: Fabian Nyberg

äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Valosuunnittelu: Ville Mäkelä

Rooleissa: Pia Andersson, Robin Svartström, Santtu Karvonen, Eeva Soivio, Miro Lopperi

DOOMBAG oli rohkea, koskettava ja herkkyydessään terävänäköinen performanssi – Maailman onnellisin kansa asuu tavarataivaassa ja helvetissä – Mikä saa meidät kiintymään turhiin tavaroihin?

DOOMBANG (saatan tarvita tätä vielä) on taiteilijakollektiivin luoma hieno performanssi, joka kuvaa taiteen keinoin terävästi sitä henkistä todellisuutta, jonka keskellä me elämme. Näyttämöllä performanssissa esiintyivät Anna Kankila ja Ronja Louhivuori. Kuva © Iida-Liina Linnea.

Performanssi on parhaimmillaan hyvin ilmaisuvoimaista taidetta. Anna Kankilan, Ronja Louhivuoren ja Ville Väisäsen DOOMBAG (saatan tarvita tätä vielä) -esityksessä kaikki tämän taidelajin elementit olivat kohdallaan. Siinä yhdistyivät eletystä elämästä syntynyt sanomisen tarve, luovuus, yhteisöllisyys ja spontaanisuus. Esitys analysoi ja kommentoi meitä yksilöinä ja yhteisöinä ympäröivää todellisuutta herkkyydellä ja tarkkanäköisyydellä, johon vain aito taide pystyy. Kaiken huipuksi esitys oli vielä maustettu elämänmyönteisellä huumorilla.

DOOMBAG kertoi tekijöiden monimutkaisesta suhteesta esineisiin. Miksi niitä kertyy koko ajan lisää ja miksi täysin turhistakin esineistä on niin vaikea luopua? Samat kysymykset meistä varmasti jokainen on joutunut tekemään itselleen tämän tästä, vaikka olisi kuinka vannoutunut konmari ja kannattaisi selkeyttä ja yksinkertaisuutta omassa huushollissaan.

Esineiden paljouteen törmää väistämättä ainakin siinä vaiheessa, kun pitää muuttaa. Louhivuori kertoi esityksessä joutuneensa muuttamaan aikuisena jo kahdeksan kertaa eli keskimäärin vähintään kerran vuodessa, lapsena vielä useammin. Kankilan mukaan hänellä seuraava muutto on pian edessä, kun hänen ja neljän muun ihmisen yhteisöltä menee yhdessä vuokrattu kimppa-asunto alta.

Esityksen alussa Kankila, Louhivuori ja Väisänen kantoivat näyttämölle seitsemän kauppakassia, joiden kätköistä kaivettiin esille työryhmän jäsenten koteihin ajan myötä kertyneitä esineitä. Esityksen hidasrytminen alku teki näkyväksi performanssin juuret kuvataiteessa. Kankila ja Louhivuori asettelivat hyvin hitain liikkein kuin elävät patsaat kasseista kaivamiaan esineitä järjestykseen lattialla.

Sen jälkeen alkoivat kutsut meille vieraille. Tai pikemminkin kyse taisi olla muuttotalkoista, koska kuppeja, mukeja tai lautasia ei tahtonut löytyä mistään, koska suurin osa tavaroista oli yhä purkamatta.

Kutsuja seurasi riehakas kapina tavaroiden hirmuvaltaa vastaa. Kankila ja Louhivuori kaatoivat kasseista tavaroita päälleen ja suorastaan kylpivät tavarakaaoksen synnyttämässä tavarameressä.

Tämän ryöpsähdyksen jälkeen meistä katsojista tehtiin jälleen tämän taiteilijakollektiivin jäseniä. Halukkaat kutsuttiin näyttämölle purkamaan tätä kaaosta, lajitelemaan tavaroita ja pakkaamaan niitä kasseihin uutta muuttoa varte.

Vastaus kysymykseen, miksi me kiinnymme tavaroihin, alkoi tässä vaiheessa hahmottua. Kankila ja Louhivuori kertoivat joidenkin tavaroiden osalta, millaisia muistoja niihin liittyi. Nämä muistot kertovat yleensä elämän onnellisista hetkistä ja tavarat luovat olemassaolollaan meidän ympärillemme eräänlaisen turvallisuuden kehän. Tämä tavaroiden kehä pytytettiin näyttämölle myös ihan konkreettisesti.

Esitystä varten tekijät ovat haastatelleet neljää pitkän elämänkokemuksen omaava naista, joista kukin asuu ja elää omanlaisessa tavarataivaassa. Videoiduissa haastatteluissa korostui se, miten tavaroiden paljous antaa tunteen turvallisuudesta. Vanhin haastateltavista kertoi salaisesta toiveestaan tulla jopa haudatuksi omistamassaan muhkeassa rautasängyssä. Vaikka rouva esitti toiveensa huumorimielessä, se teki selväksi, että tavarat ovat meille uusi kirkko, vahvin turva myös kuolemanpelkoa vastaan.

Tekijöiden kysymys kuului, miksi me kiinnymme esineisiin? Myös vastauksia saatiin. Esineisiin liittyy muistoja eletystä elämästä. Ne antavat tunteen turvallisuudesta. Toisaalta rakkautemme esineisiin voi muuttua myös tuhovaksi pakko-oireeksi ja kaman hamstraaminen karkaa käsistä. Turhat tavarat hautaavat meidät ainakin henkisessä mielessä alleen. Kuva © iida-Liina Linnea.

Nämä muurit voivat myös sortua. Näin kävi myös esityksessä, jossa Louhivuori kirjaimellisesti katosi päälle vyöryvien tavaroiden alle. Pahimmillaan rakkautemme esineitä kohtaan voi muuttua kaiken muun alleen tukahduttavaksi pakko-oireeksi. Kun reppu on liian täynnä, omistamisen tuottama nautinto muuttuu henkisten kaltereiden ympäröimäksi vankilaksi.

Tekijät olivat ottaneet esitykseen mukaan performanssitaiteelle tyypillistä alastomuutta. Kankila luopui rakkauden nimissä esineestä toisensa jälkeen ja lopulta päällään olleista vaatteista. Alastomuudessa näkyvät performanssin juuret kuvataiteessa. Tässä tapauksessa alastomuus oli todella hyvin perusteltua. Vaikka meidän kehomme on ainetta, koostuu miljardeista atomeista, se on kuitenkin perustavalla tavalla aivan jotakin muuta kuin vaatteet, joilla peitämme vartalomme ja tavarat, joilla ympäröimme itsemme.

Esitys päättyi hurjaan huutokauppaan, jossa Kankila toimi meklarina ja Dart Vader kypärällä päänsä peittänyt Louhivuori hänen avustajanaan. Tässä vaiheessa tekijät myös veivät esityksen huumorin varjolla tasolle, jossa tekijöiden henkilökohtaista rohkeutta, avoimuutta ja herkkyyttä saattoi vain ihailla. Tätä varten taide on!

Performanssi on syntynyt kuvataiteen piirissä. Teatteriin se linkittyy siinä, että vuorovaikutus perustuu voimakkaaseen läsnäoloon, esittämiseen ja yhteisöllisyyteen. Performanssissa ei yleensä käytetä teatterin piirissä vuosisatojen kuluessa vakiintuneita traditioita ja käytäntöjä organisoida yhteisön toiminta esitykseksi.

Alussa mainittu spontaanisuus ei tarkoita sitä, etteivät Kankila, Louhivuori ja Väisänen olisi käyttäneet työryhmineen paljon aikaa ja vaivaa esityksen suunnitteluun, valmisteluun ja toteutukseen. Esityksen luoneeseen työryhmään ovat esiintyjien lisäksi kuuluneet Perttu Sinervo, Rasmus Paananen, Maarja Kaasik, Heidi Vehmas, Hanna Salmela, Petteri Aartolahti, Sarianne Tursas, Aleks Talve ja Iida-Liina Linnea. Tekijöiden nimilista ja käsiohjelmassa nimeltä mainiten jaetut kiitokset yli 20 katsojan koeyleisölle kertovat paljon performanssin yhteisöllisestä luoteesta.

Teatteri Telkan Telaka Open Border -festivaali lokakuussa toi pirkanmaalaisen yleisön nähtäväksi hienoja performansseja muun muassa Virosta. DOOMBANG on jatkoa tälle ansiokkaalle tarjonnalle. Ohjelmistopolitiikallaan Teatteri Telakka tekee hienoa kulttuurityötä antaessaan meille mahdollisuuden laajentaa omaa käsitystämme esittävän taiteen tarjoamista mahdollisuuksista ja kokea suuria elämyksiä.

DOOMBAG (saatan tarvita tätä vielä)

Performanssi-esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 25.3.2023

Esiintyjät: Anna Kankila, Ronja Louhivuori

Ääni- ja valo-ohjaus: Ville Väisänen

Muu työryhmä: Perttu Sinervo, Rasmus Paananen, Maarja Kaasik, Heidi Vehmas, Havanna Salmela, Petteri Aartolahti, Sarianne Tursas, Aleks Talve, Linda-Liina Linnea

Videoiden haastatellut: Tiina Kankila, Sirkka Launokoski, Jänis Louhivuori, Päivi Väisänen