Kategoria: Uncategorized

Teatteri Takomon Liike ja tyhjyys oli tutkimusmatka esittävän taiteen reunaehtojen outoon maailmaan – Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen vaikuttava performanssi haastoi ajattelemaan

Liikkeen ja tyhjyyden voimakkaasti etäännytetyn muodon takaa löytyi myös runollisen herkkiä kohtauksia. Kuvan esittämällä tavalla ne olivat vain tekijöiden ja esityskuvan ottaneen Katri Naukkarisen tavoitettavissa. Kuvassa Kid Kokko ja Ami Karvonen. Kuva © Katri Naukarinen

Teatteri Takomon Liike ja tyhjyys oli vaikuttava ja haastava teos. Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen performanssi oli kuin teatterin, tanssin ja kuvataiteen elementeistä rakennettu huutomerkki. Pysähdy tähän hyvä ystävä ja yritä ajatella edes tämän kerran!

Tunne ulkopuolisuudesta oli aluksi voimakas. Se ei ollut sinänsä ihme, sillä esitys alkoi ulkona Fredrikintorilla Teatteri Takomon edessä. Minusta tämä aloitus alleviivasi teoksen ydinajatusta. Liike ja tyhjyys oli tutkimusmatka esittävän taiteen reunaehtoihin. Mikä yhdistää kuvataidetta, teatteria ja tanssia? No tietenkin tila – konteksti!

Tämä oivallus selvitti myös sen, miksi Meri Eskolan arvoituksellinen valoteos oli niin kiinteä osa näiden neljän taiteilijan yhdessä luomaa meditatiivista teosta.

Teosta kuvaava motto Teatteri Takomon verkkosivulla on lainaus yhdysvaltalaiselta taiteilijalta Agnes Martinilta. Vuonna 2004 kuollutta Martinia pidetään yhtenä viime vuosisadan suurista kuvataiteilijoista. Verkkosivulle pitkän elämän eläneen taiteilijan ajatus on käännetty suomeksi näin: ”Valtameren äärellä ei tule ajatelleeksi muotoa.”

Esitys jatkui Teatteri Takomon ahtaassa lämpiössä. Mustonen lepäsi kyljellään lattialle laitetulla eteismatolla. Hänen vieressään lattialla istui Karvonen. Kokkonen seisoi naulakoiden luona ja näytti tarkkailevan näitä kahta.

Sitten Karvonen nousi ylös ja riisui Mustosen jaloista kengät ja sukat. Sen jälkeen Kokko meni Mustosen luo ja riisui häneltä hänen käsissään olleet villatumput.

Konteksti määrittelee esittävää taidetta, mutta taidetta siitä syntyy vasta, kun taiteilijan ja hänen yleisönsä välille syntyy vuorovaikutus. Me voimme ihailla valtameren kauneutta ja voimaa, mutta suurelle torille pystytetty patsas on taideteos vasta kun me menemme tälle aukiolle lähelle sitä. Teatterissa ja tanssissa vuorovaikutus saa voimaa fyysisestä läsnäolosta ja se tekee tästä taiteilijoiden ja heidän yleisönsä välisestä vuorovaikutuksesta aina ainakin jossain määrin henkilökohtaista, jopa intiimiä.

Valtameri ei välitä pätkääkään meidän katseestamme, ajatuksistamme tai tunteistamme.

Me paljastamme aina väistämättä jotakin itsestämme myös taiteen kokijoina. Itse tunnen juuri nyt tätä kirjoittaessani samaa nöyryyttä kuin ulkona helmikuussa sulava lumiukko yrittäessäni ymmärtää ja kommentoida Karvosen, Kokon, Mustosen ja Eskolan syvällistä ja ajateltua teosta.

Lämpiöstä esitys siirrettiin Teatteri Takomon näyttämön mustien seinien rajamaan suorakaiteen muotoiseen tilaan. Meihin katsojiin otettiin suuressa tilassa välimatkaa ja tätä etääntymisen tunnetta tehostettiin vetämällä alas jopa takanäyttämön verhot.

Teatterin verkkosivuilla tekijät kuvaavat teoksen sisältöä monisanaisen runollisesti: ”Se asettuu tyhjän, avaran, hämärän, väljän, vähäisen, ruudukoiden, onkaloiden, aavikoiden, yöllisten tähtitaivaiden, ein, uupumuksen, tekemättä jättämisen, jäähyväisten ja poistumisten alueilla.”

”Siinä tunnetaan kieltäytymisen tuntu, siinä avautuvan tilan laajuus. Siinä katsotaan rivien väliin jääviä alueita, fokuksen ulkopuolista avaruutta. Esiin piirtyy maisema, johon mahtuu.”

Myös esitykseen kuului runoilta kuulostavaa puhetta. Takomon näyttämön humisevassa tyhjyydessä niiden merkityssisällöt jäivät minun henkilökohtaisen kuulokynnykseni taakse. Ehkä se oli tekijöiden tarkoituskin, en tiedä.

Etäisiksi jäivät myös kehollisuuteen ja fyysiseen kosketukseen perustuneet kohtaukset, mutta se lienee myös tekijöiden tarkoitus. Ainakin perustelut tällaiselle tulkinnalle löytyivät lämpiön kohtauksesta.

Sitä kiinnostavampaa oli tapa, jolla tekijät käsittelivät tutkimusmatkansa toista kohdetta – liikettä. Kaikki me tiedämme, miten vaikuttava elementti tauko on musiikissa. Harvoin tulee ajatelleeksi, että tauko on vähintään yhtä vaikuttava tehokeino tanssitaiteessa, vaikka tanssin ja musiikin suhde on perinteisesti hyvin symbioottinen.

Liike ja tyhjyys performanssissa tämä efekti vietiin ääripisteeseensä. Liike pysäytettiin lähes kokonaan. Silti mielikuva vain voimistui siitä, että tämä on tanssia. Myös esitystaiteilijana tunnetun näyttelijä Kokon pitkänhuiskeassa olemuksessa oli jotakin hyvin vaikuttavaa.

Ainakin poistumisen alueita esityksessä käsiteltiin hyvin konkreettisella tavalla. Karvonen poistui tilasta kesken esityksen näyttämön takaovesta eikä enää palannut edes loppukumarruksiin ja vastaanottamaan suosionosoituksia.

Liike ja tyhjyys esitetään vielä kahdesti 15.2. ja 16.2. kello 19. Esityksen ensi-ilta oli 9.2. Esitys on, tai ihan kohta oli teatterin ohjelmistossa vain reilun viikon. Tiukkaa aikataulua voinee pitää myös uuden taiteellisen johtajan lupauksena ja ohjelmapoliittisena julistuksena. Esityskalenteriin saadaan näin mahtumaan herkullisen paljon eri ryhmien kokeellisia ja kunnianhimoisia produktioita.

Teatteri Takomon verkkosivulla oleva kuva ei liity esitykseen Liike ja tyhjyys, vaan Arni Rajamäen teokseen Alku keskikohta loppu. Alkuperäisestä tekstistä syntyi sellainen virheellinen kuva, että kyseinen teksti liittyisi Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen teokseen.

Liike ja tyhjyys

Esitys Teatteri Takomossa 11.2.2023

Teksti, dramaturgia, koreografia, äänisuunnittelu ja esiintyminen:
Ami Karvonen, Kid Kokko ja Anna Mustonen

Valoteos: Meri Eskola

Valokuvat: Katri Naukkarinen

Työharjoittelu: Iiris Miettinen

Tuotanto: Karvonen, Kokko ja Mustonen, Takomo, Helsingin Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö

Esitystä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus, Niilo Helanderin säätiö, Suomen Kulttuurirahasto.

Juha Hurmeen teatteriestetiikka on taivaallista jopa helvetissä – Asmodeus ja 1313 sielua kosketti, satutti ja nauratti – Huikean hienoa näyttelijäntyötä oli riemastuttavaa seurata

Vappu Nalbantoglun (kuvassa keskellä) johtamaa vitaalista tanssia näyttämöllä oli riemastuttavaa seurata. Juha Hurmeen ja ensemblen koreografisena konsulttina on työskennellyt Antti Lahti. Kuvassa tanssivat Nalbantoglun vierellä Sari Haapamäki, Mikko Virtanen ja Inka Tiitinen. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterilla on helvetin hyviä näyttelijöitä. Tälle joukolle ei käsikirjoittaja, ohjaaja tai edes ensemblen oma kollektiivinen tahto pysty järjestämään niin kuumia paikkoja, ettei hommasta selvittäisi. Nyt päädemoni Asmodeuksen, näyttelijä Vappu Nalbantoglun johtamaa vitaalista tanssia näyttämöllä oli riemastuttavaa seurata.

Kaupunginteatterin Asmodeus ja 1313 sielua todisti ainakin tämän kirjoittajalle jälleen kerran Juha Hurmeen luoman teatteriestetiikan ilmaisuvoiman.

Voi olla, että Hurmeen tarinaan kirjoittamat mojovat vitsit ja sutkaukset naurattivat enemmän meitä katsomossa istuneita myssyjä kuin hattuja. Minä hörähtelin välillä vatsa kippurassa. Runar Schildtin romaanin sovituksessa ja siihen kirjoittamassaan jatkotarinassa Hurme on maalaillut ajan kaaren seitsemästä kuolemansynnistä koronaepidemian ja ilmastomuutoksen aiheuttamiin kauhuihin humoristin pensselillä.

Näytelmän ydinsanoma oli piilotettu sen nimessä esiintyvään salaperäiseen lukuun 1313.

Schildtin kirjassa Asmodeus och tretton själarna demoni lyö vetoa helvetin hovimarsalkan kanssa. Voittaakseen vedon, hänen pitää kolmessa päivässä saada 13 ihmisen myymään sielunsa paholaiselle. Toisessa jaksossa eletään vuotta 2026 Hurmeen tulevaisuuden Suomessa. Asmodeus ja hovimarsalkka lyövät uudestaan vetoa, mutta nyt paholaisen pannulle pitää samassa ajassa saada paistumaan 1300 omasta tahdostaan sielunsa myynyttä.

Asmodeus oli lähellä voittaa myös tämän vedon. Miten tarinassa lopulta kävi, ei voi nyt paljastaa. Myös tässä tarinassa on juoni. Lukuihin liittynyttä viestiä oli joka tapauksessa helppo lukea. Vaikka me juuri nyt vannomme yksilöllisyyden nimiin, todellisuudessa ajan hengen vuoroveden aalto hyökyy jälleen kohti kollektiivista typeryyttä.

Schildtin kirjan ilmestyessä Euroopassa käytiin ensimmäistä maailmansotaa. Hurmeen löytöihin kuuluva kirja edustaa vanhaa maailmaa. Kirjan ihmiset edustava ihmistyyppejä ja he lankeavat kukin vuorollaan johonkin seitsemästä perisynnistä. Silti he ovat myös korostetusti vielä yksilöitä, eivät sosiaalisen median ja älypuhelimen muokkaamia yksisilmäisiä kyklooppeja, joiden sieluja Asmodeus saattoi vetää samalla narutuksella joukoittain isäntänsä rikinkatkuiselle saunaostolle.

Näytelmän ensimmäinen jakso oli visuaalisesti silmiä hivelevän kaunista ja huikean hienosti näyteltyä teatteria. Ainutlaatuisen sävyn tälle teatteriestetiikalle antoi Sellisti Piia Komsin ja basisti Ville Herralan jousiduon näyttämölle loihtima äänimaisema. Komsi myös lauloi ja hänen sopraanonsa sai ainakin syvällä minun sydänalassani liikahduksia aikaan. Voi luoja, miten upea ääni.

Hurmeen viljelemä huumori saa ehkä katsomossa istuvan myssyn pipon kiristämään ja hattua voi välillä vähän hatuttaa. Jos teatteri kiinnostaa taiteena, kannattaa silti ehdottomasti vaivautua. Tässä näytelmässä kaikki oleelliset elementit olivat kohdallaan. Kuvassa ovat Inka Tiitinen ja Vappu Nalbantoglu. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Näytelmän ensimmäinen jakso oli niin täydellistä teatteritaidetta, että jotkut kriitikot ovat jutuissaan toivoneet, että sama meno olisi jatkunut myös väliajan jälkeen.

Ihmisillä on tänään, siinä missä reilut sata vuotta sitten, yhä voimakkaita kokemuksia sekä suuren hyvyyden että pahuuden läsnäolosta. Silti Schildtin tarinan helvetin väki antoi näytelmälle humoristisen viitekehyksen. Asmodeus ja 1313 sielua oli muodoltaan hersyvä komedia.

Hurme ei väheksynyt tai pilkannut tällaisia kokemuksia. Kokemukset henkisyydestä ovat myös taiteen ytimessä, vaikka nopeasti kehittyvät neurotieteet ovat antaneet ainakin viitteitä siitä, mistä kokemuksessa jumalan tai paholaisen läsnäolosta on ehkä kysymys.

Ehkä Hurme on halunnut sanoa, että reilussa sadassa vuodessa ympyrä on sulkeutunut. Schildtin kirjan tarinassa länsimaisen filosofian ja siihen pohjautuvan rationaalisen ajattelun jatkumoa edusti pappi. Hän on Asmodeukselle myös se kaikkein helpoin nakki. Kerettiläinen haluaa ja kuuluu roviolle.

Tänään minun sukupoveni ihmisten huoneentaulu on käännetty ylösalaisin. Nyt meidän pitää epäillä sitä, mistä meillä jo on tieteellisesti varma tieto. Tulinen pätsi jo täällä maan päällä odottaa myös näitä modernin tieteen epäilijöitä. Ehkä tulevan ilmastohelvetin portin päällä lukee tämän päivän denialistien slogan: ”Älä usko tieteen tuloksia vaan ota itse selvää!”.

Näin on ja näin on myös aina ollut. Kvanttifysiikan arvoituksia ei ratkaista maalaisjärjellä.

Ensimmäisen jakson humoristinen kehystarina perusteli toisen jakson karnevalistisen hurjastelun. Hurme oli piirtänyt ilmastomuutoksen runtelemasta Suomesta kuvan, jossa meriveden nousu oli tehnyt Skandinaviasta saaren ja upottanut Helsingin veden alle. Lahdesta oli tehty maan uusi pääkaupunki ja Salpausselän hiihtomontussa eliitti ulvoi susilaumana vahvemman oikeuden siunauksellisuutta.

Voi olla, että Laura Huhtasaaren ja monen muun hänen hengenheimolaisensa ulostulot ovat liian huonoja jopa vitsien aiheiksi. Ongelman ytimessä eivät ole kuitenkaan nämä hihhulit, vaan yhteiskunnan polarisoituminen. Adolf Hitlerin, Vladimir Putinin ja Donald Trumpin kaltaiset ”idiootit” voivat nousta näköjään yhä uudestaan valtaan myös demokratiassa. Pulmana ovat ihmiset, jotka haluavat rakastaa vain itseään vahvempia.

Hurmeen tavaton lukeneisuus näkyi jälleen muun muassa siinä, että näytelmän helvettiä kansoittivat monet historialliset henkilöt. Myös entisten aikojen paavit ja piispat olivat hyvin edustettuina tässä joukossa. Historian havinaa hahmoihin loivat Sari Suomisen suunnittelemat upeat rooliasut.

Teatterin taitavat näyttelijät loivat näitä hahmoja ilman alleviivaavaa ja turhaa liioittelua. Vaikka kohtaukset etenivät ajoittain suorastaan hengästyttävällä vauhdilla, kirjaimellisesti juoksujalkaa, puhetekniikka ei pettänyt. Jopa minunlaiseni vanha homekorva sai kirkkaasti selvää jokaisesta näyttämöllä lausutusta sanasta.

Historiasta Hurme oli napannut myös tulevaisuuden Suomen kahtia jakautuneen puoluekentän riitapukarit. Myssyjen blokin muodostivat vihervasemmiston kannattajat ja tiukasti valtaan tarttuneita hattuja ne muut, jotka olivat nostaneet Huhtasaaren maan presidentiksi ja leiponeen Mikko Kärnästä pääministerin. Rinnastus oli hauska, vaikka 1700-luvun Ruotsissa vaikutusvallasta kamppailleet hatut ja myssyt vielä olleet varsinaisia puolueita.

Hurme tunnetaan tyhjän näyttämön teatterin mestarina. Myös nyt Katariina Kirjavaisen suunnittelemassa lavastuksessa illuusio tilasta toteutui hienosti. Pöytä, tuoli ja näyttämöä reunustavat, valkoiseksi maalatut pystyelementit. Yhdet portaat, jotka veivät ylöspäin, toiset alaspäin vievät. Pöytäliina, jota vaihdettiin alinomaa. Lavastukselliset ratkaisut antoivat tilaa ja korostivat näyttelijöiden taiturimaista näyttelijäntyötä.

Asmodeus ja 1313 sielua

Helsingin kaupunginteatterin esitys teatterin pienellä näyttämöllä 10.2.2023

Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme

Näytelmän ensimmäinen jakso perustuu Runar Schildtin romaaniin Asmodeus och tretton själarna

Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu: Petra Poutanen

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu: Sari Suominen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu: Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää

Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Toisen puoliskon käsikirjoitusassistentti: Pyry Vaismaa

Musiikkisuunnittelu ja lisämusiikin sävellys, musiikin sovitus ja improvisointi: Pia Komsi, Ville Herrala

Rooleissa: Vappu Nalbantoglu, Kai Lähdesmäki, Mikko Vihma, Sari Haapamäki, Paavo Kääriäinen, Tiina Peltonen, Sofia Hilli, Unto Nuora, Inka Tiitinen, Mikko Virtanen.

Hylkäämisen päivät oli ajatuksia herättävä kasvutarina – Mari Turusen huikea veto ei jättänyt kylmäksi Tampereen Teatterin kantaesityksessä

Mari Turunen näytteli upeasti Tampereen Teatterin ensi-illassa. Esityskuvan kohtausta ei voi ehkä kuvata tarinan päähenkilön Olgan lopullisen valaistumisen hetkeksi, mutta keskiviikkona suomenkielisen kantaesityksensä saanut Elena Ferranten romaaniin perustuva Hylkäämisen päivät oli hieno kasvutarina. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tämän näytelmän keskiössä oli Mari Turusen persoonallinen ja voimakas tulkinta hylätyksi tulleen naisen epäuskosta, tuskasta, vihasta ja toipumisesta. Virpi Haataisen ja Liisa Mustosen sovitus Elena Ferranten yksiäänisestä romaanista oli onnistunut. Teatterissa illuusio aidosta polyfoniasta syntyy kuin itsestään, kun yhden ihmisen näkökulmasta kerrotun tarinan henkilöille annetaan näyttämöllä roolit. Se on sitä teatterin taikaa.

Aika riensi ja jokainen kohaus tuntui merkitykselliseltä. Sovitus ja Mustosen dramaturgiset ratkaisut tekivät tarinasta kirjaa viihteellisemmän kokonaisuuden.

Ferranten salanimellä kirjoittavan italialaisen kirjailijan romaanit ovat suosittuja. Hänen kirjoistaan on tehty myös televisiosarjoja. Parhaillaan Netflixissä pyörii hänen kirjaansa perustuva draamasarja Aikuisten valheellinen elämä. Vaikka myös Tampereen Teatterin keskiviikkona näytelty kantaesitys Hylkäämisen päivät oli tavallaan todella viihdyttävä, viihdekirjailijan leimaa Ferranten kirjojen kansiin on turha lyödä.

Hylkäämisen päivät on teksti, joka toi heti mieleen Ingmar Bergmanin 1970-luvun alussa kirjoittaman elokuvakäsikirjoituksen Kohtauksia eräästä avioliitosta. Nyt tarina erään parisuhteen päättymisestä kerrottiin puhtaasti naisen näkökulmasta. Ferranten kieli oli Taru Nyströmin kääntämänä modernia ja ajoittain niin häijyä, että siinä miehen petokseen liittyvissä mielikuvissa sormi työnnetiin aina anukseen asti.

Jäin silti pähkäilemään, millainen monologinäytelmä Turusen bravuurin pohjalta olisi syntynyt?

Teatterin verkkosivuilla Hylkäämisen päivät on merkitty draamaksi ja tragikomediaksi. Toteutuksessa tarinan Olgan rajut tunteet ja haavoittuvuus näkyivät tragikoomiset mittasuhteet saaneina paniikkikohtauksina. Ilmaan jäi kuitenkin roikkumaan myös kysymys, onko katkeruuttaan ja vihaansa rujoon kieleen ja fyysiseen väkivaltaan purkava nainen koominen hahmo? Tänään itseään 30 vuotta nuorempaan tyttöön palavasti rakastunut keski-ikäinen mies on jo lähtökohtaisesti jonkinlainen elämän narri, mutta entä mies, joka pahoinpitelee erotilanteessa puolisoaan?

Turunen näytteli upeasti näytelmän pääroolissa. Ferranten kirjan Olga on kirjailija, jonka ura taiteilijana on vuosien varrella ajautunut umpikujaan, kun hän on uhrannut aikansa lapsille, perheelle ja menestyneen miehensä uralle. Turunen toi näyttämöllä tähän hahmoon kansallisia ominaispiirteitä, kuten on tapana sanoa. Turusen Olga ei ollut kotoisin Italiasta, vaan jostakin paremman väen asuttamasta Tampereen kaupunginosasta.

Turusen luomassa hahmossa oli mukana herkkyyttä ja kovuutta, hysteriaa ja juurevuutta jäljittelemättömällä tavalla. Hänen suussaan Ferranten Olgan italian ryöppyävä tajunnanvirta muuttui kunnon kiroiluksi. Suomalaisessa kulttuurissa naisilla on ollut itsenäisempi ja vahvempi asema kuin patriarkaalisen ajattelun edelleen hallitsemassa maailmassa yleensä. Se näkyy kirjallisuuden, näytelmäkirjallisuuden ja elokuvataiteen luomissa vahavoissa naishamoissa ja Turusen upea tulkinta sulautui hyvin tähän jatkumoon.

Tarinan Olga (Mari Turunen) ei tyytynyt purkamaan vihaansa petollista miestään Mariota (Henry Hanikka) ja tämän uutta rakasta Carlaa (Elina Hietala) kohtaan vain katkerilla sanoilla, vaan hän kävi heidän kimppuunsa kuvan kohtauksessa myös fyysisesti nyrkein ja genitaalialueelle suunnatuin potkuin. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Ohjaajana Mustonen on nähnyt näytelmän kasvutarinana: ”Joskus matka erillisyyteen menee rikkoutumisen kautta. Se miten kiinnymme, liittyy kiintymyssuhteisiimme ja se, miten turvassa kasvamme rakkaussuhteissamme erillisiksi, heijastaa näitä kiintymyksiä.”

Elämä on matka erillisyyteen, joka alkaa napanuran katkaisemisesta ja päättyy siihen äärimmäiseen erillisyyden kokemukseen, jota kuoleminen merkitsee. Mustosen mukaan Ferraten kirja kertoo matkasta riippuvaisuudesta erillisyyteen, itsensä hylkäämisestä toisen tähden, itsensä löytämiseen ja subjektiksi kasvamiseen. Hylkäämisen päivät on leimallisesti naisen, tai pitäisikö sanoa naisoletetun kasvutarina.

Yhden tason Ferranten kirjassa muodostaa se, että hän on kirjoittanut ikään kuin rivien väliin teräviä huomioita romanttisen rakkauden todellisesta luonteesta. Näytelmässä Turusen tulkitsema Olga pohtii sitä, miksei hän enää ole, tai ei ehkä koskaan ole ollut miehensä Marion seksuaalisen intohimon kohde. Hän epäilee syyksi sitä, että häneen on tarttunut äidinmaidon tuoksu.

Näytelmässä Olgan poika sairastuu ja oksentaa vuoteeseensa, muurahaisia torjutaan voimakkaasti tuoksuvalla myrkyllä, perheen myrkkyä saanut koira ulostaa alleen kuolinkamppailussaan, Olga ehostaa itsensä viimeisen päälle kylpyhuoneessa ja hänen kauneuttaan ylistävä tytär Ilaria halusi vaikka väkisin tehdä samoin. Yhdessä kohtauksessa tarinan Olga kävi jopa kyykkykakalla talonsa pihamaalla koiraa ulkoiluttaessaan.

Jäin pohtimaan tätä. Me olemme sosiaalisia olentoja ja valitsemme seurustelukumppanimme ja elämänkumppanimme statukseltaan suurin piirtein kaltaistemme joukosta. Ehkä Ferrante on halunnut sanoa, että runoilijoiden ylistämä romanttinen rakkaus ei kuuntele järjen ääntä. Pitää olla oikeanlaista kemiaa, kuten on tapana sanoa. Romanttinen rakkaus on vahva todiste siitä, että olemme evoluution muovaamia eläimiä. Vaistot ohjaavat meitä ja näitä aivojen algoritmejä huijaamaan on syntynyt kokonaisia kukoistavia teollisuudenaloja valmistamaan hajuvesiä, ehostusaineita ja vartaloa korostavaa pintamuotia.

Kertokaa minulle miesoletettu runoilija, joka ei olisi ylistänyt rakastettunsa ihon raikasta tuoksua?

Mikko Saastamoisen lavastus ja pukusuunnittelu toimivat hienosti. Näyttämön sivuilla oli pyörien päälle rakennetut tilaelementit, jotka kääntyivät katsomosta katsottuna vasemmalla kintaalla vaivattomasti lasten makuuhuoneeksi ja oikealla perheen kylpyhuoneeksi. Näyttämön päälle rakennettu silta antoi vertikaalista ulottuvuutta ja takanäyttämölle kalustettu työhuone yhdessä Tiiti Hynnisen suunnitteleman valaistuksen kanssa tilan tuntua. Takanäyttämö ja tilaelementtien ovet rytmittivät vaihtoja kohtauksesta toiseen.

Näytelmän rakenteen ja sen semanttisten merkitysten takia Henry Hanikalle, Ville Mikkoselle, Tomi Alatalolle ja Elina Hietalalle jäi sivuosien esittäjien roolit. Tampereen Teatterin näyttelijöiden tavassa olla läsnä näyttämöllä on silti lähes aina jotakin hurmaavan kodikasta ja tämä henki selvästi tarttuu myös vierailijoihin. Jos hommat eivät mene aina ihan kohdalleen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, niin ne kuitenkin menevät. Teatteri on Tampereella silkkaa magiaa.

Tampereen Teatterin suuriin vahvuuksiin kuuluu selvästi myös yhtä hurmaava ensi-iltayleisö. Näin kannustavan joukon edessä on aina olemassa verraton riski onnistua yli kaikkien odotusten.

Hienoa!

Hylkäämisen päivät

Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 8.2.2023

Perustuu Elena Ferranten manannimiseen romaaniin

Suomennos: Taru Nyström

Sovitus: Virpi Haatainen ja Liisa Mustonen

Dramatisointi ja ohjaus: Liisa Mustonen

Lavastus- ja pukusuunnittelu: Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Tiiti Hynninen

Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho

Kampausten ja maskien suunnittelu: Kirsi Rintala

Näyttämöllä: Mari Turunen, Tomi Alatalo, Ville Mikkonen, Elina Hietala, Henry Hanikka

Eliökunnan selviytyjät näyttivät kaapin paikkaa – Faabeliksi naamioitu aikuisten satu oli terävän älyn kirkastamaa leikkiä – Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa on teatteritaiteen mestariteos

*Näyttelijä Kauri Sorvarin keskustelu kotinsa peikonlehden kanssa muistutti kovasti tuiki tavallista perheriitaa. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri*

Esteettisesti hieno, koskettava, älyllisesti kiehtova, haastava ja arvoituksellinen. Hämmentävä kokonaisuus mustaa huumoria ja riemastuttavaa oivaltamisen iloa. Tunnetasolla esitys oli lohduttava ja vapauttava elämys.

Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa on pitkä nimi lyhyelle näytelmälle. Klockriketeaternin ja Espoon Kaupunginteatterin näytelmän ensi-ilta kesti vain tunnin ja noin 20 minuuttia. Mutta kello kertoi nyt vain ajan suhteellisuudesta. Huikean hieno näytelmä antoi ja antaa yhä älylle pureskeltavaa viikoiksi ja kuukausiksi – ehkä koko loppuiäksi.

Näytelmän käsikirjoittajan ja dramaturgin Mikhail Durnenkovin näytelmälle valitsema muoto kieltämättä yllätti. Valittu konteksti oli kuitenkin täysin looginen. Mikä muu sopisi paremmin tulevaisuutta koskevien ajatusten esittämiseen kuin lastenteatteri, jossa lapset itse näyttelevät?

Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalista historiasta on aikuisille kirjoitettu satu, kuten tekijät näyttelijä Antonia Atarahin suulla kertoivat esityksen viimeisessä kohtauksessa. Toki ukonsienet, osterivinokkaat, karvarouskut ja muut sienirihmastojen itiöpesäkkeet oli sadussa mahdollista inhimillistää, mutta aidosta faabelista nyt ei ollut kyse.

Sieniä on ollut maapalolla ainakin viimeksi kuluneet 600 miljoonaa vuotta, ehkä vielä paljon kauemmin. Sienien aika-avaruudessa jopa maapallon geosfääri tavallaan hengittää, kierrättää elämän perusrakennuspalikoihin kuuluvia hiiliatomeja maaperän ja ilmakehän välillä.

Sieniä on ollut hyvin kauan ennen meitä ja niitä tulee olemaan vielä kauan sen jälkeen, kun viimeinen ihminen on kadonnut maan päältä. Näytelmän nimessä sanat lyhyt ja episodi viittaavat meihin ihmisiin, lajiin, jonka ilmestyminen näyttää juuri nyt jäävän ajallisesti lyhyeksi, mutta sitäkin tuhoisammaksi sattumaksi eliölajien evoluution historiassa.

Ohjaaja Essi Rossi kirjoittaa näytelmän esipuheessa, että meidän pitää päästä irti ihmiskeskeisestä ajattelusta. Ja toki maailman tarkasteleminen sienien aikaperspektiivistä on ihan kelpo yritys tähän suuntaan. Sienet elävät täällä maan päällä, tai siis oikeammin alla sitä auvoista olotilaa, johon yksilöiden uskotaan meidän kristillisessä kulttuurissamme ja useimmissa muissakin maailmanuskonnoissa pääsevän vasta kuolemansa jälkeen.

*Näytelmän sieniolentoja näyttelivät kuvassa Auri Hannus, Magda Lehtonen, Monika Lehtonen, Ruut Neves ja Luna Rinkinen. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri*

Produktio alkoi Rossin ja Durnenkovin Moskovassa kolme vuotta sitten käymistä keskusteluista tulevaisuudesta. Sen jälkeen koronaepidemia ja Venäjän Ukrainassa aloittama raaka hyökkäyssota ovat osoittanet sekä tekijöille että meille kaikille, miten vaikeata tulevaisuuden ennustaminen on.

Durnenkovin sadussa ihmiskunta on kehittänyt tekoälyn, joka pystyy kääntämään kaikkien elollisten olioiden lähettämät viestit ihmisten kielelle. Eikä vain elollisten olioiden, vaan ääneen pääsee myös maapallon kivinen kuori. Kivet puhuvat ja niillä on myös tässä tarinassa se viimeinen sana.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja ehkä siksi sillä näyttää ainakin Espoon Kaupunginteatterissa olevan jälleen aivan hämmästyttävä kyky kuvata taiteen keinoin myös niitä monimutkaisia vuorovaikutussuhteita, joihin elämä maapalolla perustuu.

Tällä kertaa dialogi alkoi Rossin ja Durnenkovin käymistä keskusteluista. Veikkaan, että Rossi on näissä keskusteluissa ollut se totinen torvensoittaja, joka on laittanut peliin oman ehdottomuutensa. Kaikki maapallon eliölajit ovat yhtä arvokkaita. Durnenkov on puolestaan humoristi, joka näkee myös taiteilijoiden ja muiden intellektuellien maailmantuskaan liittyvän koomisuuden.

”Miksi utopiat ovat nykypäivänä epäsuosittu genre, kun taas dystopiat täyttävät kirjat ja valkokankaan? Voiko joku kertoa meille, miltä valoisampi (parempi) tulevaisuus näyttää?”

Sienien kanalta ihmislajin ilmestyminen maapalolle on ollut toteutunut utopia. Ihminen on lajina tuottanut olemassaolonsa aikana ainakin sata miljardia ruumista hajotettavaksi ja parhaillaan tämä juhlakattaus kasvaa eksponentiaalisesti. Puhumattakaan tietysti kaikista niistä miljardeista eliöistä, eläimistä ja kasveista, joita ihminen on tappanut ravinnokseen tai ottanut muuten vain pois päiviltä.

Kierrätettäviä ravinteita on riittänyt.

*Kuva kohtauksesta, jossa Antonia Atarah on katomassa näyttämöltä parempiin suihin. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri*

Tosin tässä sadussa maailman viimeinen ihmisen katoaa parempiin suihin eliökunnan toisen mestariselviytyjän lonkeroissa. Näytelmä päättyi nukketeatterin keinoin toteutettuun kohtaukseen, jonka sankariksi ryömi kovasti karhukaisen oloinen otus. Tosin tätä jättiläiskarhukaista kutsuttiin tarinassa laavamadoksi.

Epäinhimillinen ajattelu sopii kuitenkin huonosti draaman lakeihin. Siksi myös Durnenkovin satu alkoi sillä tavallisella tarinalla. Satunäytelmän ääniroolista kilpaileva mies huijaa homman itselleen samaa tehtävää työhaastattelussa hakeneelta nuorelta äidiltä. Kohta näyttämölle marssitettiin fysiikan tohtori keromaan meille, ettei vapaata tahtoa voi olla olemassa edes silloin, kun olemme koukistamassa omaa etusormeamme.

Inhimillisen käyttäytymisen eri vivahteista ja lainalaisuuksista meillä kaikilla on tietoa oman elämänkokemuksemme kautta. Kvanttifysiikasta ei sen sijaan saa minkäänlaista otetta edes valistuneella kaupunkilaisjärjellä. Molemmat ovat kuitenkin sitä todellisuutta, jossa me elämme. Siitä että myös hiukkasfysiikan kuvaamat ilmiöt ovat totta, todistaa esimerkiksi lähes jokaisen kaduntallaajan taskusta löytyvä älypuhelin.

Harvemmin tulemme ajatelleeksi, että myös aivojen neurologiset prosessit, joihin tietoisuus ja usko vapaaseen tahtoo syntyvät samojen fysikaalisten ilmiöiden vuorovaikutusten tuloksena. Kysymykset yksilön vapaasta tahdosta ja tietoisuuden perimmäisestä luonteesta ovat vielä lopullisia vastauksia vailla ja kiistanalaisia. Evoluutio on antanut ihmiselle kyvyn välittää informaatiota yksilöltä toiselle kielen avulla. Sinien maailmassa verkostoituminen tapahtuu kemiallisesti välittyvän informaation kautta.

Sadun sienien maailmassa elollisen luonnon aakkoset alkoivat muistista. Sienien muisti on pakattu DNA-molekyyleihin ja tämä muisti on pitkä. Ensimmäiset elävät olennot ilmestyivät maapallolle lähes neljä miljardia vuotta sitten. Näin pitkälle ei edes sienien geneettinen muisti ehkä yllä, mutta tarina elämän ensimmäistä merkeistä, jakautuvien RNA- ja DNA- molekyylien pitkistä ketjuista on ollut luettavissa niistä äänettömistä kivistä.

Kuten edellä mainittiin, tässä sadussa viimeinen sana, tai oikeammin ääni on kivellä. Tuo ääni kuulosti juuri siltä, miltä ääni kuulostaa, kun kivi kopsahtaa jotain toista kovaa vasten.

Ihminen pystyy ihan hyvin hävittämään itsensä ja tuhomaan samalla miljoonia muita eliölajeja maapallolta. Elämää ihminen ei pysty edes atomipommeilla maapallolta lopettamaan. Myös maailmanloppu on siihen vihoviimeiseen sysäykseen asti suhteellinen käsite.

Sienien meihin nähden ikuinen elämä päättyy joidenkin vuosimiljardien kuluttua, kun maapallon muodostamat atomit muuttavat olomuotoaan. Ensin maapallo kuivuu, sitten se kaasuuntuu ja muuttuu lopulta plasmaksi, kun aurinko elinkaarensa lopussa paisuu punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee sisäplaneetat hehkuvaan syleilyynsä. Se ”punainen laavamato” nielee meidät.

Miten kauas tällainen lopullinen kopsahdus kuuluu maailmankaikkeudessa, jossa on miljardeja galakseja, niissä triljoonia tähtiä ja luvuton määrä näitä tähtiä kiertäviä planeettoja? Onko maapallo ainoa paikka, jossa tämän suunnattomuuden keskellä on elämää? Sekin on toki mahdollista, joskaan ei varmasti kovin todennäköistä.

Emme vielä tiedä, miten on?

Ja onko elämän arvo kiinni siitä, millaisen vastauksen me ehkä joskus saamme tähän kysymykseen? Inhimilliseen ajatteluun kuuluu se, että me pidämme Ähtärissä kahta häkkiin teljettyä, Kiinasta vuokrattua pandaa arvokkaampina kuin tämän häkin alla ja kaikkialla elävää sienirihmastoa, vaikka meidän elintasomme on pitkälle peräisin puiden kanssa symbioosissa elävien juurisienien olemassaolosta.

Suomessa maanpaossa parhaillaan elävällä venäläistä Durnenkovialla on meriittejä ja Klockriketeaternin kantaesitys näytti, että tälle maineelle on katetta. Sadun kaapuun naamioitu tarina vei meidät katsojat huikealle matkalle meitä ympäröivään todellisuuteen.

Sama pätee näytelmän lavastaneeseen Ksenia Peretrukhinan suunnittelemaan lavastukseen. Myös hän on Durnenkovin tavoin joutunut pakeneman kotimaastaan Suomeen Vladimir Putinin johtaman diktatuurin sensuuria ja älymystöön kohdistamaa vainoa. Pidin kovasti esimerkiksi Durnenkovin ja Peretrukhinan meidän teknologiauskoon kohdistamasta hyväntahtoisen lempeästä pilkasta.

Esitys todisti myös jälleen kerran, miten suuri merkitys teatteritaiteelle Suomessa ruotsinkielisellä teatterilla on. Tätä merkitystä ei ainakaan vähennä se, että esimerkiksi Klockriketeaternin näyttelijät näyttelevät tarpeen mukaan molemmilla kotimaisilla kielillä. Suomalaisen teatterin avantgardea edistää myös Espoon kaupunginteatterin omaksuma tuottajamalli, jossa produktiot tuotetaan yhdessä jonkin toisen tai useiden toisten teattereiden kanssa. Malli tarjoaa espoolaiselle teatteriyleisölle jatkuvasti toinen toistaan kiinnostavampia ja tasokkaampia esityksiä niin, että kateeksi käy.

Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa

Klockriketeaternin kantaesitys Espoon Kaupunginteatterin Revontulihallissa 31.1.2023

Käsikirjoitus ja dramaturgia: Mikhail Durnenkov

Ohjaus: Essi Rossi

Lavastaja: Ksenia Peretrukhina

Valo- ja videosuunnittelu: Ilmari Paananen

Äänisuunnittelija: Pauli Riikonen

Pukusuunnittelija Liisa Pesonen

Näyttämöllä: Carl Alm, Antonia Atarah, Elmer Bäck, Milla Kangas, Lauri Sorvari, Auri Hannus, Magda Lehtonen, Monika Lehtonen, Ruut Neves, Luna Rinkinen

Politiikan naisia hermoromahduksen partaalla – Nokun näyttämön Kuningatarleikeissä muisteltiin takavuosien lööppien kuningattaria – Poliittinen teatteri kestää huonosti aikaa

*Noormarkussa toimivan Nokun näyttämön esityksessä ääneen pääsivät takavuosien lööppien kuningattaret. Kuvassa Teresa Kaaresmaa ja Kimmo Salokangas. Kuva © Anni Levonen*

Porilainen Nokun näyttämö toi Mikkeliin Työväen näyttämöpäiville Kaarlo Kankaanpään sovittaman ja ohjaaman Antti Mikkolan näytelmän Kuningatarleikit. Näytelmän nimeltä mainittuja hahmoja ovat Skotlannin kuningatar Maria Stuart ja Englannin kuningatar Elisabeth I.

Lisäksi näytelmän tunnistettavia henkilöhahmoja näytelmän roolihenkilöiden taustalla ovat Suomen ensimmäinen naispääministeri Anneli Jäätteenmäki, sosiaalidemokraattisen puolueen ensimmäinen naispuheenjohtaja Jutta Urpilainen, takavuosien hiihtokuningatar ja kokoomuslainen kansanedustaja Marjo Matikainen-Karlström ja Porissa miehensä murhasta epäilty ja tästä teosta myös Satakunnan käräjäoikeus tuomittu Anneli Auer, jonka tuomion Vaasan hovioikeus kumosi kahteenkin otteeseen.

Lisäksi mukana ovat antiikin feminiinisiksi mielletyt merihirviöt, joista heti näytelmän alussa näyttämölle astuva Sigmund Freudin ystävän, muun muassa Maria Stuartin elämänkerran kirjoittaneen itävaltalaisen kirjailijan Stefan Zweigin roolihahmo kertoi meille katsojille. Näytelmän Zweig astui näyttämölle pistoolilla aseistettuna ja teki kohta teatraalisen itsemurhan.

Ohjaaja purkaa käsiohjelmassaan omaa epävarmuuttaan. Hänen mukaansa yli kahden tunnin esitys pitää sisällään tuhansia merkityksellisiä yksityiskohtia ja tasoja. Ohjaajan on vaikea tietää, mitä kaikkea esityksestä on luettavissa. Ei varsinkaan, kun käsissä on Kuningatarleikkien kaltainen näytelmä.

Näin varmasti on. Katsoja saattoi tulkita Nokun esityksen myös naispoliitikkojen vallantavoittelusta ja vallanhalusta tehdyksi ilkeäksi satiiriksi. Kansanedustaja kostaa häviönsä ministeriruletissa kakkaamalla ministeripestin saaneen kilpasisaren työpöydälle ministeriössä. Että sellaisia naishirviöitä.

Oikealle tielle tulkinnassa toki pääsi, kun luki käsiohjelmaan painetut käsikirjoittajan saatesanat. Ainakin hyvällä tahdolla Mikkolan näytelmää saattoi myös Nokun esityksessä katsoa ja kokea mediakritiikkinä. Näytelmä ei kerro näistä tunnistettavista poliitikoista, vaan pintajulkisuuden heistä maalaamista karikatyyreista.

Käsikirjoituksen kirjoittaja Mikkonen kertoo Nokun esityksen käsiohjelmassa, että hänet oli herättänyt aiheeseen Anneli Jäätteenmäen kohtelu julkisuudessa. Jäätteenmäki joutui eromaan vuonna 2003 pääministerin paikalta niin kutsutun Irak-skandaalin takia. Mikkola havahtui siihen, miten hän tuolloin toivoi Jäätteenmäen jäävän kiinni valehtelusta.

”Huomasin olevani osa lynkkausporukkaa. Mistä tämä kumpusi? Oliko sisälläni naisvihaaja?”

Suora lainaus on Nokun esityksen käsiohjelmasta.

Valta on luonnollisesti kiehtonut aina teatterin tekijöitä. Vallan mekanismeista ja vallan käyttäjistä on kirjoitettu monet näytelmäkirjallisuuden suurista klassikoista.

Poliittinen teatteri on kuitenkin usein hyvin tiukasti kiinni ajassa. Kuningatarleikit kantaesitettiin vuonna 2012 Teatteri Telakan näyttämöllä Tampereelle. Tuolloin Jäätteenmäen rintasyöpä, Urpilaisen esiintymien verkkosukissa naistenlehden kuvissa, Matikainen-Kallströmin dopingepäily ja Auerin murhaoikeudenkäynti olivat vielä ajankohtaisia. Iltapäivälehtien lööpit ja verkkolehtien klikkiotsikot olivat vielä tuoreessa muistissa.

Nyt yli kymmen vuotta myöhemmin täytyy olla minun laiseni vakavasti ikävammainen, muistaakseen näin ikivanhoja juttua. Nykyinen hallitus on myös konkreettinen esimerkki siitä, miten naiset ovat tällä vuosituhannella vakiinnuttaneet asemansa politiikassa. Esimerkiksi yritykset sysätä kohu-uutisilla nykyinen pääministeri Sanna Marin poliittiseen paitsioon ovat toistaiseksi kaikki jääneet poliittisina uutispommeina suutareiksi.

Mikkola on kirjoittanut näytelmän kolmelle näyttelijälle ja heille kullekin kolmesta viiteen roolia. Hänen tarkoitusperänsä käyvät hyvin ilmi roolihenkilöille annetuista nimistä. Iltasanomien poliittinen toimittaja oli nimeltään Pekka Vittunen ja hiihtokuningatar Jaana Alapää. Ensin mainitun kohdalla oleellista on etunimi Pekka ja jälkimmäinen roolinimi varmaan viittaa käytäntöihin, joilla kiellettyjen aineiden käyttöä huippu-urheilussa valvotaan.

Kimmo Salokangas teki ihan mallikkaasti sekä Vittusen että Alapään roolit. Hän oli myös näytelmän Zweig, joka aloitti tarinan pysy kädessä.

Jenna Pukkila näytteli muun muassa näytelmän Maria Stuartia ja Teresa Kaaresmaa Elisabethia. Englannin kuningattarena Elisabeth harjoitti oman aikansa leikkauspolitiikkaa, kun hän antoi pyövelin leikata kilpailijansa Maria Stuartin pään irti hartioista vuonna 1587. Näiden kahden hallitsijan valtataistelu ja samalla katollisen ja anglikaanisen kirkon yhteenotto oli kova koitos ja suurta draamaa, ei pelkkää esitystaloutta kruunu päässä ja koreissa hepenissä.

Tästä draamasta on syntynyt viimeksi kuluneiden reilun 400 vuoden aika myös suurta taidetta.

Kaikkien kolmen näytteleminen oli mukavan luontevaa. Katsojana tietysti toivoo aina, että näyttelijät, niin ammattilaiset kuin teatterin harrastajatkin kiinnittäisivät huomiota ja uhraisivat voimavaroja puhetekniikkaan produktion eri vaiheissa, jos se vain suinkin on mahdollista.

Kuningatarleikit

Nokun näyttämön esitys Työväen näyttämöpäivillä 28.1.2023

Käsikirjoitus: Antti Mikkola

Ohjaus: Kaarlo Kankaanpää

Valo- ja äänisuunnittelu: Markku Lahti

Puvut ja tarpeisto: Työryhmä

Graafinen suunnittelu: Jenna Hietavirta

Valokuvaus: Anni Levonen

Rooleissa: Teresa Kaaresmaa, Kimmo Salokangas, Jenna Pukkila

Athol Fugardin näytelmä on hieno ja monitasoisuudessaan todella vaativa teksti – Tikkurilan teatterin onnistunut tulkinta antoi paljon ajattelemisen aihetta

Tikkurilan teatterissa rima on nostettu korkealle. Athol Fugardin monitasoinen ja syvällinen teksti oli näyttelijöiden kannalta vaativa. Ilari Ristola ja Minna Laine näyttelivät hienosti. Kuva Leena © Tiuri/Tikkurilan teatteri

Eteläafrikkalaisen Athol Fugardin Piilopaikka eli siat on todella hieno näytelmä. Ei ihme, että sen ohjaaminen on ollut Tikkurilan teatterin johtajan Carita Välitalon pitkäaikainen unelma. Fugardin vuonna 1987 julkaisema näytelmä on erittäin vaativa. Näytelmän Pavel Navrotskia ja hänen vaimoaan Paraskovjaa Työväen näyttämöpäivillä näytelleet Ilari Ristola ja Minna Laine tekivät rooleissaan vakuuttavaa työtä. Näytelmän tunnelma ja teemat tihenivät ja syvenivät hienosti.

Juha Siltasen suomentaman näytelmän alkuperäisen nimen A Place with the Pigs: a personal paraple alaotsikko liittää näytelmän tarinan kirjailijan omaan elämään. Välitalon mukaan se viittaa nyt jo yli 90-vuotiaan näytelmäkirjailijan alkoholismiin. Itse tarina perustuu tositapahtumiin. Venäläinen rintamakarkuri Pavel Navrotski piileskeli 41 vuotta vaimonsa sikalassa välttääkseen karkureihin kohdistuneita julmia rangaistuksia.

Vuonna 1987 Etelä-Afrikassa oli vallalla rotusortoon perustuva totalitaarinen hallinto. Venäjällä demoratia on viimeisten 700 vuoden aikana pysynyt hengissä korkeintan kuukausia. Venäjän julma hyökkäyssota Ukrainassa on tehnyt Fugardin näytelmästä jälleen polttavan ajankohtaisen. Ihmisten on taas pakko kysyä, mistä ammentaa voimansa se ääretön ihmishengestä ja ihmisarvosta täydellisen piittaamaton julmuus, jolla venäläiset yrittävät alistaa muita kansallisuuksia valtansa alle.

Tikkurilan teatterin esityksestä on tullut vielä ajankohtaisempi kuin tekijät osasivat pari vuotta sitten ajatella, kun produktio aloitettiin. Edellisen kerran Fugardin näytelmää on suomeksi näytelty Turun kaupunginteatterissa vuonna 2008.

Stalinin diktatuurin hallitsemassa Neuvostoliitossa tämä julmuus vietiin äärimmäisyyksiin. Palvel Navrotskin tarinan alku ajoitetaan näytelmässä vuoteen 1943 ja tästä juontaa ajatus, että hän oli sotilaskarkuri. Stalinin hallinto ei kuitenkaan teloittanut vain sotilaskarkureita, vaan kaikkia vihollisen vangiksi sodan aikana joutuneita kohdeltiin lähtökohtaisesti pettureina. Natsi-Saksan sotavankileirien hirvittävistä oloista hengissä selvinneitä odotti kotimaassa uusi vankeus vankileirien saaristossa tai niskalaukaus.

Etelä-Afrikan rotusortohallinto suhtautui ei valkoisiin ihmisiin ja Neuvostoliiton kommunistinen diktatuuri kaikkiin ihmisiin samalla tavalla. Yksilöllä on arvoa vain tuotantokoneiston osana. Eikä tämä ajatusrakennelma ole vieras myöskään modernille taloustieteelle, ja näin me lähes kaikki ajattelemme tuotantoeläimistä ja niille aiheuttamistamme kärsimyksistä. Näytelmän tarinassa, Navrotskin yksinäisessä virikkeettömässä elämässä sikojen keskellä oli vahvaa symboliikkaa.

Välitalo on ohjaajana lähtenyt tarkastelemaan näytelmän teemoja yksilöstä käsin. Hänen mukaansa armottomuus itseään kohtaan johtaa kyvyttömyyteen ottaa apua vastaan. Ihmisen itse itselleen aiheuttama kärsimys ja siinä pyristely voi näyttäytyä läheltä katsottuna hyvinkin traagisena, mitä se usein onkin. Kauempaa katsottuna syyllisen etsiminen olosuhteista tai muista ihmisistä saa usein myös koomisia piirteitä.

Näytelmän Navrotski kaipasi yhteyttä omaan sieluunsa. Avioparia yhdisti paitsi kiintymys, myös yhteinen rikos. Sotilaskarkuria rangaistiin Stalinin Neuvostolitossa ankarasti, mutta lähes yhtä ankara rangaistus uhkasi myös tällaisen rikollisen piilottajaa ja suojelijaa.

Minun sukupolveni ihmiset oppivat jo nuorena ja nimenomaan teatterissa etsimään ja arvostamaan ”venäläistä sielua”. Suuriin venäläisiin klassikoihin tartuttiin kuin pyhiin kirjoihin. Tähän maailmaan ei oikein ajatus juoposta valkoihoisen kirjailijan ”sielusta” apartheidia harjoittavassa Etelä-Afrikassa oikein istunut. Fugardin näytelmä oli ainakin minulle jälleen vahva näyttö siitä, miten samanlaisia me ihmiset olemme kaikkialla. Väite, ettei venäläisiä tai venäläisyyttä voi ymmärtää, on pötyä. Kyllä voi, kun lukee näitä venäläisiä klassikoita ja päästää ääneen niiden tulkinnassa itseä viisaammat ja oppineemmat.

Piilopaikka eli siat

Tikkurilan teatterin esitys Työväen näyttämöpäivillä 27.1.2023

Käsikirjoitus: Athol Fugart

Suomennos: Juha Siltanen

Ohjaus: Carita Välitalo

Puvustus ja rekvisiitta: Aila Pelkonen

Äänisuunnittelu: Miika Elmgren

Valo- ja lavastussuunnittelu Pikku-Markku Tuominen

Lavastuksen toteutus: Tomi Tikka

Tekniikan ajo esityksessä: Kalle Kivimaa

Kuvat: Leena Tiuri

Odotettu Fanny ja Alexander oli täynnä teatterin lumoa ja taikaa – Ingmar Bergmanin rakastettu tarina kerrottiin teatterin omilla ehdoilla – Näytelmä oli vahvaa tekemistä teatteriesityksen kaikilla osa-alueilla

Bergmanin Fannyssa ja Alexanderissa lapset leikkivät taikalyhdyllä, eräänlaisella alkeellisella diaprojektorilla. Näytelmän Alexander (Olavi Uusivirta) ja Fanny Elena Leeve ruokkivat mielikuvitustaan kaitafilmiprojektorin avulla. Bergmanin vuonna 1987 ilmestynyt omaelämänkerrallinen kirja on nimeltään Laterna Magica. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on varmasti ollut yksi syksyn odotetuimmista näytelmistä. Torstain ensi-illassa nämä odotukset myös palkittiin ruhtinaallisesti. Näytelmä oli vahvaa ja korkeatasoista tekemistä teatteriesityksen kaikilla osa-alulla. Meitä katsojia suorastaan hemmoteltiin toinen toistaa hienommilla kohtauksilla ja näyttämökuvilla.

Vaikka katsojana ei varmasti ymmärrä teatterin tekemisen kaikkia hienoja nyansseja Fanny ja Alexander läpäisi täyden kympin arvoisesti myös pettämättömän aikatestin. Vaikka ensi-ilta venähti väliaikoineen ja ensi-iltaan liittyvine seremonioineen lähes neljätuntiseksi, jokainen sen katsomossa vietetty hetki tuntui merkitykselliseltä.

Tämän vahvan teatterielämyksen aineksia olivat Ingmar Bergmanin nerokkaasti rakennettu tarina, syvällisesti ajateltu sovitus, hieno ohjaus, kaupunginteatterin vahvasta yhteisöllisyydestä voimansa ammentava näyttelijäntyö, Antti Mattilan ja kumppaneiden komea ja toimiva skenografia sekä upea musiikki ja äänimaisema.

Ohjaaja Paavo Westerberg ei ole työryhmineen jäänyt kiinni Bergmanin itse ohjaaman rakastetun elokuvan vangiksi. Kaupunginteatterin näyttämöllä tämä hurjalla mielikuvituksella armoitetun pojan ja hänen sisarensa tarina kerrottiin leimallisesti teatterin omilla keinoilla. Tässä näytelmässä oli hyvin paljon sitä selittämätöntä, mutta sitäkin voimakkaammin vaikuttavaa teatterin lumoa – teatterin taikaa.

Bergmanin tarina on niin taiturimaisesti rakennettu ja psykologisesti tarkka kuvaus lapsen maailmasta, että myös kertojien käyttö oli näytelmässä hyvin perusteltua. Tässä näytelmässä runsaus oli yksi sen vaikuttavista ilmaisukeinoista.

Bergmanin tarinassa lahjakas poika pakenee ankaran isänsä autoritaarista kasvatusta mielikuvitusmaailmaan, jossa Ekdahlin perhe ja suvun perustama teatteriyhteisö ovat sitä oikeaa elämää ja todellisuus, äidin uuden avioliiton kautta alkanut aika synkässä pappilassa painajaisunta. Bergmanin oma isä oli pappi ja kasvattajana ankaran autoritäärinen kurinpitäjä.

Näytelmän alkoi samasta pisteestä mistä elokuvakin. Ekdahlin suku oli ystävineen kokoontunut viettämään joulujuhlaa. Westerbergin ja hänen ensemblensä luoma kohtaus, jossa Alexander Ekdahlin roolin näytellyt Olavi Uusivirta tanssi ballerinaksi pukeutuneena juhlaväen riemuksi jouluherkuilla katetulla pöydällä, oli mestarillinen. Se rinnastui ensimmäisessä osiossa näyttämökuvaa, jossa piispa Edward Vergerus Eero Ahon hahmossa istui yksin keskellä valtavaa autiota tilaa.

Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa Ekdahlien perhe ja ystävät viettävät joulua. Riemastuttavassa kohtauksessa näytelmän Alexander (Olavi Uusivirta) tanssi ballerinaksi pukeutuneena pöydällä. Kuvassa Uusivirran lisäksi Rea Mauranen, Santeri Kinnunen, Emmi Pesonen, Rauno Ahonen, Raili Raitala, Rauno Ahonen, Aino Seppo, Jari Pehkonen, Jouko Klemettilä, Helena Haaranen, Sanna-June Hyde, Leena Rapola, Anna-Maija Tuokko, Veera Anttila ja Pekka Huotari. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja riemukkaassa avauskohtauksessa tämä yhteisöllisyys sai hyvin konkreettisen hahmon. Näytelmän Alexanderin sanoin, tässä perheessä puhutaan, halataan ja välillä myös riidellään tulisesti. Sen vastakohtana oli näyttämökuvat Vergeruksen piispanlinnan tylystä autiudesta. Tässä todellisessa maailmassa ei puhuta tai riidellä, koska valtaa ei tarvitse perustella. Se tulee annettuna.

Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Ekdahlin perhe kokoontuu jälleen pöydän ääreen. Lapset Alexander ja Fanny sekä heidän äitinsä on pelastettu ja perhe on kulkenut vaikeuksien kautta voittoon. Kaikki ei ole kuitenkaan hyvin. Maailma on muuttunut. On ilta ja edessä on yö, joka päästää pahuuden voimat irti. Tarinan elämänmyönteisen optimistin, suvun liikemiehen Gustav Ekdahlin pitämä puhe oli Santeri Kinnusen tulkitsemana vavahduttava.

Tarinassa Alexanderin ja Ellen Leeven näyttelemän Fannyn autoritaarisuudessaan julma isäpuli kuolee lopulta lasten hartaiden toiveiden mukaisesti tapaturmaisesti tulipalossa. Itse kohtaus oli toteutettu suorastaan häikäisevän upeasti, mutta minusta siihen liittyi myös yksi Westerbergin ja Henna Piirron dramaturgian syvällisistä oivaluksista.

Bergman varmasti tiedosti Fannya ja Alexanderia kirjoittaessaan, että myös hänen isänsä oli uhri ja elämänkertatietojen perusteella myös Bergmanista itsestään olisi voinut tulla tämän patriarkaalisen autoritaarisen perinteen uhri.

Näytelmän kertoi Westerbergin omasta pohdiskelusta. Näytelmässä se näkyi myös korostetun voimakkaana fundamentalistisen uskonnollisuuden kritiikkinä. Alexander kohtasi isäpuolen ”paska ja pissa” jumalan nukketeatterin keinoin toteutetussa huikeassa kohtauksessa. Kohtaus teki näkyväksi sen, että siinä missä meidän kehomme muistavat hamaan hautaan asti ”rakkauden” nimissä tehdyt pahoinpitelyt, meidän mieleemme jää pysyviä jälkiä sinne lapsena istuteuista peloista.

Näytelmässä oli useita hienoja kohtauksia, joissa sisältö ja tunnelma luotiin tilassa liikkeen avulla. Lasten mieleen istutettuja pelkoja symbolisoi tehokkaasti mustakaapuisten hahmojen tanssi. Kohtauksessa, jossa Alexanderia uhattiin fyysisellä rangaistuksella, uhkaa korostettiin vielä naamioteatterin keinoin. kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Fannyn Alexanderin henkilöhahmot ovat todella herkullisia ja näyttelijät ovat ottaneet niistä ilon irti.

Uusivirta oli näytelmän toisessa nimiroolissa Alexanderina vakuuttava. Uusivirta on tehnyt viime aikoina tukun merkittäviä rooleja. Valovoimaisesta muusikosta ja laulusolistista on tullut tähti myös teatterin maailmassa, eikä ihan syyttä. Uusivirta on hyvin fyysinen näyttelijä, jolla on tanssijan kyvyt ilmaista asioita sanattomasti ja täyttää tilaa liikkeen kautta.

Jos ja kun Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen opiskelijoiden produktioissa on juostu, niin nyt juostaan myös valtakunnan päänäyttämöillä ja niin pitääkin olla. Westerberg on ilmiselvästi myös taitava koreografi. Näytelmässä oli mukana monta tanssintaiteen keinoin toteutettua ja sellaisina hyvin ilmaisuvoimaista sanatonta tai lähes sanatonta kohtausta.

Ahon Vergerus oli tyylipuhdas tulkinta autoritaarisesta ihmisestä. Roolihahmo oli aidosti pelottava. Hieno tulkinta pahuuden todellisesta luonteesta. Ahon sisäistetty roolityö teki näkyväksi sen, mikä on saanut pahuuden voimat jälleen liikkeelle. Euroopassa käydään jälleen raakaa hyökkäyssotaa uskonnon ja miehisen kunnian nimissä.

Antti Mattilan lavastus ja William Ilesin valosuunnittelu muodostivat yhdessä todella näyttävän ja toimivan kokonaisuuden. Näyttämökuvat olivat upeita.

Orkesteria johtaneen Sanna Salmenkallion musiikkivalinnat ja Jaakko Virmavirran äänisuunnittelu loivat näyttämökuvien ympärille hienon äänimaiseman. Salmenkallion todellisiin löytöihin kuului traditionaalinen juutalainen synagogamelodia Ukrainasta.

Todella onnistunut produktio vahvisti mielikuviani siitä, että myös Helsingin kaupunginteatterissa asuu, elää ja vaikuttaa bergmanilainen Ekdahlin perhe. Tässä perheessä puhutaan, pussataan ja tietenkin myös riidellään. Teatteri on taiteilijoiden yhteisön tekemää taidetta ja siksi yhteisön sisäinen hyvä henki kyllä välittyy aina katsomoon asti.

Yhteinen on varmaan myös huoli edessä olevan yön painajaisista. Ahdistavien koronakuukausien ja vuosien jälkeen katsomot ovat jälleen täynnä ja perheellä syytä juhlaan. Uusi kriisi on kuitenkin jo aivan oven takana. Suomen talouden edessä oleva äkkijarrutus ei tiedä mukavia aikoja teattereille tai kulttuurisektorille ylipäätään.

Fanny ja Alexander

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta suurella näyttämöllä 17.11.2022

Käsikirjoitus: Ingmar Bergman ja Paavo Westerberg

Bergmanin romaanin suomennos: Elina Hytönen

Ohjaus ja tekstin sovitus: Paavo Westerberg

Sävellys- ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen

Valosuunnittelu: William Iles

Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta

Naamiointi Jaana Nykänen

Dramaturgi: Henna Piirto

Rooleissa Elena Leeve, Olavi Uusivirta, Anna-Maija Tuokko, Rea Mauranen, Pekka Huotari, Santeri Kinnunen, Raili Raitala, Jari Pehkonen, Sanna-June Hyde, Veera Anttila, Eero Aho, Helena Haaranen, Aino Seppo, Leena Repola, Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen, Emmi Pesonen

Muusikot: Ali Saad (laulu), Ingrid Riuttamaa (viulu) Anssi Koskela (viulu), Sanna Salmenkallio (viulu), Terhi Lehtiniemi (alttoviulu), Mauri Kuokkanen (alttoviulu), Antero Manninen (sello), Juho Martikainen (kontrabasso)

Hyvä yleisö, tänä iltana bändin solistina tähtien tähti prinssi Hamlet – Samuli Reunasen ja Aina Bergrothin sovitus houkutteli tekemään Shakespearen klassikoiden klassikosta omia tulkintoja

Hamletin roolin näytteli vuonna 2012 Teatterikorkeakoulusta valmistunut Olavi Uusivista. Uusivirta on monilahjakkuus, joka tunnetaan paremmin tulkitsijana, säveltäjänä ja sanoittajana. Uusivirran väkivahva tulkinta ja näytelmän konserttiestetiikka tekivät esityksestä leimallisesti yhden miehen show’n. Kuva (c) Yehia Eweis/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Hamlet oli kekseliästä, yllätyksiä täynnä olevaa ja hauskaa teatteria. Visuaalisesti upeasta esityksestä saattoi nauttia myös kevytversiona suuren klassikon syövereihin sen kummemmin. Toki esitys myös houkutteli tekemään omia tulkintoja William Shakespearen suuresta klassikosta.

Ohjaaja Samuli Reunasen ja kirjailijadramaturgi Aina Bergrothin sovituksessa rock-nostalgia ja teatterinostalgia syleilivät toisiaan. Festivaalien konserttiestetiikan puitteet esitykselle antoivat Kaisa Rasilan suunnittelema lavastus ja Erno Aaltosen valosuunnittelu. Shakespeare-kuumeen puolestaan nosti minun kaltaisellani teatterifriikillä vaarallisiin lukemiin Matti Rossin sujuva, nykysuomeen perustuva suomennos vuodelta 2013.

Tekijöiden mukaan Kansallisteatterin sovitus on karnevalistinen. Karnevalistinen klassikosta tulee, kun se maustetaan yllättävillä, mielikuvituksellisilla ja epäsovinnaisilla elementeillä. Tässä suhteessa Hamletin ohjanneella Reunasella ja hänen johtamansa ensemblen jäsenillä on ollut ideoita ja mielikuvituksen lentoa enemmän kuin riittävästi.

Reunasen ja Bergrothin oivallukset ovat alkaneet roolituksesta. Hamletin rooliin kutsuttiin Teatterikorkeakoulusta 2012 valmistunut Olavi Uusivirta, joka tunnetaan paremmin muusikkona. Säveltäjänä, lauluntekijänä Uusivirta on ilmiömäinen lahjakkuus, joka teki ensimmäisen levytyssopimuksensa 20-vuotiaana.

Ofelian roolin näytellyt Fanni Noroila, Olavi Uusivirran Hamlet ja se merkillinen kanto, joka kiskotaan näyttämöltä ylös roikkumaan paksun kettingin päässä. Kuva © Yehia Eweis/Kansallisteatteri

Uusivirta teki Hamletin roolin rokkistaran elein. Valittu tyylikeinona oli rankka liioittelu. Uusivirta oli näytelmän tähti ja se avasi uuden näkökulman Hamletin roolihahmoon.

Shakespearen näytelmissä oli paksu tulkintojen kerros jo silloin, kun muste vielä kuivui paperilla kirjoitustyön jäljiltä. Esimerkiksi Shakespearen historiallisista näytelmistä vaikkapa Richard III voidaan mieltää kirjoittajan kielellisesti nerokkaaksi ja psykologisesti tarkkanäköiseksi tulkinnaksi hänen oman aikansa lähihistorian tapahtumista, eräänlaiseksi true crimeksi Shakespearen tapaan ja tragedia Titus Andronicus sovitukseksi vanhasta legendasta.

Tosin Shakespearen elinaikana ei ollut psykologiaa tai käsitettä narsistinen persoonallisuus, vaikka yhteiskunnat oli Euroopassa organisoitu samalla tavalla, jolla järjestäytynyt rikollisuus yhä toimii. Aatelisten muodostama yläluokka ryösti suojeluun vedoten alaisiaan klaanin hallitsemalla reviirillä, läänityksellä.

Feodaalisessa klaaniyhteiskunnassa ihmiset murhasivat lähisukulaisiaan klaanien sisäisissä valtataisteluissa ihan oikeassakin elämässä. Hamlet on tällaiseen keskiaikaiseen maailmaan sijoitettu Shakespearen tragedia. Muista vastaavista poiketen Hamletissa tämä taistelu vallasta käydään yhden roolihenkilön pään sisällä.

Vanhoissa kansantaruissa ja kirjailijoiden niiden pohjalta sepittämissä kirjoissa ja näytelmissä maahisia, peikkoja ja murhattujen isien haamuja tietysti lentää ja kiikkuu pilvin pimein. Hamletin tarinan voi tänään kuitenkin tulkita isänsä kuolemasta syvästi järkyttyneen nuorukaisen harhaisen mielen luomaksi valetodellisuudeksi. Shakespearen tarkoituksista ja ainakin ilkikurisesta huumorintajusta kertoo jotakin se, että totuus isän murhaajista paljastetaan Hamletin itse kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän avulla teatterin keinoin.

Hamletin hahmossa elää tämän päivän salaliittoteoreetikko. Hamlet syyttää myös äitiään osallisuudesta isänsä murhan junailleeseen salaliittoon ja haukkuu häntä huoraksi samaan tapaan kuin nyt Ylilaudalla mieltään purkavat denialistit huorittelevat hallituksen ministereitä. Harhoissaan Hamlet päätyy lopulta tekemään joukkomurhan. Hamletin ja samalla maailman näytelmäkirjallisuuden kuuluisimmat vuorosanat voi kuvitella hyvin kouluampujan viimeisiksi sanoiksi, kun hän on aloittamassa itsetuhoista hirmutyötään: ”Olla vai ei? Siitä nyt on kyse.”

*Laertesin (Aleksi Holkko), Ofelian (Fanni Noroila) ja Hamletin (Olavi Uusivirta) välisten seksuaalisten jännitteiden kuvaus oli enkelten lentoa. Kuva © Yehia Eweis/Kansallisteatteri*

Kansallisteatterin suuren näyttämön yllä lensivät lauantai-iltana enkelit ja varmasti ihan syystä sysimustin siivin.

Vahvaa symboliikkaa oli kohtauksessa, tai ehkä oikeammin näyttämökuvassa, jossa näyttämölle asetettu valtava kanto revittiin ikään kuin juuriltaan ja tempaistiin ylös suurella koukulla ja paksulla kettingillä roikkumaan korkealle lavastetornin katveeseen.

Hamlet on näytelmänä jo lähtökohtaisesti yhden miehen show ja Reunasen ja Bergrothin dramaturgiset ratkaisut korostivat tätä.

Samaa päämäärää palveli myös Reunasen ohjauksessa korostunut pyrkimys rikkoa näyttämön neljättä seinää. Uusivirta ei sentään heittäytynyt estradilta oikean rokkikukon elkein meidän fanien käsivarsille, mutta hän taiteili itsensä katsomon tuolien selkänojia pitkin halki koko suuren näyttämön katsomon laulaen samalla kostonhimoista, tappouhkauksia vilisevää laulua.

Kohtaus oli jo puhtaasti fyysisen esittämisen saralla hämmentävän vaativa suoritus.

Aidosti yllättävän ja hauskan sävyn näytelmälle antoi se, että Hamletin isän haamua näytteli Uusivirran isä, dramaturgi Matti Uusivirta. Isän nimi kertoi, ettei Olavi Uusivirta ole populaarikulttuurin tähtiä tuottavan ajatushautomon tuote, vaan musikaalisena ja verbaalisena lahjakkuutena aito nimeä myöten.

Tosin pitää tässä tunnustaa, ettei minulla ollut ennen Hamletia mitään käsitystä Uusivirran mittavista ansioista muusikkona.

Kansallisteatterin produktion ehkä kiinnostavin asia ei nyt löytynyt näyttämöltä, vaan käsiohjelmasta, johon on painettu otteita Fanni Noroilan esseestä Ofelia elää. Siinä Noroila kertoo, mitä hän ajatteli, kun sai Reunaselta kutsun Ofelian rooliin ja miten hän päätti tehdä roolista oman näköisensä. Noroilan mukaan klassikot ovat tietenkin aikansa kuvia, joissa ei ole tilaa kuin valkoisille miehille ja heidän tarinoilleen.

Myös Noroila tunnetaan paisi vuonna 2016 Teatterikorkeakoulusta valmistuneena näyttelijänä myös muusikkona.

Noroilan teksti kannattaa lukea ja vielä mielellään kokonaan Nuoren Voiman Ofelia-numerosta. Ainakin minua esseen intersektionaalinen feminismi puhutteli. Jäin pohtimaan sitä, ovatko teatterin suuret klassikot todella itse asiassa rumia, kuten Noreila kirjoittaa.

Hamlet on varmasti intersektionaalisen feminismin näkökulmasta auttamattoman misogyyninen. Shakespearen elinaikana naisilla ei ollut mitään asiaa näyttämölle, vaan miehet näyttelivät miesten roolit.

Toisaalta teatteri on ollut aina tai ainakin Shakespearen ajoista asti myös pako- ja turvapaikka seksuaalisiin ja sukupuolisiin vähemmistöihin kuuluville ihmisille. Laertesin roolin näytellyt Aleksi Holkko muistuttaa omassa käsiohjelman kolumnissaan, että Hamlet on täynnä kaksoismerkityksiä. Holkko julistaa Hamletin Queer-klassikoksi ja se kyllä natsaa.

Naisroolien vahvistaminen tässä queer-estetiikan maailmassa on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Noroilan kiukutteleva Ofelia oli nyt pikemminkin vähän nolo kuin voimauttava roolihahmo. Hamlet ei käskemällä mene itse sinne luostariin tai museoon.

Auli Turtiaisen pukusuunnittelu toi mieleen toisen todellisen Queer-klassikon Euroviisut. Kultaa kimmeltävien ja paljetien paljoutta säihkyvät, tiukasti vartalonmukaiset esiintymisasut veivät mielikuvat Euroviisuista rockbisneksen ja viihdeteollisuuden sovinistisiin ja seksistisiin aseteisiin ja käytäntöihin viime vuosisadan puolella. Tätä mielikuvaa 70-luvun ja 80-luvun rokkikukoista varmasti voimisti näyttämön konserttiestetiikka.

Ehkä siksi Hamlet ei nostovaijereista huolimatta lähtenyt oikein lentoon. Laertesin, Ofelian ja Hamletin välisten suhteiden laadusta ja syvyydestä annettiin monia vihjeitä, mutta se ei nyt jaksanut innostaa.

Esityksessä on mukana 19 biisiä. Näytelmän musiikista on vastannut Timo Kämäräinen, joka näytteli Hamletissa myös Horation roolin. Näytelmä alkoi kappaleella Äidin häät ja päättyy kappaleeseen Mies tahtoo muuttua. Niiden kohdalla ei mainita säveltäjän tai sanoittajan nimiä, joten rohkenen olettaa, että sävellykset ovat Kämäräisen käsialaa ja ne on tehty juuri tätä produktiota varten. Sama pätee esimerkiksi kappaleisiin Laertes Pariisissa ja Horatio tarjoaa tripin.

Hamlet

Kansallisteatterin esitys suurella näyttämöllä 12.11.2022

Willian Shakespearen näytelmän suomennos: Matti Rossi

Ohjaus: Samuli Reunanen

Sovitus: Samuli Reunanen ja Aina Bergroth

Esitysdramaturgia: Aina Bergroth

Lavastus: Kaisa Rasila

Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen

Musiikki: Timo Kämäräinen

Valosuunnittelu: Erno Aaltonen

Äänisuunnittelu: Sami Hassinen

Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen

Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva-Cox

Koreografian konsultointi: Ari Numminen

Illuusion suunnittelu: Kalle Tahkolahti

Rooleissa: Ola Blick, Karlo Haapiainen, Aleksi Holkko, Timo Kämäräinen, Esa-Matti Long, Fanni Noroila, Paula Siimes, Timo Tuominen, Matti Uusivirta, Olavi Uusivirta.

Lomonosovin moottori oli tajunnanräjäyttäjänä tanssiteatterin keinoin toteutettu Tsar-bompa – Helsinki Dace Companyt teoksessa kuului arktisen maailman jylhä kauneus ja näkyi tulevan eloonjäämistaistelun raakuus ja kauheus

Liikekielen hurja voima ja kohtauksissa purkautuvan latautuneen energian määrä veivät mennessään. Tällaista tanssia piti seurata lumoutuneena välillä henkeään pidätellen. Kuva © Kai Kuusisto/Helsingin Kaupunginteatteri

Helsinki Dance Companyt Lomonosovin moottori veti minut pitkäksi aikaa sanattomaksi. Esityksen aiheuttama tunnereaktio oli niin voimakas, että se jähmetti mielen. Voiko näin ilmaisuvoimaista ja syvälle mieleen painuvaa esitystä olla olemassa? Alitajuiset pelot, jotka riivaavat meitä tämän päivän ihmisiä, ryömivät nyt suoraan iholle.

Tätä kirjoittaessa vastaus omaan kysymykseeni on kyllä voi. Tajunnanräjäyttäjänä Lomonosovin moottori oli tanssiteatterin keinoin toteutettu Tsar-bompa. Jos haluaa Helsingissä juuri nyt nähdä maailmanluokan näyttämötaidetta, askeleet kannattaa suunnata Helsingin kaupunginteatteriin.

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä tanssittiin torstai-iltana ihmiskunnan viimeisellä rannalla. Koreografi Valtteri Raekallion ja tanssijoiden luomassa liikekielessä oli hurjaa rosoisuutta. Hyvin voimakkaat ja ajoittain silkkaa aggressiota kuvanneet liikesarjat duetoissa ja joukkokohtauksissa kertoivat käynnissä olevasta taistelusta olemassaolosta. Esitys alkoi ja päättyi kohtauksiin, joissa esiin nousi joukkohautojen estetiikka.

Lomonosovin moottori on Raekallion tanssiteatterin keinoin tekemä dramatisointi Antti Salmisen samannimisestä romaanista. Kiiltomatoon Salmisen vuonna 2014 ilmestyneen kirjasta arvostelun kirjoittaneen Tapio Salomaan mukaan kysymys on suomalaisen nykykirjallisuuden merkillisimmästä ja merkittävimmästä aikaansaannoksesta. Lomonosovin moottori on kirja mahdottomasta.

Salmisen kirja on sadunomainen, futuristinen dystopia. Sen tarinassa retkikunta matkustaa Novoja Zemljalle tekemään kallioperätutkimuksia ydinjätteiden loppusijoituspaikkaa varten. Saaresta tulee pakopaikka retkikunnan jäsenille yhä hirveämmiksi käyvien ilmasto-olosuhteiden keskellä. Raekallio ja esityksen vaikuttavan lavastuksen suunnitellut Antti Mattila ovat ottaneet kirjan hahmoista näyttämölle salaperäiset homeculit, joista ei oikein tiedä, ovatko ne tonttuja vai robotteja ja ihan fyysisenä esineenä tämän salaperäisen Lomonosovin moottorin.

Kirjassa Novoja Zemljalle rakennetaan Nikola Teslan suunnitteleman ”orgaanis-lyyrisen ja kvantti-maagillisen elinvoimakojeen” piirustusten pohjalta todellisuuden mullistavaa Moottoria.

Kirjan maailmassa valheet edustavat totuutta ja tieteelliset totuudet ovat valhetta. Maailmanlopun edellä ihmiset elävät Vladimir Putinin ja Donald Trumpin taktisten totuuksien maailmassa. Tämä maailma ei ehkä kuitenkaan ole Salmisen kuvaama ihmeellisten koneiden ja kurjuuden yhdistelmä. Minulle Raekallion koreografia antoi voimakkaan mielleyhtymän Aleksandr Solzhenitsyn kirjaan Vankileirien saaristo.

Maailmasta, jossa kasvihuonekaasut ovat nostaneet napapiirin pohjoispuolella ilman keskilämpötilaa seitsemän astetta esiteolliseen aikaan verrattuna, ihmiskunta on kalunnut maapallon luonnonvarat loppuun ja rampauttanut vakavasti elämää maapalolla ylläpitävää biosfääriä, tulee globaali gulag.

Hyvin voimakkaat ja ajoittain silkkaa aggressiota kuvanneet liikesarjat duetoissa ja joukkokohtauksissa kertoivat käynnissä olevasta taistelusta olemassaolosta. Kuva © Kai Kuusisto/Helsingin Kaupunginteatteri

Minulla ei ole osaamista tanssijoiden yksilösuoritusten arvioimiseen. Liikekielen hurja voima ja kohtauksissa purkautuvan latautuneen energian määrä veivät mennessään. Tällaista tanssia piti seurata lumoutuneena välillä henkeään pidätellen. Niin vaikuttavaa se oli.

Eikä tanssijoiden yksilöinti ole tässä ehkä tarpeellistakaan. Helsinki Dance Companyn produktioissa minua on kiehtonut ja elähdyttänyt joka kerran esitysten luoma tunne vahvasta yhteisöllisyydestä. Tosin esityksen keskitysleirin estetiikka toimi myös tasa-arvon karikatyyrinä. Raskaan raadannan ja nälän riuduttamien, rääsyihin puettujen ja lian tahrimien ihmisen joukossa seksuaalisuus ja sukupuoli katoavat, niillä ei ole enää merkitystä.

Säveltäjä Pekka Käpin äänisuunnittelija Eradj Nazimovin esitykselle luoma äänimaisema kuului samaan mahdottomien asioiden kategoriaan kuin Salmisen romaani. Miten jotain näin täydellistä voi olla? Teoksen äänissä soi ja rusahteli arktisen luonnon jylhä kauneus. Tässä äänimaisemassa alati liikkeellä oleva merijää narahteli ja ryskyi, tuuli puhalsi ja vinkui Novoja Zemljan pohjoista saarta peittävillä jäätiköillä. Tanssia rytmittävässä Käpin musiikissa kuului ja korostui myös ihmisten elinolojen ankaruus.

Esityksen maahiset, nuo salaperäiset homoculit oli toteutettu niin, että pyörillä varustetun kolmijalan muodostaman vartalon yläpäähän oli kiinnitetty kovaääninen ikään kuin pääksi ja puettu sitten hahmo vaateisiin eräänlaiseksi kääpiöksi. Näitä nukkeja myös tanssitettiin ja yhdessä upeasti toteutetussa kohtauksessa niitä kaikkia niittä tanssitettiin yhtä aikaa. Kovaäänisten mukana myös esityksen äänimaailma muutti muotoaan tanssijoiden liikettä mukaillen.

Neuvostoliitto teki Novoja Zemljalla 132 ydinkoetta. Atomipommeja räjäytettiin maalla, maan alla, merellä ja ilmakehässä. Näihin kokeisiin kuului myös maailman toistaiseksi hirvittävimmän vetypommin, yli 50 megatonnin Tsar-bompan räjäyttäminen saarten yllä. Vuonna 1961 räjäytetty jättipommi sai ikkunaruudut helisemään Suomen Lapissa asti.

Saarilla asuu kuitenkin edelleen reilut pari tuhatta ihmistä, joista valtaosa on venäläisten tukikohtien sotilaita ja heidän perheidensä jäseniä. Novoja Zemljalla elää yhä noin sata alueen alkuperäiskansaan kuuluvaa nenetsiä. Käppi kertoo kaupunginteatterin kotisivuilla, että tuon pienen omasta tahdostaan eristyksissä eläneen yhteisön kansanmusiikki on ollut esityksen musiikin inspiraation lähteenä.

Lomonosovin moottoriin kuuluu myös kaupunginteatterin pienen näyttämön lämpiöön koottu näyttely, jossa on esillä Novoja Zemljalla filmattuja arkistofilmejä ja saarten asukkaista ja heidän kulttuuristaan kertovaa esineistöä.

Produktioon kuuluu myös Helsinki Dance Companyn Huippuhuorille tekemä matka ja siellä kuvattu tanssielokuva, joka julkaistaan myöhemmin.

Lomonosovin moottori

Helsinki Dance Companyn esitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.11.2022

Esitys on saanut inspiraationsa Antti Salmisen samannimisestä proosateoksesta.

Ohjaus: Valtteri Raekallio

Koreografia: tanssijat Raekallion ohjauksessa

Sävellys: Pekko Käppi

Tekstit: Antti Salminen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Essi Huovila

Valosuunnittelu: Jukka Huitila

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Videosuunnittelu: Thomas Freundlich

Naamioiden suunnittelu: Maija Sillanpää

Tanssijat: Sofia Hilli, Jyrki Kasper, Misa Lommi, Pekka Louhio, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen

Ääninäyttelijä: Santeri Kinnunen

Teatteri Takomon monologi Hajuvesi oli hykerryttävän hauska, kiinnostava ja koskettava esitys – Youssef Asad Alkhatib on näyttelijänä löytänyt todellisen kutsumuksensa

Asad Alkhatib on näytellyt muun muassa Kansallisteatterin Toinen koti -dokumenttiteatteriesityksessä ja television Sekasin-sarjan kolmannen tuotantokauden tuotannoissa. Hän opiskelee parhaillaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun toisella vuosikurssilla. Kuva © Janna Räsänen/Teatteri Takomo

Teatterikorkeakoulun opit ovat langenneet otolliseen maaperään. Tuolille istahtanut Youssef Asad Alkhatib aloitti monologinäytelmän ottamalla katsekontaktia meihin katsojiin. Etusormi ojentui eteen osoittamaan tietä, jota tämä nuori mies on kulkenut. Sitten hän nousi ylös, kääntyi ensin oikealla, sitten vasemmalle ja lopulta selin meihin. Aikuisen elämän kynnyksellä elävän nuorella on pää täynnä haaveita. Elämä on yllätyksellistä. Oma väärä valinta tai silkka sattuma voi kääntää tien pystyyn valitulla uralla.

Elämä heittelee ja Alkhatibin elämä lennätti 16-vuotiaana kiintiöpakolaisena Helsinki-Vantaan lentokentälle Kreikassa sijaitsevasta ankeasta pakolaiskeskuksesta. Siinä samassa, jalat ehkä vielä tukevasti ilmassa, Alkhatib löysi myös, kops, kops kutsumuksensa – minusta tulee, minusta täytyy tulla näyttelijä!

Ehkä Alkhatibin ei edes tarvitse tulla näyttelijäksi, Teatteri Takomon Hajuvesi oli niin suvereeni näyttö lahjakkuudesta, että Alkhatib on varmaan syntynyt näyttelijäksi. Esitys oli mukaansa tempaavaa, hauskaa ja elämänmakuista teatteria. Hän osaa ne keinot, joilla näyttelijä luo itsensä ja yleisönsä välille voimakkaan tunteen vuorovaikutuksesta ja läsnäolosta. Elämänmyönteisessä positiivisuudessaan esitys oli lumovan kaunis kokonaisuus.

Kukaan ei tietenkään synny näyttelijäksi. Toisaalta totta lienee myös se, että huomattava osa niistä tavoista, joiden välityksellä me olemme vuorovaikutuksessa toistemme kanssa, ovat vaistomaisia, me emme tiedosta niiden olemassaoloa. Alkhatib on tietenkin hankkinut esiintymistaitonsa ahkeran opiskelun ja harjoittelun kautta. Torstain monologi kuitenkin todisti, että hänessä on myös yllin kyllin sitä vaikeasti määriteltävää karismaa.

Hajuveden käsikirjoituksen ovat kirjoittaneet Alkhatib ja näytelmän ohjannut Hassan Alsaleh. Sen tarinat kertoivat Alkhatibin oman elämän käännekohdista. Hän pakeni Syyriasta sotaa yksin alaikäisenä ja hän tuli Suomeen perheettömänä kiintiöpakolaisena Kreikasta 16-vuotiaana.

Näytelmän nimi viittaa Alkhatibin elämän ensimmäiseen suureen tragediaa. Tässä tarinassa hän oli pieni ekaluokkalainen, jolle selviää kuusivuotiaana, kun opettaja kyselee äidin ja isän nimiä, että hänen biologinen äitinsä on kuollut. Nainen, jota Alkhatib piti äitinä, oli hänen äitipuolensa.

Tarin siitä, miten pieni Alkhatib yritti myrkyttää allergisen äitipuolensa hajuvedellä, kerrottiin humoristisessa hengessä. Komiikan ytimessä olevasta tragediasta kuitenkin on kysymys. Siitä mitä ei sanottu, teki mieli myös päätellä, että Alkhatibin elämään on mahtunut muitakin ahdistavia tilanteita, jotka olisivat voineet murtaa lapsen herkän mielen. Tarinasta jätetty pois kuvaukset Alkhatibin paosta sodan runtelemasta Syyriasta ja lapsena eletyistä kuukausista tai vuosista Kreikan ylikansoitetuissa vastaanottokeskuksissa.

Ehkä niiden aika ei ole vielä. Valinta on ymmärrettävä. Hajuvesi ei ollut ensisijaisesti selviytymis- vaan kasvutarina.

Tässä kasvutarinassa Alkhatibin elämää vei kohti valittua päämäärää oma tahto, lahjakkuus ja uudesta kotimaasta löytyneiden aikuisten ihmisten antama tuki. Alkhatibin tukena ovat olleet häntä teatterissa sekä televisioproduktioissa ohjanneet ohjaajat ja Teatterikorkeakoulun opettajat. Erityisellä lämmöllä tarinassa puhuttiin hänet siipiensä suojaan ottaneesta naisesta, jota Alkhatib kutsui kolmanneksi äidikseen.

Kolmannella äidillä oli tarinassa talli, jonka hevosista yhdestä tarinassa myös teatterissa esiintynyt hevonen. Nuoren miehen ja hevosen ystävyydestä saatiin hyvä mitta sille, minkä kokoista rakkautta lapsena itsensä turvattomaksi kokenut nuori tarvitsee tuekseen selvitäkseen. Monologin tarinassa nuoren miehen tie unelmien päämärästä on eksyä väärille raiteille, kun koronaepidemia sulki teatterit ja esti harjoitukset. Kun oli tylsää.

Hajuvesi

Monologinäytelmä Teatteri Takomon näyttämöllä 10.11.2022

Teksti Youssef Asad Alkhatib ja Hassan Alsaleh

Ohjaus Hassan Alsaleh

Näyttämöllä Yousef Asad Alkhatib

Ohjaajan assistentti Jalal Hajali

Valosuunnittelu ja esitysajot Pinja Kokkonen

Valokuvat Janna Räsänen