Tiistaina ensi-iltansa Teatteri Takomossa saanut Doom & Bloom oli eri taiteen aloja edustavien tekijöiden yhteisössä syntynyt luovuuden purkaus. Tyrmäävän vaikuttava teos päättyi Anna Maria Häkkisen ja Maija Mustosen häkellyttävän hienoon duettoon. Häkkinen ja Mustonen tanssivat päät yhteen painettuina ikään kuin pitkistä hiuksistaan tosiinsa sidottuina tavalla, joka alle viivasi teoksen nimen toista sanaa kukoistus.
Doom & Bloom jää ainakin minun muistossani elämään suomalaisen nykytanssin merkkiteoksena.
Vahva vuorovaikutus on merkityksellisen taiteen pettämämätön tunnusmerkki. Nyt Teatteri Takomon näyttämöllä mentiin esityksen alussa suoraan luihin ja ytimiin. Niina Hosiasluoma, Mustonen, Häkkinen ja Hanna Ahti muovailivat harmaanvalkeasta askartelumassasta pitkulaisia esineitä, jotka kohta alkoivat saada tuttuja muotoja. Pian Hosiasluoma oli sovittamassa Mustosen reiteen uutta reisiluun mallia ja Ahti taiteili Häkkiselle uusia solisluita.
Elämä ja kuolema samassa näyttämökuvassa. Niina Hosiasluoman pään yläpuolella on se korkein kruunu, jonka jokainen meistä saa, kun aikamme koittaa. Kuva Yosi Omori/Teatteri Takomo
Tämä ruumiillisuuden ja sen katoavuuden kuvaus päättyi näyttämökuvaan, jossa selällään näyttämöllä maanneen Hosiasluoman pään ympärille koottiin kehäksi alussa muovailtuja luita. Kuva oli koskettavan kaunis, vaikka siinä olivat esillä nykyisyys ja tulevaisuus, ne rippeet, jotka meistä jäävät tuhkauksen jälkeen jäljelle luumyllyssä jauhettaviksi. Yhdessä kuvassa koko elämän kiertokulku.
Tekijöiden mukaan esitys perustui imaginäärisille näyille, joita ympäröivät musiikin matalat taajuudet, kirkkaat huudot ja moniääniset vokaalit. Elämä saattaa olla meitä ympäröivässä maailmankaikkeudessa imaginaarinen ilmiö, mutta Mustosen, Häkkisen, Hosiasluoman ja Ahdin yhdessä esitykselle laatima koreografia oli niin päällekäyvän fyysistä ja liikekielen yksityiskohdissa niin valloittavan ilmaisuvoimaista, että elämän ilot ja surut olivat läsnä hyvin konkreettisesti.
Elämän kiertokulkua hienosti kuvaavan juoksun aloitti Ahti ja pian samalla kiertoradalla olivat kaikki muut. Tähän elämän autuuteen kuuluivat väistämättä myös sairaudet, huumeriippuvuudet ja enneaikaiset kuolemat. Häkkisen ja Mustosen käsissään pitelemien, esihistoriallisen näköisten tikarien tai miekkojen vahva symboliikka sai katsojankin tunteman sisimmässään kivun värähdyksen.
Välillä esityksen hyvin fyysinen koreografia toi mieleen lasten peuhaamisen. Näyttämöllä oltiin ja tanssittiin yhtenä joukkona päällekkäin ja sylikkäin. Jokainen näistä kohtauksista, jotka huipentuivat Häkkisen ja Mustosen huikeaan duettoon, korostivat yhteisöllisyyttä. Elämän paradokseihin kuuluu se, että me voimme olla itse kukin täysin ainutlaatuisia yksilöitä vain yhteisön jäseninä.
Tämän todistamiseksi ei tarvitse kuin muistaa, että eristämistä muista ihmisistä käytetään tehokkaana rangaistuksena ja pitkittyessään tällainen eristäminen muuttuu äärimmäisen julmaksi henkiseksi kidutukseksi.
Teatteri Takomon verkkosivulla kerrotaan, että esitykselle on asetettu K16-ikäraja. Samalla varoitetaan, että esityksessä käytetään teatterisavua ja siinä on alastomuutta. Häkkien tanssi esityksessä ylävartalo paljaana ja Mustosen esiintymisasu koostui nilkkasukista ja paksupohjaisista lenkkitossuista.
Älypuhelimet ja niiden tehokkaat kamerat ovat tuoneet mukanaan uusia alastomuuteen liittyviä ja vaikeasti hallittavia riskejä. Itse ajattelen, että ainoa oikea ja kestävä perustelu alastomuudelle näyttämöllä on siinä, että sitä ei tarvitse perustella. Perustelut löytyvät itse esityksestä eikä niiden perustelujen olemassaoloa tarvinnut nyt edes pohtia.
Reilun tunnin mittaisen esityksen aiheena olivat elämä ja kuolema, nuo kaksi suurta arvoitusta. Noiden kahden arvoituksen, alun ja lopun, väliin mahtuu elämän voiman ja ilon, herkkyyden ja haavoittuvuuden kaikki variaatiot, mitä kuvitella saattaa. Meidän ruumiimme, elimistömme muodostama fyysinen todellisuus ja aivojemme tuottama psyykkinen todellisuus ovat saman mitalin kaksi eri puolta.
Esityksen kohtausten koreografian ilmaisuvoima ja kauneus perustui niiden taustalla olevien ajatusten syvyyteen ja voimaan. Doom & Bloom on teos, joka jää varmasti pysyvästi mieleen.
Tähän syvään päätyyn sukellettiin myös Hanna Ahdin ajatukset, jotka luettuina päättivät esityksen. Ehkä teatterin kannattaisi julkaista tämä teksti myös verkkosivuillaan esityksestä kertovan materiaalin joukossa. Nyt hienon tekstin kuuntelu vaati kuuluvuusongelmien takia hieman pinnistelyä.
Doom & Bloom
Teatteri Takomon ensi-ilta 23.5.2023
Kokonaisvastuu ja ohjaus: Hanna Ahti, Anna Maria Häkkinen, Maija Mustonen Esitys ja koreografia: Hanna Ahti, Niina Hosiasluoma, Anna Maria Häkkinen, Maija Mustonen Musiikki ja miekat: An Tul (Saana Pohjonen ja Helena Pulkkinen) Valosuunnittelu: Jenni Pystynen Teksti: Hanna Ahti Ennakkokuva: Anastasiia Sviridenko Tukijat: Arts Management Helsinki, Koneen säätiö, Taiteen edistämiskeskus, Suomen Benelux-instituutti, Kunstenwerkplaats Pianofabriek
Teatteri Telakan Kärhi osa 1: Kohtaaminen oli performanssia parhaimmillaan. Esityksen ensi-ilta oli koskettavan kaunis kokonaisuus. Tommi Silvennoisen, Vilhelmiina Sinervon ja Nadja Räikän teos oli yhdistelmä runoutta, sirkustaidetta ja esineimprovisaatiota. Näitä elementtejä yhdisti veistoksellisen hidas liike. Katsojan mielen näyttämöllä teos eteni kierros kierrokselta kohti ymmärryksen valoa kuin köynnöskasvin kärhi.
Syvyyttä muuten sanattomalle teokselle antoivat Reetta Pekkasen runot. Ääneen luetut runot olivat säkeitä Pekkasen Kalevi Jäntti -palkinnolla palkitusta kokoelmasta Kärhi. Näissä luetuissa runoissa Pekkanen yhdisteli mielikuvia meitä itse kutakin ympäröivän sosiaalisen mikrokosmoksen todellisuudesta ja maailmankaikkeuden muodostavan makrokosmoksen todellisuutta.
”Avaruudesta ei niin vain lähdetäkään minnekään pois.”
Pekkasen runoissa maailmankaikkeus on jäähtynyt koko ajan syntymästään asti. Termodynamiikan toisesta pääsäännöstä on kuitenkin olemassa ainakin yksi tunnettu poikkeus – me itse, maapallon biosfääri. Orgaaniset molekyylit voivat lisätä järjestystä auringonvalosta saatavan energian avulla.
Tästä elämän ja fotosynteesin synnystä esityksessä oli todella upeasti esineimprovisaation keinoin toteutettu osuus. Sinervo ja Räikkä kaatoivat pyörivällä alustalla oleviin lasimaljoihin ensi vettä ja sitten he värjäsivät tämän veden siniseksi. Aurinko nousi tämän alkumaailman taivaalle taskulapun kirkkaana valona. Lopulta Silvennoinen kantoi keskelle kattaus maljan, jossa vesi oli värjätty vihreäsi.
Kasvit olivat aloittaneet maapallon muokkaamisen avaruuden vihreäksi keitaaksi. Ilmakehän koostumus alkoi muuttua ja taivas sen yllä sai sinisen värinsä.
Valon lisäksi esityksessä, heti sen alussa korostui se toinen tärkeä elementti vesi. Maapallo kiertää aurinkoa niin kutsutulla elämänvyöhykkeellä, jossa vesi ei kaasuunnu välittömästi eikä jäädy kaikkialla pysyvästi. Tätä veden kiertokulkua Sinervo kuvasi taitavalla ja koskettavan kauniilla jongleerauksella ensin teekupin ja siten vedellä täytyn vadin kanssa.
Kotien tutut huonekasvit olivat hallitseva osa näyttämän esineistöä. Kukkapöydälle tai ikkunalaudalle nostetut ruukkukasvit tuovat varmasti lohtua monelle yksinäiselle. Ne symbolisoivat meidän kaipuutamme luontoon. Toisaalta ne myös korostivat sitä, miten vääristynyt meidän suhteemme luontoon voi olla. Yhdessä kohtauksessa Sinervo veti näyttämöllä perässään laskuvarjoa, jonka kuvun painoiksi ja jarruiksi oli kasattu ruukkukasveja.
Loisteliaasti toteutetun kohtauksen symboliikkaa oli helppo tulkita. Happi, jota me hengitämme, on peräisin vihreiden kasvien fotosynteesistä. Kysymys on herkästä tasopainotilasta, jota kutsutaan hiilikierroksi. Viimeksi kuluneiden kahden vuosisadan aikana ihmiskunta on alkanut järkyttää tätä herkkää tasapainoa polttamalla maaperään varastoitunutta fossiilista hiiltä kiihtyvällä vauhdilla. Ilmastomuutoksen seuraukset ovat jo nyt meidän jokaisen nähtävissä.
Me suhtaudumme kuitenkin edelleen tähän uhkaan kuin korkealta jyrkänteeltä alas syöksyvä BASE-hyppääjä, vaikka varavarjoa ei ole eikä toista mahdollisuutta tule, jos varjo ei aukea.
Me Teatteri Telakan katsojat saimme tutustu Sinervon taiturimaiseen sirkustaiteeseen jo vuosi sitten, kun Hedda Liukkalan laatimaan koreografiaan perustuva Life After sai ensi-iltansa. Myös nyt Sinervon huikea tanssi nuoralla kuului esityksen kohokohtiin.
Life After oli jälkikirjoitus ihmiskunnan historiaan. Kärhissä maailma vielä tasapainoili nuoralla Sinervon hahmossa. Toiveita herättävää hänen taitavassa akrobatiassaan oli kohtaus, jossa alussa selällään huojuvalla nuoralla tasapainoillut Sinervo punnersi itsensä seisomaan. Itse tulkitsin tätä huikeata akrobatiaa niin, että ihmiskunta voi vielä nousta lähes mahdottomasta sillasta taistelemaan olemassaolostaan. Sen jälkeen Sinervon kävely löysällä nuoralla osoitti kutenkin tehtävän vaikeuden. Jokainen askel kohti päämäärää johti yhä jyrkempään ylämäkeen.
Kärhi, osa 1: Kohtaaminen -esityksen nimi kertoo, että jakoa on luvassa. Teatteri Telakan verkkosivulla kerrotaan, että Kärhi, osa 2: Liikkeellelähtö järjestään Purkutalo Pinni47:ssä 7.6.-30.7.
RyhmäteatterinValeäitien lavastus ja näyttämörekvisiitta yllättivät. Näytelmän kulisseja väritettiin valaistuksella värikartan makeimmilla sävyillä ja samat huomiovärit neonpinkistä neonvihreään toistuivat esiintymisasuissa ja arjen esineissä, jotka oli paisutettu valtavan kokoisiksi pehmoleluiksi. Näyttämöllä oli lasten piirrettyjen värien ja muotojen koko skaala Paavo PesusienestäKikattavaan Kakkiaiseen.
Näytelmän tematiikka käsitteli vanhemmuutta ja tässä tapauksessa uusperheessä elävän naisen suhdetta miehensä lapseen. Marja Rämön Länsiväylään kirjoittamassa haastattelussa näytelmän käsikirjoittaja Aino Pennanen kertoo, että näytelmä perustuu hänen omiin kokemuksiinsa elämästä uusperheessä.
Ryhmäteatterissa roolit tehdään pienellä porukalla. Roolihahmosta toiseen vaihdetaan lennossa ja komiikka perustuu hienoon näyttelijäntyöhön. Parhaimmillaan Ryhmäteatterin satiiriset ja karnevalistiset komediat ovat olleet toinen toistaan seuraavien bravuurien ilotulitusta. Valeäidissä Riikka Oksasen dramaturgia ja ohjaus noudatti näitä teatterin traditioita. Tosin nyt seesteisiä kohtauksia oli jo aiheenkin takia tavallista enemmän.
Tiistain näytös osoitti myös ainakin minulle, miten suuri merkitys näyttelijöiden ja yleisön välisellä vuorovaikutuksella on Ryhmäteatterin tavalla tehdyssä esityksessä. Tyyli on sukua stand up -komiikalle. Tiistain esityksessä meitä katsojia oli epätavallisen vähän emmekä ehkä muutenkaan olleet kovin hyvä yleisö.
Valeäidissä näytelmän Liisa (Pia Andersson) on muuttanut yhteen miesystävänsä Eeron (Robin Svartström) kanssa. Eerolla on edellisestä parisuhteestaan Saanan (Miro Lopperi) kanssa viisivuotias tytär Alanis (Santtu Karvonen). Näytelmän alussa Pennanen purkaa Liisan roolihahmon kautta sitä pahuuden stigmaa, joka on liittynyt äitipuoliin. Liisa ei koe olevansa äitipuoli, hän on bonusäiti.
Näytelmän Liisa on päättänyt olla hankkimatta omaa lasta. Miehen lapsen hänessä herättämät voimakkaat äidilliset tunteet tulevat pyytämättä ja yllätyksenä – bonuksena.
Kuvassa oikealla Miro Lopperi, jolla oli näytelmässä viisi eri roolia. Hän antoi muun muassa äänen ja liikkeet kahdella lapsia esittäneelle nukelle Terolle ja Jerelle. Kuvan kohtauksessa hän on Pipsa nimisen tytön äiti. Keskellä kuvassa kuusi roolia näytellyt Eeva Soivio Teron ja Jeren äitinä. Vasemmalla näytelmän Liisa Pia Andersson. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri
Omaehtoiseen lapsettomuuteen on varmasti monia syitä. Pennasen näytelmässä tuodaan korostetusti esiin yksi keskeisistä vapaaehtoisen lapsettomuuden syistä. Lapsiperheen arkea ja nykyisen työelämän vaatimuksia on vaikea sovitta yhteen. Näytelmän Liisa on pitkälle koulutettu nainen, joka hakee ja saa asiantuntijan töitä ohjelmointialalla toimivasta yrityksestä.
Raskaus ja äitiys on työnantajan kannalta kustannuksia aiheuttava riski, kun uutta työntekijää palkataan ja johtaa varmaan edelleen naisten syrjintään työelämässä. Näytelmässä tämä asetelma käännetään päälaelleen, kun Liisa kilpailee Niilon (Lopperi) kanssa perheen ajankäyttöä tehostavan Family Control -projektin johtajuudesta. Liisa valehtelee, että hänellä on neljä omaa lasta. Komedian farsimainen huipennus liittyi keinoihin, joilla Liisa hankki itselleen neljä lasta ja voitti tämän kilpailun.
Työelämän kuvaus oli Ryhmäteatterin tapaan satiirisen karua. Santtu Karvosen esittämä Cotrol Systemsin toimitusjohtaja Toimari oli usein nähty patriarkaalinen vakiohahmo. Lopperin puolustuspuhe itseään kehuvana Niilona oli yksi näytelmän bravuureista. Näyttelijät luovat hahmoja tarkkailemalla ja jäljittelemällä ihmisiä. Niilon roolihahmoa miettiessään Lopperin esikuvana on epäilemättä ollut Alexander Stubb.
Kiinnostavia olivat Pennasen havainnot siitä, miten lapsen, tässä tapauksessa bonuslapsen ilmestyminen perheeseen vaikutti Liisan ja hänen parhaan ystävänsä Heidin (Eeva Soivio) ystävyyteen. Liisalla ei ollut enää aikaa yhteisille harrastuksille ja kohtauksessa Heidi osoitti pettymystään ja sen synnyttämää vihamielisyyttä Liisaa ja myös lasta kohtaan.
Merkityksellisistä ystävyyssuhteista muodostunut verkosto on itse kullekin henkisen hyvinvoinnin ja pärjäämisen edellytys, tavallaan uusi suku. Lasten syntymällä voi olla dramaattisia vaikutuksia näihin suhteisiin ja tämän piirin ulkokehälle joutuminen voi olla hyvin traumaattinen kokemus.
Näytelmän Liisa, Eero ja Alanis asuivat Muksulassa, konservatiivisia arvoja suosivassa ylemmän keskiluokan pientaloidyllissä. Kaksi äitiä (Lopperi ja Soivio) pyytävät Liisaa allekirjoittamaan kansalaisaloitteen, jossa vaaditaan säätämään uusperheet kieltävä laki. Ydinperhettä ja avioeroa koskevat periaatteet ja luulot kärjistyvät, kun Liisa on ensimmäistä kertaa vierailulla Eeron vanhempien (Lopperi ja Soivio) luona.
Suomalaiset eivät ole varmasti koskaan olleet mitään edistyksellisten aatteiden esitaistelijoita. Toki voi olla, että konservatiiviset ajatukset esimerkiksi parisuhteiden osalta ovat voimistuneet. Kansainvälistyminen tarkoittaa myös sitä, että esimerkiksi Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeeltä meille rantautuu uusia ultrakonservatiivisia ajatuksia. Länsiväylän haastattelussa Pennanen kertoo bonusäiteyteen liittyneestä häpeästä. Näytelmän ydinperhekritiikin tarkoitus ja päämäärä jäivät silti hieman hämäriksi. Yksityinen ei muuttunut yleiseksi.
Sen sijaan Tiina Kaukasen, Fabian Nybergin, Jussi Kärkkäisen ja Ville Mäkelän luoma skenografian osui ja upposi. Bioloogisten sen paremmin kuin bonuslastenkaan osa ei ole Suomessa helppo. Yhä useampi heistä joutuu ainoana lapsena täyttämään vanhempien, bonusvanhempien ja isovanhempien vanhemmuutta ja isovanhemmuutta koskevat odotukset puhumattakaan vanhempien lapsettomista veljistä ja sisarista, tädeistä ja sedistä.
Ehkä lapsen pitää kasvaa henkisesti ja fyysisesti Santtu Karvosen kokoluokkaan jo viisivuotiaana selvitäkseen tästä.
En päässyt perille siitä, kenen käsialaa Valeäitien loistava käsiohjelma on. Siihen painetut Muksulan unelmakotien asukkaille suunnatut mainokset kertovat kirkkaiden värien ja lennokkaiden mainoslauseiden avulla, miten tehokkaasti lapset, äidinonni ja perheinstituutio on kaupallistettu.
Ryhmäteatterissa käydessään on tottunut siihen, että tupa on esityksissä täynnä katsomon viimeistä penkkiä myöten. Nyt ei niin ollut. Kysymys voi olla sattumasta, mutta se näytti silti huolestuttavalta.
Koronaepidemia oli meille hyvä muistutus siitä, miten tärkeä taidemuoto teatteri on. Me rakastamme sitä. Rajoitusten päätyttyä katsomot ovat olleet täynnä. Hintojen ja korkojen nopea nousu on kuitenkin nyt lyönyt ison loven monen teatterissakävijän henkilökohtaiseen kulttuuribudjettiin varsinkin kalliiden asuntojen ja suurten asuntolainojen Helsingissä. Koulutetuista ja hyvätuloisista nuorista aikuisista on tullut kuin taikaiskusta koulutettuja ja lujasti tienaavia köyhiä.
Valeäidit
Ryhmäteatterin esitys 28.3.2023
Käsikirjoitus: Aino Pennanen
Ohjaus: Riikka Oksanen
Käsikirjoituksen tekstidramaturgi: Riikka Oksanen
Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen
Lavastussuunnittelu: Fabian Nyberg
äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Valosuunnittelu: Ville Mäkelä
Rooleissa: Pia Andersson, Robin Svartström, Santtu Karvonen, Eeva Soivio, Miro Lopperi
Performanssi on parhaimmillaan hyvin ilmaisuvoimaista taidetta. Anna Kankilan, Ronja Louhivuoren ja Ville VäisäsenDOOMBAG (saatan tarvita tätä vielä) -esityksessä kaikki tämän taidelajin elementit olivat kohdallaan. Siinä yhdistyivät eletystä elämästä syntynyt sanomisen tarve, luovuus, yhteisöllisyys ja spontaanisuus. Esitys analysoi ja kommentoi meitä yksilöinä ja yhteisöinä ympäröivää todellisuutta herkkyydellä ja tarkkanäköisyydellä, johon vain aito taide pystyy. Kaiken huipuksi esitys oli vielä maustettu elämänmyönteisellä huumorilla.
DOOMBAG kertoi tekijöiden monimutkaisesta suhteesta esineisiin. Miksi niitä kertyy koko ajan lisää ja miksi täysin turhistakin esineistä on niin vaikea luopua? Samat kysymykset meistä varmasti jokainen on joutunut tekemään itselleen tämän tästä, vaikka olisi kuinka vannoutunut konmari ja kannattaisi selkeyttä ja yksinkertaisuutta omassa huushollissaan.
Esineiden paljouteen törmää väistämättä ainakin siinä vaiheessa, kun pitää muuttaa. Louhivuori kertoi esityksessä joutuneensa muuttamaan aikuisena jo kahdeksan kertaa eli keskimäärin vähintään kerran vuodessa, lapsena vielä useammin. Kankilan mukaan hänellä seuraava muutto on pian edessä, kun hänen ja neljän muun ihmisen yhteisöltä menee yhdessä vuokrattu kimppa-asunto alta.
Esityksen alussa Kankila, Louhivuori ja Väisänen kantoivat näyttämölle seitsemän kauppakassia, joiden kätköistä kaivettiin esille työryhmän jäsenten koteihin ajan myötä kertyneitä esineitä. Esityksen hidasrytminen alku teki näkyväksi performanssin juuret kuvataiteessa. Kankila ja Louhivuori asettelivat hyvin hitain liikkein kuin elävät patsaat kasseista kaivamiaan esineitä järjestykseen lattialla.
Sen jälkeen alkoivat kutsut meille vieraille. Tai pikemminkin kyse taisi olla muuttotalkoista, koska kuppeja, mukeja tai lautasia ei tahtonut löytyä mistään, koska suurin osa tavaroista oli yhä purkamatta.
Kutsuja seurasi riehakas kapina tavaroiden hirmuvaltaa vastaa. Kankila ja Louhivuori kaatoivat kasseista tavaroita päälleen ja suorastaan kylpivät tavarakaaoksen synnyttämässä tavarameressä.
Tämän ryöpsähdyksen jälkeen meistä katsojista tehtiin jälleen tämän taiteilijakollektiivin jäseniä. Halukkaat kutsuttiin näyttämölle purkamaan tätä kaaosta, lajitelemaan tavaroita ja pakkaamaan niitä kasseihin uutta muuttoa varte.
Vastaus kysymykseen, miksi me kiinnymme tavaroihin, alkoi tässä vaiheessa hahmottua. Kankila ja Louhivuori kertoivat joidenkin tavaroiden osalta, millaisia muistoja niihin liittyi. Nämä muistot kertovat yleensä elämän onnellisista hetkistä ja tavarat luovat olemassaolollaan meidän ympärillemme eräänlaisen turvallisuuden kehän. Tämä tavaroiden kehä pytytettiin näyttämölle myös ihan konkreettisesti.
Esitystä varten tekijät ovat haastatelleet neljää pitkän elämänkokemuksen omaava naista, joista kukin asuu ja elää omanlaisessa tavarataivaassa. Videoiduissa haastatteluissa korostui se, miten tavaroiden paljous antaa tunteen turvallisuudesta. Vanhin haastateltavista kertoi salaisesta toiveestaan tulla jopa haudatuksi omistamassaan muhkeassa rautasängyssä. Vaikka rouva esitti toiveensa huumorimielessä, se teki selväksi, että tavarat ovat meille uusi kirkko, vahvin turva myös kuolemanpelkoa vastaan.
Nämä muurit voivat myös sortua. Näin kävi myös esityksessä, jossa Louhivuori kirjaimellisesti katosi päälle vyöryvien tavaroiden alle. Pahimmillaan rakkautemme esineitä kohtaan voi muuttua kaiken muun alleen tukahduttavaksi pakko-oireeksi. Kun reppu on liian täynnä, omistamisen tuottama nautinto muuttuu henkisten kaltereiden ympäröimäksi vankilaksi.
Tekijät olivat ottaneet esitykseen mukaan performanssitaiteelle tyypillistä alastomuutta. Kankila luopui rakkauden nimissä esineestä toisensa jälkeen ja lopulta päällään olleista vaatteista. Alastomuudessa näkyvät performanssin juuret kuvataiteessa. Tässä tapauksessa alastomuus oli todella hyvin perusteltua. Vaikka meidän kehomme on ainetta, koostuu miljardeista atomeista, se on kuitenkin perustavalla tavalla aivan jotakin muuta kuin vaatteet, joilla peitämme vartalomme ja tavarat, joilla ympäröimme itsemme.
Esitys päättyi hurjaan huutokauppaan, jossa Kankila toimi meklarina ja Dart Vader kypärällä päänsä peittänyt Louhivuori hänen avustajanaan. Tässä vaiheessa tekijät myös veivät esityksen huumorin varjolla tasolle, jossa tekijöiden henkilökohtaista rohkeutta, avoimuutta ja herkkyyttä saattoi vain ihailla. Tätä varten taide on!
Performanssi on syntynyt kuvataiteen piirissä. Teatteriin se linkittyy siinä, että vuorovaikutus perustuu voimakkaaseen läsnäoloon, esittämiseen ja yhteisöllisyyteen. Performanssissa ei yleensä käytetä teatterin piirissä vuosisatojen kuluessa vakiintuneita traditioita ja käytäntöjä organisoida yhteisön toiminta esitykseksi.
Alussa mainittu spontaanisuus ei tarkoita sitä, etteivät Kankila, Louhivuori ja Väisänen olisi käyttäneet työryhmineen paljon aikaa ja vaivaa esityksen suunnitteluun, valmisteluun ja toteutukseen. Esityksen luoneeseen työryhmään ovat esiintyjien lisäksi kuuluneet Perttu Sinervo, Rasmus Paananen, Maarja Kaasik, Heidi Vehmas, Hanna Salmela, Petteri Aartolahti, Sarianne Tursas, Aleks Talve ja Iida-Liina Linnea. Tekijöiden nimilista ja käsiohjelmassa nimeltä mainiten jaetut kiitokset yli 20 katsojan koeyleisölle kertovat paljon performanssin yhteisöllisestä luoteesta.
Teatteri Telkan Telaka Open Border -festivaali lokakuussa toi pirkanmaalaisen yleisön nähtäväksi hienoja performansseja muun muassa Virosta. DOOMBANG on jatkoa tälle ansiokkaalle tarjonnalle. Ohjelmistopolitiikallaan Teatteri Telakka tekee hienoa kulttuurityötä antaessaan meille mahdollisuuden laajentaa omaa käsitystämme esittävän taiteen tarjoamista mahdollisuuksista ja kokea suuria elämyksiä.
Tampereen Työväen Teatterin Kolme sisarta viides näytös oli komedia. Se ei ollut ylläty. Myös Anton Tšehov luonnehti näytelmiään komedioiksi. Jakob Öhrmanin sovittama ja ohjaama tulkinta rikkoi kaikki vakiintuneet ennakkokäsitykset siitä, miten suuria venäläisiä klassikoita pitää esittää. Silti Örmanin käsikirjoittama viides näytös osui tšehovilaisen ihmiskäsityksen ytimeen.
Myös tässä viidennessä näytöksessä kysymys kuului, miksi venäläisen yläluokan yltäkylläisyydessä eläneet sisaret kärsivät? Öhrman työryhmineen oli nostanut tämän kysymyksen elämän tarkoituksesta universaalille koko ihmiskunnan kohtaloa käsittelevälle tasolle.
Kolme sisarta viides näytös on taiteen syvään päätyyn sukeltava mestariteos. Öhrman on laajentanut ja uudistanut teatteri-ilmaisua tavalla, josta minun kokemusmaailmassani toinen hieno esimerkki on Akse Petterssonin Q-teatterille vuonna 2018 käsikirjoittaman ja ohjaama Arki ja kauhu.
Kolme sisarta viides näytös oli kokemuksena vaativaa, mutta sitäkin palkitsevampaa teatteria. Öhrman rikkoi ensemblensä kanssa lähes kaikkia teatteriestetiikan vakiintuneita sääntöjä. Öhrmanin ja Matias Ojasen esitystä varten luomien videoiden katsomien vaati ankaraa ponnistelua, Niklas Vainion äänimaisema suisti ainakin minut omalta mukavuusalueeltani johonkin hyvin kylmään ja kolkkoon todellisuuteen. Pisteeksi kaiken tämän päälle tuli suorastaan päälle käyvän fyysinen ja energinen näyttelijäntyö.
Myös tarinan kerronnan lainalaisuuksia rikottiin hallitusti ja Öhmanin viidenteen näytökseen kirjoittamassa dialogissa aasinpersereikä oli alatyylin ilmaisuista siitä lievimmästä päästä. Tällä määritelmällä viidennen näytöksen Maša kuvaa nahjusmaisen miehensä intelligenssin tasoa.
Viidennessä näytöksessä Öhrman yhdistelee Tšehovin nelinäytöksisen näytelmän tarinaan ja roolihahmoihin Ridley Scottin ohjaamasta Alien – kahdeksas matkusta elokuvasta alkanutta saagaa. Näytelmän viidennen näytöksen tarinan ytimessä oli selkeästi Joss Whedonin käsikirjoittama ja Jean-Piere Jeunetin ohjaama saagan neljäs osa Alien – ylösnousemus.
Populaarikulttuurissa Alien-saaga kuuluu kauhuelokuvien genreen. Näyttämöllä hurjaan liioitteluun perustuvan lajityypin sisään rakennettu koomisuus korostui. Silti Tampereen Työväen Teatterin verkkosivujen mainoslause, jossa korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin riemastuttava yhteentörmäys ravisuttaa totuttuja kaavoja, voi johtaa hieman harhaan näytelmän todellisesta luonteesta. Toki luovasti ajateltu ja älykkäästi toteutettu teatteri on aina sinänsä riemastuttavaa, kun sellaiseen törmää.
Viidennen näytöksen kohtaukset oli rakennettu komedian lajityypille tyypillisellä tavalla. Minut sai pyrskähtämään nauruun esimerkiksi toisen jakson kohtaus, jossa avaruusaluksella toimivan hirviöiden kasvatustarhan teknikko elvytti sydänhieronnalla vastasyntynyttä sormenpää kokoista hirviövauvaa. Myös ensimmäisen jakson Irinan nimipäivien jälkitunnelmat toivat mieleen pitkäksi venytetyssä kohtauksessa populaarikulttuurin puolelta Todd Phillipsin ohjaaman elokuvan Kauhea kankkunen ja sen jatko-osat.
Vaikka Tšehovin Kolmen sisaren viides näytös on oletusarvoisesti komedia, nauru tarttui kurkkuun jo sen ensimmäisessä kohtauksessa. Siinä venäläisten sotilaiden partio löysi Alien elokuvista tutun hirviönmunan. Brenda Gometzin puvustus ja Jaakko Siraisen valosuunnittelu toivat näytelmään aikaulottuvuuden. Me olimme heti alussa Josif Stalinin Neuvostoliitossa – pahuuden ytimessä.
Toisen näytöksen liikuttiin avaruudessa ja tulevaisuudessa. Alien -ylösnousemus elokuvassa Alien saa ihmisen ja hirviön risteytymänä ihmisen muodon. Maapallon biosfäärin kannalta ihminen on juuri tällainen evoluution synnyttämä hirviö, ominaisuuksiltaan ylivertainen peto, joka lopulta vie elintilan kaikilta muilta elollisilta olioilta.
Tätä korotetiin myös esimerkiksi kohtauksessa, jossa näytelmän hirviö nostetiin näyttämölle kokoontuneen seurakunnan alttaritaulun ikoniksi ja palvonnan kohteeksi. Kohtaus kirkasti jälleen ajatukseni Moskovan patriarkaatin johtaman ortodoksisen kirkon syvästi inhimillisestä olemuksesta ja luonteesta. Millaisen jumalan kuva oli Josif Stalin tai on Vladimir Putin?
Tšehovin näytelmän ovat psykologisesti tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisenä olemisesta. Joku voi tietysti kysyä, miten osuvaa miesoletetun kirjoittajan kuvaus kolmen naisoletetun roolihenkilön elämäntuskasta voi olla? Örhmanin tulkinnassa korostui yhteisöllisyys.
Örhman on tarttunut viidennessä näytöksessä Kolmen sisaren aikaulottuvuuteen tarkkanäköisesti. Kolme sisarta kantaesitettiin Moskovassa vuonna 1901. Venäjällä elettiin tuolloin edistyksellistä aikaa. Maaorjuus oli lopetettu vuonna 1861. Tosin tässä tapauksessa maaorjuus muuttui vain mahdottomien lunastuslakien takia sukupolvelta toiselle periytyväksi velkaorjuudeksi. Toisaalta Venäjällä elettiin samanlaista voimakkaan talouskasvun ja teollistumisen aikaa kuin Yhdysvalloissa samaan aikaan. Vuosidan alku oli myös Venäjällä tulevaisuutta koskevien suurten odotusten aikaa.
Kolmessa sisaressa syrjäisessä varuskuntakaupungissa, kylässä, jossa asemakin on kaukana, tarinan joutilasta elämää elävät henkilöt uneksivat pääsystä tätä kehitystä symbolisoivaan Moskovaan. Merkille pantavaa on, että Tšehovin avain tähän unelmien paratiisiin on protestanttinen työmoraali.
Me tiedämme, mitä on tapahtunut Venäjällä ja koko maailmassa tuon vuoden 2001 jälkeen.
Alien elokuvien hirviö perustuu sveitsiläisen kuvataiteilijan Hans Rudolf Gigerin luomukseen. Terävähampainen, kuolaa valuva pedon suu herättää meissä jokaisessa atavistisia pelkoja ja Goigerin taiteessa tämä suu on yhdistetty käärmemäiseen vartaloon, joka tuo mieleen mätänevän ruumiin.
Teatterissa vuorovaikutus taiteilijoiden ja heidän yleisönsä välillä tapahtuu suoraviivaisesti. Näyttämön realistisuus antaa elokuvien splatter-komiikalle oman vivahteensa. Viidennessä näytöksessä esimerkiksi kohtaus, jossa hirviöpukuun pukeutunut Auvo Vihro hoivasi hellästi munasta kuoriutuvia pieniä hirviölapsiaan oli hellyttävässä koomisuudessaan ainutlaatuinen.
Kolme sisarta viides näytös toi näyttämölle sosiaalisen median kaoottisen maailman. Sen meemi-kulttuuri ja karkea kielenkäyttö ovat populaaritaiteelle ja elokuvien splatter-huumorin perintöä.
Kolme sisarta viides näytös
Tampereen Työväen Teatterin näytös Eino Salmelaisen näyttämöllä 24.3.2023
Käsikirjoitus, sovitus ja ohjaus: Jakob Öhrman
Suomennos: Sinna Virtanen Musiikki: Janne Lounatvuori/SOFA Pukusuunnittelu: Brenda Gomez Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Sari Rautio Taistelukoreografiat: Oula Kitti Lavastesuunnittelu: Lars Idman Videosuunnittelu: Jakob Öhrman ja Matias Ojanen Valosuunnittelu: Jaakko Sirainen Äänisuunnittelu: Niklas Vainio
Näyttämömestarit Antti Lauttamäki ja Hannu Alanen Video- ja valo-operaattorit: Jaakko Sirainen ja Matias Ojanen Ääniajot: Niklas Vainio ja Tero Koivisto AV-teknikot:Igor Smirnov ja Jarno Lyytikäinen Tekstitykset: Juha Äystö
Näyttämöllä: Inke Koskinen, Fanni Noroila, Sonja Kuittinen, Pyry Nikkilä, Miia Selin, Tuukka Huttunen, Hiski Vihertörmä, Janne Kallioniemi, Auvo Vihro, Mika Honkanen, Minna Hokkanen, Veera Laitinen
Torstaina kantaesitetty Käärmeenpääntallaajat on Tampereen Työväen Teatterin ja Espoon Kaupunginteatterin yhteinen satsaus tanssiteatteriin. Esitys perustuu ohjaaja Marjo Kuuselan löytämään kiinnostavaan tarinaan vasulaisista. Pelimanniyhtyeen konsertista alkanut esityksestä kasvoi ensi-illassa inhimillisten tunteiden koko kirjoa kuvaava fresko.
Tunteiden kuvaamisessa tanssi on voimakas väline. Tavoiteltuun flow-tilaan mentiin Tampereen Työväen Teatterissa hämäläisittäin hitaasti kiiruhtamalla. Tavoite kuitenkin saavutettiin ja ainakin osa katsojista lankesi loveen. Meille muille esitys henki välittämisen tunnetta ja inhimillistä lämpöä.
Esityksessä oli mukana noin 60 Tampereen yhteiskoulun lukion oppilasta. Heidän osuutensa alkoi teatterin lämpiössä jo ennen kuin esitys siirtyi suurelle näyttämölle. Joukkokohtauksiin nämä opiskelijat toivat sellaista näyttävyyttä ja voimaa, johon millään ammattiteatterilla ei ole yleensä henkilöresursseja.
Nuorille lukiolaisille tanssi-ilmaisua opettaneet Liina Siimes ja Lotta Kaarla sekä teatteri-ilmaisua opettaneet Jyri Siimes ja Leena Tanhua ovat hioneet reilussa puolessa vuodessa näistä nuorista erinomaisia esiintyjiä, joiden kantti kesti esiintymisen myös teatterin varsinaisen kontekstin ulkopuolella, jossa yleisö ei ollut varautunut tämän kaltaiseen vuorovaikutukseen. Näyttämön joukkokohtauksissa lukiolaiset loistivat. Joukon voima tihentyi esimerkiksi kohtauksessa, jossa tarinan vasulaiset tanssivat kohti taivasta. Hyppy, hyppy, hyppy… Kivimäen haitarin säestyksellä tällä liikkeen ja saman sanan toistolla oli suggestiivista imua.
Lukiolaisten oma jatko-osa esitykselle, Käärmeenpääntallaajat II saa ensi-iltansa Teatterimontussa 17. toukokuuta.
Päävastuun tarinan kuljettamista kantoivat Tanssiteatteri Tsuumin kuusi tanssijaa. Kriitikko Auli Räsäsen määritelmän mukaan vuonna 1998 perustettu helsinkiläinen ryhmä on tehnyt suolaiselle kansantanssille saman minkä Värttinä on tehnyt suomalaiselle kansanmusiikille.
Käärmeenpääntallaajissa tanssijoiden liikekielessä näkyivät ryhmän osaaminen ja juuret suomalaisen kansantanssin uudistajana. Tsuumin taiteellisen johtajan Reetta-Kaisa Ilesin, Marjo Kuuselan ja ryhmän tanssijoiden luomassa koreografiassa paritanssista lähtevää perustaa oli laajennettu upeilla sooloilla ja monenlaisilla tanssin erityylisuuntia ja vivahteita sisältävillä mausteilla.
Teatterisalissa esitys alkoi Patrik Riipisen hurjalla soololla katsomon ensimmäisten penkkirivien lomaan rakennetulla apunäyttämöllä. Soolossa sysimustan körttiläisyyden aiheuttamat paineet melkein musersivat miehen lattiaa vasten. Liikekielestä tuli mieleen hakemattakin hidastettu katutanssi.
Aloituksen jälkeen siirryttiin kohtaus kohtaukselta kohti vasulaisten vapauden teologiaa. Liikkeen johtajan Iisakki Vasun nimeä kantavan uskonnollisen lahkon edustajat palvoivat jumalaa polkan tahtiin. Ruumiin tuottama ilo oli lahkon jäsenille jumalan tahto ja se johti myös seksuaaliseen heräämiseen ja vapautumiseen. Tansseissa tätä seksuaalista heräämistä ja iloa kuvattiin joukkokohtauksilla, duetoilla ja sooloilla kauniisti.
Ruumiin ja sielun yhteyden palvonta huipentui toisen jakson alussa. Johanna Elovaaran apunäyttämöllä esittämä soolo laajeni joukkokohtaukseksi, jossa käärmeen päätä tallattiin oikein jytinällä. Sen jälkeen ryhdyttiin puimaan vasulaisten ”vapaan rakkauden” jälkiseurauksia. Aika kulki vääjäämättä myös vasulaisten ohi ja tässä ajan pyörässä oli pakko roikkua kiinni.
Viimeisessä näyttävässä joukkokohtauksessa, tarinan loppuhuipennuksessa Riipinen pyöri taustalla hameeseen pukeutuneena dervissinä. Se kertoi meille, ettei vasulaisuus ole ollut mikään poikkeus uskontojen kirjossa, vaan tanssimalla on palvottu jumalaa ja pyritty saavuttamaan taivaallinen hurmos myös monissa muissa uskonnoissa.
Janne Teivaisen skenografia tuki teoksen tarinaa. Meidän kristillisessä kulttuurissamme jokaisella on oma risti kannettavanaan. Teivaisen lavastuksessa tämä taakka oli iso, mutta kevyt kantaa. Teivaisen suorakaiteen muotoiset laatikot toimivat myös alustana, kun Riikka Puumalaisen tulkitsema roolihahmo upeassa nostossa kurotti seurakuntansa tukemana kohti taivasta ja sitten lankesi alas.
Torstain Käärmeenpääntallaajat oli kunnianosoitus Ari Nummiselle. Metallimiehestä itsensä tanssijaksi ja koreografiksi kouluttautunut ja koulinut Numminen on suomalaisen tanssitaiteen elävä legenda. Esityksessä Numminen tanssi oman soolonsa, joka osoitti ainakin minulle, ettei tanssijoilla ole parasta ennen päivää. Sen minkä tanssija nivelien notkeudessa vuosien kuluessa menettää, korvaa elämänkokemuksen tuoma viisaus.
Käärmeenpääntallaajien bändi on ymmärtääkseni koottu tätä esitystä varten. Kivimäen lisäksi siinä soittivat Pekko Käppi ja Ville Rauhala. Lisäksi näyttämöllä kävi kelloja kilauttelemassa esityksen äänisuunnittelun tehnyt Antti Puumalainen. Soitinvalikoimaan kuului muun muassa Kivimäen kaksirivinen haitari, Käpin soittamat jouhikko ja mandoliino sekä Rauhalan bassoviulu. Esityksen lauluja tulkitsivat Iles, näytelmän nimiroolin esittänyt Tuomas Juntunen ja me kaikki yhdessä.
Esityksen luoneen prosessin yhteisöllisyyttä korostetaan käsiohjelmassa sillä, että esiintyjiä ei erillä heidän tehtäviensä perusteella.
Viimeisen silauksen täydellisyyttä hipovaan kokonaisuuteen antoivat Mirkka Nyrhisen suunnittelemat puvut. Vaikka tarinassa liikuttiin ajallisesti 1800-luvulla, Nyrhisen puvut olivat ajattomia. Viimeisen silauksen puvustukselle antoivat Käpin ja Rauhalan oranssit lippalakit. Vaikka Hankkijaa ei enää ole eikä ehkä Hankkijan lippalakkejakaan, nuo oranssit päähineet veivät mielikuvat keskelle sitä uskonlahkojen Suomea, jossa intohimo on suurin kaikista kuolemansynneistä.
Vasulaisuus on merkillinen luku suomalaisten herätysliikkeiden historiassa. Etelä-Pohjanmaalla vaikuttanut Iisakki Vasun johtama lahko edusti 1800-luvun alkupuolella jonkinlaista varhaista hippiliikettä. Seuroissa tanssittiin ja iloittiin. Tanssi kutsuttiin taivaan hypyksi. Liikkeestä tiedetään vähän, koska liikkeen salliva ja kannustava suhtautuminen seksuaalisuuteen pakotti sitä kokoontumaan salaa.
Esityksen tanssijat ja muusikot kertovat uskostaan, esitystä koskevista ajatuksistaan ja tavoitteistaan Tsuumin Instagram-julkaisuissa.
Käärmeenpääntallaajat
Tanssiteatteri Tsuumin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteinen kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 16.3.2023
Esitys on Tampereen Työväen Teatterin ja Espoon Kaupunginteatterin yhteistuotanto
Espoon Kaupunginteatterin ensi-ilta on 4.4.2023
Esitysdramaturgia: Marjo Kuusela
Musiikki: Anne-Mari Kivimäki
Koreografia: Reetta-Kaisa Iles, Marjo Kuusela ja työryhmä
Lavastus-, valo- ja videosuunnittelu Janne Teivainen
Pukusuunnittelu: Mirka Nyrhinen
Esiintyjät: Johanna Elovaara, Reetta-Kaisa Iles, Tuomas Juntunen, Taito Hoffren, Anne-Mari Kivimäki, Pekko Käppi, Ville Rauhala, Antti Puumalainen, Riikka Puumalainen, Timo Saari, Patrik Riipinen, Altti Kiuru
Pori Dance Companyn Songs on tekijöiden mukaan rakkauskirje yhdessä tanssimiselle. Maanantain ensi-illassa ryhmän liikekieli oli lyyrisen kaunista. Teoksen alussa nähtyä joukkokohtausta hallitsi tunnetasolla hartaus. Se esitettiin ilman taustamusiikkia.
Mutta niin varmasti pitikin olla. Tanssiin kutsu ei ollut peräisin hetken roihuavasta intohimosta, vaan kysymys oli elinikäisestä rakkaudesta. Kuvauksen kohteena oli se syvä tunne, joka muinaisina aikoina kesti jopa postin aiheutumat viiveet lemmenvalojen jakelussa.
Koreografi Riku Lehtopolku käytti yhdessä tanssijoiden kanssa luomassaan koreografiassa taitavasti liikkeen pysäyttävää taukoa. Yllättävä ja hyvin vaikuttava tehokeino oli kohtauksissa ja vaihdoissa käytetty viipyilevä hitaus.
Yhdessä Veli-Ville Sivénin suunnitteleman valaistuksen kanssa tanssijoiden liikekieli toi tällaisen vanhan setämiehen mieleen ajat, jolloin sähköposti oli vielä verraten uusi ja hieno keksintö, eikä sosiaalisen median hienouksista ollut vielä tietoakaan. Laulujen suurista tunteista kertovat yksityisviestit rakkauksista, menetyksistä ja kaipauksesta kulkivat vielä ajan hämärän keskellä paperiin käärittyinä.
Myös esitystä koskevat ajatukset lempeydestä ja uudelleen yrittämisen kauneudesta saivat katetta toteutuksessa. Tekijöiden rakkaus tanssijan ammattia kohtaan näkyi. Eikä tämä rakkaus kohdistunut vain lajiin, vaan ennen muuta tanssijoiden muodostamaan yhteisöön.
Otaksun, tosin aika tavalla mutupohjalta, että 20 vuotta sitten maailmaa valloittanut street dance on vuosituhannen ensimmäisinä vuosikymmeninä vaikuttanut voimakkaasti nykytanssin tekijöihin ja sen vaikutus näkyy yhä. Lähellä kadun pintaa horisontaalisesti tapahtuvat liikkeet, käsien varassa tapahtuvat liikkeet ja hurjimmillaan päälaen varassa pyörivä liike ovat street dancelle tyypillisiä tapoja ilmaista asioita ja tunteita liikekielen kautta.
Näitä elementtejä oli mukana myös Pori Dance Companyn esityksessä. Toisaalta esitys kertoi myös tanssitaiteessa piilevästä potentiaalista. On varmasti olemassa jokin fysiologinen maksimi eri asennoille, mihin ihmisvartalo taipuu, mutta erilaisten liikkeiden ja niistä koostuvien liikesarjojen yhdistelmille ja luovuudelle ei varmasti ole mitään ylärajaa.
Street dancen asiantuntijat jakavat yli kymmeneen eri lajiin, mikä ei tosin sinänsä kerro tanssitaiteessa piilevästä luovuudesta, vaan meidän tavastamme ajatella ja analysoida tyypittelyn, luokittelun ja kategorisoinnin kautta. Nykytanssissa ainakin tämän kirjoittajaa voimaannuttaa se, ettei se alistu tällaiselle rajaavalle luokittelulle.
Lehtopolun mukaan Songs on jatkoa Pori Dance Companyt yhdessä Pori Sinfoniettan kanssa toteuttamalle produktiolle Tänä iltana. Laulujen käyttäminen tanssiteoksen lähtökohtana oli Lehtopolun idea ja uuden esityksen äänimaiseman suunnitteli Eero Auvinen. Tekijöiden mukaan esitys räätälöitiin Porin Teatterin näyttämön muodostamaan tilaan.
Arkkitehtonisesti uusrenessanssia edustavaa Porin Teatteria pidetään syystä yhtenä Suomen kauneimmista teatterirakennuksista. Näyttämön sivusuunnassa kapea ramppi teki siitä kuitenkin hieman ongelmallisen tilan tanssin keinoin ilmaistavien tunteiden asuinpaikaksi. Osa tanssijoista jäi joukkokohtauksissa katsomon sivulaidoilla istuvilta pimentoon.
Lehtopolun mukaan esityksen tanssijakaarti koostuu eri ikäisitä tanssijoista. Erilaiset elämänvaiheet ovat saneet näkyä. Esityksessä muistellaan tekijöiden mukaan entisiä kohtaamisia ja yhteisiä töitä sekä entisiä ja nykyisiä opettajia. Katsojasta se tematiikka saattaa näyttää myös sisäänpäin kääntyneeltä, taiteen sisäiseltä puheelta.
Pori Dance Companyn oman verkkosivut ovat sisällöltään varsin karuja. Sitä informatiivisempia ovat ryhmän Instagram-julkaisut. Näillä sivuilla tekijät kertovat ajatuksistaan ja tavoitteistaan esimerkillisen avoimesti ja antavat teoksen katsojalle eväitä tulkita omaan taide-elämystään.
Songs oli minulle jälleen todistus siitä, että tanssitaide elää Suomessa uutta renessanssia. Sen nähtyäni olen entistä enemmän pahoillani siitä, etten aikataulusyistä päässyt näkemään koreografi Mimosa Lindahlin ryhmän kanssa toteuttaa esitystä Bonding Stoassa helmikuussa.
Songs
Pori Dance Companyn kantaesitys Porin Teatterissa 13.3.2023
Koreografia: Riku Lehtopolku ja esiintyjät Äänisuunnittelu: Eero Auvinen Valosuunnittelu: Veli-Ville Sivén Tanssijat: Kati Aalto, Cayan Atalmis, Kasperi Kolehmainen, Fiia Lamminen, Riku Lehtopolku, Meri Tankka, Riikka Tankka Kuvat: Unto Rautio Tuotanto: Pori Dance Company Tukijat ja yhteistyökumppanit: Taiteen Edistämiskeskus, Läntinen tanssin aluekeskus, Porin kaupunki
Voiko tällaista edes olla? Se tunne tuli humahduksena kuin enkelten siipien kosketus – haltioituminen.
Onneksi Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa oli hämärää, kun kyyneleet alkoivat valua vanhan miehen poskille. Hetken olin lähes täydellisen onnellinen. Unohdin itseni. Tätä varten taide on!
Helsinki Dance Companyn Special Night oli elämys, josta on vaikea kirjoittaa. Tällaista kokemusta on lähes mahdotonta jakaa tai pukea sanoiksi.
Tiesin kyllä, mitä oli lupa odottaa. Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran yhdessä toteuttama, syksyllä kaupunginteatterin ohjelmistoon palaava Gravity oli loistava ja Helsinki Dance Companyn Lomonosovin moottori kelimuurit ylittävää maailmataidetta.
Nyt tasavuosia juhlivan tanssiteatterin juhlanäytöksessä ensemblen tanssijat olivat puristaneet koreografi Anton Lachkyn johdolla ryhmään sitoutuneen osaamisen ja energian 55 minuuttia kestäneeksi esteettiseksi purkaukseksi, jossa oli mukana ajan koko kirjo, maailmankaikkeus ja kaikki.
Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Vaikuttavaan lopputulokseen päästään, kun esityksen kaikki eri osa-alueet ovat balanssissa. Vaikka tanssi on leimallisesti tyhjän tilan teatteria, Special Nightissa William Ilesin upea lavastus kristallikruunuineen ja samettiverhoineen, Toni Haarasen videosuunnittelu, Maria Rosenqvistin pukusuunnittelu ja Jutta Kainulaisen maskeeraukset olivat oleellisia osia kokonaisuudesta, joka laittoi ainakin tämän kirjoittajan nupissa mielihyvähormonit kiehumaan.
Viisikymppisiään viettävän ryhmän juhlanäytös haastoi meidän käsityksemme ajasta. Aika oli esityksen kokoava teema. Näyttämän takaosaan videoidun luolan suuaukosta näkyi Linnunradan valaisema aika-avaruus, jonka kaasupilviä ajoittaiset supernovien räjähdykset valaisivat. Noissa välähdyksissä ovat syntyneet ne alkuaineet, joista me ja meidän maailmamme koostuu. Luolan lattialla palava nuotio kertoi siitä, millaista meidän ihmisten elämä oli 10000-200000 vuotta sitten. Tanssijat läsnäolollaan edustivat hetkeä, jossa juuri sillä hetkellä olimme.
Esityksen tekijät kertoivat meille tarinoita. Sen täydellisyyttä hipova kauneus lumosi kuitenkin ainakin minut niin, ettei tullut mielenkään alkaa pohtia kristallikruunujen merkitystä vallan symboleina tai Platonin luolateoriaa.
Special Night alkoi kohtauksella, jonka keskiössä olivat Elina Lindforsin upeat tanssijan jalat. Ne kurottivat kohti taivasta. Kohtaus toi mieleen teatteri- ja tanssikriitikko Raoul af Hellströmin kirjan Siivekkäät jalat, jota lehteilemällä yritin ensimmäisen kerran elämässäni vuosia sitten ymmärtää edes jollakin tavalla, mistä klassisessa baletissa oikein on kysymys.
Tätä esityksen aloittanutta kohtausta seurasi hurja energiapurkaus, jonka liikekielen kehittelyssä tanssijoiden ja heidän koreografinsa mielikuvituksella ei ole ollut mitään rajoja. Siten esitys seestyi sarjaksi inhimillisiä kohtaamisia kuten hyvissä juhlissa on tapana. Tanssi on taiteista varmasti vaikuttavin keino kuvat sitä, miten me viestimme toisillemme sanattomasti.
Esitys päättyi tavattoman kauniiseen ja koskettavaan kohtaukseen, jossa nuo tanssijoiden jalat nostettiin vielä kerran ja nyt porukalla kohti korkeuksia ja kristallikruunut laskeutuivat alas lähelle näyttämön pintaa aamuhämärän sinisessä valossa.
Täydellistä, niin täydellistä.
Special Night on ilon ja hyvän mielen juhla. Näin esitystä on markkinoitu. Ensi-illassa ilo oli irti ja viimeiseksi vakuudeksi koreografi Lachky nauratti katsojia tervehtimällä meitä näyttämöllä hauskalla kuperkeikalla, kun me katsojat olimme nousseet osoittamaan seisten suosiotamme.
Hintojen ja korkojen raju nousu on tehnyt varmasti jo nyt ikävän loven monen teatterissakävijän omaan henkilökohtaiseen kulttuuribudjettiin. On pakko tehdä vaikeita valintoja. Itse uskon, että Helsingin kaupunginteatteri on jälleen hyvä valinta, jos haluaa nähdä edes kerran vuodessa maailmanluokan esittävää taidetta.
On hyvä ottaa Helsinki Dance Companyn tanssijoiden keralla ilo irti ja kokea ehkä jotakin ainutkertaista. Pelkään jo nyt, että meidän teatterissakävijöiden ohella myös teatterit joutuvat viimeistään ensi vuonna tekemään vaikeita valintoja.
Special Night
Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 8.3.2023
Koreografia: Anton Lachky
Koreografin assistentti: Lewis Cooke
Skenografia: William Iles
Pukusuunnittelu: Maria Rosenqvist
Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta
Notch-suunnittelu: Toni Haaranen
Naamioinnin suunnittelu: Jutta Kainulainen
Tanssijat: Krista-Julia Arppo, Lewis Cooke, Jyrki Kasper, Elina Lindfors, Aksinja Lommi, Misa Lommi, Pekka Louhio, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Ioulia Zacharaki
Helsinkiläisen Teatteri Avoimien Ovien Talvisodan muoto yllätti. Näytelmä oli komedia, jossa sodan traagisia hahmoja tyypiteltiin kuin Ryhmäteatterissa hulvattomimmissa esityksissä ikään. Itseironinen lähestymistapa kuvasi hyvin sitä ristiriitoja täynnä olevaa mielenmaisemaa, jonka keskellä näytelmän suomalaiset, venäläiset ja ukrainalaiset käsikirjoittajat parhaillaan elävät.
Tähän tunteeseen oli helppo samaistua. Toisen maailmansodan kauhut pintaan nostanut Venäjän raaka hyökkäyssota on aiheuttanut meissä tunnemyrskyn, jossa vellovat voimakkaat pelon ja vihan tunteet. Varmasti jokainen ajatteleva ihminen käy sisimmässään samaa tragikoomista kamppailua kuin näytelmän tekijät. Meidät on jälleen pakotettu elämään maailmassa, jossa on pakko valita puolensa.
Kokoavia tekijöitä tässä tavattoman moneen suuntaan avautuvassa näytelmässä olivat Hanna Kirjavaisen ohjaus ja ennen kaikkea Kati Outisen, Ella Pyhältön ja Anna-Leena Sipilän todella taitava näyttelijäntyö. Tällaista tekemistä saattoi vain ihailla. Näyttelijäntyön osalta vaadittiin lähes mahdottomia ensemblen näytelmälle asettamien tavoitteiden saavuttamiseksi.
Naurulla sodalle on keskeinen sija sodanvastaisen taiteen kaanonissa. Näytelmän talvisodassa Outisen näyttelemä suomalainen tarkka-ampuja, venäläisittäin tikka, kiipeää puuhun sukset jalassa. Komissaarin roolin, jossa kommunistisen puolueen poliittinen upseeri yritti selittää rivimiehille, miksi keskellä talvista korpea soditaan, hän veti karvat korvilla hurjan liioittelun kautta. Kahden sotilaan traagisessa kohtaamisessa venäläisen sotilaan kuolinkamppailu nostettiin tasolle, johon yleensä esittävässä taiteessa ovat päässeet vain oopperan suuret diivat. Veri punasi hangen housunkauluksen alta kaivettujen punaisten kaulaliinojen muodossa.
Näytelmän tekijät ovat selvästi halunneet provosoida. Taitavat tekijät löytävät komedian työkalupakista teräviä työkaluja, mutta itse tulkitsin näkemääni niin, että kriittisen tarkastelun kohteena ovat olleet myös ne ajatusrakennelmat ja toiveet, joihin tekijät itse ja me kaikki olemme uskoneet ja luottaneet vielä reilut kymmenen vuotta sitten.
Näytelmän ytimessä oli kysymys ajattelun ja sanomisen vapaudesta. Sekä tieteen että taiteen tekijöitä vaaditaan valitsemaan puolensa. Jopa sotatieteen tutkija Ilmari Käihkö on törmännyt näihin rajoihin. Ylen verkkosivujen kolumnissaan hän muistuttaa, että tutkijoiden sanavapaus on jo nyt laitettu kyseenalaiseksi. Taiteen kohdalla gallerian päätös perua jo sovittu Kai Stenvallin Putin-aiheisten maalausten näyttely lienee tuorein tapaus.
Viha, pelko ja omasta voimattomuuden tunteesta johtuva turhautuminen ohjaavat nyt meidän käyttäytymistämme ja päätöksentekoamme.
Otaksun, että Teatteri Avoimien Ovien ja Lahden kaupunginteatterin yhdessä tuottama Talvisota on tehty testaamaan näitä rajoja teatteritaiteen kontekstissa. Tästä kertoo ainakin Kirjavaisen käsiohjelmaan kirjoittamat ohjaajan saatesanat.
Näytelmän juuret ovat produktiossa, jossa suomalaisten, venäläisten ja ukrainalaisten näytelmäkirjailijoiden muodostamien työpajojen osanottajat kirjoittivat talvisodasta lukudraamaa vuoden 2009 Baltic Circle -festivaalille. Talvisodan ensimmäiseen jaksoon on otettu kohtauksia tuosta alun perin draamaksi kirjoitetusta pasifistisesta performanssista.
Uutta Talvisotaa ovat käsikirjoittaneet suomalaiset Hanna Kirjavainen, ja Ari-Pekka Lahti, ukrainalainen Oleg Mihailov sekä venäläiset Mikhail Durnenkov ja Evgenii Kazachkov. Näytelmän toisessa osiossa kuvataan muun muassa vuoden 2009 lukudraaman syntyä ja suomalaisten kirjoittajien tuntoja.
Varsinkin toisessa osiossa oli mukana paljon taiteen sisäistä puhetta, joka avautuisi helpommin ulkopuoliselle, jos näitä tarinoita olisi avattu hieman enemmän myös käsiohjelmassa. Vuoden 2009 lukudraamaa kirjoitettiin työpajoissa, joihin osallistuivat suomalaiset Kirjavainen, Ari-Pekka Lahti ja Ulla Raitio, venäläiset Mikhail Durnenkov ja Evgeni Kazachkov ja ukrainalainen Maksym Kurochkin.
Osa työpajojen kirjoittajista on otettu mukaan roolihenkilöinä uuteen Talvisotaan. Yhteisen näkemyksen löytäminen ei ollut tuolloin reilut kymmenen vuotta sitten helppoa. Näytelmän Ari-Pekka Lahti kertoi, miten vuoropuhelu näytelmän Maksym Kurochkinin kanssa oli edetä käsirysyn asteelle. Asevelvollisuutensa siviilipalveluna suorittanut näytelmän Lahti halusi jopa vetää näytelmän Kurochkinia turpaan, vaikka hänen piti samalla tunnustaa, ettei oikein tiennyt, miten se tehdään ja onko hänestä kenenkään lyöjäksi.
Lahdelle talvisota oli Suomen kansaa yhdistänyt suuri draama ja trauman aihe. Hänellä oli myös omakohtaisia muistoja isoisästään, joka hevosmiehenä haki ruumiita öisin rintamalinjojen väliseltä ei kenenkään maalta. Kurochkinille talvisota oli vain yksi paikallinen konflikti ja rajakahakka Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton paikallisten sotien historiassa. Yksimielisiä he ovat olleet ehkä siitä, että Ukrainan Zhytomyrin alueelta koottu puna-armeijan 44. divisioona maksoi hirveän hinnan tästä rajakahakasta lähtiessään noin kuvainnollisesti sanottuna torvet soiden paraatimarssille kohti Oulua.
Sama näkemyksien ristiriita toistui näytelmässä, kun siinä näytelmän Lehto ja Kirjavainen olivat katsomassa vuoden 2009 lukudraamasta ”Pelottomassa teatterissa” tehtyä sovitusta Moskovassa. Lehdon ja Kirjavaisen kirjoittamat kohtaukset oli jätetty esityksestä pois.
Myös toisen jakson roolihenkilöt olivat voimakkaasti tyypiteltyjä ensimmäisen jakson sotasankarien tapaan. Kriittiselle alueelle esitys siirtyi, kun siirryttiin ajassa parhaillaan riehuvaan sotaan Ukrainassa. Yksi vuoden 2009 lukudraaman kirjoittajista puolustaa nyt rintamalla taistelijana ukrainalaisia ja Ukrainan itsenäisyyttä. Outisen näyttelemästä roolihahmosta oli tehty muskelipuvun avulla populaarikulttuurista tuttu koominen Rambo-hahmo.
Ukrainalaiset ovat itse verranneet omaa eloonjäämistaisteluaan Suomen talvisotaan. Tässä Rambo-kohtauksessa näytelmän tekijöiden pyrkimys provokaatioon ja näytelmän intensiteetti saavutti oikeaoppisesti maksiminsa. Veikkaan, että tekijät saavat jatkossa kuraa niskaansa kaikista mahdollisista tuuteista, jos näytelmästä syntyy kunnon kulttuurikeskustelu. Sosiaalisessa mediassa moisia ”putinisteja” odottaa lynkkaustuomio.
En tunnistanut Juha Tuiskun näytelmän äänitaustakasi valitsemaa musiikkia. Otaksun, että se oli kirkkomusiikkia. Kirkas sopraano sai sydänalan väreilemään ja uskon, että laulun aiheena oli passio – kärsimys. Kontrasti näytelmän kohtausten komiikan ja taustamusiikin aikaansaaman tunnetilan välillä oli voimakas.
Visuaalisesti Talvisota haastoi katsojan jo ennen kuin näytelmä ehti alkaa. Tinde Lappalaisen, Jere Kolehmaisen, Juha Tuiskun ja kumppaneiden esitystä varten luoma skenografia oli poikkeuksellisen vaikuttava. Tässä lavastuksessa näytelmässä tarinoiden langat olivat esillä ihan konkreettisesti.
Talvisotaa kuvatiin näytelmässä kolmesta eri näkökulmasta, joihin näytelmän toinen nimi Talvisota – yksi sota, kolme tarinaa viittaa. Näyttämöllä näistä tarinoista muodostui ihan konkreettisestikin tiheäsilmäisiä verkkoja ja näin miljardien ihmisten kansoittama maailma toimii. Me olemme kukin osa tätä tarinoiden kudelmaa ja siksi on niin vaikea poiketa oman yhteisömme kollektiivisesta tarinasta.
Ihmiskunnan kanonisoitu historia on loputon kertomus toinen toistaa kauheammista sodista. Se on päättymätön tarina alati jatkuvasta vihan ja koston kierteestä. Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Sipilä katkaisi symbolisena eleenä yhden näistä tarinoiden langoista.
Kirjavaisen käsiohjelmaan painettu ohjaajan sana on tekijöiden puolustuspuhe. Kirjavaisen mukaan demokratia on jatkuvan kehityksen tilassa ja tarvitsee valpasta hoivaa ja huolenpitoa. Tähän huolenpitoon tarvitaan jatkuvasti uutta tietoa yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolelta.
Taiteen tehtävänä on Kirjavaisen mukaan hankkia tällaista tietoa. Sen tehtävänä on olla samanaikaisesti sekä myrkky että lääke. Anttikin Kreikan yhteiskuntaluokka farmakon kuvaa taiteilijoiden asemaa ja tehtävää myös tämän päivän yhteiskunnassa. He olivat eräänlainen varanto turhakkeita, orjia ja sotavankeja, joita tarvittaessa käytettiin rituaaleissa ihmisuhreina.
”Taide voi mielikuvitella järjestäytyneen yhteiskunnan eli puutarhan ulkopuolelle. Talvisota-esityksen taiteilijat tekivät tuon matkan. He ovat yhteiskuntamme farmakonit, joiden tehtävänä on estää yksituumaisuutta. Tehtävämme on olla samaan aikaan sekä lääke että myrkky”, Kirjavainen kirjoittaa.
Kirjavainen muistuttaa natsien sotarikoksia ja sotarikollisia analyyttisesti tutkineen Hannah Arendtin havainnoista. Totalitarismi syntyy mielikuvituksen puutteesta. Väkivallalla on taipumus arkipäiväistyä. Tiedotusvälineiden tapa uutisoida Ukrainan sotaa 24 tuntia vuorokaudessa on journalismia. Vaara piilee siinä, että me olemme alkaneet seurata näistä kauheuksista kertovia uutisia kuin urheilukilpailuja.
Arendt tuli maailmankuuluksi hänen Adolf Aichmannin oikeudenkäynnistä kirjoittamastaan analyysistä. Talvisota-näytelmän tematiikka kiteytyy Arendtin omassa kohtalossa. Hänen omat ystävänsä ja koko Yhdysvaltojen juutalaisyhteisö tuomitsi ja hylkäsi hänet väitettyjen natsisympatioiden takia.
Tampereen Työväen Teatterin Sad Songs from the Heart of Europe oli visuaalisesti upea, vaikuttavaan äänimaisemaan sijoitettu monologinäytelmä. Suvi-Sini Peltola heittäytyi näytelmän rooleihin alistetun, loukatun ja petetyn naisen raivolla. Näytelmän Raskolnikovina hän kävi kirveineen hirmutyöhönsä arkun suojissa käsiteatterin keinoin.
Näytelmän eri osatekijät eivät ensi-illassa olleet silti aivan balanssissa. Upea visuaalisuus ja voimakas äänimaisema alkoivat syödä Kristian Smedsin tekstin hienoja nyansseja ja todistusvoimaa. Kellariteatterin näyttämö ei ole suuren suuri, mutta silti välillä tuntui, että Peltola oli näyttämöllä tavoittamattomissa. Vuorovaikutukseen tuli säröjä.
Voimakas etäännyttäminen lienee ohjaaja Samuli Reunasen, Peltolan ja esityksen visualisen konseptin luoneen Eero Auvisen tietoinen valinta. Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan helmikuussa vuosi sitten järkytti produktiota työstävän ensemblen jäseniä syvästi.
”Olimme šokissa. Euroopassa oli syttynyt sota. Venäjä oli hyökännyt”, Reunanen kirjoittaa käsiohjelman saatesanoissa.
Näytelmän päätti kohtaus, jossa Peltonen ja esityksen äänimaiseman suunnitellut ja luonut Jarmo Saari poistuvat näyttämöltä kohti yleisölle tarkoitettua sisäänkäyntiä. Täältä on päästävä pois? Ei koskaan enää? Voiko rakastetulla klassikkokirjailijalla olla näin synkkä ja pimeä varjo?
Näytelmän nimi Sad Songs from the Heart of Europe on helppo tulkita Smedsin kunnianosoitukseksi venäläiselle kirjallisuudelle ja ennen kaikkia Fjodor Dostojevskille. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Dostojevskin Pietari oisi jonkinlainen maailmannapa tai edes Euroopan sydän.
Kysymys on siitä, että Dostojevskin romaaneissaan luomat ihmiskuvat ovat yhä ajattoman moderneja. Ne ovat yhdistelmä hyvin rationaalista ihmiskäsitystä ja suurta tunnetta. Dostojevskin kyky kuvata tätä vaikeasti määriteltävää hengellisyyttä on kiehtonut sekä lukijoita että teatterin tekijöitä jo yli 150 vuonna. Venäläinen kirjallisuus on oleellinen osa eurooppalaista kulttuuria.
Sad Songs from the Heart of Europe kantaesitettiin Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Jari Juutisen ohjaamana maaliskuussa 2003. Juutinen työskenteli tuolloin Lappeenrannan teatterin johtajana. Tässä Tampereen Työväen Teatterin verkkosivuille on lipsahtanut virhe. Juutisen ja kumppaneiden vuonna 2015 perustettu Sadsongskompex:fi ei tietenkään ole voinut toimia vuonna 2003 esityksen tuottajana.
”Saatanallisia säkeitä Euroopan sydämestä”. Näin otsikoin Lappeenrannan ensi-illasta 8.3.2003 kirjoittamani ylistävän kritiikin, vaikka minulla ei tosiasiallisesti ollut oikein kunnon käsitystä siitä, miten pohjattoman surullisia Smedsin kirjoittamat laulunsäkeet pohjimmiltaan olivat ja ovat. Lappeenrannassa elettiin tuolloin rajan huumassa. Kaupungin ja koko Etelä-Karjalan maakunnan tulevaisuudesta rakennettiin ruusuisia kuvia. Turismi, ostosmatkailu ja rajakauppa toivat rahaa ja työtä. Rohkeimmat unelmoivat jopa venäläisten viisumivapaudesta.
Smeds on poiminut säkeisiinsä Dostojevski romaanista ne ruohonjuuritason ilmiöt, jotka ovat tehneet hirmuhallitsijoiden valtaannousun ja vallassa pysymisen mahdollisiksi Ivana JulmastaVladimir Putiniin.
Peltolan Semjonovna Marmeladova kertoi näytelmän roolihahmona naisten alistetusta ja kurjasta asemasta Venäjällä. Hänen juoppo isänsä Semjon Zaharytš Marmeladov pakottaa tyttärensä elättämään perhettään ja rahoittamaan omaa juopottelevaa elämäntapaansa prostituoituna. Isä Marmeladov oli myös esimerkki usein kelvottomista, kehnosti palkatuista virkamiehistä, joille lahjusten ottaminen on elinehto.
Marmeladovin alennustilan perimmäisenä syynä on alkoholismi ja juoppo on myös näytelmän sotaveteraani, joka hake psyykkisen tuskansa huipennusta lasin pohjalta. Sotaveteraani on hahmona viittaus niihin loputtomiin imperialistisiin valloitussotiin, joita Venäjä on käynyt alistaessaan yhä uusia kansoja valtansa alle. Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin onnistui toisessa maailmansodassa työntämään imperiuminsa rajat aina Euroopan sydämeen asti.
Neuvostoliitossa oli tapana sanoa, että vodka oli ainoa vapauden valtakunta tässä kansojen vankilassa. Juopottelu oli ja on kuitenkin kommunismia vanhempi traditio. Ainakin jokainen alkoholisminsa kanssa kamppaillut tietää, että juopottelu on ja oli Venäjälläkin vain hyppy vankilasta toiseen.
Raskolnikov tappaa kirveellä koronkiskuri Ivanovnan ja hänen sisarensa. Miten hän pystyy tähän tekoon, joka jopa hänen omasta mielestään on inhottavin ja halveksittavin teko, mihin ihminen voi syyllistyä. Motiivina teolle on Raskolnikovin kokema loukkaus ja eettiset pulmat hän ohittaa epäinhimillistämällä uhrinsa. Panttilainaamon omistaja Ivanovna on vanha, ruma, tyly ja ahne koronkiskuri ja niin – nainen. Ivanovnan sisaren kohtalo on sotilastermein niin kutsuttu oheisvanhinko.
Raskolnikov on hädissään siitä, että on teollaan joutunut ihmisyhteisön ulkopuolelle. Uhrejaan kohtaan hän ei tunne minkäänlaista sääliä. Ei siis ihme, että näytelmä vei minun ajatukseni Ukrainan sotaan ja muun muassa Butšassa tehtyihin hirmutekoihin.
Käsiohjelmassa Reunanen muistuttaa myös Dostojevskin synkästä varjosta. Dostojevski oli ainakin vanhoilla päivillään isovenäläinen antisemitisti. Antisemitismillä on toki Venäjällä ja koko Euroopassa pitkät perinteet. Ilmeisesti Venäjällä tsaarin salainen poliisi Ohrana myös täysin tietoisesti lietsoi juutalaisvastaisuutta palvelemaan omia tarkoitusperiään. Dostojevskille juutalaisvastaisuudessa oli epäilemättä kysymys myös hänen uskonnollista vakaumuksestaan. Jos venäläiset ovat jumalan valittu kansa, ei voi olla toista jumalan valitua kansaa.
Itse olen varma, että yksi Venäjän ongelmien juurisyistä on Moskovan patriarkaatin johtama ortodoksinen kirkko. Kirkon nykyinen johtaja Kirill on kannattanut täysin rinnoin Venäjän hyökkäyssotaa. Bysantin perinteitä vaaliva kirkko on ajanut aktiivisesti naisten oikeuksia ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia rajoittavia lakiuudistuksia myös tällä vuosituhannella. Esimerkiksi parisuhdeväkivalta ei Venäjällä ole enää rikoslaissa määritelty rikos. Vaimoa voi jälleen pahoinpidellä ilman rikosoikeudellisia seuraamuksia.
Reunasen mukaan työryhmä löysi työnsä ja ajattelunsa tueksi kirjailijan Mihail Šiškinin kirjan Sota ja rauha – kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Šiškinin mukaan Putinin rikos on se, miten hän on myrkyttänyt ihmiset vihalla. Tällaiset vihan myrkyttämät ja traumatisoituneet sielut ovat Dostojevskin taiteen ytimessä. Šiškinin elää monien muiden venäläisten taiteilijoiden tavoin maanpaossa.
Putin ei ole vain kylvänyt vihan siemeniä, vaan hän on myös korjannut sen satoa. Valtaan hänet ja hänen johtamiensa Venäjän turvallisuuspalvelun voimamiesten ryhmittymän nosti Neuvostoliiton hajoamisesta alkaneet sekasorron vuodet 1990-luvulla.
Neuvostoliiton hajotessa miljoonat keskiluokkaan Neuvostoliitosta kuuluneet ihmiset menettivät työnsä ja asemansa. Yliopistojen professoreiden ja koulujen opettajien piti ryhtyä henkensä pitimiksi torikauppiaiksi ja talouden ja tuotannon organisointi ajautui hierarkkisesti järjestäytyneiden rikollisorganisaatioiden käsiin. Demokratiasta tuli kansansuussa kirosan.
Historia ei toista itseään. Silti Adolf Hitlerin valtaannousu Weimarin tasavallassa ja Putinin valtaannousu Venäjällä muistuttavat prosesseina toisiaan. Putinin kohdalla vain oman vallan vakiinnuttaminen ja ehdottomaan valtaan perustuvan diktatuurin rakentaminen ovat kestäneet paljon pidempään. Molemmat kuitenkin nousivat valtaan valeilla.
On pakko pysähtyä ajattelemaan myös sitä, mikä on meidän vastuumme siitä, että olemme nyt tässä, Euroopassa käydään raakaa sotaa.
Amerikkalaisten ja englantilaisten Saksan kaupunkeihin suuntaamia terroripommituksia perusteltiin sillä, etteivät saksalaiset siviilit eivät oleet viattomia, vaan juuri he olivat äänillään ja kannatuksellaan nostaneet Hitlerin ja natsit valtaan.
Šiškinin mukaan Venäjän uudistamisen kannalta keskeisintä juuri nyt on kysymys vastuusta: niin yksilöt, heimot kuin kansakunnatkin voivat syntyä uudestaan vain ottamalla vastuun teoistaan ja pyytämällä anteeksiantoa. Šiškinin mielessä on ollut se, miten saksalaiset ovat tehneet tiliä oman menneisyytensä kanssa.
Ehkä Smeds on myös ajatellut jotakin tällaista kirjoittaessaan näytelmäänsä tämän vuosituhannen alkupäivinä. Toinen hyvä esimerkki Smedsin taiteilijan herkkyydestä on hänen kirjoittamansa ja Kajaanin kaupunginteatteriin vuonna 2001 ohjaamansa näytelmä Huutavan ääni korvessa. Siinä Smeds kuvasi tarkkanäköisesti miesten yksinäisyyden aiheuttamaan surua, turhautumista ja aggressioita tavalla, josta vasta nyt on alettu tosissaan keskustelemaan ja ymmärretty ongelman laajuus ja vakavuus.
Lappeenrantalainen teatteriyleisö käänsi selkänsä Jari Juutisen teatteriestetiikalle. Hänen sopimustaan kaupunginteatterin johtajana ei enää uusittu. Maailmalla Juutisen ohjauksesta ja Liisa Sofia Pöntisen tulkinnasta tuli valtava menestys ja monologinäytelmästä teatterifestivaalien vakiovieras. Pöntinen palkittiin marraskuussa 2013 parhaan naisnäyttelijänä palkinnossa Novgorodin kansainvälisellä Dostojevski-festivaalilla.
Pöntinen on esittänyt monologia myös ranskaksi käännettynä Pariisissa ja Luxemburgissa. Sen jälkeen Smedsin monologinäytelmää on esitetty paikalliselle kielille käännettynä eri kokoonpanoilla muun muassa Slovenian Celjessä ja nyt liettuaksi käännettynä Sadsongskomplexi:fin tuottamana Liettuassa.
”Lakkasimme laskematta se jälkeen, kun olimme päässeet 250 esitysten määrässä”, Juutinen kertoo.
Sad Songs from the Heart of Europe on ollut suomalaisen teatterin ja näytelmäkirjallisuuden todellinen menestystarina Euroopassa.
Sad Songs from the Heart of Europe
Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta Kellariteatterissa 21.2.2023
Käsikirjoitus: Kristian Smeds
Ohjaus: Samuli Reunanen
Visuaalinen konsepti: Eero Auvinen
Lavastussuunnittelu: Työryhmä
Pukusuunnittelu: Suvi-Sini Peltola ja Eero Auvinen
