Pori Dance Companyn Songs on tekijöiden mukaan rakkauskirje yhdessä tanssimiselle. Maanantain ensi-illassa ryhmän liikekieli oli lyyrisen kaunista. Teoksen alussa nähtyä joukkokohtausta hallitsi tunnetasolla hartaus. Se esitettiin ilman taustamusiikkia.
Mutta niin varmasti pitikin olla. Tanssiin kutsu ei ollut peräisin hetken roihuavasta intohimosta, vaan kysymys oli elinikäisestä rakkaudesta. Kuvauksen kohteena oli se syvä tunne, joka muinaisina aikoina kesti jopa postin aiheutumat viiveet lemmenvalojen jakelussa.
Koreografi Riku Lehtopolku käytti yhdessä tanssijoiden kanssa luomassaan koreografiassa taitavasti liikkeen pysäyttävää taukoa. Yllättävä ja hyvin vaikuttava tehokeino oli kohtauksissa ja vaihdoissa käytetty viipyilevä hitaus.
Yhdessä Veli-Ville Sivénin suunnitteleman valaistuksen kanssa tanssijoiden liikekieli toi tällaisen vanhan setämiehen mieleen ajat, jolloin sähköposti oli vielä verraten uusi ja hieno keksintö, eikä sosiaalisen median hienouksista ollut vielä tietoakaan. Laulujen suurista tunteista kertovat yksityisviestit rakkauksista, menetyksistä ja kaipauksesta kulkivat vielä ajan hämärän keskellä paperiin käärittyinä.
Myös esitystä koskevat ajatukset lempeydestä ja uudelleen yrittämisen kauneudesta saivat katetta toteutuksessa. Tekijöiden rakkaus tanssijan ammattia kohtaan näkyi. Eikä tämä rakkaus kohdistunut vain lajiin, vaan ennen muuta tanssijoiden muodostamaan yhteisöön.
Otaksun, tosin aika tavalla mutupohjalta, että 20 vuotta sitten maailmaa valloittanut street dance on vuosituhannen ensimmäisinä vuosikymmeninä vaikuttanut voimakkaasti nykytanssin tekijöihin ja sen vaikutus näkyy yhä. Lähellä kadun pintaa horisontaalisesti tapahtuvat liikkeet, käsien varassa tapahtuvat liikkeet ja hurjimmillaan päälaen varassa pyörivä liike ovat street dancelle tyypillisiä tapoja ilmaista asioita ja tunteita liikekielen kautta.
Näitä elementtejä oli mukana myös Pori Dance Companyn esityksessä. Toisaalta esitys kertoi myös tanssitaiteessa piilevästä potentiaalista. On varmasti olemassa jokin fysiologinen maksimi eri asennoille, mihin ihmisvartalo taipuu, mutta erilaisten liikkeiden ja niistä koostuvien liikesarjojen yhdistelmille ja luovuudelle ei varmasti ole mitään ylärajaa.
Street dancen asiantuntijat jakavat yli kymmeneen eri lajiin, mikä ei tosin sinänsä kerro tanssitaiteessa piilevästä luovuudesta, vaan meidän tavastamme ajatella ja analysoida tyypittelyn, luokittelun ja kategorisoinnin kautta. Nykytanssissa ainakin tämän kirjoittajaa voimaannuttaa se, ettei se alistu tällaiselle rajaavalle luokittelulle.
Lehtopolun mukaan Songs on jatkoa Pori Dance Companyt yhdessä Pori Sinfoniettan kanssa toteuttamalle produktiolle Tänä iltana. Laulujen käyttäminen tanssiteoksen lähtökohtana oli Lehtopolun idea ja uuden esityksen äänimaiseman suunnitteli Eero Auvinen. Tekijöiden mukaan esitys räätälöitiin Porin Teatterin näyttämön muodostamaan tilaan.
Arkkitehtonisesti uusrenessanssia edustavaa Porin Teatteria pidetään syystä yhtenä Suomen kauneimmista teatterirakennuksista. Näyttämön sivusuunnassa kapea ramppi teki siitä kuitenkin hieman ongelmallisen tilan tanssin keinoin ilmaistavien tunteiden asuinpaikaksi. Osa tanssijoista jäi joukkokohtauksissa katsomon sivulaidoilla istuvilta pimentoon.
Lehtopolun mukaan esityksen tanssijakaarti koostuu eri ikäisitä tanssijoista. Erilaiset elämänvaiheet ovat saneet näkyä. Esityksessä muistellaan tekijöiden mukaan entisiä kohtaamisia ja yhteisiä töitä sekä entisiä ja nykyisiä opettajia. Katsojasta se tematiikka saattaa näyttää myös sisäänpäin kääntyneeltä, taiteen sisäiseltä puheelta.
Pori Dance Companyn oman verkkosivut ovat sisällöltään varsin karuja. Sitä informatiivisempia ovat ryhmän Instagram-julkaisut. Näillä sivuilla tekijät kertovat ajatuksistaan ja tavoitteistaan esimerkillisen avoimesti ja antavat teoksen katsojalle eväitä tulkita omaan taide-elämystään.
Songs oli minulle jälleen todistus siitä, että tanssitaide elää Suomessa uutta renessanssia. Sen nähtyäni olen entistä enemmän pahoillani siitä, etten aikataulusyistä päässyt näkemään koreografi Mimosa Lindahlin ryhmän kanssa toteuttaa esitystä Bonding Stoassa helmikuussa.
Songs
Pori Dance Companyn kantaesitys Porin Teatterissa 13.3.2023
Koreografia: Riku Lehtopolku ja esiintyjät Äänisuunnittelu: Eero Auvinen Valosuunnittelu: Veli-Ville Sivén Tanssijat: Kati Aalto, Cayan Atalmis, Kasperi Kolehmainen, Fiia Lamminen, Riku Lehtopolku, Meri Tankka, Riikka Tankka Kuvat: Unto Rautio Tuotanto: Pori Dance Company Tukijat ja yhteistyökumppanit: Taiteen Edistämiskeskus, Läntinen tanssin aluekeskus, Porin kaupunki
Voiko tällaista edes olla? Se tunne tuli humahduksena kuin enkelten siipien kosketus – haltioituminen.
Onneksi Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa oli hämärää, kun kyyneleet alkoivat valua vanhan miehen poskille. Hetken olin lähes täydellisen onnellinen. Unohdin itseni. Tätä varten taide on!
Helsinki Dance Companyn Special Night oli elämys, josta on vaikea kirjoittaa. Tällaista kokemusta on lähes mahdotonta jakaa tai pukea sanoiksi.
Tiesin kyllä, mitä oli lupa odottaa. Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran yhdessä toteuttama, syksyllä kaupunginteatterin ohjelmistoon palaava Gravity oli loistava ja Helsinki Dance Companyn Lomonosovin moottori kelimuurit ylittävää maailmataidetta.
Nyt tasavuosia juhlivan tanssiteatterin juhlanäytöksessä ensemblen tanssijat olivat puristaneet koreografi Anton Lachkyn johdolla ryhmään sitoutuneen osaamisen ja energian 55 minuuttia kestäneeksi esteettiseksi purkaukseksi, jossa oli mukana ajan koko kirjo, maailmankaikkeus ja kaikki.
Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Vaikuttavaan lopputulokseen päästään, kun esityksen kaikki eri osa-alueet ovat balanssissa. Vaikka tanssi on leimallisesti tyhjän tilan teatteria, Special Nightissa William Ilesin upea lavastus kristallikruunuineen ja samettiverhoineen, Toni Haarasen videosuunnittelu, Maria Rosenqvistin pukusuunnittelu ja Jutta Kainulaisen maskeeraukset olivat oleellisia osia kokonaisuudesta, joka laittoi ainakin tämän kirjoittajan nupissa mielihyvähormonit kiehumaan.
Viisikymppisiään viettävän ryhmän juhlanäytös haastoi meidän käsityksemme ajasta. Aika oli esityksen kokoava teema. Näyttämän takaosaan videoidun luolan suuaukosta näkyi Linnunradan valaisema aika-avaruus, jonka kaasupilviä ajoittaiset supernovien räjähdykset valaisivat. Noissa välähdyksissä ovat syntyneet ne alkuaineet, joista me ja meidän maailmamme koostuu. Luolan lattialla palava nuotio kertoi siitä, millaista meidän ihmisten elämä oli 10000-200000 vuotta sitten. Tanssijat läsnäolollaan edustivat hetkeä, jossa juuri sillä hetkellä olimme.
Esityksen tekijät kertoivat meille tarinoita. Sen täydellisyyttä hipova kauneus lumosi kuitenkin ainakin minut niin, ettei tullut mielenkään alkaa pohtia kristallikruunujen merkitystä vallan symboleina tai Platonin luolateoriaa.
Special Night alkoi kohtauksella, jonka keskiössä olivat Elina Lindforsin upeat tanssijan jalat. Ne kurottivat kohti taivasta. Kohtaus toi mieleen teatteri- ja tanssikriitikko Raoul af Hellströmin kirjan Siivekkäät jalat, jota lehteilemällä yritin ensimmäisen kerran elämässäni vuosia sitten ymmärtää edes jollakin tavalla, mistä klassisessa baletissa oikein on kysymys.
Tätä esityksen aloittanutta kohtausta seurasi hurja energiapurkaus, jonka liikekielen kehittelyssä tanssijoiden ja heidän koreografinsa mielikuvituksella ei ole ollut mitään rajoja. Siten esitys seestyi sarjaksi inhimillisiä kohtaamisia kuten hyvissä juhlissa on tapana. Tanssi on taiteista varmasti vaikuttavin keino kuvat sitä, miten me viestimme toisillemme sanattomasti.
Esitys päättyi tavattoman kauniiseen ja koskettavaan kohtaukseen, jossa nuo tanssijoiden jalat nostettiin vielä kerran ja nyt porukalla kohti korkeuksia ja kristallikruunut laskeutuivat alas lähelle näyttämön pintaa aamuhämärän sinisessä valossa.
Täydellistä, niin täydellistä.
Special Night on ilon ja hyvän mielen juhla. Näin esitystä on markkinoitu. Ensi-illassa ilo oli irti ja viimeiseksi vakuudeksi koreografi Lachky nauratti katsojia tervehtimällä meitä näyttämöllä hauskalla kuperkeikalla, kun me katsojat olimme nousseet osoittamaan seisten suosiotamme.
Hintojen ja korkojen raju nousu on tehnyt varmasti jo nyt ikävän loven monen teatterissakävijän omaan henkilökohtaiseen kulttuuribudjettiin. On pakko tehdä vaikeita valintoja. Itse uskon, että Helsingin kaupunginteatteri on jälleen hyvä valinta, jos haluaa nähdä edes kerran vuodessa maailmanluokan esittävää taidetta.
On hyvä ottaa Helsinki Dance Companyn tanssijoiden keralla ilo irti ja kokea ehkä jotakin ainutkertaista. Pelkään jo nyt, että meidän teatterissakävijöiden ohella myös teatterit joutuvat viimeistään ensi vuonna tekemään vaikeita valintoja.
Special Night
Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 8.3.2023
Koreografia: Anton Lachky
Koreografin assistentti: Lewis Cooke
Skenografia: William Iles
Pukusuunnittelu: Maria Rosenqvist
Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta
Notch-suunnittelu: Toni Haaranen
Naamioinnin suunnittelu: Jutta Kainulainen
Tanssijat: Krista-Julia Arppo, Lewis Cooke, Jyrki Kasper, Elina Lindfors, Aksinja Lommi, Misa Lommi, Pekka Louhio, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Ioulia Zacharaki
Helsinkiläisen Teatteri Avoimien Ovien Talvisodan muoto yllätti. Näytelmä oli komedia, jossa sodan traagisia hahmoja tyypiteltiin kuin Ryhmäteatterissa hulvattomimmissa esityksissä ikään. Itseironinen lähestymistapa kuvasi hyvin sitä ristiriitoja täynnä olevaa mielenmaisemaa, jonka keskellä näytelmän suomalaiset, venäläiset ja ukrainalaiset käsikirjoittajat parhaillaan elävät.
Tähän tunteeseen oli helppo samaistua. Toisen maailmansodan kauhut pintaan nostanut Venäjän raaka hyökkäyssota on aiheuttanut meissä tunnemyrskyn, jossa vellovat voimakkaat pelon ja vihan tunteet. Varmasti jokainen ajatteleva ihminen käy sisimmässään samaa tragikoomista kamppailua kuin näytelmän tekijät. Meidät on jälleen pakotettu elämään maailmassa, jossa on pakko valita puolensa.
Kokoavia tekijöitä tässä tavattoman moneen suuntaan avautuvassa näytelmässä olivat Hanna Kirjavaisen ohjaus ja ennen kaikkea Kati Outisen, Ella Pyhältön ja Anna-Leena Sipilän todella taitava näyttelijäntyö. Tällaista tekemistä saattoi vain ihailla. Näyttelijäntyön osalta vaadittiin lähes mahdottomia ensemblen näytelmälle asettamien tavoitteiden saavuttamiseksi.
Naurulla sodalle on keskeinen sija sodanvastaisen taiteen kaanonissa. Näytelmän talvisodassa Outisen näyttelemä suomalainen tarkka-ampuja, venäläisittäin tikka, kiipeää puuhun sukset jalassa. Komissaarin roolin, jossa kommunistisen puolueen poliittinen upseeri yritti selittää rivimiehille, miksi keskellä talvista korpea soditaan, hän veti karvat korvilla hurjan liioittelun kautta. Kahden sotilaan traagisessa kohtaamisessa venäläisen sotilaan kuolinkamppailu nostettiin tasolle, johon yleensä esittävässä taiteessa ovat päässeet vain oopperan suuret diivat. Veri punasi hangen housunkauluksen alta kaivettujen punaisten kaulaliinojen muodossa.
Näytelmän tekijät ovat selvästi halunneet provosoida. Taitavat tekijät löytävät komedian työkalupakista teräviä työkaluja, mutta itse tulkitsin näkemääni niin, että kriittisen tarkastelun kohteena ovat olleet myös ne ajatusrakennelmat ja toiveet, joihin tekijät itse ja me kaikki olemme uskoneet ja luottaneet vielä reilut kymmenen vuotta sitten.
Näytelmän ytimessä oli kysymys ajattelun ja sanomisen vapaudesta. Sekä tieteen että taiteen tekijöitä vaaditaan valitsemaan puolensa. Jopa sotatieteen tutkija Ilmari Käihkö on törmännyt näihin rajoihin. Ylen verkkosivujen kolumnissaan hän muistuttaa, että tutkijoiden sanavapaus on jo nyt laitettu kyseenalaiseksi. Taiteen kohdalla gallerian päätös perua jo sovittu Kai Stenvallin Putin-aiheisten maalausten näyttely lienee tuorein tapaus.
Viha, pelko ja omasta voimattomuuden tunteesta johtuva turhautuminen ohjaavat nyt meidän käyttäytymistämme ja päätöksentekoamme.
Otaksun, että Teatteri Avoimien Ovien ja Lahden kaupunginteatterin yhdessä tuottama Talvisota on tehty testaamaan näitä rajoja teatteritaiteen kontekstissa. Tästä kertoo ainakin Kirjavaisen käsiohjelmaan kirjoittamat ohjaajan saatesanat.
Näytelmän juuret ovat produktiossa, jossa suomalaisten, venäläisten ja ukrainalaisten näytelmäkirjailijoiden muodostamien työpajojen osanottajat kirjoittivat talvisodasta lukudraamaa vuoden 2009 Baltic Circle -festivaalille. Talvisodan ensimmäiseen jaksoon on otettu kohtauksia tuosta alun perin draamaksi kirjoitetusta pasifistisesta performanssista.
Uutta Talvisotaa ovat käsikirjoittaneet suomalaiset Hanna Kirjavainen, ja Ari-Pekka Lahti, ukrainalainen Oleg Mihailov sekä venäläiset Mikhail Durnenkov ja Evgenii Kazachkov. Näytelmän toisessa osiossa kuvataan muun muassa vuoden 2009 lukudraaman syntyä ja suomalaisten kirjoittajien tuntoja.
Varsinkin toisessa osiossa oli mukana paljon taiteen sisäistä puhetta, joka avautuisi helpommin ulkopuoliselle, jos näitä tarinoita olisi avattu hieman enemmän myös käsiohjelmassa. Vuoden 2009 lukudraamaa kirjoitettiin työpajoissa, joihin osallistuivat suomalaiset Kirjavainen, Ari-Pekka Lahti ja Ulla Raitio, venäläiset Mikhail Durnenkov ja Evgeni Kazachkov ja ukrainalainen Maksym Kurochkin.
Osa työpajojen kirjoittajista on otettu mukaan roolihenkilöinä uuteen Talvisotaan. Yhteisen näkemyksen löytäminen ei ollut tuolloin reilut kymmenen vuotta sitten helppoa. Näytelmän Ari-Pekka Lahti kertoi, miten vuoropuhelu näytelmän Maksym Kurochkinin kanssa oli edetä käsirysyn asteelle. Asevelvollisuutensa siviilipalveluna suorittanut näytelmän Lahti halusi jopa vetää näytelmän Kurochkinia turpaan, vaikka hänen piti samalla tunnustaa, ettei oikein tiennyt, miten se tehdään ja onko hänestä kenenkään lyöjäksi.
Lahdelle talvisota oli Suomen kansaa yhdistänyt suuri draama ja trauman aihe. Hänellä oli myös omakohtaisia muistoja isoisästään, joka hevosmiehenä haki ruumiita öisin rintamalinjojen väliseltä ei kenenkään maalta. Kurochkinille talvisota oli vain yksi paikallinen konflikti ja rajakahakka Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton paikallisten sotien historiassa. Yksimielisiä he ovat olleet ehkä siitä, että Ukrainan Zhytomyrin alueelta koottu puna-armeijan 44. divisioona maksoi hirveän hinnan tästä rajakahakasta lähtiessään noin kuvainnollisesti sanottuna torvet soiden paraatimarssille kohti Oulua.
Sama näkemyksien ristiriita toistui näytelmässä, kun siinä näytelmän Lehto ja Kirjavainen olivat katsomassa vuoden 2009 lukudraamasta ”Pelottomassa teatterissa” tehtyä sovitusta Moskovassa. Lehdon ja Kirjavaisen kirjoittamat kohtaukset oli jätetty esityksestä pois.
Myös toisen jakson roolihenkilöt olivat voimakkaasti tyypiteltyjä ensimmäisen jakson sotasankarien tapaan. Kriittiselle alueelle esitys siirtyi, kun siirryttiin ajassa parhaillaan riehuvaan sotaan Ukrainassa. Yksi vuoden 2009 lukudraaman kirjoittajista puolustaa nyt rintamalla taistelijana ukrainalaisia ja Ukrainan itsenäisyyttä. Outisen näyttelemästä roolihahmosta oli tehty muskelipuvun avulla populaarikulttuurista tuttu koominen Rambo-hahmo.
Ukrainalaiset ovat itse verranneet omaa eloonjäämistaisteluaan Suomen talvisotaan. Tässä Rambo-kohtauksessa näytelmän tekijöiden pyrkimys provokaatioon ja näytelmän intensiteetti saavutti oikeaoppisesti maksiminsa. Veikkaan, että tekijät saavat jatkossa kuraa niskaansa kaikista mahdollisista tuuteista, jos näytelmästä syntyy kunnon kulttuurikeskustelu. Sosiaalisessa mediassa moisia ”putinisteja” odottaa lynkkaustuomio.
En tunnistanut Juha Tuiskun näytelmän äänitaustakasi valitsemaa musiikkia. Otaksun, että se oli kirkkomusiikkia. Kirkas sopraano sai sydänalan väreilemään ja uskon, että laulun aiheena oli passio – kärsimys. Kontrasti näytelmän kohtausten komiikan ja taustamusiikin aikaansaaman tunnetilan välillä oli voimakas.
Visuaalisesti Talvisota haastoi katsojan jo ennen kuin näytelmä ehti alkaa. Tinde Lappalaisen, Jere Kolehmaisen, Juha Tuiskun ja kumppaneiden esitystä varten luoma skenografia oli poikkeuksellisen vaikuttava. Tässä lavastuksessa näytelmässä tarinoiden langat olivat esillä ihan konkreettisesti.
Talvisotaa kuvatiin näytelmässä kolmesta eri näkökulmasta, joihin näytelmän toinen nimi Talvisota – yksi sota, kolme tarinaa viittaa. Näyttämöllä näistä tarinoista muodostui ihan konkreettisestikin tiheäsilmäisiä verkkoja ja näin miljardien ihmisten kansoittama maailma toimii. Me olemme kukin osa tätä tarinoiden kudelmaa ja siksi on niin vaikea poiketa oman yhteisömme kollektiivisesta tarinasta.
Ihmiskunnan kanonisoitu historia on loputon kertomus toinen toistaa kauheammista sodista. Se on päättymätön tarina alati jatkuvasta vihan ja koston kierteestä. Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Sipilä katkaisi symbolisena eleenä yhden näistä tarinoiden langoista.
Kirjavaisen käsiohjelmaan painettu ohjaajan sana on tekijöiden puolustuspuhe. Kirjavaisen mukaan demokratia on jatkuvan kehityksen tilassa ja tarvitsee valpasta hoivaa ja huolenpitoa. Tähän huolenpitoon tarvitaan jatkuvasti uutta tietoa yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolelta.
Taiteen tehtävänä on Kirjavaisen mukaan hankkia tällaista tietoa. Sen tehtävänä on olla samanaikaisesti sekä myrkky että lääke. Anttikin Kreikan yhteiskuntaluokka farmakon kuvaa taiteilijoiden asemaa ja tehtävää myös tämän päivän yhteiskunnassa. He olivat eräänlainen varanto turhakkeita, orjia ja sotavankeja, joita tarvittaessa käytettiin rituaaleissa ihmisuhreina.
”Taide voi mielikuvitella järjestäytyneen yhteiskunnan eli puutarhan ulkopuolelle. Talvisota-esityksen taiteilijat tekivät tuon matkan. He ovat yhteiskuntamme farmakonit, joiden tehtävänä on estää yksituumaisuutta. Tehtävämme on olla samaan aikaan sekä lääke että myrkky”, Kirjavainen kirjoittaa.
Kirjavainen muistuttaa natsien sotarikoksia ja sotarikollisia analyyttisesti tutkineen Hannah Arendtin havainnoista. Totalitarismi syntyy mielikuvituksen puutteesta. Väkivallalla on taipumus arkipäiväistyä. Tiedotusvälineiden tapa uutisoida Ukrainan sotaa 24 tuntia vuorokaudessa on journalismia. Vaara piilee siinä, että me olemme alkaneet seurata näistä kauheuksista kertovia uutisia kuin urheilukilpailuja.
Arendt tuli maailmankuuluksi hänen Adolf Aichmannin oikeudenkäynnistä kirjoittamastaan analyysistä. Talvisota-näytelmän tematiikka kiteytyy Arendtin omassa kohtalossa. Hänen omat ystävänsä ja koko Yhdysvaltojen juutalaisyhteisö tuomitsi ja hylkäsi hänet väitettyjen natsisympatioiden takia.
Tampereen Työväen Teatterin Sad Songs from the Heart of Europe oli visuaalisesti upea, vaikuttavaan äänimaisemaan sijoitettu monologinäytelmä. Suvi-Sini Peltola heittäytyi näytelmän rooleihin alistetun, loukatun ja petetyn naisen raivolla. Näytelmän Raskolnikovina hän kävi kirveineen hirmutyöhönsä arkun suojissa käsiteatterin keinoin.
Näytelmän eri osatekijät eivät ensi-illassa olleet silti aivan balanssissa. Upea visuaalisuus ja voimakas äänimaisema alkoivat syödä Kristian Smedsin tekstin hienoja nyansseja ja todistusvoimaa. Kellariteatterin näyttämö ei ole suuren suuri, mutta silti välillä tuntui, että Peltola oli näyttämöllä tavoittamattomissa. Vuorovaikutukseen tuli säröjä.
Voimakas etäännyttäminen lienee ohjaaja Samuli Reunasen, Peltolan ja esityksen visualisen konseptin luoneen Eero Auvisen tietoinen valinta. Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan helmikuussa vuosi sitten järkytti produktiota työstävän ensemblen jäseniä syvästi.
”Olimme šokissa. Euroopassa oli syttynyt sota. Venäjä oli hyökännyt”, Reunanen kirjoittaa käsiohjelman saatesanoissa.
Näytelmän päätti kohtaus, jossa Peltonen ja esityksen äänimaiseman suunnitellut ja luonut Jarmo Saari poistuvat näyttämöltä kohti yleisölle tarkoitettua sisäänkäyntiä. Täältä on päästävä pois? Ei koskaan enää? Voiko rakastetulla klassikkokirjailijalla olla näin synkkä ja pimeä varjo?
Näytelmän nimi Sad Songs from the Heart of Europe on helppo tulkita Smedsin kunnianosoitukseksi venäläiselle kirjallisuudelle ja ennen kaikkia Fjodor Dostojevskille. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Dostojevskin Pietari oisi jonkinlainen maailmannapa tai edes Euroopan sydän.
Kysymys on siitä, että Dostojevskin romaaneissaan luomat ihmiskuvat ovat yhä ajattoman moderneja. Ne ovat yhdistelmä hyvin rationaalista ihmiskäsitystä ja suurta tunnetta. Dostojevskin kyky kuvata tätä vaikeasti määriteltävää hengellisyyttä on kiehtonut sekä lukijoita että teatterin tekijöitä jo yli 150 vuonna. Venäläinen kirjallisuus on oleellinen osa eurooppalaista kulttuuria.
Sad Songs from the Heart of Europe kantaesitettiin Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Jari Juutisen ohjaamana maaliskuussa 2003. Juutinen työskenteli tuolloin Lappeenrannan teatterin johtajana. Tässä Tampereen Työväen Teatterin verkkosivuille on lipsahtanut virhe. Juutisen ja kumppaneiden vuonna 2015 perustettu Sadsongskompex:fi ei tietenkään ole voinut toimia vuonna 2003 esityksen tuottajana.
”Saatanallisia säkeitä Euroopan sydämestä”. Näin otsikoin Lappeenrannan ensi-illasta 8.3.2003 kirjoittamani ylistävän kritiikin, vaikka minulla ei tosiasiallisesti ollut oikein kunnon käsitystä siitä, miten pohjattoman surullisia Smedsin kirjoittamat laulunsäkeet pohjimmiltaan olivat ja ovat. Lappeenrannassa elettiin tuolloin rajan huumassa. Kaupungin ja koko Etelä-Karjalan maakunnan tulevaisuudesta rakennettiin ruusuisia kuvia. Turismi, ostosmatkailu ja rajakauppa toivat rahaa ja työtä. Rohkeimmat unelmoivat jopa venäläisten viisumivapaudesta.
Smeds on poiminut säkeisiinsä Dostojevski romaanista ne ruohonjuuritason ilmiöt, jotka ovat tehneet hirmuhallitsijoiden valtaannousun ja vallassa pysymisen mahdollisiksi Ivana JulmastaVladimir Putiniin.
Peltolan Semjonovna Marmeladova kertoi näytelmän roolihahmona naisten alistetusta ja kurjasta asemasta Venäjällä. Hänen juoppo isänsä Semjon Zaharytš Marmeladov pakottaa tyttärensä elättämään perhettään ja rahoittamaan omaa juopottelevaa elämäntapaansa prostituoituna. Isä Marmeladov oli myös esimerkki usein kelvottomista, kehnosti palkatuista virkamiehistä, joille lahjusten ottaminen on elinehto.
Marmeladovin alennustilan perimmäisenä syynä on alkoholismi ja juoppo on myös näytelmän sotaveteraani, joka hake psyykkisen tuskansa huipennusta lasin pohjalta. Sotaveteraani on hahmona viittaus niihin loputtomiin imperialistisiin valloitussotiin, joita Venäjä on käynyt alistaessaan yhä uusia kansoja valtansa alle. Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin onnistui toisessa maailmansodassa työntämään imperiuminsa rajat aina Euroopan sydämeen asti.
Neuvostoliitossa oli tapana sanoa, että vodka oli ainoa vapauden valtakunta tässä kansojen vankilassa. Juopottelu oli ja on kuitenkin kommunismia vanhempi traditio. Ainakin jokainen alkoholisminsa kanssa kamppaillut tietää, että juopottelu on ja oli Venäjälläkin vain hyppy vankilasta toiseen.
Raskolnikov tappaa kirveellä koronkiskuri Ivanovnan ja hänen sisarensa. Miten hän pystyy tähän tekoon, joka jopa hänen omasta mielestään on inhottavin ja halveksittavin teko, mihin ihminen voi syyllistyä. Motiivina teolle on Raskolnikovin kokema loukkaus ja eettiset pulmat hän ohittaa epäinhimillistämällä uhrinsa. Panttilainaamon omistaja Ivanovna on vanha, ruma, tyly ja ahne koronkiskuri ja niin – nainen. Ivanovnan sisaren kohtalo on sotilastermein niin kutsuttu oheisvanhinko.
Raskolnikov on hädissään siitä, että on teollaan joutunut ihmisyhteisön ulkopuolelle. Uhrejaan kohtaan hän ei tunne minkäänlaista sääliä. Ei siis ihme, että näytelmä vei minun ajatukseni Ukrainan sotaan ja muun muassa Butšassa tehtyihin hirmutekoihin.
Käsiohjelmassa Reunanen muistuttaa myös Dostojevskin synkästä varjosta. Dostojevski oli ainakin vanhoilla päivillään isovenäläinen antisemitisti. Antisemitismillä on toki Venäjällä ja koko Euroopassa pitkät perinteet. Ilmeisesti Venäjällä tsaarin salainen poliisi Ohrana myös täysin tietoisesti lietsoi juutalaisvastaisuutta palvelemaan omia tarkoitusperiään. Dostojevskille juutalaisvastaisuudessa oli epäilemättä kysymys myös hänen uskonnollista vakaumuksestaan. Jos venäläiset ovat jumalan valittu kansa, ei voi olla toista jumalan valitua kansaa.
Itse olen varma, että yksi Venäjän ongelmien juurisyistä on Moskovan patriarkaatin johtama ortodoksinen kirkko. Kirkon nykyinen johtaja Kirill on kannattanut täysin rinnoin Venäjän hyökkäyssotaa. Bysantin perinteitä vaaliva kirkko on ajanut aktiivisesti naisten oikeuksia ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia rajoittavia lakiuudistuksia myös tällä vuosituhannella. Esimerkiksi parisuhdeväkivalta ei Venäjällä ole enää rikoslaissa määritelty rikos. Vaimoa voi jälleen pahoinpidellä ilman rikosoikeudellisia seuraamuksia.
Reunasen mukaan työryhmä löysi työnsä ja ajattelunsa tueksi kirjailijan Mihail Šiškinin kirjan Sota ja rauha – kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Šiškinin mukaan Putinin rikos on se, miten hän on myrkyttänyt ihmiset vihalla. Tällaiset vihan myrkyttämät ja traumatisoituneet sielut ovat Dostojevskin taiteen ytimessä. Šiškinin elää monien muiden venäläisten taiteilijoiden tavoin maanpaossa.
Putin ei ole vain kylvänyt vihan siemeniä, vaan hän on myös korjannut sen satoa. Valtaan hänet ja hänen johtamiensa Venäjän turvallisuuspalvelun voimamiesten ryhmittymän nosti Neuvostoliiton hajoamisesta alkaneet sekasorron vuodet 1990-luvulla.
Neuvostoliiton hajotessa miljoonat keskiluokkaan Neuvostoliitosta kuuluneet ihmiset menettivät työnsä ja asemansa. Yliopistojen professoreiden ja koulujen opettajien piti ryhtyä henkensä pitimiksi torikauppiaiksi ja talouden ja tuotannon organisointi ajautui hierarkkisesti järjestäytyneiden rikollisorganisaatioiden käsiin. Demokratiasta tuli kansansuussa kirosan.
Historia ei toista itseään. Silti Adolf Hitlerin valtaannousu Weimarin tasavallassa ja Putinin valtaannousu Venäjällä muistuttavat prosesseina toisiaan. Putinin kohdalla vain oman vallan vakiinnuttaminen ja ehdottomaan valtaan perustuvan diktatuurin rakentaminen ovat kestäneet paljon pidempään. Molemmat kuitenkin nousivat valtaan valeilla.
On pakko pysähtyä ajattelemaan myös sitä, mikä on meidän vastuumme siitä, että olemme nyt tässä, Euroopassa käydään raakaa sotaa.
Amerikkalaisten ja englantilaisten Saksan kaupunkeihin suuntaamia terroripommituksia perusteltiin sillä, etteivät saksalaiset siviilit eivät oleet viattomia, vaan juuri he olivat äänillään ja kannatuksellaan nostaneet Hitlerin ja natsit valtaan.
Šiškinin mukaan Venäjän uudistamisen kannalta keskeisintä juuri nyt on kysymys vastuusta: niin yksilöt, heimot kuin kansakunnatkin voivat syntyä uudestaan vain ottamalla vastuun teoistaan ja pyytämällä anteeksiantoa. Šiškinin mielessä on ollut se, miten saksalaiset ovat tehneet tiliä oman menneisyytensä kanssa.
Ehkä Smeds on myös ajatellut jotakin tällaista kirjoittaessaan näytelmäänsä tämän vuosituhannen alkupäivinä. Toinen hyvä esimerkki Smedsin taiteilijan herkkyydestä on hänen kirjoittamansa ja Kajaanin kaupunginteatteriin vuonna 2001 ohjaamansa näytelmä Huutavan ääni korvessa. Siinä Smeds kuvasi tarkkanäköisesti miesten yksinäisyyden aiheuttamaan surua, turhautumista ja aggressioita tavalla, josta vasta nyt on alettu tosissaan keskustelemaan ja ymmärretty ongelman laajuus ja vakavuus.
Lappeenrantalainen teatteriyleisö käänsi selkänsä Jari Juutisen teatteriestetiikalle. Hänen sopimustaan kaupunginteatterin johtajana ei enää uusittu. Maailmalla Juutisen ohjauksesta ja Liisa Sofia Pöntisen tulkinnasta tuli valtava menestys ja monologinäytelmästä teatterifestivaalien vakiovieras. Pöntinen palkittiin marraskuussa 2013 parhaan naisnäyttelijänä palkinnossa Novgorodin kansainvälisellä Dostojevski-festivaalilla.
Pöntinen on esittänyt monologia myös ranskaksi käännettynä Pariisissa ja Luxemburgissa. Sen jälkeen Smedsin monologinäytelmää on esitetty paikalliselle kielille käännettynä eri kokoonpanoilla muun muassa Slovenian Celjessä ja nyt liettuaksi käännettynä Sadsongskomplexi:fin tuottamana Liettuassa.
”Lakkasimme laskematta se jälkeen, kun olimme päässeet 250 esitysten määrässä”, Juutinen kertoo.
Sad Songs from the Heart of Europe on ollut suomalaisen teatterin ja näytelmäkirjallisuuden todellinen menestystarina Euroopassa.
Sad Songs from the Heart of Europe
Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta Kellariteatterissa 21.2.2023
Käsikirjoitus: Kristian Smeds
Ohjaus: Samuli Reunanen
Visuaalinen konsepti: Eero Auvinen
Lavastussuunnittelu: Työryhmä
Pukusuunnittelu: Suvi-Sini Peltola ja Eero Auvinen
Teatteri Takomon Liike ja tyhjyys oli vaikuttava ja haastava teos. Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen performanssi oli kuin teatterin, tanssin ja kuvataiteen elementeistä rakennettu huutomerkki. Pysähdy tähän hyvä ystävä ja yritä ajatella edes tämän kerran!
Tunne ulkopuolisuudesta oli aluksi voimakas. Se ei ollut sinänsä ihme, sillä esitys alkoi ulkona Fredrikintorilla Teatteri Takomon edessä. Minusta tämä aloitus alleviivasi teoksen ydinajatusta. Liike ja tyhjyys oli tutkimusmatka esittävän taiteen reunaehtoihin. Mikä yhdistää kuvataidetta, teatteria ja tanssia? No tietenkin tila – konteksti!
Tämä oivallus selvitti myös sen, miksi Meri Eskolan arvoituksellinen valoteos oli niin kiinteä osa näiden neljän taiteilijan yhdessä luomaa meditatiivista teosta.
Teosta kuvaava motto Teatteri Takomon verkkosivulla on lainaus yhdysvaltalaiselta taiteilijalta Agnes Martinilta. Vuonna 2004 kuollutta Martinia pidetään yhtenä viime vuosisadan suurista kuvataiteilijoista. Verkkosivulle pitkän elämän eläneen taiteilijan ajatus on käännetty suomeksi näin: ”Valtameren äärellä ei tule ajatelleeksi muotoa.”
Esitys jatkui Teatteri Takomon ahtaassa lämpiössä. Mustonen lepäsi kyljellään lattialle laitetulla eteismatolla. Hänen vieressään lattialla istui Karvonen. Kokkonen seisoi naulakoiden luona ja näytti tarkkailevan näitä kahta.
Sitten Karvonen nousi ylös ja riisui Mustosen jaloista kengät ja sukat. Sen jälkeen Kokko meni Mustosen luo ja riisui häneltä hänen käsissään olleet villatumput.
Konteksti määrittelee esittävää taidetta, mutta taidetta siitä syntyy vasta, kun taiteilijan ja hänen yleisönsä välille syntyy vuorovaikutus. Me voimme ihailla valtameren kauneutta ja voimaa, mutta suurelle torille pystytetty patsas on taideteos vasta kun me menemme tälle aukiolle lähelle sitä. Teatterissa ja tanssissa vuorovaikutus saa voimaa fyysisestä läsnäolosta ja se tekee tästä taiteilijoiden ja heidän yleisönsä välisestä vuorovaikutuksesta aina ainakin jossain määrin henkilökohtaista, jopa intiimiä.
Valtameri ei välitä pätkääkään meidän katseestamme, ajatuksistamme tai tunteistamme.
Me paljastamme aina väistämättä jotakin itsestämme myös taiteen kokijoina. Itse tunnen juuri nyt tätä kirjoittaessani samaa nöyryyttä kuin ulkona helmikuussa sulava lumiukko yrittäessäni ymmärtää ja kommentoida Karvosen, Kokon, Mustosen ja Eskolan syvällistä ja ajateltua teosta.
Lämpiöstä esitys siirrettiin Teatteri Takomon näyttämön mustien seinien rajamaan suorakaiteen muotoiseen tilaan. Meihin katsojiin otettiin suuressa tilassa välimatkaa ja tätä etääntymisen tunnetta tehostettiin vetämällä alas jopa takanäyttämön verhot.
Teatterin verkkosivuilla tekijät kuvaavat teoksen sisältöä monisanaisen runollisesti: ”Se asettuu tyhjän, avaran, hämärän, väljän, vähäisen, ruudukoiden, onkaloiden, aavikoiden, yöllisten tähtitaivaiden, ein, uupumuksen, tekemättä jättämisen, jäähyväisten ja poistumisten alueilla.”
”Siinä tunnetaan kieltäytymisen tuntu, siinä avautuvan tilan laajuus. Siinä katsotaan rivien väliin jääviä alueita, fokuksen ulkopuolista avaruutta. Esiin piirtyy maisema, johon mahtuu.”
Myös esitykseen kuului runoilta kuulostavaa puhetta. Takomon näyttämön humisevassa tyhjyydessä niiden merkityssisällöt jäivät minun henkilökohtaisen kuulokynnykseni taakse. Ehkä se oli tekijöiden tarkoituskin, en tiedä.
Etäisiksi jäivät myös kehollisuuteen ja fyysiseen kosketukseen perustuneet kohtaukset, mutta se lienee myös tekijöiden tarkoitus. Ainakin perustelut tällaiselle tulkinnalle löytyivät lämpiön kohtauksesta.
Sitä kiinnostavampaa oli tapa, jolla tekijät käsittelivät tutkimusmatkansa toista kohdetta – liikettä. Kaikki me tiedämme, miten vaikuttava elementti tauko on musiikissa. Harvoin tulee ajatelleeksi, että tauko on vähintään yhtä vaikuttava tehokeino tanssitaiteessa, vaikka tanssin ja musiikin suhde on perinteisesti hyvin symbioottinen.
Liike ja tyhjyys performanssissa tämä efekti vietiin ääripisteeseensä. Liike pysäytettiin lähes kokonaan. Silti mielikuva vain voimistui siitä, että tämä on tanssia. Myös esitystaiteilijana tunnetun näyttelijä Kokon pitkänhuiskeassa olemuksessa oli jotakin hyvin vaikuttavaa.
Ainakin poistumisen alueita esityksessä käsiteltiin hyvin konkreettisella tavalla. Karvonen poistui tilasta kesken esityksen näyttämön takaovesta eikä enää palannut edes loppukumarruksiin ja vastaanottamaan suosionosoituksia.
Liike ja tyhjyys esitetään vielä kahdesti 15.2. ja 16.2. kello 19. Esityksen ensi-ilta oli 9.2. Esitys on, tai ihan kohta oli teatterin ohjelmistossa vain reilun viikon. Tiukkaa aikataulua voinee pitää myös uuden taiteellisen johtajan lupauksena ja ohjelmapoliittisena julistuksena. Esityskalenteriin saadaan näin mahtumaan herkullisen paljon eri ryhmien kokeellisia ja kunnianhimoisia produktioita.
Teatteri Takomon verkkosivulla oleva kuva ei liity esitykseen Liike ja tyhjyys, vaan Arni Rajamäen teokseen Alku keskikohta loppu. Alkuperäisestä tekstistä syntyi sellainen virheellinen kuva, että kyseinen teksti liittyisi Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen teokseen.
Liike ja tyhjyys
Esitys Teatteri Takomossa 11.2.2023
Teksti, dramaturgia, koreografia, äänisuunnittelu ja esiintyminen: Ami Karvonen, Kid Kokko ja Anna Mustonen
Valoteos: Meri Eskola
Valokuvat: Katri Naukkarinen
Työharjoittelu: Iiris Miettinen
Tuotanto: Karvonen, Kokko ja Mustonen, Takomo, Helsingin Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö
Esitystä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus, Niilo Helanderin säätiö, Suomen Kulttuurirahasto.
Helsingin kaupunginteatterilla on helvetin hyviä näyttelijöitä. Tälle joukolle ei käsikirjoittaja, ohjaaja tai edes ensemblen oma kollektiivinen tahto pysty järjestämään niin kuumia paikkoja, ettei hommasta selvittäisi. Nyt päädemoni Asmodeuksen, näyttelijä Vappu Nalbantoglun johtamaa vitaalista tanssia näyttämöllä oli riemastuttavaa seurata.
Kaupunginteatterin Asmodeus ja 1313 sielua todisti ainakin tämän kirjoittajalle jälleen kerran Juha Hurmeen luoman teatteriestetiikan ilmaisuvoiman.
Voi olla, että Hurmeen tarinaan kirjoittamat mojovat vitsit ja sutkaukset naurattivat enemmän meitä katsomossa istuneita myssyjä kuin hattuja. Minä hörähtelin välillä vatsa kippurassa. Runar Schildtin romaanin sovituksessa ja siihen kirjoittamassaan jatkotarinassa Hurme on maalaillut ajan kaaren seitsemästä kuolemansynnistä koronaepidemian ja ilmastomuutoksen aiheuttamiin kauhuihin humoristin pensselillä.
Näytelmän ydinsanoma oli piilotettu sen nimessä esiintyvään salaperäiseen lukuun 1313.
Schildtin kirjassa Asmodeus och tretton själarna demoni lyö vetoa helvetin hovimarsalkan kanssa. Voittaakseen vedon, hänen pitää kolmessa päivässä saada 13 ihmisen myymään sielunsa paholaiselle. Toisessa jaksossa eletään vuotta 2026 Hurmeen tulevaisuuden Suomessa. Asmodeus ja hovimarsalkka lyövät uudestaan vetoa, mutta nyt paholaisen pannulle pitää samassa ajassa saada paistumaan 1300 omasta tahdostaan sielunsa myynyttä.
Asmodeus oli lähellä voittaa myös tämän vedon. Miten tarinassa lopulta kävi, ei voi nyt paljastaa. Myös tässä tarinassa on juoni. Lukuihin liittynyttä viestiä oli joka tapauksessa helppo lukea. Vaikka me juuri nyt vannomme yksilöllisyyden nimiin, todellisuudessa ajan hengen vuoroveden aalto hyökyy jälleen kohti kollektiivista typeryyttä.
Schildtin kirjan ilmestyessä Euroopassa käytiin ensimmäistä maailmansotaa. Hurmeen löytöihin kuuluva kirja edustaa vanhaa maailmaa. Kirjan ihmiset edustava ihmistyyppejä ja he lankeavat kukin vuorollaan johonkin seitsemästä perisynnistä. Silti he ovat myös korostetusti vielä yksilöitä, eivät sosiaalisen median ja älypuhelimen muokkaamia yksisilmäisiä kyklooppeja, joiden sieluja Asmodeus saattoi vetää samalla narutuksella joukoittain isäntänsä rikinkatkuiselle saunaostolle.
Näytelmän ensimmäinen jakso oli visuaalisesti silmiä hivelevän kaunista ja huikean hienosti näyteltyä teatteria. Ainutlaatuisen sävyn tälle teatteriestetiikalle antoi Sellisti Piia Komsin ja basisti Ville Herralan jousiduon näyttämölle loihtima äänimaisema. Komsi myös lauloi ja hänen sopraanonsa sai ainakin syvällä minun sydänalassani liikahduksia aikaan. Voi luoja, miten upea ääni.
Näytelmän ensimmäinen jakso oli niin täydellistä teatteritaidetta, että jotkut kriitikot ovat jutuissaan toivoneet, että sama meno olisi jatkunut myös väliajan jälkeen.
Ihmisillä on tänään, siinä missä reilut sata vuotta sitten, yhä voimakkaita kokemuksia sekä suuren hyvyyden että pahuuden läsnäolosta. Silti Schildtin tarinan helvetin väki antoi näytelmälle humoristisen viitekehyksen. Asmodeus ja 1313 sielua oli muodoltaan hersyvä komedia.
Hurme ei väheksynyt tai pilkannut tällaisia kokemuksia. Kokemukset henkisyydestä ovat myös taiteen ytimessä, vaikka nopeasti kehittyvät neurotieteet ovat antaneet ainakin viitteitä siitä, mistä kokemuksessa jumalan tai paholaisen läsnäolosta on ehkä kysymys.
Ehkä Hurme on halunnut sanoa, että reilussa sadassa vuodessa ympyrä on sulkeutunut. Schildtin kirjan tarinassa länsimaisen filosofian ja siihen pohjautuvan rationaalisen ajattelun jatkumoa edusti pappi. Hän on Asmodeukselle myös se kaikkein helpoin nakki. Kerettiläinen haluaa ja kuuluu roviolle.
Tänään minun sukupoveni ihmisten huoneentaulu on käännetty ylösalaisin. Nyt meidän pitää epäillä sitä, mistä meillä jo on tieteellisesti varma tieto. Tulinen pätsi jo täällä maan päällä odottaa myös näitä modernin tieteen epäilijöitä. Ehkä tulevan ilmastohelvetin portin päällä lukee tämän päivän denialistien slogan: ”Älä usko tieteen tuloksia vaan ota itse selvää!”.
Näin on ja näin on myös aina ollut. Kvanttifysiikan arvoituksia ei ratkaista maalaisjärjellä.
Ensimmäisen jakson humoristinen kehystarina perusteli toisen jakson karnevalistisen hurjastelun. Hurme oli piirtänyt ilmastomuutoksen runtelemasta Suomesta kuvan, jossa meriveden nousu oli tehnyt Skandinaviasta saaren ja upottanut Helsingin veden alle. Lahdesta oli tehty maan uusi pääkaupunki ja Salpausselän hiihtomontussa eliitti ulvoi susilaumana vahvemman oikeuden siunauksellisuutta.
Voi olla, että Laura Huhtasaaren ja monen muun hänen hengenheimolaisensa ulostulot ovat liian huonoja jopa vitsien aiheiksi. Ongelman ytimessä eivät ole kuitenkaan nämä hihhulit, vaan yhteiskunnan polarisoituminen. Adolf Hitlerin, Vladimir Putinin ja Donald Trumpin kaltaiset ”idiootit” voivat nousta näköjään yhä uudestaan valtaan myös demokratiassa. Pulmana ovat ihmiset, jotka haluavat rakastaa vain itseään vahvempia.
Hurmeen tavaton lukeneisuus näkyi jälleen muun muassa siinä, että näytelmän helvettiä kansoittivat monet historialliset henkilöt. Myös entisten aikojen paavit ja piispat olivat hyvin edustettuina tässä joukossa. Historian havinaa hahmoihin loivat Sari Suomisen suunnittelemat upeat rooliasut.
Teatterin taitavat näyttelijät loivat näitä hahmoja ilman alleviivaavaa ja turhaa liioittelua. Vaikka kohtaukset etenivät ajoittain suorastaan hengästyttävällä vauhdilla, kirjaimellisesti juoksujalkaa, puhetekniikka ei pettänyt. Jopa minunlaiseni vanha homekorva sai kirkkaasti selvää jokaisesta näyttämöllä lausutusta sanasta.
Historiasta Hurme oli napannut myös tulevaisuuden Suomen kahtia jakautuneen puoluekentän riitapukarit. Myssyjen blokin muodostivat vihervasemmiston kannattajat ja tiukasti valtaan tarttuneita hattuja ne muut, jotka olivat nostaneet Huhtasaaren maan presidentiksi ja leiponeen Mikko Kärnästä pääministerin. Rinnastus oli hauska, vaikka 1700-luvun Ruotsissa vaikutusvallasta kamppailleet hatut ja myssyt vielä olleet varsinaisia puolueita.
Hurme tunnetaan tyhjän näyttämön teatterin mestarina. Myös nyt Katariina Kirjavaisen suunnittelemassa lavastuksessa illuusio tilasta toteutui hienosti. Pöytä, tuoli ja näyttämöä reunustavat, valkoiseksi maalatut pystyelementit. Yhdet portaat, jotka veivät ylöspäin, toiset alaspäin vievät. Pöytäliina, jota vaihdettiin alinomaa. Lavastukselliset ratkaisut antoivat tilaa ja korostivat näyttelijöiden taiturimaista näyttelijäntyötä.
Asmodeus ja 1313 sielua
Helsingin kaupunginteatterin esitys teatterin pienellä näyttämöllä 10.2.2023
Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme
Näytelmän ensimmäinen jakso perustuu Runar Schildtin romaaniin Asmodeus och tretton själarna
Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu: Petra Poutanen
Lavastus: Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu: Sari Suominen
Valosuunnittelu: Kari Leppälä
Äänisuunnittelu: Eero Niemi
Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää
Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti
Toisen puoliskon käsikirjoitusassistentti: Pyry Vaismaa
Musiikkisuunnittelu ja lisämusiikin sävellys, musiikin sovitus ja improvisointi: Pia Komsi, Ville Herrala
Rooleissa: Vappu Nalbantoglu, Kai Lähdesmäki, Mikko Vihma, Sari Haapamäki, Paavo Kääriäinen, Tiina Peltonen, Sofia Hilli, Unto Nuora, Inka Tiitinen, Mikko Virtanen.
Tampereen Työväen Teatterin Pienen hauen pyydystys herätti paljon kysymyksiä. Lija Fischer oli sovittanut ja ohjannut Juhani Karilan monitasoisesta romaanista näyttämölle aikuisten sadun.
Karilan romaani alkaa upeimmalla hauen viehekalastuksen kuvauksella, jonka olen kuuna päivänä lukenut. Poikkeuksellinen tämä kuvaus on jo siinä, että koukkukalastuksen aiheuttamasta, lähes sietämättömästä kivusta kärsitään siiman molemmissa päissä. Luonto käy suolammen upottavalla rannalla haukea väsyttävän Elina Ylijaakon kimppuun kitiini pistimillä aseistettujen sääski- ja paarmadivisioonien voimalla.
Kellariteatterissa Veera-Maija Murtolan suunnittelemassa lavastuksessa suolampi kiilteli peilikirkkaana, virveliä heitettiin laiturilta ja haspelikelalla siimaa kelattiin sisään niin, että kela oli vavan tartuntakahvan yläpuolella.
Paholainen piileskelee usein yksityiskohdissa myös teatterissa.
Käsiohjelmassa Fischer kertoo rakastavansa maagista realismia ja epäilemättä tämä rakkaus on saanut hänet tarttumaan vuonna 2019 Kalervo Jäntti pakinnolla palkittuun menestysromaaniin.
Karila käyttää romaanissaan taiturimaisesti Itä-Lappiin 1600-luvulta alkaen muuttaneiden savolaisten luonnonuskontoihin pohjautuvaa tarinaperinnettä. Tähän maagiseen maailmaan kuuluvat alamaailma, keskimaailma ja ylämaailma sekä näitä maailmoja kansoittavat ihmiset ja henkiolennot. Itä-Lapissa syntyneen ja kasvaneena Karila varmasti tuntee nämä tarinat ja niiden höysteeksi hän myös lainaa suvereenisti tieteis- ja fantasiakirjallisuuden ikonisia mielikuvia maustamaan tätä nuorta rakkautta, taidetta ja magiaa sekoittavaa mehevää keitostaan.
Fischer on dramaturgiassaan antanut osalle näistä fantasiahahmoista fyysisen hahmon yhdessä nukke- ja esineteatterin ohjaukseen perehtyneen Mira Taussin kanssa. Joitakin fantasiahahmoja näyttelivät myös esityksen näyttelijät ja noidan sielua kantavan Hattaran olemassaolo jätetiin kokonaan meidän katsojien mielikuvituksen varaan.
Näytelmän Peijoonin on suunnitellut Helena Markku. Liikkeet ja äänen Peijoonille antoivat näytelmässä Tommi Raitalehto ja Petra Karjalainen. Oikealla kuvassa Janatuista näytellyt Minerva Kautto ja yksi näytelmän haamuista.
Teatteri on konkreettinen ja fyysinen tapa kertoa tarinoita. Fischerin dramaturgia karnevalisoi Karilan kirjan ihmiset ja myyttiset hahmot Peijoonista Moukku-Olliin. Karnevalisoinnissa ei sinänsä ole mitään väärää. Tavallaan se on jopa väistämätöntä, koska eurooppalaisen teatterin juuret ovat lujasti karnevaalissa.
Minun kulttuuriantropologinen tietämykseni ei riitä sen pohtimiseen, perustuvatko Karilan kirjan maagiset hahmot elävään perinteeseen, vai ovatko ne lopulta kokonaan kirjailijan oman mielikuvituksen tuotoksia. Fischerin mukaan kirjan myyttiset hahmot perustuvat suomalaiseen kansanperinteeseen. Ehkä dramaturgian ja ohjausen ohjauksen kannalta suurempi pulma oli ehkä siinä, että fantasiagenren vyöry ja siihen liittyvä kuvatulva ovat jollain tapaa myrkyttäneet meidän mielikuvituksemme.
Esimerkiksi näytelmän tietäjähahmo oli niin läpeensä tuttu, että alkoi kysellä itseltään, onko näyttämöllä nyt Asko, tai kenties kuningas Arturin velho Merlin tai Asterix sarjakuvien koukkuselkäinen Methusalix. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että minä pomppasin katsomossa mielikuvissani ajassa niin pitkälle taakse päin, että näin mielikuvissani välähdyksiä Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan törkeistä saamelaisketseistä.
Mutta nämä mielikuvat olivat minulle varmasti ansaittu rangaistus nuivasta asenteestani ja hyvä muistutus niistä vanhuuden kauhuista, jotka odottavat tämän kirjoittajaa jo aivan nurkan takana.
Teatterisovituksen hyllyvyyttä lisäsi se, että Karila on ottanut tarinaansa mukaan myös parhaillaan valtavalla volyymilla sekä kirjallisuudessa että televisioviihteessä päälle tunkevan dekkarigenren. Näytelmän tarinassa rikospoliisi Janatuinen seuraa Itä-Lappiin Ylijaakoa, jota epäillään murhasta.
Näkkiä vastaan käydyssä taistelussa näytelmän Janatuisen pistooli paukkui ja mielikuva tyylitellystä kansankomediasta sen kuin vahvistui. Ja miksi ei.
Näytelmän katsojalle saattoi jäädä kuitenkin hieman hämäräksi se, että Karilan romaanin maagisessa realismissa tarinan ydinsanoma on realismia. Sen antama kuva meitä odottavasta tulevaisuudesta on aika lohduton. Tarinan alussa Oulun yliopistossa luonnontieteilijäksi opiskellut Ylijaako ajaa autollaan Itä-Lappiin rajan yli. Tuo Suomen valtakunnan raja sijaitsee tässä tarinassa jossain napapiirin korkeudella ja sen yläpuolella oleva Lappi on jonkinlaista ei kenenkään joutomaata.
Toistuvat helleaallot ja raivoisat maastopalot piinaavat Lappia ja niiden välillä raivoavat myrskyt, jotka saavat tulvan tavoin taivaalta kaatuvan kaatosateen lentämään vaakasuorassa. Kun Ylijaako käy Vuopion vieheessä ostamassa virveliinsä uutta siimaa, hän maksaa ostoksensa vaaksan korkuisella setelipinolla. Tässä lähitulevaisuuden maailmassa talous ja yhteiskunnan rakenteet ovat romahtaneet ja ilmastomuutoksen aiheuttama ekokatastrofi etenee yhä hirmuisempiin näkyihin.
Kulttuuritoimituksen Jussi Kareinen kirjoittaa, että Pienen hauen pyydystyksessä näyttelijöiden karaktäärit osuvat kohdalleen. Ylijaakoa näytelleen Petra Aholan kohdalla tämän arvion voi allekirjoittaa. Ahola loihti roolihahmoonsa salaperäistä outoutta, joka korosti arkisella kielellä kerrotun tarinan maagisia elementtejä. Voi hyvin olla, että Aholassa on roppakaupalla sitä vaikeasti määriteltävää hehkua, joka tekee elokuvan suurista tähdistä suuria tähtiä.
Roolituksesta voi päätellä, että Fischer on arvioinut dramaturgiaa tehdessään Minerva Kauton näyttelemän Janatuisen tarinan toiseksi päärooliksi. Jäin pohtimaan tätä valintaa. Itse löysin tarinan semanttisesta keskiöstä kahden nuoren, Ville Seivon näyttelemän Jousin ja Aholan näyttelevän Ylijaakon rakkauden, tieteen ja taiteen liiton, joka ei lopulta koskaan toteutunut, koska siihen liittyi kirous.
Jousin ohella Seivo näytteli myös Näkkiä, Hattaran riivaamaksi joutunutta kunnanjohtajaa ja jokiraukkaa, alamaailman haamua. Myös Petra Karjalaisen, Juha-Matti Koskelan, Suvi-Sini Peltolan ja Tommi Raitolehdon iltaa oli raskautettu useilla rooleilla, joihin kuului myös näytelmän nukkehahmojen puhe ja liikuttelu. Kun tällaisen urakan tekijöiden näyttelijäntyössä tyylikeinona on vähän väliä rankka liioittelu, karaktääreistä ei kannata edes haaveilla.
Itselläni ei ole mitään käsitystä Itä-Lapissa puhutuista murteista. Voi olla, että myös Tampereen Työväen Teatterin näyttelijöillä on ollut sama tunne ainakin produktion alkaessa. Toisaalta en ole varma, onko oikeaoppisella intonaatiolla edes niin suurta väliä. Enemmän pisti silmään se merkillinen kroonisen kiireen tuntu, joka näytelmästä välittyi. Tuntui, että aika on tekijöiltä loppunut kesken ennen 17. tammikuuta näyteltyä ensi-iltaa.
Tämä ajatus palasi, kun katselin Kari Sunnarin ottamia esityskuvia. Sunnari on loistava teatterikuvaaja, mutta nyt kuvista tuntui puuttuvan jotakin oleellista.
Blogia on korjattu ja muutettu 12.2.2023 asiavirheen vuoksi. Lija Fischerin mukaan Karilan kirja pohjautuu kokonaan suomlaiseen tarinaperinteeseen. Jutusta on poistettu viittaukset saamelaiseen perinteeseen.
Pienen hauen pyydystys
Tampereen Työväenteatterin esitys Kellariteatterin näyttämöllä 9.2.2023.
Alkuperäisromaani: Juhani Karila
Ohjaus ja dramatisointi: Lija Fischer
Nukke- ja esineteatteriohjaus: Mira Taussi
Taistelukoreografia: Ville Seivo
Puku- ja lavastussuunnittelu. Veera-Maija Murtola
Valo- ja projisointisuunnittelu: Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu ja musiikki: Ville Leppilahti
Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Emmi Puukka
Peijooni-nuken suunnittelu ja rakennus: Helena Markku
Muiden nukkien suunnittelu: Mira Taussi
Rooleissa: Petra Ahola, Petra Karjalainen, Minerva Kautto, Juha-Matti Koskela, Suvi-Sini Peltola, Tommi Raitolehto, Ville Seivo
Tämän näytelmän keskiössä oli Mari Turusen persoonallinen ja voimakas tulkinta hylätyksi tulleen naisen epäuskosta, tuskasta, vihasta ja toipumisesta. Virpi Haataisen ja Liisa Mustosen sovitus Elena Ferranten yksiäänisestä romaanista oli onnistunut. Teatterissa illuusio aidosta polyfoniasta syntyy kuin itsestään, kun yhden ihmisen näkökulmasta kerrotun tarinan henkilöille annetaan näyttämöllä roolit. Se on sitä teatterin taikaa.
Aika riensi ja jokainen kohaus tuntui merkitykselliseltä. Sovitus ja Mustosen dramaturgiset ratkaisut tekivät tarinasta kirjaa viihteellisemmän kokonaisuuden.
Ferranten salanimellä kirjoittavan italialaisen kirjailijan romaanit ovat suosittuja. Hänen kirjoistaan on tehty myös televisiosarjoja. Parhaillaan Netflixissä pyörii hänen kirjaansa perustuva draamasarja Aikuisten valheellinen elämä. Vaikka myös Tampereen Teatterin keskiviikkona näytelty kantaesitys Hylkäämisen päivät oli tavallaan todella viihdyttävä, viihdekirjailijan leimaa Ferranten kirjojen kansiin on turha lyödä.
Hylkäämisen päivät on teksti, joka toi heti mieleen Ingmar Bergmanin 1970-luvun alussa kirjoittaman elokuvakäsikirjoituksen Kohtauksia eräästä avioliitosta. Nyt tarina erään parisuhteen päättymisestä kerrottiin puhtaasti naisen näkökulmasta. Ferranten kieli oli Taru Nyströmin kääntämänä modernia ja ajoittain niin häijyä, että siinä miehen petokseen liittyvissä mielikuvissa sormi työnnetiin aina anukseen asti.
Jäin silti pähkäilemään, millainen monologinäytelmä Turusen bravuurin pohjalta olisi syntynyt?
Teatterin verkkosivuilla Hylkäämisen päivät on merkitty draamaksi ja tragikomediaksi. Toteutuksessa tarinan Olgan rajut tunteet ja haavoittuvuus näkyivät tragikoomiset mittasuhteet saaneina paniikkikohtauksina. Ilmaan jäi kuitenkin roikkumaan myös kysymys, onko katkeruuttaan ja vihaansa rujoon kieleen ja fyysiseen väkivaltaan purkava nainen koominen hahmo? Tänään itseään 30 vuotta nuorempaan tyttöön palavasti rakastunut keski-ikäinen mies on jo lähtökohtaisesti jonkinlainen elämän narri, mutta entä mies, joka pahoinpitelee erotilanteessa puolisoaan?
Turunen näytteli upeasti näytelmän pääroolissa. Ferranten kirjan Olga on kirjailija, jonka ura taiteilijana on vuosien varrella ajautunut umpikujaan, kun hän on uhrannut aikansa lapsille, perheelle ja menestyneen miehensä uralle. Turunen toi näyttämöllä tähän hahmoon kansallisia ominaispiirteitä, kuten on tapana sanoa. Turusen Olga ei ollut kotoisin Italiasta, vaan jostakin paremman väen asuttamasta Tampereen kaupunginosasta.
Turusen luomassa hahmossa oli mukana herkkyyttä ja kovuutta, hysteriaa ja juurevuutta jäljittelemättömällä tavalla. Hänen suussaan Ferranten Olgan italian ryöppyävä tajunnanvirta muuttui kunnon kiroiluksi. Suomalaisessa kulttuurissa naisilla on ollut itsenäisempi ja vahvempi asema kuin patriarkaalisen ajattelun edelleen hallitsemassa maailmassa yleensä. Se näkyy kirjallisuuden, näytelmäkirjallisuuden ja elokuvataiteen luomissa vahavoissa naishamoissa ja Turusen upea tulkinta sulautui hyvin tähän jatkumoon.
Ohjaajana Mustonen on nähnyt näytelmän kasvutarinana: ”Joskus matka erillisyyteen menee rikkoutumisen kautta. Se miten kiinnymme, liittyy kiintymyssuhteisiimme ja se, miten turvassa kasvamme rakkaussuhteissamme erillisiksi, heijastaa näitä kiintymyksiä.”
Elämä on matka erillisyyteen, joka alkaa napanuran katkaisemisesta ja päättyy siihen äärimmäiseen erillisyyden kokemukseen, jota kuoleminen merkitsee. Mustosen mukaan Ferraten kirja kertoo matkasta riippuvaisuudesta erillisyyteen, itsensä hylkäämisestä toisen tähden, itsensä löytämiseen ja subjektiksi kasvamiseen. Hylkäämisen päivät on leimallisesti naisen, tai pitäisikö sanoa naisoletetun kasvutarina.
Yhden tason Ferranten kirjassa muodostaa se, että hän on kirjoittanut ikään kuin rivien väliin teräviä huomioita romanttisen rakkauden todellisesta luonteesta. Näytelmässä Turusen tulkitsema Olga pohtii sitä, miksei hän enää ole, tai ei ehkä koskaan ole ollut miehensä Marion seksuaalisen intohimon kohde. Hän epäilee syyksi sitä, että häneen on tarttunut äidinmaidon tuoksu.
Näytelmässä Olgan poika sairastuu ja oksentaa vuoteeseensa, muurahaisia torjutaan voimakkaasti tuoksuvalla myrkyllä, perheen myrkkyä saanut koira ulostaa alleen kuolinkamppailussaan, Olga ehostaa itsensä viimeisen päälle kylpyhuoneessa ja hänen kauneuttaan ylistävä tytär Ilaria halusi vaikka väkisin tehdä samoin. Yhdessä kohtauksessa tarinan Olga kävi jopa kyykkykakalla talonsa pihamaalla koiraa ulkoiluttaessaan.
Jäin pohtimaan tätä. Me olemme sosiaalisia olentoja ja valitsemme seurustelukumppanimme ja elämänkumppanimme statukseltaan suurin piirtein kaltaistemme joukosta. Ehkä Ferrante on halunnut sanoa, että runoilijoiden ylistämä romanttinen rakkaus ei kuuntele järjen ääntä. Pitää olla oikeanlaista kemiaa, kuten on tapana sanoa. Romanttinen rakkaus on vahva todiste siitä, että olemme evoluution muovaamia eläimiä. Vaistot ohjaavat meitä ja näitä aivojen algoritmejä huijaamaan on syntynyt kokonaisia kukoistavia teollisuudenaloja valmistamaan hajuvesiä, ehostusaineita ja vartaloa korostavaa pintamuotia.
Kertokaa minulle miesoletettu runoilija, joka ei olisi ylistänyt rakastettunsa ihon raikasta tuoksua?
Mikko Saastamoisen lavastus ja pukusuunnittelu toimivat hienosti. Näyttämön sivuilla oli pyörien päälle rakennetut tilaelementit, jotka kääntyivät katsomosta katsottuna vasemmalla kintaalla vaivattomasti lasten makuuhuoneeksi ja oikealla perheen kylpyhuoneeksi. Näyttämön päälle rakennettu silta antoi vertikaalista ulottuvuutta ja takanäyttämölle kalustettu työhuone yhdessä Tiiti Hynnisen suunnitteleman valaistuksen kanssa tilan tuntua. Takanäyttämö ja tilaelementtien ovet rytmittivät vaihtoja kohtauksesta toiseen.
Näytelmän rakenteen ja sen semanttisten merkitysten takia Henry Hanikalle, Ville Mikkoselle, Tomi Alatalolle ja Elina Hietalalle jäi sivuosien esittäjien roolit. Tampereen Teatterin näyttelijöiden tavassa olla läsnä näyttämöllä on silti lähes aina jotakin hurmaavan kodikasta ja tämä henki selvästi tarttuu myös vierailijoihin. Jos hommat eivät mene aina ihan kohdalleen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, niin ne kuitenkin menevät. Teatteri on Tampereella silkkaa magiaa.
Tampereen Teatterin suuriin vahvuuksiin kuuluu selvästi myös yhtä hurmaava ensi-iltayleisö. Näin kannustavan joukon edessä on aina olemassa verraton riski onnistua yli kaikkien odotusten.
Hienoa!
Hylkäämisen päivät
Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 8.2.2023
Perustuu Elena Ferranten manannimiseen romaaniin
Suomennos: Taru Nyström
Sovitus: Virpi Haatainen ja Liisa Mustonen
Dramatisointi ja ohjaus: Liisa Mustonen
Lavastus- ja pukusuunnittelu: Mikko Saastamoinen
Valosuunnittelu Tiiti Hynninen
Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho
Kampausten ja maskien suunnittelu: Kirsi Rintala
Näyttämöllä: Mari Turunen, Tomi Alatalo, Ville Mikkonen, Elina Hietala, Henry Hanikka
Esteettisesti hieno, koskettava, älyllisesti kiehtova, haastava ja arvoituksellinen. Hämmentävä kokonaisuus mustaa huumoria ja riemastuttavaa oivaltamisen iloa. Tunnetasolla esitys oli lohduttava ja vapauttava elämys.
Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa on pitkä nimi lyhyelle näytelmälle. Klockriketeaternin ja Espoon Kaupunginteatterin näytelmän ensi-ilta kesti vain tunnin ja noin 20 minuuttia. Mutta kello kertoi nyt vain ajan suhteellisuudesta. Huikean hieno näytelmä antoi ja antaa yhä älylle pureskeltavaa viikoiksi ja kuukausiksi – ehkä koko loppuiäksi.
Näytelmän käsikirjoittajan ja dramaturgin Mikhail Durnenkovin näytelmälle valitsema muoto kieltämättä yllätti. Valittu konteksti oli kuitenkin täysin looginen. Mikä muu sopisi paremmin tulevaisuutta koskevien ajatusten esittämiseen kuin lastenteatteri, jossa lapset itse näyttelevät?
Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalista historiasta on aikuisille kirjoitettu satu, kuten tekijät näyttelijä Antonia Atarahin suulla kertoivat esityksen viimeisessä kohtauksessa. Toki ukonsienet, osterivinokkaat, karvarouskut ja muut sienirihmastojen itiöpesäkkeet oli sadussa mahdollista inhimillistää, mutta aidosta faabelista nyt ei ollut kyse.
Sieniä on ollut maapalolla ainakin viimeksi kuluneet 600 miljoonaa vuotta, ehkä vielä paljon kauemmin. Sienien aika-avaruudessa jopa maapallon geosfääri tavallaan hengittää, kierrättää elämän perusrakennuspalikoihin kuuluvia hiiliatomeja maaperän ja ilmakehän välillä.
Sieniä on ollut hyvin kauan ennen meitä ja niitä tulee olemaan vielä kauan sen jälkeen, kun viimeinen ihminen on kadonnut maan päältä. Näytelmän nimessä sanat lyhyt ja episodi viittaavat meihin ihmisiin, lajiin, jonka ilmestyminen näyttää juuri nyt jäävän ajallisesti lyhyeksi, mutta sitäkin tuhoisammaksi sattumaksi eliölajien evoluution historiassa.
Ohjaaja Essi Rossi kirjoittaa näytelmän esipuheessa, että meidän pitää päästä irti ihmiskeskeisestä ajattelusta. Ja toki maailman tarkasteleminen sienien aikaperspektiivistä on ihan kelpo yritys tähän suuntaan. Sienet elävät täällä maan päällä, tai siis oikeammin alla sitä auvoista olotilaa, johon yksilöiden uskotaan meidän kristillisessä kulttuurissamme ja useimmissa muissakin maailmanuskonnoissa pääsevän vasta kuolemansa jälkeen.
Produktio alkoi Rossin ja Durnenkovin Moskovassa kolme vuotta sitten käymistä keskusteluista tulevaisuudesta. Sen jälkeen koronaepidemia ja Venäjän Ukrainassa aloittama raaka hyökkäyssota ovat osoittanet sekä tekijöille että meille kaikille, miten vaikeata tulevaisuuden ennustaminen on.
Durnenkovin sadussa ihmiskunta on kehittänyt tekoälyn, joka pystyy kääntämään kaikkien elollisten olioiden lähettämät viestit ihmisten kielelle. Eikä vain elollisten olioiden, vaan ääneen pääsee myös maapallon kivinen kuori. Kivet puhuvat ja niillä on myös tässä tarinassa se viimeinen sana.
Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja ehkä siksi sillä näyttää ainakin Espoon Kaupunginteatterissa olevan jälleen aivan hämmästyttävä kyky kuvata taiteen keinoin myös niitä monimutkaisia vuorovaikutussuhteita, joihin elämä maapalolla perustuu.
Tällä kertaa dialogi alkoi Rossin ja Durnenkovin käymistä keskusteluista. Veikkaan, että Rossi on näissä keskusteluissa ollut se totinen torvensoittaja, joka on laittanut peliin oman ehdottomuutensa. Kaikki maapallon eliölajit ovat yhtä arvokkaita. Durnenkov on puolestaan humoristi, joka näkee myös taiteilijoiden ja muiden intellektuellien maailmantuskaan liittyvän koomisuuden.
”Miksi utopiat ovat nykypäivänä epäsuosittu genre, kun taas dystopiat täyttävät kirjat ja valkokankaan? Voiko joku kertoa meille, miltä valoisampi (parempi) tulevaisuus näyttää?”
Sienien kanalta ihmislajin ilmestyminen maapalolle on ollut toteutunut utopia. Ihminen on lajina tuottanut olemassaolonsa aikana ainakin sata miljardia ruumista hajotettavaksi ja parhaillaan tämä juhlakattaus kasvaa eksponentiaalisesti. Puhumattakaan tietysti kaikista niistä miljardeista eliöistä, eläimistä ja kasveista, joita ihminen on tappanut ravinnokseen tai ottanut muuten vain pois päiviltä.
Tosin tässä sadussa maailman viimeinen ihmisen katoaa parempiin suihin eliökunnan toisen mestariselviytyjän lonkeroissa. Näytelmä päättyi nukketeatterin keinoin toteutettuun kohtaukseen, jonka sankariksi ryömi kovasti karhukaisen oloinen otus. Tosin tätä jättiläiskarhukaista kutsuttiin tarinassa laavamadoksi.
Epäinhimillinen ajattelu sopii kuitenkin huonosti draaman lakeihin. Siksi myös Durnenkovin satu alkoi sillä tavallisella tarinalla. Satunäytelmän ääniroolista kilpaileva mies huijaa homman itselleen samaa tehtävää työhaastattelussa hakeneelta nuorelta äidiltä. Kohta näyttämölle marssitettiin fysiikan tohtori keromaan meille, ettei vapaata tahtoa voi olla olemassa edes silloin, kun olemme koukistamassa omaa etusormeamme.
Inhimillisen käyttäytymisen eri vivahteista ja lainalaisuuksista meillä kaikilla on tietoa oman elämänkokemuksemme kautta. Kvanttifysiikasta ei sen sijaan saa minkäänlaista otetta edes valistuneella kaupunkilaisjärjellä. Molemmat ovat kuitenkin sitä todellisuutta, jossa me elämme. Siitä että myös hiukkasfysiikan kuvaamat ilmiöt ovat totta, todistaa esimerkiksi lähes jokaisen kaduntallaajan taskusta löytyvä älypuhelin.
Harvemmin tulemme ajatelleeksi, että myös aivojen neurologiset prosessit, joihin tietoisuus ja usko vapaaseen tahtoo syntyvät samojen fysikaalisten ilmiöiden vuorovaikutusten tuloksena. Kysymykset yksilön vapaasta tahdosta ja tietoisuuden perimmäisestä luonteesta ovat vielä lopullisia vastauksia vailla ja kiistanalaisia. Evoluutio on antanut ihmiselle kyvyn välittää informaatiota yksilöltä toiselle kielen avulla. Sinien maailmassa verkostoituminen tapahtuu kemiallisesti välittyvän informaation kautta.
Sadun sienien maailmassa elollisen luonnon aakkoset alkoivat muistista. Sienien muisti on pakattu DNA-molekyyleihin ja tämä muisti on pitkä. Ensimmäiset elävät olennot ilmestyivät maapallolle lähes neljä miljardia vuotta sitten. Näin pitkälle ei edes sienien geneettinen muisti ehkä yllä, mutta tarina elämän ensimmäistä merkeistä, jakautuvien RNA- ja DNA- molekyylien pitkistä ketjuista on ollut luettavissa niistä äänettömistä kivistä.
Kuten edellä mainittiin, tässä sadussa viimeinen sana, tai oikeammin ääni on kivellä. Tuo ääni kuulosti juuri siltä, miltä ääni kuulostaa, kun kivi kopsahtaa jotain toista kovaa vasten.
Ihminen pystyy ihan hyvin hävittämään itsensä ja tuhomaan samalla miljoonia muita eliölajeja maapallolta. Elämää ihminen ei pysty edes atomipommeilla maapallolta lopettamaan. Myös maailmanloppu on siihen vihoviimeiseen sysäykseen asti suhteellinen käsite.
Sienien meihin nähden ikuinen elämä päättyy joidenkin vuosimiljardien kuluttua, kun maapallon muodostamat atomit muuttavat olomuotoaan. Ensin maapallo kuivuu, sitten se kaasuuntuu ja muuttuu lopulta plasmaksi, kun aurinko elinkaarensa lopussa paisuu punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee sisäplaneetat hehkuvaan syleilyynsä. Se ”punainen laavamato” nielee meidät.
Miten kauas tällainen lopullinen kopsahdus kuuluu maailmankaikkeudessa, jossa on miljardeja galakseja, niissä triljoonia tähtiä ja luvuton määrä näitä tähtiä kiertäviä planeettoja? Onko maapallo ainoa paikka, jossa tämän suunnattomuuden keskellä on elämää? Sekin on toki mahdollista, joskaan ei varmasti kovin todennäköistä.
Emme vielä tiedä, miten on?
Ja onko elämän arvo kiinni siitä, millaisen vastauksen me ehkä joskus saamme tähän kysymykseen? Inhimilliseen ajatteluun kuuluu se, että me pidämme Ähtärissä kahta häkkiin teljettyä, Kiinasta vuokrattua pandaa arvokkaampina kuin tämän häkin alla ja kaikkialla elävää sienirihmastoa, vaikka meidän elintasomme on pitkälle peräisin puiden kanssa symbioosissa elävien juurisienien olemassaolosta.
Suomessa maanpaossa parhaillaan elävällä venäläistä Durnenkovialla on meriittejä ja Klockriketeaternin kantaesitys näytti, että tälle maineelle on katetta. Sadun kaapuun naamioitu tarina vei meidät katsojat huikealle matkalle meitä ympäröivään todellisuuteen.
Sama pätee näytelmän lavastaneeseen Ksenia Peretrukhinan suunnittelemaan lavastukseen. Myös hän on Durnenkovin tavoin joutunut pakeneman kotimaastaan Suomeen Vladimir Putinin johtaman diktatuurin sensuuria ja älymystöön kohdistamaa vainoa. Pidin kovasti esimerkiksi Durnenkovin ja Peretrukhinan meidän teknologiauskoon kohdistamasta hyväntahtoisen lempeästä pilkasta.
Esitys todisti myös jälleen kerran, miten suuri merkitys teatteritaiteelle Suomessa ruotsinkielisellä teatterilla on. Tätä merkitystä ei ainakaan vähennä se, että esimerkiksi Klockriketeaternin näyttelijät näyttelevät tarpeen mukaan molemmilla kotimaisilla kielillä. Suomalaisen teatterin avantgardea edistää myös Espoon kaupunginteatterin omaksuma tuottajamalli, jossa produktiot tuotetaan yhdessä jonkin toisen tai useiden toisten teattereiden kanssa. Malli tarjoaa espoolaiselle teatteriyleisölle jatkuvasti toinen toistaan kiinnostavampia ja tasokkaampia esityksiä niin, että kateeksi käy.
Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa
Klockriketeaternin kantaesitys Espoon Kaupunginteatterin Revontulihallissa 31.1.2023
Käsikirjoitus ja dramaturgia: Mikhail Durnenkov
Ohjaus: Essi Rossi
Lavastaja: Ksenia Peretrukhina
Valo- ja videosuunnittelu: Ilmari Paananen
Äänisuunnittelija: Pauli Riikonen
Pukusuunnittelija Liisa Pesonen
Näyttämöllä: Carl Alm, Antonia Atarah, Elmer Bäck, Milla Kangas, Lauri Sorvari, Auri Hannus, Magda Lehtonen, Monika Lehtonen, Ruut Neves, Luna Rinkinen
Porilainen Nokun näyttämö toi Mikkeliin Työväen näyttämöpäivilleKaarlo Kankaanpään sovittaman ja ohjaaman Antti Mikkolan näytelmän Kuningatarleikit. Näytelmän nimeltä mainittuja hahmoja ovat Skotlannin kuningatar Maria Stuart ja Englannin kuningatar Elisabeth I.
Lisäksi näytelmän tunnistettavia henkilöhahmoja näytelmän roolihenkilöiden taustalla ovat Suomen ensimmäinen naispääministeri Anneli Jäätteenmäki, sosiaalidemokraattisen puolueen ensimmäinen naispuheenjohtaja Jutta Urpilainen, takavuosien hiihtokuningatar ja kokoomuslainen kansanedustaja Marjo Matikainen-Karlström ja Porissa miehensä murhasta epäilty ja tästä teosta myös Satakunnan käräjäoikeus tuomittu Anneli Auer, jonka tuomion Vaasan hovioikeus kumosi kahteenkin otteeseen.
Lisäksi mukana ovat antiikin feminiinisiksi mielletyt merihirviöt, joista heti näytelmän alussa näyttämölle astuva Sigmund Freudin ystävän, muun muassa Maria Stuartin elämänkerran kirjoittaneen itävaltalaisen kirjailijan Stefan Zweigin roolihahmo kertoi meille katsojille. Näytelmän Zweig astui näyttämölle pistoolilla aseistettuna ja teki kohta teatraalisen itsemurhan.
Ohjaaja purkaa käsiohjelmassaan omaa epävarmuuttaan. Hänen mukaansa yli kahden tunnin esitys pitää sisällään tuhansia merkityksellisiä yksityiskohtia ja tasoja. Ohjaajan on vaikea tietää, mitä kaikkea esityksestä on luettavissa. Ei varsinkaan, kun käsissä on Kuningatarleikkien kaltainen näytelmä.
Näin varmasti on. Katsoja saattoi tulkita Nokun esityksen myös naispoliitikkojen vallantavoittelusta ja vallanhalusta tehdyksi ilkeäksi satiiriksi. Kansanedustaja kostaa häviönsä ministeriruletissa kakkaamalla ministeripestin saaneen kilpasisaren työpöydälle ministeriössä. Että sellaisia naishirviöitä.
Oikealle tielle tulkinnassa toki pääsi, kun luki käsiohjelmaan painetut käsikirjoittajan saatesanat. Ainakin hyvällä tahdolla Mikkolan näytelmää saattoi myös Nokun esityksessä katsoa ja kokea mediakritiikkinä. Näytelmä ei kerro näistä tunnistettavista poliitikoista, vaan pintajulkisuuden heistä maalaamista karikatyyreista.
Käsikirjoituksen kirjoittaja Mikkonen kertoo Nokun esityksen käsiohjelmassa, että hänet oli herättänyt aiheeseen Anneli Jäätteenmäen kohtelu julkisuudessa. Jäätteenmäki joutui eromaan vuonna 2003 pääministerin paikalta niin kutsutun Irak-skandaalin takia. Mikkola havahtui siihen, miten hän tuolloin toivoi Jäätteenmäen jäävän kiinni valehtelusta.
”Huomasin olevani osa lynkkausporukkaa. Mistä tämä kumpusi? Oliko sisälläni naisvihaaja?”
Suora lainaus on Nokun esityksen käsiohjelmasta.
Valta on luonnollisesti kiehtonut aina teatterin tekijöitä. Vallan mekanismeista ja vallan käyttäjistä on kirjoitettu monet näytelmäkirjallisuuden suurista klassikoista.
Poliittinen teatteri on kuitenkin usein hyvin tiukasti kiinni ajassa. Kuningatarleikit kantaesitettiin vuonna 2012 Teatteri Telakan näyttämöllä Tampereelle. Tuolloin Jäätteenmäen rintasyöpä, Urpilaisen esiintymien verkkosukissa naistenlehden kuvissa, Matikainen-Kallströmin dopingepäily ja Auerin murhaoikeudenkäynti olivat vielä ajankohtaisia. Iltapäivälehtien lööpit ja verkkolehtien klikkiotsikot olivat vielä tuoreessa muistissa.
Nyt yli kymmen vuotta myöhemmin täytyy olla minun laiseni vakavasti ikävammainen, muistaakseen näin ikivanhoja juttua. Nykyinen hallitus on myös konkreettinen esimerkki siitä, miten naiset ovat tällä vuosituhannella vakiinnuttaneet asemansa politiikassa. Esimerkiksi yritykset sysätä kohu-uutisilla nykyinen pääministeri Sanna Marin poliittiseen paitsioon ovat toistaiseksi kaikki jääneet poliittisina uutispommeina suutareiksi.
Mikkola on kirjoittanut näytelmän kolmelle näyttelijälle ja heille kullekin kolmesta viiteen roolia. Hänen tarkoitusperänsä käyvät hyvin ilmi roolihenkilöille annetuista nimistä. Iltasanomien poliittinen toimittaja oli nimeltään Pekka Vittunen ja hiihtokuningatar Jaana Alapää. Ensin mainitun kohdalla oleellista on etunimi Pekka ja jälkimmäinen roolinimi varmaan viittaa käytäntöihin, joilla kiellettyjen aineiden käyttöä huippu-urheilussa valvotaan.
Kimmo Salokangas teki ihan mallikkaasti sekä Vittusen että Alapään roolit. Hän oli myös näytelmän Zweig, joka aloitti tarinan pysy kädessä.
Jenna Pukkila näytteli muun muassa näytelmän Maria Stuartia ja Teresa Kaaresmaa Elisabethia. Englannin kuningattarena Elisabeth harjoitti oman aikansa leikkauspolitiikkaa, kun hän antoi pyövelin leikata kilpailijansa Maria Stuartin pään irti hartioista vuonna 1587. Näiden kahden hallitsijan valtataistelu ja samalla katollisen ja anglikaanisen kirkon yhteenotto oli kova koitos ja suurta draamaa, ei pelkkää esitystaloutta kruunu päässä ja koreissa hepenissä.
Tästä draamasta on syntynyt viimeksi kuluneiden reilun 400 vuoden aika myös suurta taidetta.
Kaikkien kolmen näytteleminen oli mukavan luontevaa. Katsojana tietysti toivoo aina, että näyttelijät, niin ammattilaiset kuin teatterin harrastajatkin kiinnittäisivät huomiota ja uhraisivat voimavaroja puhetekniikkaan produktion eri vaiheissa, jos se vain suinkin on mahdollista.
Kuningatarleikit
Nokun näyttämön esitys Työväen näyttämöpäivillä 28.1.2023
Käsikirjoitus: Antti Mikkola
Ohjaus: Kaarlo Kankaanpää
Valo- ja äänisuunnittelu: Markku Lahti
Puvut ja tarpeisto: Työryhmä
Graafinen suunnittelu: Jenna Hietavirta
Valokuvaus: Anni Levonen
Rooleissa: Teresa Kaaresmaa, Kimmo Salokangas, Jenna Pukkila
