Teatteri Avoimien Ovien La Strada oli koskettavan kaunis taideteos – Hanna Kirjavaisen sovitus avasi oivaltavan näkökulman Fellinin mestariteokseen – Kolme hienoa roolityötä, kolme erilaista näkemystä taiteesta ja sen tekijöistä

Teatteri Avoimien Ovien La Stradan näyttämökuvat olivat kauniita ja ilmaisevia. Joona Petterssonin videolavastus toi näyttämölle tarinan keskeiset visuaaliset symbolit ja tietarinalle tyypillisen illuusion liikkeestä. Kuvassa Ilkka Heiskanen, näytelmän voimamies Zampano, Ella Pyhältö, näytelmän Gelsomina ja Satu Lankinen, joka kuvassa on sirkustirehtööri Il Signor Giraffanan roolissa. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Avoimet Ovat

Teatteri Avoimien Ovien La Strada on koskettavan kaunis taideteos. Näytelmän sovittanut ja ohjannut Hanna Kirjavainen on tavoittanut työryhmineen jotakin oleellista Federico Fellinin maailmankuulun elokuvan maailmasta. Omat mielikuvat tuosta taianomaisesta road moviesta heräsivät teatterin katsomossa henkiin värikkäänä kollaasina. Kaikki teatterin taiteelliset osaamisalueet sulautuivat näytelmän ensi-illassa puhuttelevaksi kokonaisuudeksi.

Avoimien Ovien pienessä salissa pääsi lähelle näyttelijöitä ja sai nauttia näyttelijäntyön hienoista nyansseista. Gelsominan rooli teki Fellinin vaimosta Guilietta Masinasta maailmantähden. Teatteri on läsnäolon taidetta ja Ella Pyhältö näytti meille, miten ilmaisuvoimainen esittämisen tapa klovneria voi olla taiturin tekemänä. Näin Kirjavaisen sovituksessa Gelsominan rooli tarinassa vain korostui.

Tarinan Gelsomina on tyttö, jonka mielen kehitys on jäänyt lapsen tasolle. Jo Fellini kuvasi tällaisen lapsiaikuisen näennäisesti vähäilmeistä mutta sisäisesti rikasta maailmaa satuttavasti. Ei siis ole sattuma, että Tampereella toimiva kehitysvammaiset teatteri on ottanut itselleen nimen La Strada.

Ilkka Heiskanen ei ole olemukseltaan Anthony Quinnin kaltainen lihaskimppu. Eikä se haitannut. Heiskanen loihti Zampanon hahmoon syvältä kouraisevaa traagisuutta. Näytelmän Zampano oli paitsi härski ja julma hyväksikäyttäjä myös mies, joka halusi ansaita toimeentulonsa, koska se oli hänen oikeutensa.

Tarinan tragikoomisen muskelimiehen hahmon ei periaatteessa pitäisi herättää mitään myötätuntoa. Läsnäoloon ja välittömään vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa roolihahmon pahuus ei pelkisty yksiulotteiseksi hirviöksi, vaan pahnantekijä on edelleen ihminen. Tarinassa Zampano itkee meren rannalla saatuaan kuulla Gelsominan kuolemasta. Heiskasen hieno tulkinta teki tarinan traagisesta päätöksestä hyvin uskottavan.

Kirjavaisen todellinen löytö on Roman Tinovskyi-Hibalov tarinan Il Matton roolissa. Ukrainalaistaustainen Tino työskentelee muun muassa opettajana Helsingin tanssiopistossa ja hänen breikkauksensa, upea katutanssi toi esitykseen dynaamisuutta. Varmasti jokainen meistä katsojista myös rekisteröi sen, miten voimakas ja valloittava lavakarisma miehellä on. Tinon roolihahmossa henkilöity Fellinin tarinan positiivinen lähestymiskulma. Kaikella on tarkoituksensa ja taiteen yhteisöllistä luonnetta kuvaavan toteamuksen: ”Gelsomina! Me olemme perhe.”

Kolme erilaista roolihahmoa, kolme näkökulmaa taiteeseen ja taiteen tekijöihin. La Stradaa ei turhaan pidetä yhtenä kaikkien aikojen vaikuttavimmista elokuvista, kuten Amerikan elokuvainstituutti elokuvaa luonnehtii.

No ehkä neljännen näkökulman taiteeseen ja sen tekijöihin toi roolihahmo La Suorina, nunna, jonka luostari muutti kahden vuoden välein uuteen paikkaan, jotta luostarin asukkaat eivät liikaa kiintyisi ja kotiutuisi maallisiin asioihin.  

Il Matton roolin näytelleen Roman ”Tino” Hibalovan huikea breikkaus antoi esitykselle dynaamisuutta ja vertautui hyvin elekuvan ”Hullun” taiturointiin trapetsilla. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Avoimet Ovat

Nino Rotin La Stradaa varten säveltämä musiikki on saavuttanut klassikon aseman. Avoimien Ovien esityksessä Satu Lankinen osoitti, että myös haitari sopii hyvin instrumentiksi sen esittämisessä siinä missä trumpettikin. Lankisen soittamat katkelmat sopivat näytelmän kokonaisuuteen ja toivat siihen lisää elämänmakua. Lankinen myös näytteli tarina sivuroolit sirkustirehtööristä nunnaan.

La Stradan ylös pano oli sanalla sanottuna upea. Näytelmän visuaalisuuden keskiössä olivat esityksen projisoinnit suunnitelleen Joona Petterssonin videot, jotka heijastettiin näyttämön koko takaosan peittäneelle kankaalle. Petterssonin projisoinnit ja Pyhältön mimiikka kuvasivat yhdessä Gelsominan sisäistä haavemaailmaa todella koskettavalla tavalla. Videot myös loivat tietarinalle oleellisen illuusion liikkeestä ja kiinnittivät kuvien avulla Fellinin elokuvan surrealismin siihen fyysiseen maailmaan, jossa tarinan ryysyköyhälistöä edustaneet roolihenkilöt elivät.

Palava kaatopaikka, tämän maailman rutiköyhien ainoa pysyvä asuinsija, oli Petterssonin kuvastossa voimakas symboli.

Hienoa esteettistä kokonaisuutta täydensivät Juha Tuiskun ja Lankisen äänisuunnittelu ja Jere Kolehmaisen valosuunnittelu.     

Avoimien Ovien verkkosivulla La Strada on lämminhenkinen tarina kiertävistä sirkuslaisista. Toteutus puoltaa teoksen kauneuden kautta tällaista luonnehdintaa.

Reaalimaailman tasolla Fellinin, Tullio Pinellin ja Ennio Flaianon kirjoittama käsikirjoitus on raaka tarina.  Zampano on väkivaltainen hyväksikäyttäjä. Kun hänen edellisen avustajansa Rosan kohdalla kiertävän elämäntavan riskit ovat toteutuneet ja tyttö on kuollut joko tapaturmaisesti, päihteisiin tai tautiin, Zampano ostaa Rosan äidiltä Rosan nuoremman sisaren Gelsominan uudeksi apulaisekseen.

Kognitiivisesti heikkolahjainen Gelsomina joutuu Zampanon hoivissa asemaan, jossa ei ole kysymys työsuhteesta tai edes oppisopimuksesta, vaan pikemminkin orjuudesta. Suhteeseen liittyvän seksuaalisen hyväksikäytön Fellini ja myös Kirjavainen jättävät onneksi katsojan arvailujen varaan. Gelsomina menee naimisiin vastentahtoisesti Zampanon kanssa, kun heidän suhteensa on estänyt häntä liittymästä yhteisön turvaa tarjoavaan sirkukseen ja Zampano on tappelussa surmannut Gelsominalle henkistä tukea antaneen La Matton. Lopulta Tukholman syndroomasta kärsinyt Gelsomina kuolee yksinäisyydessä vakavan PTSD-häiriön aiheuttamaan psyykkiseen stressiin.

No tietenkin 1950-luvun sodasta toipuva Italia oli eri maailma kuin jossa me elämme nyt. Vanhoista elokuva-arvosteluista näkee, ettei kukaan tuolloin edes meillä Suomessa kiinnittänyt huomiota elokuvan väkivaltasisuuteen. Lasten ja naisten lyömistä ja pakottamista väkivallan avulla pidettiin kai arjen itsestään selvyytenä.

Eikä Fellinin ja kumppaneiden tarinaa näin pidä lukea. La Strada merkitsi Fellinin lopullista irtisanoutumista neorealismista, jos hän koskaan oikeastaan oli edes ollut tämän tyylilajin tekijä. Fellini ei halunnut kuvata elämän raadollisuutta, vaan hän etsi inhimillistä kauneutta. Jo Fellinin esikoisohjaus, hänen yhdessä Albertto Lattuadan kanssa ohjaama Varieteen valot kertoi kiertävistä varieteetaiteilijoista.   

La Strada

Suomenkielisen näyttämösovituksen kantaesitys Teatteri Avoimien Ovien näyttämöllä 11.9.2023

Näyttämösovitus perustuu Federico Fellinin, Tullio Pinellin ja Ennio Flaianon elokuvakäsikirjoitukseen La Strada.

Sovitus ja ohjaus: Hanna Kirjavainen

Rooleissa: Ilkka Heiskanen, Ella Pyhältö, Roman ”Tino” Hibalov

Muusikko: Satu Lankinen

Videolavastus: Joona Pettersson

Äänisuunnittelu: Juha Tuisku, Satu Lankinen

Valosuunnittelu: Jere Kolehmainen

Puvustus: Anne Svensk

Talvisodan tekijät haluavat olla myrkky ja lääke aikamme patologiseen yksituumaisuuteen – Teatteri Avoimien Ovien esitys oli tarkoituksella provosoiva hätähuuto ajattelun ja sanomisen vapauden puolesta

Talvisodan toisella jaksolla näytelmän Ari-Pekka Lahti (Ella Pyhältö) ja Hanna Kirjavainen (Anna-Leena Sipilä) seurasivat kuvan kohtauksessa vuoden 2009 lukudraamasta Moskovan Teart.doc-teatteriin tehtyä esitystä. Suomalaisten kirjoittamat kohtaukset oli esityksestä jätetty lähes kokonaan pois. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Avoimet Ovet

Helsinkiläisen Teatteri Avoimien Ovien Talvisodan muoto yllätti. Näytelmä oli komedia, jossa sodan traagisia hahmoja tyypiteltiin kuin Ryhmäteatterissa hulvattomimmissa esityksissä ikään. Itseironinen lähestymistapa kuvasi hyvin sitä ristiriitoja täynnä olevaa mielenmaisemaa, jonka keskellä näytelmän suomalaiset, venäläiset ja ukrainalaiset käsikirjoittajat parhaillaan elävät.

Tähän tunteeseen oli helppo samaistua. Toisen maailmansodan kauhut pintaan nostanut Venäjän raaka hyökkäyssota on aiheuttanut meissä tunnemyrskyn, jossa vellovat voimakkaat pelon ja vihan tunteet. Varmasti jokainen ajatteleva ihminen käy sisimmässään samaa tragikoomista kamppailua kuin näytelmän tekijät. Meidät on jälleen pakotettu elämään maailmassa, jossa on pakko valita puolensa.

Kokoavia tekijöitä tässä tavattoman moneen suuntaan avautuvassa näytelmässä olivat Hanna Kirjavaisen ohjaus ja ennen kaikkea Kati Outisen, Ella Pyhältön ja Anna-Leena Sipilän todella taitava näyttelijäntyö. Tällaista tekemistä saattoi vain ihailla. Näyttelijäntyön osalta vaadittiin lähes mahdottomia ensemblen näytelmälle asettamien tavoitteiden saavuttamiseksi.

Naurulla sodalle on keskeinen sija sodanvastaisen taiteen kaanonissa. Näytelmän talvisodassa Outisen näyttelemä suomalainen tarkka-ampuja, venäläisittäin tikka, kiipeää puuhun sukset jalassa. Komissaarin roolin, jossa kommunistisen puolueen poliittinen upseeri yritti selittää rivimiehille, miksi keskellä talvista korpea soditaan, hän veti karvat korvilla hurjan liioittelun kautta. Kahden sotilaan traagisessa kohtaamisessa venäläisen sotilaan kuolinkamppailu nostettiin tasolle, johon yleensä esittävässä taiteessa ovat päässeet vain oopperan suuret diivat. Veri punasi hangen housunkauluksen alta kaivettujen punaisten kaulaliinojen muodossa.

Näytelmän tekijät ovat selvästi halunneet provosoida. Taitavat tekijät löytävät komedian työkalupakista teräviä työkaluja, mutta itse tulkitsin näkemääni niin, että kriittisen tarkastelun kohteena ovat olleet myös ne ajatusrakennelmat ja toiveet, joihin tekijät itse ja me kaikki olemme uskoneet ja luottaneet vielä reilut kymmenen vuotta sitten.

Näytelmän ytimessä oli kysymys ajattelun ja sanomisen vapaudesta. Sekä tieteen että taiteen tekijöitä vaaditaan valitsemaan puolensa. Jopa sotatieteen tutkija Ilmari Käihkö on törmännyt näihin rajoihin. Ylen verkkosivujen kolumnissaan hän muistuttaa, että tutkijoiden sanavapaus on jo nyt laitettu kyseenalaiseksi. Taiteen kohdalla gallerian päätös perua jo sovittu Kai Stenvallin Putin-aiheisten maalausten näyttely lienee tuorein tapaus.

Viha, pelko ja omasta voimattomuuden tunteesta johtuva turhautuminen ohjaavat nyt meidän käyttäytymistämme ja päätöksentekoamme.

Otaksun, että Teatteri Avoimien Ovien ja Lahden kaupunginteatterin yhdessä tuottama Talvisota on tehty testaamaan näitä rajoja teatteritaiteen kontekstissa. Tästä kertoo ainakin Kirjavaisen käsiohjelmaan kirjoittamat ohjaajan saatesanat.

Näytelmän skenografia oli puhuttelevan kaunis ja täynnä merkityksiä. Kolmesta eri näkökulmasta kerrottujen tarinoiden langat sitoivat kolmen näytelmän roolit esittäneen näyttelijän kädet ajanpyörään. Kuvassa edessä Ella Pyhältö ja selin Kati Outinen ja Anna-Leena Sipilä. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Avoimet Ovet

Näytelmän juuret ovat produktiossa, jossa suomalaisten, venäläisten ja ukrainalaisten näytelmäkirjailijoiden muodostamien työpajojen osanottajat kirjoittivat talvisodasta lukudraamaa vuoden 2009 Baltic Circle -festivaalille. Talvisodan ensimmäiseen jaksoon on otettu kohtauksia tuosta alun perin draamaksi kirjoitetusta pasifistisesta performanssista.

Uutta Talvisotaa ovat käsikirjoittaneet suomalaiset Hanna Kirjavainen, ja Ari-Pekka Lahti, ukrainalainen Oleg Mihailov sekä venäläiset Mikhail Durnenkov ja Evgenii Kazachkov. Näytelmän toisessa osiossa kuvataan muun muassa vuoden 2009 lukudraaman syntyä ja suomalaisten kirjoittajien tuntoja.

Varsinkin toisessa osiossa oli mukana paljon taiteen sisäistä puhetta, joka avautuisi helpommin ulkopuoliselle, jos näitä tarinoita olisi avattu hieman enemmän myös käsiohjelmassa. Vuoden 2009 lukudraamaa kirjoitettiin työpajoissa, joihin osallistuivat suomalaiset Kirjavainen, Ari-Pekka Lahti ja Ulla Raitio, venäläiset Mikhail Durnenkov ja Evgeni Kazachkov ja ukrainalainen Maksym Kurochkin.

Osa työpajojen kirjoittajista on otettu mukaan roolihenkilöinä uuteen Talvisotaan. Yhteisen näkemyksen löytäminen ei ollut tuolloin reilut kymmenen vuotta sitten helppoa. Näytelmän Ari-Pekka Lahti kertoi, miten vuoropuhelu näytelmän Maksym Kurochkinin kanssa oli edetä käsirysyn asteelle. Asevelvollisuutensa siviilipalveluna suorittanut näytelmän Lahti halusi jopa vetää näytelmän Kurochkinia turpaan, vaikka hänen piti samalla tunnustaa, ettei oikein tiennyt, miten se tehdään ja onko hänestä kenenkään lyöjäksi.

Lahdelle talvisota oli Suomen kansaa yhdistänyt suuri draama ja trauman aihe. Hänellä oli myös omakohtaisia muistoja isoisästään, joka hevosmiehenä haki ruumiita öisin rintamalinjojen väliseltä ei kenenkään maalta. Kurochkinille talvisota oli vain yksi paikallinen konflikti ja rajakahakka Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton paikallisten sotien historiassa. Yksimielisiä he ovat olleet ehkä siitä, että Ukrainan Zhytomyrin alueelta koottu puna-armeijan 44. divisioona maksoi hirveän hinnan tästä rajakahakasta lähtiessään noin kuvainnollisesti sanottuna torvet soiden paraatimarssille kohti Oulua.  

Sama näkemyksien ristiriita toistui näytelmässä, kun siinä näytelmän Lehto ja Kirjavainen olivat katsomassa vuoden 2009 lukudraamasta ”Pelottomassa teatterissa” tehtyä sovitusta Moskovassa. Lehdon ja Kirjavaisen kirjoittamat kohtaukset oli jätetty esityksestä pois.

Myös toisen jakson roolihenkilöt olivat voimakkaasti tyypiteltyjä ensimmäisen jakson sotasankarien tapaan. Kriittiselle alueelle esitys siirtyi, kun siirryttiin ajassa parhaillaan riehuvaan sotaan Ukrainassa. Yksi vuoden 2009 lukudraaman kirjoittajista puolustaa nyt rintamalla taistelijana ukrainalaisia ja Ukrainan itsenäisyyttä. Outisen näyttelemästä roolihahmosta oli tehty muskelipuvun avulla populaarikulttuurista tuttu koominen Rambo-hahmo.

Ukrainalaiset ovat itse verranneet omaa eloonjäämistaisteluaan Suomen talvisotaan. Tässä Rambo-kohtauksessa näytelmän tekijöiden pyrkimys provokaatioon ja näytelmän intensiteetti saavutti oikeaoppisesti maksiminsa. Veikkaan, että tekijät saavat jatkossa kuraa niskaansa kaikista mahdollisista tuuteista, jos näytelmästä syntyy kunnon kulttuurikeskustelu. Sosiaalisessa mediassa moisia ”putinisteja” odottaa lynkkaustuomio.

Kuvan kohtauksessa Kati Outisen näyttelemä politrukki yrittää selittää Anna-Leena Sipilän näyttelemälle puna-armeijan rivimiehelle, mistä keskellä jäistä korpea käytävässä sodassa on kyse. Tyylikeinona kohtauksessa käytettiin todella rankaa liioittelua. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Avoimet Ovet

En tunnistanut Juha Tuiskun näytelmän äänitaustakasi valitsemaa musiikkia. Otaksun, että se oli kirkkomusiikkia. Kirkas sopraano sai sydänalan väreilemään ja uskon, että laulun aiheena oli passio – kärsimys. Kontrasti näytelmän kohtausten komiikan ja taustamusiikin aikaansaaman tunnetilan välillä oli voimakas.  

Visuaalisesti Talvisota haastoi katsojan jo ennen kuin näytelmä ehti alkaa. Tinde Lappalaisen, Jere Kolehmaisen, Juha Tuiskun ja kumppaneiden esitystä varten luoma skenografia oli poikkeuksellisen vaikuttava. Tässä lavastuksessa näytelmässä tarinoiden langat olivat esillä ihan konkreettisesti.

Talvisotaa kuvatiin näytelmässä kolmesta eri näkökulmasta, joihin näytelmän toinen nimi Talvisota – yksi sota, kolme tarinaa viittaa. Näyttämöllä näistä tarinoista muodostui ihan konkreettisestikin tiheäsilmäisiä verkkoja ja näin miljardien ihmisten kansoittama maailma toimii. Me olemme kukin osa tätä tarinoiden kudelmaa ja siksi on niin vaikea poiketa oman yhteisömme kollektiivisesta tarinasta.

Ihmiskunnan kanonisoitu historia on loputon kertomus toinen toistaa kauheammista sodista. Se on päättymätön tarina alati jatkuvasta vihan ja koston kierteestä. Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Sipilä katkaisi symbolisena eleenä yhden näistä tarinoiden langoista.

Kirjavaisen käsiohjelmaan painettu ohjaajan sana on tekijöiden puolustuspuhe. Kirjavaisen mukaan demokratia on jatkuvan kehityksen tilassa ja tarvitsee valpasta hoivaa ja huolenpitoa. Tähän huolenpitoon tarvitaan jatkuvasti uutta tietoa yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolelta.

Taiteen tehtävänä on Kirjavaisen mukaan hankkia tällaista tietoa. Sen tehtävänä on olla samanaikaisesti sekä myrkky että lääke. Anttikin Kreikan yhteiskuntaluokka farmakon kuvaa taiteilijoiden asemaa ja tehtävää myös tämän päivän yhteiskunnassa. He olivat eräänlainen varanto turhakkeita, orjia ja sotavankeja, joita tarvittaessa käytettiin rituaaleissa ihmisuhreina.

 ”Taide voi mielikuvitella järjestäytyneen yhteiskunnan eli puutarhan ulkopuolelle. Talvisota-esityksen taiteilijat tekivät tuon matkan. He ovat yhteiskuntamme farmakonit, joiden tehtävänä on estää yksituumaisuutta. Tehtävämme on olla samaan aikaan sekä lääke että myrkky”, Kirjavainen kirjoittaa.

Kirjavainen muistuttaa natsien sotarikoksia ja sotarikollisia analyyttisesti tutkineen Hannah Arendtin havainnoista. Totalitarismi syntyy mielikuvituksen puutteesta. Väkivallalla on taipumus arkipäiväistyä. Tiedotusvälineiden tapa uutisoida Ukrainan sotaa 24 tuntia vuorokaudessa on journalismia. Vaara piilee siinä, että me olemme alkaneet seurata näistä kauheuksista kertovia uutisia kuin urheilukilpailuja.   

Arendt tuli maailmankuuluksi hänen Adolf Aichmannin oikeudenkäynnistä kirjoittamastaan analyysistä. Talvisota-näytelmän tematiikka kiteytyy Arendtin omassa kohtalossa. Hänen omat ystävänsä ja koko Yhdysvaltojen juutalaisyhteisö tuomitsi ja hylkäsi hänet väitettyjen natsisympatioiden takia.

Talvisota

Teatteri Avoimien Ovien ennakkonäytös 7.3.2023

Näytelmäkirjailijat: Hanna Kirjavainen, Ari-Pekka Lahti, Oleg Mihailov, Mikhail Durnenkov, Evgenii Kazachkov

Ohjaus: Hanna Kirjavainen

Dramatisointi: Iida Koro

Käännökset suomi-venäjä-suomi: Anna Sidorova

Käännökset venäjä-ukraina: Kostiantyn Solovienko

Skenografia: Tinde Lappalainen

Äänisuunnittelu: Juha Tuisku

Valosuunnittelu: Jere Kolehmainen

Videosuunnittelu ja -toteutus: Ilari Kallinen ja Tinde Lappalainen

Pukujen toteutus: Helena Parikka

Talvisodan ensi-ilta näyteltiin 8.3.2023. Näytelmän on Teatteri Avoimien Ovien ja Lahden kaupunginteatterin yhteistuotanto.

Esitystä ovat tukeneet Alfred Kordelinin säätiö, Uuden klassikot -rahasto ja OKM:n rahoittama ja TINFON koordinoima TAKO-teatterihanke.   

 

Lahden kaupunginteatterin näytelmä vaietusta kansanmurhasta herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia – mutta niin pitääkin olla.

Ohjaaja Hanna Kirjavainen hallitsee hienosti työryhmineen Lahden kaupunginteatterin suuren näyttämön teatteritilan. NKDV:n sellin klaustrofobinen kauhu saatiin aikaan valojen ja suuren esiripun avulla. Kuvassa Aarre Reijula, Mikko Pörhölä, Tomi Enbuska, Aleksi Liikanen, Marko Nurmi, Sakari Bister, Raimo Hauta-aho. Kuva Lahden kaupunginteatteri/Lauri Rotko

Lahden kaupunginteatterin kantaesitys Antti Tuurin romaanin pohjalta tehdystä näytelmästä Ikitie palkitsee katsojansa todella vaikuttavilla näyttämökuvilla. Sovituksen ja ohjauksen tehnyt Hanna Kirjavainen pyrkii kuvaamaan kansanmurhan todellisuutta myyttien kautta. Näytelmän Jussi Ketola on Kristus-hahmo, joka puhuu teosofi Yrjö Kallisen suulla. Kirjavaisen valitsema näkökulma tarinaan haastaa katsojan ajattelemaan.

Kirjailija Antti Tuurin romaanin Ikitie tarina on julma – ja tosi.

Tuhansia suomalaisia tapettiin Neuvostoliitossa 30-luvulla Josif Stalinin terrorin aikana.

Surmansa sai myös suurin osa uutta sosialistista ihanneyhteiskuntaa Neuvostoliittoon rakentamaan tulleista amerikansuomalaisista. Näille noin 6500 Yhdysvalloista ja Kanadasta Neuvosto-Karjalaan muuttaneiden siirtolaisten kohdalla työläisten paratiisi osoittautui helvetiksi maan päällä.

Joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 40 prosenttia Neuvostoliittoon kansalaissodan jälkeen paenneista tai sinne pulavuosina siirtolainamuuttaneista suomalaisista surmattiin tai karkotettiin Siperian orjatyöleireille.

Tuurin romaanin Lahden kaupunginteatterille sovittanut ja ohjannut Hanna Kirjavainen on luottanut teatterin omiin keinoihin. Sovituksessaan Kirjavainen vie hyvän ja pahan taistelun tarinan päähenkilön Jussi Ketolan (Jori Halttunen) mielen näyttämölle. Rajan yli Neuvostoliittoon Lapuan liikkeen miesten toimesta muilutettu Ketolasta tulee näytelmässä eräänlainen Kristus-hahmo, joka puhuu teosofi Yrjö Kallisen suulla.

Tällainen lähestymistapa voi toimia vain vahvaan läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa.

Tämän mielennäyttämön Kirjavainen on kehystänyt lavastaja Pekka Korpiniityn, äänisuunnittelija Sami Järvisen ja valosuunnittelija Jyri Suomisen kanssa hienoilla näyttämökuvilla, joissa näytelmän katsojassa herättämät tunteet tiivistyvät kohtaus kohtaukselta kohti järkyttävää loppua.

Kohtaus, jossa maatalouskolhoosi Hopean suomalaistaustaiset siirtolaiset ammutaan joukkohaudan pohjalle, on kuin suoraan toisen maailmansodan ja holokaustin painajaismaisesta kuvastosta. Toteutus oli niin vaikuttava, että se sai ainakin minut voimaa henkisesti pahoin.

Inkerinsuomalaisten ja Neuvostoliittoon sisällissodan jälkeen paenneiden ja sinne 30-luvun laman aikana parempaa elämää etsimään lähteneiden suomalaisten vainosta vaiettiin virallisessa Suomessa pitkään sodan jälkeen. Hiljainen tieto näistä hirmuteoista on kuitenkin elänyt nämä ajat kokeneiden ja vainoista hengissä selvinneiden ihmisten ja heidän sukulaistensa tarinoissa, joihin myös Tuurin hieno romaani perustuu.

Tästä näkökulmasta Kirjavaisen sovitus, jossa hän on ottanut ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskovan, väkivallattomuuden sanomaa julistavan Ketolan riivaajaksi Kalevalan Kullervon (Henri Tuominen), on looginen ja hyvin perusteltu. Kullervon tarina perustuu myyttiin esihistoriallisesta heimosodasta, joka päättyy joukkomurhaan.  Untamon miehet surmaavat Kalervon joukot ja lopulta koko suvun.

Tuurin romaanissa ja Antti-Jussi Annilan kirjan pohjalta ohjaamassa hienossa elokuvassa Ikitie dialogia Ketolan ja neuvostodiktatuurin vainoharhaista, organisoitua väkivaltaa ylläpitävän koneiston välillä käydään Ketolan ja valtioksi valtiossa nousseen poliittisen poliisin, NKVD:n komissaarin Kallosen välillä.

Lahdessa Aki Raiskio tekee upean roolityön Kallosena. Myös Halttunen näytteli ensi-illassa suurella sydämellä ja jo pitkän miehen habitus oli omiaan nostamaan hänet henkisesti muita päätä pidemmäksi. Silti minun oli pakko kysyä itseltäni, miksi näytelmän idealistinen ja hyvin humaani loppukohtaus, jossa alleviivattiin hyvän elämän lähtökohtia, ei kolahtanut.

Miljoonien ihmisten tappamiseen tarvitaan kymmenien tuhansien ihmisten työpanos. Suurin osa Natsi-Saksan poliiseista ja muista holokaustin käytännön toteutuksen osallistuneista tappajista palasi sodan jälkeen muina miehinä entisiin tehtäviinsä ja sama toistui Neuvostoliitossa. Ihmisten tappaminen oli vain ikävä työ, joka piti tehdä, kun käskettiin, kun oli pakko.

Meidän on ilmeisen vaikeaa tunnistaa rakenteellista väkivaltaa edes silloin, kun se johtaa joukkomurhien kaltaisiin hirmutekoihin. Olemme joko unohtaneet tai autuaan tietämättömiä siitä, että viime vuosisadan alun eugeniikan kehittäjät olivat oman aikanaan arvostettuja tiedemiehiä ja varsinkin liberaalia vasemmistoa edustavien, suurten ajattelijoiden suosiossa.

Monet venäläiset kunnioittavat tai suorastaan palvovat Stalinia yhä yhtenä maan suurista tsaareista, Venäjän suuruuden symbolina.

Harva myöskään tunnistaa esimerkiksi nykyisen Juha Sipilän hallituksen kansan suuren enemmistön tuella harjoittamaa keppikuria kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan rakenteelliseksi väkivallaksi.

Näytelmän sovitusta kirjoittaessaan ja varmasti myös ohjaustyön aikana Kirjavainen on työryhmineen pohtinut tätä ongelmaa. Se näkyy ainakin näytelmän ensimmäisessä, pitkitetyssä kohtauksessa, joissa Lapuan liikkeen muiluttajat kyyditsevät seitsemän etapin kautta Neuvostoliiton rajalle tapettavaksi.

On tärkeätä yrittää muistaa.

Etäännyttäminen yksi teatterin keinoista, joilla haastetaan esityksen katsoja ajattelemaan.

Ikitien joukkokohtaukset tansseineen perustuvat Kirjavaisen itse laatimaan koreografiaan. Lahden kaupunginteatterin suunnattoman suuri suuri näyttämö on hyvin vaativa tila, joka asettaa esitykselle omat vaatimuksensa. Kirjavainen työryhmineen sekä täyttää että hyödyntää taitavasti tätä tilaa.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Hopean väki on vangittu NKVD:n toimitalon ahtaaseen tyrmään Petroskoissa, oli toteutettu mestarillisesti näyttämön suurten esirippujen avulla. Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää!

Esityksen laulut ja tanssit kuvasivat ihan osuvasti Hopea-kollektiivin muodostaman yhteisön jäsenten idealismia ja tulevaisuuden toivoa. Omalla tavallaan ne antoivat aivan oikeaoppisesti katsojalle myös aikaa ja tilaa jäsentää itse tarinaa.

Ikitie

Kantaesitys Lahden kaupunginteatterissa 23. tammikuuta 2019

Sovitus, ohjaus ja koreografia Hanna Kirjavainen

Lavastus Pekka Korpiniitty

Pukusuunnittelu Sari Salmela

Äänisuunnittelu Sami Järvinen

Valosuunnittelu ja näyttämöprojisoinnit Jyri Suominen

Rooleissa Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Mari Naumala, Marko Nurmi, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Henri Tuominen, Raisa Vattulainen ja Lumikki Väinämö, Sakari Bister, Raimo Hauta-aho, Aleksi Liikanen, Inka Mantsinen, Henna Määttänen sekä Jami Hatara, Anna Mäki, Ilmari Ryymin