Nikolai GogolinReviisori on veijaritarina. Ykspihlajan Työväen Näyttämön lähestymiskulma tähän klassiseen komediaan oli todella ronski liioittelu. Aidosti hauskaa Aku-Petteri Pahkamäen sovittamassa ja ohjaamassa esityksessä Työväen näyttämöpäivillä oli esimerkiksi hyvin epäortodoksinen roolitus.
Roolit myös vedettiin niin sanotusti urku auki. Kaupunginpäällikkö Anton Antonovitšin roolin näytelleen Taija Hovatovin mimiikka ja usein ärräpäitä vilisevässä puheessa oli puolensa, mutta ehkä joskus liika on myös liikaa. Minun mielestäni teatterissa saa ja pitää myös huutaa, kun on sen paikka, mutta omien äänivarojen puitteissa.
Pahkamäki on toki taitava ohjaaja. Kohtauksesta toiseen siirryttiin napakasti, mitä valittu farssimainen tyyli myös edellytti. Pahkamäki on itse suunnitellut myös esityksen lavastuksen, valot ja äänet. Näyttämön oikeassa reunassa oli seinämä, jonka kolme oviaukkoa antoivat tilaa sähäköille sisääntuloille ja lähdöille.
Vaikka nauru ei nyt ollut oikein irrotakseen, mukana oli myös aimo annos sitä teatterin taikaa. Esitys henki vahvasti yhteisöllisyyttä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta, ja esityksen jälkeen ainakin minä olin vakuuttunut siitä, että tämän Ykspihlajan Työväen Näyttämö on ensemble, jossa sen jäsenillä on hauskaa.
Tekemisen ilo näkyi rooleissa. Esimerkiksi Elina Autio ja Elina Luhta tekivät koulutarkastaja Luka Lukitšin ja sairaalan esimies Artemij Filippovitš Zemljanikan rooleista hauskoja karikatyyrejä. Vaikka roolihenkilöt katoivat miehen nimeä, ei näiden pikkupomojen sukupuolesta syntynyt mitään epäselvyyttä. Tapa, jolla Pahkamäki ohjaajana ja näytelmän sovittajana on leikitellyt sukupuolirooleilla toimi ajoittain oikein hyvin.
Teatteria tehdään Ykspihlajassa varmasti suurella sydämellä. Tällainen rakkaus lajia kohtaan vaatii myös omien ja toisten luutuneiden asenteiden ravistelua ja hulluttelua. Teatterin kaltainen luova yhteisö on vapauden valtakunta.
Reviisori
Ykspihlajan Työväen Näyttämön esitys Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä 27.1.2023
Käsikirjoitus: Nikolai Gogol
Ohjaus: Aku-Petteri Pahkamäki
Lavastus-, valo- ja äänisuunnittelu: Aku-Petteri Pahkamäki
Rooleissa: Taija Hovatov, Kimmo Oikarinen, Mika Hietanen, Jari Hanhisalo, Marjo Orava, Elina Autio, Elina Luhta, Sirkka Wikström, Marika Möttönen, Riikka Pellinen, Ronja Saarinen, Howa Morine Sesay, Roosa Isoaho ja Veeti Sinikallio
Eteläafrikkalaisen Athol FugardinPiilopaikka eli siat on todella hieno näytelmä. Ei ihme, että sen ohjaaminen on ollut Tikkurilan teatterin johtajan Carita Välitalon pitkäaikainen unelma. Fugardin vuonna 1987 julkaisema näytelmä on erittäin vaativa. Näytelmän Pavel Navrotskia ja hänen vaimoaan Paraskovjaa Työväen näyttämöpäivillä näytelleet Ilari Ristola ja Minna Laine tekivät rooleissaan vakuuttavaa työtä. Näytelmän tunnelma ja teemat tihenivät ja syvenivät hienosti.
Juha Siltasen suomentaman näytelmän alkuperäisen nimen A Place with the Pigs: a personal paraple alaotsikko liittää näytelmän tarinan kirjailijan omaan elämään. Välitalon mukaan se viittaa nyt jo yli 90-vuotiaan näytelmäkirjailijan alkoholismiin. Itse tarina perustuu tositapahtumiin. Venäläinen rintamakarkuri Pavel Navrotski piileskeli 41 vuotta vaimonsa sikalassa välttääkseen karkureihin kohdistuneita julmia rangaistuksia.
Vuonna 1987 Etelä-Afrikassa oli vallalla rotusortoon perustuva totalitaarinen hallinto. Venäjällä demoratia on viimeisten 700 vuoden aikana pysynyt hengissä korkeintan kuukausia. Venäjän julma hyökkäyssota Ukrainassa on tehnyt Fugardin näytelmästä jälleen polttavan ajankohtaisen. Ihmisten on taas pakko kysyä, mistä ammentaa voimansa se ääretön ihmishengestä ja ihmisarvosta täydellisen piittaamaton julmuus, jolla venäläiset yrittävät alistaa muita kansallisuuksia valtansa alle.
Tikkurilan teatterin esityksestä on tullut vielä ajankohtaisempi kuin tekijät osasivat pari vuotta sitten ajatella, kun produktio aloitettiin. Edellisen kerran Fugardin näytelmää on suomeksi näytelty Turun kaupunginteatterissa vuonna 2008.
Stalinin diktatuurin hallitsemassa Neuvostoliitossa tämä julmuus vietiin äärimmäisyyksiin. Palvel Navrotskin tarinan alku ajoitetaan näytelmässä vuoteen 1943 ja tästä juontaa ajatus, että hän oli sotilaskarkuri. Stalinin hallinto ei kuitenkaan teloittanut vain sotilaskarkureita, vaan kaikkia vihollisen vangiksi sodan aikana joutuneita kohdeltiin lähtökohtaisesti pettureina. Natsi-Saksan sotavankileirien hirvittävistä oloista hengissä selvinneitä odotti kotimaassa uusi vankeus vankileirien saaristossa tai niskalaukaus.
Etelä-Afrikan rotusortohallinto suhtautui ei valkoisiin ihmisiin ja Neuvostoliiton kommunistinen diktatuuri kaikkiin ihmisiin samalla tavalla. Yksilöllä on arvoa vain tuotantokoneiston osana. Eikä tämä ajatusrakennelma ole vieras myöskään modernille taloustieteelle, ja näin me lähes kaikki ajattelemme tuotantoeläimistä ja niille aiheuttamistamme kärsimyksistä. Näytelmän tarinassa, Navrotskin yksinäisessä virikkeettömässä elämässä sikojen keskellä oli vahvaa symboliikkaa.
Välitalo on ohjaajana lähtenyt tarkastelemaan näytelmän teemoja yksilöstä käsin. Hänen mukaansa armottomuus itseään kohtaan johtaa kyvyttömyyteen ottaa apua vastaan. Ihmisen itse itselleen aiheuttama kärsimys ja siinä pyristely voi näyttäytyä läheltä katsottuna hyvinkin traagisena, mitä se usein onkin. Kauempaa katsottuna syyllisen etsiminen olosuhteista tai muista ihmisistä saa usein myös koomisia piirteitä.
Näytelmän Navrotski kaipasi yhteyttä omaan sieluunsa. Avioparia yhdisti paitsi kiintymys, myös yhteinen rikos. Sotilaskarkuria rangaistiin Stalinin Neuvostolitossa ankarasti, mutta lähes yhtä ankara rangaistus uhkasi myös tällaisen rikollisen piilottajaa ja suojelijaa.
Minun sukupolveni ihmiset oppivat jo nuorena ja nimenomaan teatterissa etsimään ja arvostamaan ”venäläistä sielua”. Suuriin venäläisiin klassikoihin tartuttiin kuin pyhiin kirjoihin. Tähän maailmaan ei oikein ajatus juoposta valkoihoisen kirjailijan ”sielusta” apartheidia harjoittavassa Etelä-Afrikassa oikein istunut. Fugardin näytelmä oli ainakin minulle jälleen vahva näyttö siitä, miten samanlaisia me ihmiset olemme kaikkialla. Väite, ettei venäläisiä tai venäläisyyttä voi ymmärtää, on pötyä. Kyllä voi, kun lukee näitä venäläisiä klassikoita ja päästää ääneen niiden tulkinnassa itseä viisaammat ja oppineemmat.
Piilopaikka eli siat
Tikkurilan teatterin esitys Työväen näyttämöpäivillä 27.1.2023
Käsikirjoitus: Athol Fugart
Suomennos: Juha Siltanen
Ohjaus: Carita Välitalo
Puvustus ja rekvisiitta: Aila Pelkonen
Äänisuunnittelu: Miika Elmgren
Valo- ja lavastussuunnittelu Pikku-Markku Tuominen
Helsingin kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on varmasti ollut yksi syksyn odotetuimmista näytelmistä. Torstain ensi-illassa nämä odotukset myös palkittiin ruhtinaallisesti. Näytelmä oli vahvaa ja korkeatasoista tekemistä teatteriesityksen kaikilla osa-alulla. Meitä katsojia suorastaan hemmoteltiin toinen toistaa hienommilla kohtauksilla ja näyttämökuvilla.
Vaikka katsojana ei varmasti ymmärrä teatterin tekemisen kaikkia hienoja nyansseja Fanny ja Alexander läpäisi täyden kympin arvoisesti myös pettämättömän aikatestin. Vaikka ensi-ilta venähti väliaikoineen ja ensi-iltaan liittyvine seremonioineen lähes neljätuntiseksi, jokainen sen katsomossa vietetty hetki tuntui merkitykselliseltä.
Tämän vahvan teatterielämyksen aineksia olivat Ingmar Bergmanin nerokkaasti rakennettu tarina, syvällisesti ajateltu sovitus, hieno ohjaus, kaupunginteatterin vahvasta yhteisöllisyydestä voimansa ammentava näyttelijäntyö, Antti Mattilan ja kumppaneiden komea ja toimiva skenografia sekä upea musiikki ja äänimaisema.
Ohjaaja Paavo Westerberg ei ole työryhmineen jäänyt kiinni Bergmanin itse ohjaaman rakastetun elokuvan vangiksi. Kaupunginteatterin näyttämöllä tämä hurjalla mielikuvituksella armoitetun pojan ja hänen sisarensa tarina kerrottiin leimallisesti teatterin omilla keinoilla. Tässä näytelmässä oli hyvin paljon sitä selittämätöntä, mutta sitäkin voimakkaammin vaikuttavaa teatterin lumoa – teatterin taikaa.
Bergmanin tarina on niin taiturimaisesti rakennettu ja psykologisesti tarkka kuvaus lapsen maailmasta, että myös kertojien käyttö oli näytelmässä hyvin perusteltua. Tässä näytelmässä runsaus oli yksi sen vaikuttavista ilmaisukeinoista.
Bergmanin tarinassa lahjakas poika pakenee ankaran isänsä autoritaarista kasvatusta mielikuvitusmaailmaan, jossa Ekdahlin perhe ja suvun perustama teatteriyhteisö ovat sitä oikeaa elämää ja todellisuus, äidin uuden avioliiton kautta alkanut aika synkässä pappilassa painajaisunta. Bergmanin oma isä oli pappi ja kasvattajana ankaran autoritäärinen kurinpitäjä.
Näytelmän alkoi samasta pisteestä mistä elokuvakin. Ekdahlin suku oli ystävineen kokoontunut viettämään joulujuhlaa. Westerbergin ja hänen ensemblensä luoma kohtaus, jossa Alexander Ekdahlin roolin näytellyt Olavi Uusivirta tanssi ballerinaksi pukeutuneena juhlaväen riemuksi jouluherkuilla katetulla pöydällä, oli mestarillinen. Se rinnastui ensimmäisessä osiossa näyttämökuvaa, jossa piispa Edward Vergerus Eero Ahon hahmossa istui yksin keskellä valtavaa autiota tilaa.
Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja riemukkaassa avauskohtauksessa tämä yhteisöllisyys sai hyvin konkreettisen hahmon. Näytelmän Alexanderin sanoin, tässä perheessä puhutaan, halataan ja välillä myös riidellään tulisesti. Sen vastakohtana oli näyttämökuvat Vergeruksen piispanlinnan tylystä autiudesta. Tässä todellisessa maailmassa ei puhuta tai riidellä, koska valtaa ei tarvitse perustella. Se tulee annettuna.
Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Ekdahlin perhe kokoontuu jälleen pöydän ääreen. Lapset Alexander ja Fanny sekä heidän äitinsä on pelastettu ja perhe on kulkenut vaikeuksien kautta voittoon. Kaikki ei ole kuitenkaan hyvin. Maailma on muuttunut. On ilta ja edessä on yö, joka päästää pahuuden voimat irti. Tarinan elämänmyönteisen optimistin, suvun liikemiehen Gustav Ekdahlin pitämä puhe oli Santeri Kinnusen tulkitsemana vavahduttava.
Tarinassa Alexanderin ja Ellen Leeven näyttelemän Fannyn autoritaarisuudessaan julma isäpuli kuolee lopulta lasten hartaiden toiveiden mukaisesti tapaturmaisesti tulipalossa. Itse kohtaus oli toteutettu suorastaan häikäisevän upeasti, mutta minusta siihen liittyi myös yksi Westerbergin ja Henna Piirron dramaturgian syvällisistä oivaluksista.
Bergman varmasti tiedosti Fannya ja Alexanderia kirjoittaessaan, että myös hänen isänsä oli uhri ja elämänkertatietojen perusteella myös Bergmanista itsestään olisi voinut tulla tämän patriarkaalisen autoritaarisen perinteen uhri.
Näytelmän kertoi Westerbergin omasta pohdiskelusta. Näytelmässä se näkyi myös korostetun voimakkaana fundamentalistisen uskonnollisuuden kritiikkinä. Alexander kohtasi isäpuolen ”paska ja pissa” jumalan nukketeatterin keinoin toteutetussa huikeassa kohtauksessa. Kohtaus teki näkyväksi sen, että siinä missä meidän kehomme muistavat hamaan hautaan asti ”rakkauden” nimissä tehdyt pahoinpitelyt, meidän mieleemme jää pysyviä jälkiä sinne lapsena istuteuista peloista.
Fannyn Alexanderin henkilöhahmot ovat todella herkullisia ja näyttelijät ovat ottaneet niistä ilon irti.
Uusivirta oli näytelmän toisessa nimiroolissa Alexanderina vakuuttava. Uusivirta on tehnyt viime aikoina tukun merkittäviä rooleja. Valovoimaisesta muusikosta ja laulusolistista on tullut tähti myös teatterin maailmassa, eikä ihan syyttä. Uusivirta on hyvin fyysinen näyttelijä, jolla on tanssijan kyvyt ilmaista asioita sanattomasti ja täyttää tilaa liikkeen kautta.
Jos ja kun Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen opiskelijoiden produktioissa on juostu, niin nyt juostaan myös valtakunnan päänäyttämöillä ja niin pitääkin olla. Westerberg on ilmiselvästi myös taitava koreografi. Näytelmässä oli mukana monta tanssintaiteen keinoin toteutettua ja sellaisina hyvin ilmaisuvoimaista sanatonta tai lähes sanatonta kohtausta.
Ahon Vergerus oli tyylipuhdas tulkinta autoritaarisesta ihmisestä. Roolihahmo oli aidosti pelottava. Hieno tulkinta pahuuden todellisesta luonteesta. Ahon sisäistetty roolityö teki näkyväksi sen, mikä on saanut pahuuden voimat jälleen liikkeelle. Euroopassa käydään jälleen raakaa hyökkäyssotaa uskonnon ja miehisen kunnian nimissä.
Antti Mattilan lavastus ja William Ilesin valosuunnittelu muodostivat yhdessä todella näyttävän ja toimivan kokonaisuuden. Näyttämökuvat olivat upeita.
Orkesteria johtaneen Sanna Salmenkallion musiikkivalinnat ja Jaakko Virmavirran äänisuunnittelu loivat näyttämökuvien ympärille hienon äänimaiseman. Salmenkallion todellisiin löytöihin kuului traditionaalinen juutalainen synagogamelodia Ukrainasta.
Todella onnistunut produktio vahvisti mielikuviani siitä, että myös Helsingin kaupunginteatterissa asuu, elää ja vaikuttaa bergmanilainen Ekdahlin perhe. Tässä perheessä puhutaan, pussataan ja tietenkin myös riidellään. Teatteri on taiteilijoiden yhteisön tekemää taidetta ja siksi yhteisön sisäinen hyvä henki kyllä välittyy aina katsomoon asti.
Yhteinen on varmaan myös huoli edessä olevan yön painajaisista. Ahdistavien koronakuukausien ja vuosien jälkeen katsomot ovat jälleen täynnä ja perheellä syytä juhlaan. Uusi kriisi on kuitenkin jo aivan oven takana. Suomen talouden edessä oleva äkkijarrutus ei tiedä mukavia aikoja teattereille tai kulttuurisektorille ylipäätään.
Fanny ja Alexander
Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta suurella näyttämöllä 17.11.2022
Käsikirjoitus: Ingmar Bergman ja Paavo Westerberg
Bergmanin romaanin suomennos: Elina Hytönen
Ohjaus ja tekstin sovitus: Paavo Westerberg
Sävellys- ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio
Lavastus: Antti Mattila
Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta
Naamiointi Jaana Nykänen
Dramaturgi: Henna Piirto
Rooleissa Elena Leeve, Olavi Uusivirta, Anna-Maija Tuokko, Rea Mauranen, Pekka Huotari, Santeri Kinnunen, Raili Raitala, Jari Pehkonen, Sanna-June Hyde, Veera Anttila, Eero Aho, Helena Haaranen, Aino Seppo, Leena Repola, Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen, Emmi Pesonen
Muusikot: Ali Saad (laulu), Ingrid Riuttamaa (viulu) Anssi Koskela (viulu), Sanna Salmenkallio (viulu), Terhi Lehtiniemi (alttoviulu), Mauri Kuokkanen (alttoviulu), Antero Manninen (sello), Juho Martikainen (kontrabasso)
Hamletin roolin näytteli vuonna 2012 Teatterikorkeakoulusta valmistunut Olavi Uusivista. Uusivirta on monilahjakkuus, joka tunnetaan paremmin tulkitsijana, säveltäjänä ja sanoittajana. Uusivirran väkivahva tulkinta ja näytelmän konserttiestetiikka tekivät esityksestä leimallisesti yhden miehen show’n. Kuva (c) Yehia Eweis/Kansallisteatteri
Kansallisteatterin Hamlet oli kekseliästä, yllätyksiä täynnä olevaa ja hauskaa teatteria. Visuaalisesti upeasta esityksestä saattoi nauttia myös kevytversiona suuren klassikon syövereihin sen kummemmin. Toki esitys myös houkutteli tekemään omia tulkintoja William Shakespearen suuresta klassikosta.
Ohjaaja Samuli Reunasen ja kirjailijadramaturgi Aina Bergrothin sovituksessa rock-nostalgia ja teatterinostalgia syleilivät toisiaan. Festivaalien konserttiestetiikan puitteet esitykselle antoivat Kaisa Rasilan suunnittelema lavastus ja Erno Aaltosen valosuunnittelu. Shakespeare-kuumeen puolestaan nosti minun kaltaisellani teatterifriikillä vaarallisiin lukemiin Matti Rossin sujuva, nykysuomeen perustuva suomennos vuodelta 2013.
Tekijöiden mukaan Kansallisteatterin sovitus on karnevalistinen. Karnevalistinen klassikosta tulee, kun se maustetaan yllättävillä, mielikuvituksellisilla ja epäsovinnaisilla elementeillä. Tässä suhteessa Hamletin ohjanneella Reunasella ja hänen johtamansa ensemblen jäsenillä on ollut ideoita ja mielikuvituksen lentoa enemmän kuin riittävästi.
Reunasen ja Bergrothin oivallukset ovat alkaneet roolituksesta. Hamletin rooliin kutsuttiin Teatterikorkeakoulusta 2012 valmistunut Olavi Uusivirta, joka tunnetaan paremmin muusikkona. Säveltäjänä, lauluntekijänä Uusivirta on ilmiömäinen lahjakkuus, joka teki ensimmäisen levytyssopimuksensa 20-vuotiaana.
Uusivirta teki Hamletin roolin rokkistaran elein. Valittu tyylikeinona oli rankka liioittelu. Uusivirta oli näytelmän tähti ja se avasi uuden näkökulman Hamletin roolihahmoon.
Shakespearen näytelmissä oli paksu tulkintojen kerros jo silloin, kun muste vielä kuivui paperilla kirjoitustyön jäljiltä. Esimerkiksi Shakespearen historiallisista näytelmistä vaikkapa Richard III voidaan mieltää kirjoittajan kielellisesti nerokkaaksi ja psykologisesti tarkkanäköiseksi tulkinnaksi hänen oman aikansa lähihistorian tapahtumista, eräänlaiseksi true crimeksi Shakespearen tapaan ja tragedia Titus Andronicus sovitukseksi vanhasta legendasta.
Tosin Shakespearen elinaikana ei ollut psykologiaa tai käsitettä narsistinen persoonallisuus, vaikka yhteiskunnat oli Euroopassa organisoitu samalla tavalla, jolla järjestäytynyt rikollisuus yhä toimii. Aatelisten muodostama yläluokka ryösti suojeluun vedoten alaisiaan klaanin hallitsemalla reviirillä, läänityksellä.
Feodaalisessa klaaniyhteiskunnassa ihmiset murhasivat lähisukulaisiaan klaanien sisäisissä valtataisteluissa ihan oikeassakin elämässä. Hamlet on tällaiseen keskiaikaiseen maailmaan sijoitettu Shakespearen tragedia. Muista vastaavista poiketen Hamletissa tämä taistelu vallasta käydään yhden roolihenkilön pään sisällä.
Vanhoissa kansantaruissa ja kirjailijoiden niiden pohjalta sepittämissä kirjoissa ja näytelmissä maahisia, peikkoja ja murhattujen isien haamuja tietysti lentää ja kiikkuu pilvin pimein. Hamletin tarinan voi tänään kuitenkin tulkita isänsä kuolemasta syvästi järkyttyneen nuorukaisen harhaisen mielen luomaksi valetodellisuudeksi. Shakespearen tarkoituksista ja ainakin ilkikurisesta huumorintajusta kertoo jotakin se, että totuus isän murhaajista paljastetaan Hamletin itse kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän avulla teatterin keinoin.
Hamletin hahmossa elää tämän päivän salaliittoteoreetikko. Hamlet syyttää myös äitiään osallisuudesta isänsä murhan junailleeseen salaliittoon ja haukkuu häntä huoraksi samaan tapaan kuin nyt Ylilaudalla mieltään purkavat denialistit huorittelevat hallituksen ministereitä. Harhoissaan Hamlet päätyy lopulta tekemään joukkomurhan. Hamletin ja samalla maailman näytelmäkirjallisuuden kuuluisimmat vuorosanat voi kuvitella hyvin kouluampujan viimeisiksi sanoiksi, kun hän on aloittamassa itsetuhoista hirmutyötään: ”Olla vai ei? Siitä nyt on kyse.”
Kansallisteatterin suuren näyttämön yllä lensivät lauantai-iltana enkelit ja varmasti ihan syystä sysimustin siivin.
Vahvaa symboliikkaa oli kohtauksessa, tai ehkä oikeammin näyttämökuvassa, jossa näyttämölle asetettu valtava kanto revittiin ikään kuin juuriltaan ja tempaistiin ylös suurella koukulla ja paksulla kettingillä roikkumaan korkealle lavastetornin katveeseen.
Hamlet on näytelmänä jo lähtökohtaisesti yhden miehen show ja Reunasen ja Bergrothin dramaturgiset ratkaisut korostivat tätä.
Samaa päämäärää palveli myös Reunasen ohjauksessa korostunut pyrkimys rikkoa näyttämön neljättä seinää. Uusivirta ei sentään heittäytynyt estradilta oikean rokkikukon elkein meidän fanien käsivarsille, mutta hän taiteili itsensä katsomon tuolien selkänojia pitkin halki koko suuren näyttämön katsomon laulaen samalla kostonhimoista, tappouhkauksia vilisevää laulua.
Kohtaus oli jo puhtaasti fyysisen esittämisen saralla hämmentävän vaativa suoritus.
Aidosti yllättävän ja hauskan sävyn näytelmälle antoi se, että Hamletin isän haamua näytteli Uusivirran isä, dramaturgi Matti Uusivirta. Isän nimi kertoi, ettei Olavi Uusivirta ole populaarikulttuurin tähtiä tuottavan ajatushautomon tuote, vaan musikaalisena ja verbaalisena lahjakkuutena aito nimeä myöten.
Tosin pitää tässä tunnustaa, ettei minulla ollut ennen Hamletia mitään käsitystä Uusivirran mittavista ansioista muusikkona.
Kansallisteatterin produktion ehkä kiinnostavin asia ei nyt löytynyt näyttämöltä, vaan käsiohjelmasta, johon on painettu otteita Fanni Noroilan esseestä Ofelia elää. Siinä Noroila kertoo, mitä hän ajatteli, kun sai Reunaselta kutsun Ofelian rooliin ja miten hän päätti tehdä roolista oman näköisensä. Noroilan mukaan klassikot ovat tietenkin aikansa kuvia, joissa ei ole tilaa kuin valkoisille miehille ja heidän tarinoilleen.
Myös Noroila tunnetaan paisi vuonna 2016 Teatterikorkeakoulusta valmistuneena näyttelijänä myös muusikkona.
Noroilan teksti kannattaa lukea ja vielä mielellään kokonaan Nuoren Voiman Ofelia-numerosta. Ainakin minua esseen intersektionaalinen feminismi puhutteli. Jäin pohtimaan sitä, ovatko teatterin suuret klassikot todella itse asiassa rumia, kuten Noreila kirjoittaa.
Hamlet on varmasti intersektionaalisen feminismin näkökulmasta auttamattoman misogyyninen. Shakespearen elinaikana naisilla ei ollut mitään asiaa näyttämölle, vaan miehet näyttelivät miesten roolit.
Toisaalta teatteri on ollut aina tai ainakin Shakespearen ajoista asti myös pako- ja turvapaikka seksuaalisiin ja sukupuolisiin vähemmistöihin kuuluville ihmisille. Laertesin roolin näytellyt Aleksi Holkko muistuttaa omassa käsiohjelman kolumnissaan, että Hamlet on täynnä kaksoismerkityksiä. Holkko julistaa Hamletin Queer-klassikoksi ja se kyllä natsaa.
Naisroolien vahvistaminen tässä queer-estetiikan maailmassa on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Noroilan kiukutteleva Ofelia oli nyt pikemminkin vähän nolo kuin voimauttava roolihahmo. Hamlet ei käskemällä mene itse sinne luostariin tai museoon.
Auli Turtiaisen pukusuunnittelu toi mieleen toisen todellisen Queer-klassikon Euroviisut. Kultaa kimmeltävien ja paljetien paljoutta säihkyvät, tiukasti vartalonmukaiset esiintymisasut veivät mielikuvat Euroviisuista rockbisneksen ja viihdeteollisuuden sovinistisiin ja seksistisiin aseteisiin ja käytäntöihin viime vuosisadan puolella. Tätä mielikuvaa 70-luvun ja 80-luvun rokkikukoista varmasti voimisti näyttämön konserttiestetiikka.
Ehkä siksi Hamlet ei nostovaijereista huolimatta lähtenyt oikein lentoon. Laertesin, Ofelian ja Hamletin välisten suhteiden laadusta ja syvyydestä annettiin monia vihjeitä, mutta se ei nyt jaksanut innostaa.
Esityksessä on mukana 19 biisiä. Näytelmän musiikista on vastannut Timo Kämäräinen, joka näytteli Hamletissa myös Horation roolin. Näytelmä alkoi kappaleella Äidin häät ja päättyy kappaleeseen Mies tahtoo muuttua. Niiden kohdalla ei mainita säveltäjän tai sanoittajan nimiä, joten rohkenen olettaa, että sävellykset ovat Kämäräisen käsialaa ja ne on tehty juuri tätä produktiota varten. Sama pätee esimerkiksi kappaleisiin Laertes Pariisissa ja Horatio tarjoaa tripin.
Hamlet
Kansallisteatterin esitys suurella näyttämöllä 12.11.2022
Willian Shakespearen näytelmän suomennos: Matti Rossi
Ohjaus: Samuli Reunanen
Sovitus: Samuli Reunanen ja Aina Bergroth
Esitysdramaturgia: Aina Bergroth
Lavastus: Kaisa Rasila
Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen
Musiikki: Timo Kämäräinen
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen
Äänisuunnittelu: Sami Hassinen
Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva-Cox
Koreografian konsultointi: Ari Numminen
Illuusion suunnittelu: Kalle Tahkolahti
Rooleissa: Ola Blick, Karlo Haapiainen, Aleksi Holkko, Timo Kämäräinen, Esa-Matti Long, Fanni Noroila, Paula Siimes, Timo Tuominen, Matti Uusivirta, Olavi Uusivirta.
Helsinki Dance Companyt Lomonosovin moottori veti minut pitkäksi aikaa sanattomaksi. Esityksen aiheuttama tunnereaktio oli niin voimakas, että se jähmetti mielen. Voiko näin ilmaisuvoimaista ja syvälle mieleen painuvaa esitystä olla olemassa? Alitajuiset pelot, jotka riivaavat meitä tämän päivän ihmisiä, ryömivät nyt suoraan iholle.
Tätä kirjoittaessa vastaus omaan kysymykseeni on kyllä voi. Tajunnanräjäyttäjänä Lomonosovin moottori oli tanssiteatterin keinoin toteutettu Tsar-bompa. Jos haluaa Helsingissä juuri nyt nähdä maailmanluokan näyttämötaidetta, askeleet kannattaa suunnata Helsingin kaupunginteatteriin.
Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä tanssittiin torstai-iltana ihmiskunnan viimeisellä rannalla. Koreografi Valtteri Raekallion ja tanssijoiden luomassa liikekielessä oli hurjaa rosoisuutta. Hyvin voimakkaat ja ajoittain silkkaa aggressiota kuvanneet liikesarjat duetoissa ja joukkokohtauksissa kertoivat käynnissä olevasta taistelusta olemassaolosta. Esitys alkoi ja päättyi kohtauksiin, joissa esiin nousi joukkohautojen estetiikka.
Lomonosovin moottori on Raekallion tanssiteatterin keinoin tekemä dramatisointi Antti Salmisen samannimisestä romaanista. Kiiltomatoon Salmisen vuonna 2014 ilmestyneen kirjasta arvostelun kirjoittaneen Tapio Salomaan mukaan kysymys on suomalaisen nykykirjallisuuden merkillisimmästä ja merkittävimmästä aikaansaannoksesta. Lomonosovin moottori on kirja mahdottomasta.
Salmisen kirja on sadunomainen, futuristinen dystopia. Sen tarinassa retkikunta matkustaa Novoja Zemljalle tekemään kallioperätutkimuksia ydinjätteiden loppusijoituspaikkaa varten. Saaresta tulee pakopaikka retkikunnan jäsenille yhä hirveämmiksi käyvien ilmasto-olosuhteiden keskellä. Raekallio ja esityksen vaikuttavan lavastuksen suunnitellut Antti Mattila ovat ottaneet kirjan hahmoista näyttämölle salaperäiset homeculit, joista ei oikein tiedä, ovatko ne tonttuja vai robotteja ja ihan fyysisenä esineenä tämän salaperäisen Lomonosovin moottorin.
Kirjassa Novoja Zemljalle rakennetaan Nikola Teslan suunnitteleman ”orgaanis-lyyrisen ja kvantti-maagillisen elinvoimakojeen” piirustusten pohjalta todellisuuden mullistavaa Moottoria.
Kirjan maailmassa valheet edustavat totuutta ja tieteelliset totuudet ovat valhetta. Maailmanlopun edellä ihmiset elävät Vladimir Putinin ja Donald Trumpin taktisten totuuksien maailmassa. Tämä maailma ei ehkä kuitenkaan ole Salmisen kuvaama ihmeellisten koneiden ja kurjuuden yhdistelmä. Minulle Raekallion koreografia antoi voimakkaan mielleyhtymän Aleksandr Solzhenitsyn kirjaan Vankileirien saaristo.
Maailmasta, jossa kasvihuonekaasut ovat nostaneet napapiirin pohjoispuolella ilman keskilämpötilaa seitsemän astetta esiteolliseen aikaan verrattuna, ihmiskunta on kalunnut maapallon luonnonvarat loppuun ja rampauttanut vakavasti elämää maapalolla ylläpitävää biosfääriä, tulee globaali gulag.
Minulla ei ole osaamista tanssijoiden yksilösuoritusten arvioimiseen. Liikekielen hurja voima ja kohtauksissa purkautuvan latautuneen energian määrä veivät mennessään. Tällaista tanssia piti seurata lumoutuneena välillä henkeään pidätellen. Niin vaikuttavaa se oli.
Eikä tanssijoiden yksilöinti ole tässä ehkä tarpeellistakaan. Helsinki Dance Companyn produktioissa minua on kiehtonut ja elähdyttänyt joka kerran esitysten luoma tunne vahvasta yhteisöllisyydestä. Tosin esityksen keskitysleirin estetiikka toimi myös tasa-arvon karikatyyrinä. Raskaan raadannan ja nälän riuduttamien, rääsyihin puettujen ja lian tahrimien ihmisen joukossa seksuaalisuus ja sukupuoli katoavat, niillä ei ole enää merkitystä.
Säveltäjä Pekka Käpin äänisuunnittelija Eradj Nazimovin esitykselle luoma äänimaisema kuului samaan mahdottomien asioiden kategoriaan kuin Salmisen romaani. Miten jotain näin täydellistä voi olla? Teoksen äänissä soi ja rusahteli arktisen luonnon jylhä kauneus. Tässä äänimaisemassa alati liikkeellä oleva merijää narahteli ja ryskyi, tuuli puhalsi ja vinkui Novoja Zemljan pohjoista saarta peittävillä jäätiköillä. Tanssia rytmittävässä Käpin musiikissa kuului ja korostui myös ihmisten elinolojen ankaruus.
Esityksen maahiset, nuo salaperäiset homoculit oli toteutettu niin, että pyörillä varustetun kolmijalan muodostaman vartalon yläpäähän oli kiinnitetty kovaääninen ikään kuin pääksi ja puettu sitten hahmo vaateisiin eräänlaiseksi kääpiöksi. Näitä nukkeja myös tanssitettiin ja yhdessä upeasti toteutetussa kohtauksessa niitä kaikkia niittä tanssitettiin yhtä aikaa. Kovaäänisten mukana myös esityksen äänimaailma muutti muotoaan tanssijoiden liikettä mukaillen.
Neuvostoliitto teki Novoja Zemljalla 132 ydinkoetta. Atomipommeja räjäytettiin maalla, maan alla, merellä ja ilmakehässä. Näihin kokeisiin kuului myös maailman toistaiseksi hirvittävimmän vetypommin, yli 50 megatonnin Tsar-bompan räjäyttäminen saarten yllä. Vuonna 1961 räjäytetty jättipommi sai ikkunaruudut helisemään Suomen Lapissa asti.
Saarilla asuu kuitenkin edelleen reilut pari tuhatta ihmistä, joista valtaosa on venäläisten tukikohtien sotilaita ja heidän perheidensä jäseniä. Novoja Zemljalla elää yhä noin sata alueen alkuperäiskansaan kuuluvaa nenetsiä. Käppi kertoo kaupunginteatterin kotisivuilla, että tuon pienen omasta tahdostaan eristyksissä eläneen yhteisön kansanmusiikki on ollut esityksen musiikin inspiraation lähteenä.
Lomonosovin moottoriin kuuluu myös kaupunginteatterin pienen näyttämön lämpiöön koottu näyttely, jossa on esillä Novoja Zemljalla filmattuja arkistofilmejä ja saarten asukkaista ja heidän kulttuuristaan kertovaa esineistöä.
Produktioon kuuluu myös Helsinki Dance Companyn Huippuhuorille tekemä matka ja siellä kuvattu tanssielokuva, joka julkaistaan myöhemmin.
Lomonosovin moottori
Helsinki Dance Companyn esitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.11.2022
Esitys on saanut inspiraationsa Antti Salmisen samannimisestä proosateoksesta.
Ohjaus: Valtteri Raekallio
Koreografia: tanssijat Raekallion ohjauksessa
Sävellys: Pekko Käppi
Tekstit: Antti Salminen
Lavastus: Antti Mattila
Pukusuunnittelu: Essi Huovila
Valosuunnittelu: Jukka Huitila
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov
Videosuunnittelu: Thomas Freundlich
Naamioiden suunnittelu: Maija Sillanpää
Tanssijat: Sofia Hilli, Jyrki Kasper, Misa Lommi, Pekka Louhio, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen
Teatterikorkeakoulun opit ovat langenneet otolliseen maaperään. Tuolille istahtanut Youssef Asad Alkhatib aloitti monologinäytelmän ottamalla katsekontaktia meihin katsojiin. Etusormi ojentui eteen osoittamaan tietä, jota tämä nuori mies on kulkenut. Sitten hän nousi ylös, kääntyi ensin oikealla, sitten vasemmalle ja lopulta selin meihin. Aikuisen elämän kynnyksellä elävän nuorella on pää täynnä haaveita. Elämä on yllätyksellistä. Oma väärä valinta tai silkka sattuma voi kääntää tien pystyyn valitulla uralla.
Elämä heittelee ja Alkhatibin elämä lennätti 16-vuotiaana kiintiöpakolaisena Helsinki-Vantaan lentokentälle Kreikassa sijaitsevasta ankeasta pakolaiskeskuksesta. Siinä samassa, jalat ehkä vielä tukevasti ilmassa, Alkhatib löysi myös, kops, kops kutsumuksensa – minusta tulee, minusta täytyy tulla näyttelijä!
Ehkä Alkhatibin ei edes tarvitse tulla näyttelijäksi, Teatteri Takomon Hajuvesi oli niin suvereeni näyttö lahjakkuudesta, että Alkhatib on varmaan syntynyt näyttelijäksi. Esitys oli mukaansa tempaavaa, hauskaa ja elämänmakuista teatteria. Hän osaa ne keinot, joilla näyttelijä luo itsensä ja yleisönsä välille voimakkaan tunteen vuorovaikutuksesta ja läsnäolosta. Elämänmyönteisessä positiivisuudessaan esitys oli lumovan kaunis kokonaisuus.
Kukaan ei tietenkään synny näyttelijäksi. Toisaalta totta lienee myös se, että huomattava osa niistä tavoista, joiden välityksellä me olemme vuorovaikutuksessa toistemme kanssa, ovat vaistomaisia, me emme tiedosta niiden olemassaoloa. Alkhatib on tietenkin hankkinut esiintymistaitonsa ahkeran opiskelun ja harjoittelun kautta. Torstain monologi kuitenkin todisti, että hänessä on myös yllin kyllin sitä vaikeasti määriteltävää karismaa.
Hajuveden käsikirjoituksen ovat kirjoittaneet Alkhatib ja näytelmän ohjannut Hassan Alsaleh. Sen tarinat kertoivat Alkhatibin oman elämän käännekohdista. Hän pakeni Syyriasta sotaa yksin alaikäisenä ja hän tuli Suomeen perheettömänä kiintiöpakolaisena Kreikasta 16-vuotiaana.
Näytelmän nimi viittaa Alkhatibin elämän ensimmäiseen suureen tragediaa. Tässä tarinassa hän oli pieni ekaluokkalainen, jolle selviää kuusivuotiaana, kun opettaja kyselee äidin ja isän nimiä, että hänen biologinen äitinsä on kuollut. Nainen, jota Alkhatib piti äitinä, oli hänen äitipuolensa.
Tarin siitä, miten pieni Alkhatib yritti myrkyttää allergisen äitipuolensa hajuvedellä, kerrottiin humoristisessa hengessä. Komiikan ytimessä olevasta tragediasta kuitenkin on kysymys. Siitä mitä ei sanottu, teki mieli myös päätellä, että Alkhatibin elämään on mahtunut muitakin ahdistavia tilanteita, jotka olisivat voineet murtaa lapsen herkän mielen. Tarinasta jätetty pois kuvaukset Alkhatibin paosta sodan runtelemasta Syyriasta ja lapsena eletyistä kuukausista tai vuosista Kreikan ylikansoitetuissa vastaanottokeskuksissa.
Ehkä niiden aika ei ole vielä. Valinta on ymmärrettävä. Hajuvesi ei ollut ensisijaisesti selviytymis- vaan kasvutarina.
Tässä kasvutarinassa Alkhatibin elämää vei kohti valittua päämäärää oma tahto, lahjakkuus ja uudesta kotimaasta löytyneiden aikuisten ihmisten antama tuki. Alkhatibin tukena ovat olleet häntä teatterissa sekä televisioproduktioissa ohjanneet ohjaajat ja Teatterikorkeakoulun opettajat. Erityisellä lämmöllä tarinassa puhuttiin hänet siipiensä suojaan ottaneesta naisesta, jota Alkhatib kutsui kolmanneksi äidikseen.
Kolmannella äidillä oli tarinassa talli, jonka hevosista yhdestä tarinassa myös teatterissa esiintynyt hevonen. Nuoren miehen ja hevosen ystävyydestä saatiin hyvä mitta sille, minkä kokoista rakkautta lapsena itsensä turvattomaksi kokenut nuori tarvitsee tuekseen selvitäkseen. Monologin tarinassa nuoren miehen tie unelmien päämärästä on eksyä väärille raiteille, kun koronaepidemia sulki teatterit ja esti harjoitukset. Kun oli tylsää.
Carl Knif Companyn ja Espoon Kaupunginteatterin Presidenterna oli sysimusta komedia. Koreografina mainetta niittäneen Carl Knifin ohjaus perustui voimakkaaseen fyysiseen esittämiseen. Werner Schwabin näytelmä on lähes tauotonta, ryöppyävää puhetta, Knifin ohjauksessa puheen rinnalla kulki korostetun voimakas liikekieli, joka oli kuin tanssia.
Åsa Wallenius, Linda Zilliacus ja Jonna Nyman näyttelivät suurenmoisesti. Roolitöissä tavaton tarkkuus ja hurja heittäytyminen kulkivat käsikädessä. Vahvasti sisäistetyistä rooleista näki, että produktio on lähtenyt liikkeelle näyttelijöiden omasta aloitteesta.
Nuorena, vain 36-vuotiaana kuollut Schwab käytti saksan kieltä hyvin luovalla tavalla. Schwab nosti niin sanotusti keskisormea saksan kielen raudanlujille kielioppisäännöille. Presidenterna on näytelmän ruotsiksi kääntäneen Linda Östergaardin taidonnäyte
Näytelmä oli tunnelmaltaan alati tihenevä matka ihmismielen pimeimpiin viemäreihin. Sen fyysisyydessä mentiin aina ruumiineritteisiin asti. Teatterielämyksenä se kuitenkin toimii kuin saniteettiharja mieleen tarttuneiden tahrojen puhdistajana.
Käsiohjelmassa Knif kertoo, että häntä kiehtoivat näytelmässä Schwabin pohdinnat kehon, älyn ja henkisyyden yhteyksistä ja ristiriidoista. Hän tunnistaa nämä tematiikat omassa työssään koreografina ja tanssijana.
Tarinan alku oli lempeän arkinen. Kolme eläkkeellä olevaa naista Erna (Zilliacus), Mariedel (Wallenius) ja Grete (Nyman) kokoontuvat porisemaan Ernan asuntoon kahvikupposten äärelle. Huoneessa oleva televisio oli auki ja televisiossa Paavi siunasi kuulijoitaan latinaksi.
Keskustelu käynnistyy siitä, miten kaikki on kallista ja hinnat nousevat koko ajan. Siten ryhdyttiin siunailemaan etäisiä välejä omiin lapsiin ja näiden lasten kiittämättömyyttä. Sen jälkeen nämä kolme entistä siivoojaa alkavat muistella omaa työtä ja siihen liittyneitä nöyryytyksiä. Esille otettiin mieleen vuosien myötä kasautunut lika. Näytelmän Mariedel suorastaan kerskaili sillä, miten hänellä oli tapana kaivaa paljain käsin vessanpyttyjen tukoksia.
Rajujen puheiden myötä myös esityksen liikekieli sai yhä voimakkaimpia muotoja. Varsinkin Walleniuksen tanssi tuoleilla ja pöydän päällä oli taiturimaista.
Meidän jokaisen elämällä on konteksti, joka määrittelee meidän mieltymystemme ja inhontunteiden rajoja. Herkullisinkaan gulassi ei maistu, jos se tarjoillaan vessanpöntöstä. Sormi ei mene suuhun, jos se on sitä ennen ollut pyllyssä.
Mitä makaabereimmiksi naisten puheet näyttämöllä muuttuivat, sitä enemmän he myös tahriutuivat ihan konkreettisesti ruskeaan tahnaan.
Presidenterna oli helppo tulkita kuvaukseksi Schwabin ongelmallisesta äitisuhteesta. Myös Schwabin äiti hankki perheen elatuksen siivoojana. Näytelmän roolihahmot teki mieli tulkita saman ihmisen luonteenpiirteiksi. Erna oli katollisen perinteen rajoittama, Grete aistillinen ja Mariedel tahtoihminen, jolla oli rohkeutta kaivaa paska esiin vaikka paljain käsin.
Tähän logiikkaan sopi se, että juuri Mariedel oli näytelmän dramaattisessa huipennuksessa symbolisen murhan uhri.
Schwab opiskeli Wienin taideakatemiassa (Akademie Der bildenden Künste Wien) eli samassa maineikkaassa taideoppilaitoksessa, jonne erästä toista, häntä huomattavasti kuuluisampaa itävaltalaista ei huolittu maailmanhistorian kannalta kohtalokkain seurauksin.
Schwab valmistui kuvanveistäjäksi vuonna 1982. Ensimmäisen näytelmänsä Die Präsidentinnen julkaistiin vuonna 1990 ja sen jälkeen ilmestyi kiihkeän luomiskauden tuloksena viidessä vuodessa ennen taiteilijan kuolemaa 12 näytelmää ja useita muita kirjallisia teoksia.
Schwabilla oli paha päihdeongelma. Omaa alkoholismiaan hän on kuvannut esimerkiksi vuonna 1991 ilmestyneen kolmannen näytelmänsä nimessä, jossa hän rinnastaa oman maksansa kohtalon kansanmurhaan. Toisin tässäkin näytelmässä hän käsitteli äitisuhdettaan. Tämän suhteen toista puolta puolestaan kuvaa Presidenternan repliikki, jossa todetaan, ettei juhlia voi olla, jos ei ole juhlien jälkiä korjaavaa siivoojaa.
Schwabin näytelmiä ei ole usein esitetty Suomessa. Hakukone löysi vain Jukka-Pekka Pajusen suomennoksen Schwabin näytelmästä Volksvernichtung oder maine Leber ist sinnlos. Suomenkielisen version Kansannitistys eli maksani on mieletön kantaesitys näyteltiin turkulaisessa Teatteri Tarmossa syksyllä vuonna 2005.
Tresidenterna
Carl Knif Companyn esitys Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa 8.11.2022
Teksti Werner Schwab
Käännös Linda Östergaard
Ohjaus Carl Knif
Valosuunnittelu ja lavastus Petri Tuhkanen
Äänisuunnittelu Janne Hast
Pukusuunnittelu Karoliina Koiso-Kanttila
Maskeeraus Tuija Luukkainen
Näyttelijät Jonna Nyman, Åsa Wallenius, Linda Zilliacus
Dramaturgi Michael Baran ja Johanna Freundlich osaavat oleelliseen pelkistämisen taidon. Kjell Westön romaanista Tritonus on syntynyt suorastaan runollisen kaunis draama. Jos tässä on lupa käyttää urbaanisanakirjan määritelmää sanasta eeppinen, Kansallisteatterin Tritonus oli tosi jeba.
Westön romaanin hienous on siinä, että sen henkilöhahmojen tunteet, ajatukset ja teot motivoituvat vuorovaikutussuhteiden kautta. Näytelmä toimi upeasti kirjaan kirjoitetun dialogin kautta. Tarinan henkilöiden fyysisen olemuksen, tunteiden tai ajatusten kuvailua ei kaivannut, koska he olivat näyttelijöiden roolihahmoissa fyysisesti läsnä.
Samaa pelkistettyä linjaa edustivat Katri Renton suunnittelema lavastus ja Max Wikströmin valosuunnittelu yhdessä. Näytelmä näyteltiin lähes tyhjällä näyttämöllä. Kokonaisuus oli kaunis ja toimiva.
Tritonuksessa Westön kirjoittama tarina kerrottiin teatterin keinoin.
Westön Tritonus on sukupolviromaani. Siinä missä Rikinkeltaisessa taivaassa suurten ikäluokkien lapset elivät vauhdikasta nuoruuttaan, Tritonuksessa 60-luvun lapset ovat lähestyvän vanhuuden kynnyksellä. Eletään jo ikään liittyviä vaaran vuosia, jolloin läheisten ja ystävien yllättävät kuolemat ovat jo osa todellisuutta. Edessä ovat pitkät luopumisen vuodet ja tästä teemasta näytelmä sai oman värinsä.
Käsiohjelmaan on painettu sitaatti maailmankuululta kapellimestari Daniel Barenboimilta. Sitaatissa hän kuvaa sitä, miten me koemme ajan kulumisen. Vitseissä me puhumme ajan suhteellisuudesta. Ylivoimaisesti suurimman osan meidän elämästämme, nuo Barenboimin sekunnit ja minuutit täyttää ja käyttää arki, josta ei jää pysyviä mielikuvia. Kansallisteatterin Tritonissa tuo piilossa oleva arki tuli jollakin tavoin näkyväksi.
Näytelmässä on parikymmentä roolia ääniroolit mukaan luettuna. Tarinan keskiössä olivat Timo Tuomisen näyttelemä Reidar Lindell ja Janne Reinikaisen näyttelemä Thomas Brander. Lindell on helsinkiläispoika, jonka perhe on hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajan elänyt niissä oikeissa kaupunginosissa. Valmistumisensa jälkeen hän on tehnyt koko työuransa psykologina pienen saaristolaiskunnan koulukuraattorina. Brander on puolestaan huikean kansainvälisen uran tehnyt kapellimestari, jonka taustasta ei kerrota juuri muuta kuin se, että hänellä on absoluuttinen sävelkorva ja hän on aloittanut muusikon uransa klarinetin soittajana.
Brander saapuu saarelle rakennuttamaan oman menestyksensä pysyvää toteemia, hulppeaa kolmikerroksista huvilaa, oikeaa betonista valettua palatsia sivurakennuksineen ja kallioon louhittuine porealtaineen. Lindell ja Brander ystävystyvät ja yhteinen sävel löytyi musiikista. Lindell on paikallisen cover-bändi Rainbowin puuhamies ja vetäjä.
Musiikin osalta teatterilla oli tarjota myös lisää sellaista ekstraa johon kirjallisuus tai edes äänikirjat eivät pysty – oikean elävän orkesterin. Näytelmän kunnan ympäristösihteeri Annette Talviota näytelleen Annikka Poijärven tulkinnat vanhoista kantri- ja rock-klassikoista tämän Rainbow-kokoonpanon laulusolistina olivat upeita.
Westön ja näytelmän tekijöiden analyysi musiikin ja näytelmän tarinan suhteesta menee paljon syvemmälle kuin tämän kirjoittajan edellytyksillä pääsee. Westön oma lista romaanin musiikkia käsittelevässä pohdiskelussa mukana olevista teoksista löytyy verkosta. Näytelmässä korostui Gustav Mahlerin toisen sinfonian eli niin kutsutun Ylösnousemussinfonian merkitys roolihenkilöille.
Brander on antanut huvilakompleksilleen nimen Tritonus. Tritonus on intervalli, jota on kutsuttu myös paholaisen intervalliksi. Se kuvasi hyvin sitä lahjakkuuden, luovuuden ja kunnianhimon yhdistelmää, joka on piiskannut näytelmän Branderia voitosta voittoon hänen urallaan. Samaa päämäärää ovat palvelleet hänen suhteensa kahteen vaimoonsa ja joukkoon rakastajattaria. Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa Brander ja hänen toistaiseksi viimeiseksi jäänyt rakastettunsa, huippulahjakas viulisti vaihtoivat peitettyjä ilkeyksiä keskenään tekstiviesteinä.
Lindell oli tavallaan Branderin vastakohta tai käänteinen hahmo. Lindellin edesmennyt vaimo oli työlleen omistautunut ja kodin ulkopuolisiin ihmissuhteisiin keskittynyt hahmo, poissa mutta silti läsnä Lindellin hänestä itselleen luomassa idealistisessa kuvassa.
Toisenlaisen totuuden elämästään ja ihanteistaan Lindell ja Brander saavat kuulla lapsiltaan. Maja Lindell (Sofia Motturi) muistutti isäänsä siitä, että äiti oli jatkuvasti poissa hänen lapsuudessaan. Isänsä luona vieraileva Vincent Brander (Bruno Baer) taas yöpyi mieluummin vierasmajassa kuin isänsä korskean huvilan päärakennuksessa.
Ehkä se merkityksellisin juonne Westön romaanin ja näytelmän hyvin monikerroksissa tarinassa oli se, että maailma, jossa me nyt elämme, on muuttunut 60-luvun idealismiin kasvaneille ihmisille oudoksi ja ehkä jopa pelottavaksi paikaksi. Kaikuja fyysisen maailman reaalitodellisuudesta saaristokunnan idylliin toi lintujen joukkokuolema läheisellä merenlahdella. Poliittisen todellisuuden muutos henkilöityi tämän päivän nuoren vihaisen miehen, Jonas Albelin (Aleksi Holkko) hahmoon.
Lukiota käyvä Albelin on musiikissa Branderin veroinen lahjakkuus, mutta hän on asemoinut itsensä identiteettinsä puolesta äärioikeistoon. Albelin laukoi äärioikeiston retoriikkaan kuuluvia rasistisia karkeuksia. Pojan kehityksestä ja tulevaisuudesta huolestunut Lindell pyysi Branderia puhumaan kuuluisuuden antamalla auktoriteetilla pojalle järkeä.
Tältä osin kehityskulut jätettiin avoimeksi. Westön romaani ilmestyi vuonna 2020 eikä nationalististen ja äärioikeistolaisten voimien kannatuksen ja vallan kasvu eri puolilla maailmaa ole ainakaan vähentynyt parin viime vuoden aikana.
Branderin osaksi jäi havaita oman uran alamäki, josta ensimmäiset merki oli samalla alalla toimivien ystävien hyväntahtoinen naljailu.
Tritonus
Perustuu Kjell Westön samannimiseen romaaniin.
Dramatisointi Michael Baran
Ohjaus Johanna Freundlich
Äänisuunnittelu ja bändin valmennus Antti Puumalainen
Lavastussuunnittelu Katri Rentto
Valosuunnittelu Max Wikström
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen
Pianovalmennus Aleksi Holkko
Rooleissa Janne Reinikainen, Timo Tuominen, Annika Poijärvi, Juha-Pekka Mikkola, Henrik Heselius, Ilja Peltonen, Petri Liski, Aleksi Holkko, Maria Kuusiluoma, Henrik Helenius, Bruno Baer, Sofia Motturi, Juliana Pöyry, Aksa Korttila Jukka-Pekka Palo, Henrik Heselius
En ole varmaan koskaan nauranut teatterissa yhtä makeasti ja hersyvästi kuin Red Nose Companyn Aleksis Kivi -esityksessä torstai-iltana Tampereen Työväen Teatterissa. Tuukka Vasaman ja Timo Ruuskasen klovnikomedia oli hillittömän hauska, terävä, salaviisas ja lopulta myös liikuttava esitys. Se todisti jälleen, miten voimakas ilmaisuväline klovneria on teatterin tekijöille.
Loistava käsikirjoitus, huikean hieno näyttelijäntyö ja yhteistyö muusikko Niko Kumpuvaaran ja kamariorkesteri Avanti!:n kanssa ovat tuottaneet mahtavan esityksen.
Teatteri on yhteisön tekemään taidetta. Aleksis Kivessä myös käsikirjoitus on hiottu viimeisen päälle tiimityönä. Eva Buchwaldin, Timo Ruuskasen, Linda Wallgrenin ja Tuukka Vasaman käsikirjoituksessa riemastuttavaa oli sen runsaus. Hauskoja kaskuja, hyviä vitsejä ja nokkelia oivalluksia tuntui riittävän loputtomiin. Tähän verbaaliseen ilotulitukseen saatiin vielä asiapuolella mahtumaan hieno henkilökuva Aleksis Kivestä ja kattava läpileikkaus hänen tuotannostaan. Samalla tuotiin näyttämölle myös 180 vuoden aikajanalla suomalaisen korkea- ja populaarikulttuurin historiaa.
Kyllä, kyllä – myös näyttämölle marssitettujen historiallisten ja vielä vaikuttavien taiteilijoiden ja kulttuurivaikuttajien nimien lista on varmaan paperille kirjoitettuna pitkä kuin pikajuna ja sama runsaudenpula hauskuutti meitä myös esityksen musiikkivalinnoissa.
Kaikki tämä ja tietenkin molemmilla kotimaisilla kielillä ja tarpeen tullen englanniksi myös.
Klovneria ja stand up -komiikka ovat varmasti jossain mielessä esittämisessä lähellä toisiaan. Vaikka Aleksis Kiven käsikirjoitus on epäilemättä paitsi tavattoman rikas myös huolella harkittu, mahtui torstai-illan esitykseen mukaan myös improvisaatiota.
Käsiohjelman mukaan esitysidea- ja konsepti ovat Ruuskasen ja Vasaman aivoitusten tulosta. Tässä ideointivaiheessa varmasti myös klovnit Mike ja Zin ovat saaneet nimensä ja hahmonsa.
Ruuskasen, Walgrenin ja Vasaman yhdessä tekemä ohjaus oli sekä rento että tarkka. Mike ja Zin johtivat meitä katsomossa istuvia näyttämöltä kuin orkesteria. Alati toistuvat naurunremahdukset ja kohtausten väliin annetut hurjat aplodit kertoivat varmasti ainakin esityksen tekijöille, että kohtausten ajoitus oli kohdallaan.
Klovnin punainen nenä ja maskeeraus, joka peittää silmien ja suun alueen ihon ei piilota näyttelijän ilmeitä, vaan vahvistaa niitä. Tai oikeammin klovnin naamio tekee mahdolliseksi liioitella ilmeitä hurjalla tavalla. Sen vuoksi ei ole mikään ihme, että klovni on ollut myös kauhuelokuvien tekijöiden suosima hahmo heidän hirviögallerioissaan.
Ruuskasen ja Vasaman mimiikka näyttämöllä oli mestarillista. Ainakin minulle jää varmaan pysyvä muistijälki Ruuskasen ilmeestä ja kehon kielestä, kun hän istui kirjoista rakennetun korokkeen päälle asetetulle tuolille ja alkoi esittää Aleksis Kiven patsasta. Tällaisia hienon hienoja visuaalisia nyansseja esityksessä tuntui olevan loputtomiin käsikirjoituksen verbaalisen ilotulituksen lomassa.
Teatteri oli tietysti erityisen tarkastelun alla, koska Kivi oli elinaikanaan leimallisesti näytelmäkirjailija. Kaiken muun lomassa ehdittiin pohdiskella myös esimerkiksi sitä, miksi teatterissa on näytelty joskus alasti ja miksei näyttämöllä enää juoksennella kelteisillään. No nyt sekin ihme jälleen nähtiin.
Keskiajan hoveissa hovinarrien tehtävänä oli viihdyttää hallitsijoitaan. Hovinarrien tehtävänä oli myös kertoa totuus. Esittävän taiteen freelancereiden kohdalla todellisuutta on viimevuosina koronaepidemiasta ja esityspaikkojen sulkemisesta johtuva taloudellinen ahdinko. Vaikka maailma muuttuu, taiteilijan ammattiin liittyvä taloudellinen turvattomuus ei ole juuri muuttunut Aleksis Kiven päivistä. Myös tämä tuotiin Ruuskasen ja Vasaman toimesta esiin hauskan ironian muodossa.
Freelancer taiteilijan on syytä tehdä syviä rukouskumarruksia kohti Helsinkiä, jossa sijaitsee Suomen Kulttuurirahaston toimisto.
Red Nose Companyn yhteistyökumppaneita ovat kiertueproduktiossa olleet Jyväskylän kaupunginteatteri, Kuopion kaupunginteatteri, Lahden kaupunginteatteri, Tampereen Työväen Teatteri, Turun Kaupunginteatteri ja kamariorkesteri Avanti!. Jos keskiviikon tai torstain esitys lokakuussa jäi näkemättä, punanenäisten taiteilijoiden kiertueteatteri palaa Tampereelle marraskuussa.
Yhteistyökumppaneista Avanti! ja sen muusikot kuuluvat epäilemättä siihen joukkoon, jonka pitää tehdä noin henkisessä mielessä kumarrusrukouksia Kulttuurirahaston ja muiden kulttuuria tukevien säätiöiden suuntaan. Muut yhteistyökumppanit saavat lakiin perustuvaa rahoitusta valtiolta ja niitä rahoittavat myös sijaintikaupungit. Ruuskasen alias Zinin mukaan esiintymistilat tarjoavat yhteistyökumppanit ottavat esityksen lipputuloista 55 prosenttia.
Kuulostaa vähän epäreilulta, mutta toisaalta kuralla on myös kiertueen yhteistyökumppaneina toimivien laitosteattereiden talous koronaepidemian jälkeen. Jos kassakriisin kiirastuleen on pakko istua maksavan yleisön oikkujen takia, kyykylle kannattaa käydä jonkun toisen housuissa. Näin tämä maailma toimii.
Aleksis Kivi
Red Nose Companyn esitys Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 27.10.2022
Esitysidea- ja konsepti Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama
Käsikirjoitus Eva Buchwald, Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama
Ohjaus Timo Ruuskanen, Linda Wallgren, Tuukka Vasama
Näyttelijät Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen
Harmonikka, musiikin johto Niko Kumpuvaara
Avanti!-jouset
Lavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu kiertueella Jere Kolehmainen
Musiikin suunnittelu Niko Kumpuvaara, Marzi Nyman, Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama
Tampereen Teatterin karmaisevan hauskasta naurupommista on sokka irti. Nyt tehtiin teatteria asenteella, joka takaa, että esitys vain paranee ja muuttuu entistäkin hullumaksi ja hurjemmaksi, kun kohtausten ajoituksen pienet nyanssit hioutuvat esitys esitykseltä lähelle täydellistä. Hienot roolityöt saivat katsojan hytkymään naurusta ja kiemurtelemaan kauhusta NKP:n keskuskomitean napamiesten muodostaman roistojengin mellastaessa näyttämöllä.
Stalinin kuolema on elokuvana purevan hauska komedia. Antti Mikkola on onnistunut yli odotusten elokuvakäsikirjoituksen dramatisoinnissa näyttämölle. Toki tyylilaji on samalla hieman muuttunut. Armando Iannuccin ja kumppaneiden käsikirjoittama ja Iannuccin ohjaama elokuva on anglosaksisen komediaperinteen kehikolle rakennettu hirtehinen satiiri. Tampereen Teatterin näyttämöllä saimme kokea keskiviikkoiltana samasta vallan tragediasta tehdyn burleskin farssin Stalinin kuolema.
Alkuperäinen tarina on peräisin Fabien Nuryn kirjoittamasta ja Thierry Robinin kuvittamasta sarjakuvasta La mort de Staline. En ole tuota sarjakuva-albumia lukenut, mutta veikkaan, että Mikko Saastamoisen ja kumppaneiden luomat, ajoittain suorastaan makaaberit näyttämökuvat ovat saaneet vaikutteita tuosta albumista.
Mikkolan dramatisointi ja ohjaukselliset ratkaisut toimivat loistavien roolisuoritusten varassa. Näin irtonaista ja vapautunutta näyttelemistä oli hykerryttävää katsoa. Varsinkin Jukka Leisti ja Mari Turunen olivat ilmiömäisiä omissa rooleissaan näytelmän Berijana ja Malenkovina. Turusen tulkinta afasiasta kärsivästä ja pelosta tärisevästä NKP:n pääsihteeristä oli häkellyttävän hieno roolityö. Toivottavasti teatteri taltioi ainakin kohtauksen, jossa Turunen puhui Malenkovina Stalinin hautajaisissa. Tuossa kohtauksessa oli jotakin täysin ainutlaatuista.
Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Turusen tulkinta oman valtansa täyteydestä epävarmasta nyhverö Malenkovista oli mestarillinen.
Toki myös Eeva Hakulinen ja Kirsimarja Järvinen vakuuttivat komedian kontekstissa NKP:n vahvoina ja pahoina miehinä Nikolai Bulganin ja Nikita Hruštšovin rooleissa.
Huumori oli Neuvostoliitossa vodkan ohella suosittu ja käytännössä myös ainoa tapa tehdä vastarintaa ja yrittää lievittää Stalinin hirmuhallinnon aiheuttamaa ahdistusta ja pelkoa. Vitsejä kerrottiin luotettavassa seurassa senkin uhalla, että ilmianto saattoi tuoda vitsailijalle naurujen palkaksi 25 vuoden leirituomion vankileirien saaristossa. Pahimmillaan humoristin vitsailu saattoi päättyä jopa niskalaukaukseen.
Näytelmän alussa Moskovan radion radioteknikko, myöhemmin Stalinin pojan Vasili Džugašvilin rooliin hurjasti heittäytynyt Antti Makkonen kertoi uskalletun vitsin kohtalokkain seurauksin. Puhelin soi kohta pahaenteisesti.
Nyrun kirjoittaman tarinan ja Iannuccin ja kumppaneiden hirtehisen huumorin taustalla on Venäjän traaginen historia. Lavrenti Berija ja Nikita Hruštšov kävivät tukijoineen välittömästi Stalinin kuoleman jälkeen kovan taistelun vallasta. Mikkolan näyttämösovituksessa nämä juonenkäänteet jäävät taka-alalle. Mutta se ei ensi-illassa haitannut.
Sekä sarjakuvan että elokuvan tarina perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Berija oli Neuvostoliiton sisäasiain ministeriön NKVD:n ja salaisen poliisin Tšekan johtaja ja miljoonia uhreja vaatineiden Stalinin puhdistusten toimeenpanija. Myös Hruštšovilla oli yllin kyllin verta käsissään. Moskovan puoluejohtajana hän passitti tuhansia ihmisiä teloitettaviksi ja kymmeniä tuhansia vankileireille.
Hruštšov voitti valtataistelun ovelan juonen ja armeijan avulla, vaikka Berijalla näytti aluksi olleen kaikki valtit käsissään. Berija juoni Hruštšoville potkut NKP:n keskuskomiteasta ja junaili hänet tehtävään, josta kukaan ei voinut selvitä kunnialla ja tässä tauksessa edes hengissä, järjestämään Stalinin hautajaiset. Hruštšov järjesti hiljaisen kansannousun kutsumalla kaikki Neuvostoliiton kansalaiset Moskovaan suremaan suuren johtajan kuolemaa. Kansa vastasi kutsuun eikä Berijan johtamat sisäasianministeriön joukot pystyneet pysäyttämään tätä vyöryä. ”Kaikkia ei voida ampua”, Leisti näytelmän Berijana tuskaili.
Kauhun tunteita näytelmän tarina herätti siksi, että historia näyttää toistavan itseään. Me odotamme juuri nyt joka päivä pyllyreikä pelosta jäykkänä, mitä raakaa hyökkäyssotaa Ukrainassa käyvän Venäjän johdossa tapahtuu. Kansa ei vuonna 1953 olisi mahtanut mitään Berijan miljoonan miehen yksityisarmeijalle. Hruštšov kuitenkin onnistui juonimaan puolelleen kenraali Georgi Žukovin ja armeijan ja voitti valtapelin. Presidentti Vladimir Putin on ilmeisesti ottanut historiasta oppia ainakin siinä, että hänen valtaansa turvaavassa kansalliskaartissa on yli 400 000 miestä, kun vakituisen armeijan miesvahvuutta on pidetty puolta pienempänä.
Näytelmän tarinassa kerrottiin, miten valta otetaan. Jo ennen näytelmän alkua meille tehtiin selväksi myös se, miten valta pidetään Neuvostoliiton tai nyky-Venäjän kaltaisissa diktatuureissa. En tiedä, ovatko Mikkola ja Saastamoinen saaneet idean Robinin piirtämästä sarjakuva-albumista. Joka tapauksessa näyttämön esiripun muotoileminen valtavaksi putkiradioksi on oikea neronleimaus. Jotakin propagandan välineiksi alistettujen sähköisten medioiden merkityksestä ja tärkeydestä kertoo jo se, että maailman ensimmäinen televisiolähetys kuvattiin natsi-Saksan järjestämissä Berliinin olympialaisissa.
Tampereen Teatterissa ollaan nyt syväluotaamassa Venäjää ja maan ihmisiä. Käsiohjelmassa Mikkola muistuttaa meitä, miten huonosti me tunnemme Venäjän historia. Hän kertoo törmänneensä oman tietämyksensä rajoihin tehdessään taustatyötä näytelmään Saatana saapuu Moskovaan, joka tuli Tampereella ensi-iltaan maaliskuussa 2021.
Mihail Bulgakovin mestarillista romaania voi lukea monella tavalla. Yhdestä asiasta ei voi kuitenkaan erehtyä. Sen taiteilijatarinan taustalla vaikuttaa Stalinin ajan neuvostotodellisuus, jossa jopa paholaisen pitää asemoida itsensä hyvien puolelle.
Neuvostoliiton hirmuhallinnon perustajat Vladimir Lenin, Josif Stalin, Lev Trotski, Berija ja kumppanit eivät olleet mitään hirviöitä, Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Tätä kauhistuttavaa tosiasiaa me emme pääse pakoon myyttien ja tarinoiden maailmaan, vaikka sitä on yritetty tehdä todennäköisesti siitä asti, kun ihmislaji oppi kommunikoimaan kielen avulla. Ihmisten demonisointi on vaarallista. Hyvin liukkaalla pinnalla olemme jo silloin, kun alamme puhua kansanluonteesta tai maantavasta.
Meno Stalinin hautajaisissa oli hillitöntä. Näytelmä vakuutti ainakin minut, että ronski ja roisi, kaikki hyvän maun rajat ylittävä huumori on paitsi vapauttavaa myös tehokas tapa jäsentää absurdilta näyttävää todellisuutta.
Stalinin kuolema
Kantaesitys Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 26.10.2022
Näytelmä perustuu Fabien Nuryn kirjoittamaan ja Thierry Robinin piirtämään sarjakuva-albumiin La mort de Staline ja Armando Iannuccin, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoittamaan elokuvaan The Death of Stalin.
Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola
Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Maskeerauksen, kampausten ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala
Päärooleissa Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Mari Turunen, Ville Mikkonen, Kirsimarja Järvinen. Antti Mankonen ja Katriina Lilienkampf
