Kielipuolen päiväkirja

Kun maksaan koskee ja sydän on jossain toisaalla

Markku Haussila ja Sara Melleri replikoivat ja laulavat näytelmässä englanniksi. Haastattelussa Melleri kertoo päätyneensä kielivalintaansa siksi, että hän käytti myös lapsena englantia leikeissään. Kuva Tani Simberg/Tampereen Teatterikesä

Hyvin henkilökohtainen ja kipeä aihe vaatii etäännyttämistä. HYPE-kollektiivin Father Fuckerissa liuotushoito on vienyt sydämen mennessään.

HYPE-kollektiivin Father Fucker tuo raflaavasta nimestään huolimatta ensi hetkistä lähtien mieleen lasten leikin. Eikä se ole sattuma tai harhanäky. Näytelmä perustuu käsikirjoittaja Sara Mellerin lapsuudenkokemuksiin.

Melleri kertoo Laura Kytölän Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa, miten hän pakeni isänsä kuoleman aiheuttamaa traumaa muotilehti Voguen kiiltokuvien maailmaan ja leikki muuntautumisleikkejä, joiden sankarittaria olivat huippumallit Claudia ja Liv.

Lasten leikillä on irrationaalinen logiikkansa, joka ei kovin hyvin istu teatteriesitykseen. Jokainen, joka on saanut ilon seurata kurahaalarisukupolven touhuja hiekkalaatikon reunalla istuen, tietää tämän. Aika kuluu niin rattoisasti, että rakkaus omaa jälkipolvea kohtaan joutuu melkoiselle koetukselle.

Mellerin ja työryhmän yhdessä käsikirjoittaman ja Johannes Ekholmin dramatisoima tarina pureutuu klassiseen aiheeseen. Melleri pohtii työryhmineen poissaolevan isän aiheuttamaa traumaa lapsen näkökulmasta ja siitä toipumista.

Mellerin poissaolevaa isää sai vähän toisella kymmenellä tuolloin eläneen tytön leikeissä tuurata vuonna 1997 murhattu italialainen muotiguru ja teatteripukujen suunnittelija Gianni Versacen.

Melleri ja tanssija Markku Haussila replikoivat ja laulavat näytelmässä englanniksi. Haastattelussa Melleri kertoo päätyneensä kielivalintaansa siksi, että hän käytti myös lapsena englantia leikeissään.

Muun kuin oman äidinkielen käyttö hyvin henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvan aiheen käsittelyssä on tehokas keino ottaa välimatkaa itsensä ja raastavan aiheen välillä. Tältä kannalta ratkaisu on tietysti perusteltu.

Samalla Melleri ja Haussila etäännyttävät itseään myös esityksen yleisöstä. Esityksen keskivaiheille sijoitettu pitkä monologi, jossa Mellerin esittämä roolihahmo kävi läpi omaa isäsuhdettaan ja sen vaikutusta hänen kehitykseensä naisena, oli jos ei nyt pitkästyttävää, niin ainakin vähän kiusallista kuultavaa.

Melleri on ohjannut itse esityksensä ja itsensä ohjaaminen on tunnetusti vaativa tehtävä.

Esityksen dramaattinen huipennus jäi suutariksi. Sen parhaat hetket koin viimeisessä kohtauksessa, jossa kuvattiin toipumista näistä lapsuuden traumoista.

Kielen ohella aiheeseen otettiin etäisyyttä Mellerin ja pukusuunnittelija Minttu Vesalan luomalla pukuleikillä. Esimerkiksi Mellerin käyttämä beesin värinen body oli varmasti tarkoin harkittu yksityiskohta. Se korosti ajatusta, että tällä lapsi jäljittelee leikeissään aikuisten antamaa esimerkkiä.

Toisaalta tämä sinänsä vähäinen yksityiskohta toi niin elävästi mieleen kaikki ne tunnit, jotka itse on viettänyt hiekkalaatikon reunalla jälkikasvun leikkejä seuraten.

Corinna Helenelundin suunnittelemassa lavastuksessa työryhmä on täyttänyt näyttämötilan isä-Mellerin suolilla, maksalla ja keuhkoilla. Ajatus saattaa näin kirjoitettuna tuntua aika makaaberilta, mutta itse toteutus näytti sohvatyynyiltä.

Sara Mellerin isä Arto Melleri joutui onnettomuuteen vuonna 1998 ja vajosi pitkäksi aikaa koomaan. Voin hyvin kuvitella, miltä noin 10-vuotiaasta lapsesta on tuntunut kuunnella poissa olevan isän hengitysääniä hänen vieraillessaan sairaalassa.

En oikein usko, että toista ihmistä voi päästä lähemmäksi, hänen sisäelimiään penkomalla. Toki rakastuneilla on taipumus pyrkiä pintaa syvemmälle ainakin suhteen intohimoisimmassa vaiheessa kynsin ja hampain.

Mellerin näytelmän aihe on tärkeä ja koskettava. Täällä maailmassa vaeltaa luvuton määrä lapsia ja aikuisia, joiden isät on vienyt työhulluus, päihteet tai kuolema.

HYPE-kollektiivi on panostanut esityksen ylöspanossa visuaalisuuteen. Yksi yksityiskohta jäi esityksen lavastuksessa vaivaamaan minua. Ainakin minusta näytti siltä, että isä Mellerin sisäelimien joukosta puuttui kokonaan sydän.

Käsikirjoitus: Sara Melleri & työryhmä

Dramaturgia: Johannes Ekholm

Saksofoni ja sävellys: Linda Fredriksson

Äänisuunnittelu ja sävellys: Jussi Österman

Valosuunnittelu: Julia Jäntti

Lavastus: Corinna Helenelund

Pukusuunnittelu: Minttu Vesala

Videosuunnittelu ja dramaturginen tuki: Jaakko Pallasvuo

Lähes vaaraton pilleri kevytkulttuurin liikakäytön aiheuttamaan jysäriin

Antiikin Kreikan mytologia on mukana esityksessä esimerkiksi kohtauksessa, jossa Wietse Tanghe seisoo styroksista tehdyn kuution päällä ja kantaa ”Titaanina” aurinkoa symboloivaa kiekkoa kasvojensa edessä. Kuva Peter Hönnemann/Tampereen Teatterikesä

Performanssitaiteen parhaiden perinteiden mukaisesti Miet Warlopin Fruits of labor ui syvällä inhimillisen kulttuurin virrassa.

Belgialaisen kuvataiteilijan Miet Warlopin performanssi Fruits of labor on hykerryttävän hauska esitys aina höpsöyteen saakka. Warlop on itse kuvannut esitystään päänsärkylääkkeeksi maailmalle.

Esityksen todellinen luonne tehdään katsojalle selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa, jos nyt performanssista on lupa Tampereen Teatterikesän tiimoilta käyttää teatterin käsitteitä.

Esityksen alussa Warlop seisoo pyörivällä alustalla sädehtivässä paljettihameessa suuren, valkoisen kuution päällä bändin soittaessa. Kohtauksen estetiikka on meille tuttuakin tutumpi maailmanluokan eturivin viihdetaiteilijoiden konserttitaltioinneista.

Monoliitti, jonka päällä aloituskohtauksen välkehtivä madonna seisoo, edustaa epäilemättä nykyistä kulttuurien synteesiä, jota myös populaarikulttuuriksi kutsutaan. Warlopin esityksessä massiivinen kuution on styroksia, eli se on ihan konkreettisesti tyhjää täynnä.

Warlop on kuvataiteilija ja hänen performanssinsa kantaa symbolitasolla mukanaan inhimillisen kulttuurin laajaa kirjoa. Esimerkiksi esityksen pitkässä johdannossa bändin pitkänhuiskea rumpali leikkii rummuilla ja rumpupalikoilla lähes loputtoman pitkään.

Karahka, jolla on lyöty onttoa puunrunkoa, on ehkä ihmiskunnan ensimmäinen instrumentti. Kohtauksella Warlop ottaa melkoisen ajallisen perspektiivin siihen, mitä me kulttuuri-ihmiset ymmärrämme todellisuudeksi.

Warlop rinnastaa konserttihurmoksen ja uskonnollisen hurmoksen. Molemmat, hieman hämärtyneen tajunnan tasot ovat nykyihmiselle eräänlaisia kevytversioita. Sinänsä hauskasti toteutetulla härkätaistelukohtauksella Warlop alleviivaa sitä, miten väkivalta on koko ajan läsnä meidän kulttuurissamme. Se on ikään kuin sisäänrakennettu ominaisuus.

Satiirin mittasuhteet esitys saavuttaa, kun Joppe Tanghe suuntaa suihkulähdelaitteesta keltaiseksi värjätyn vesisuihkun näyttämöllä seisovan rummun rumpukalvolle. Se osui myös suoraan ainakin minun kohdallani katsojan silmään.

Antiikin Kreikan mytologia on mukana esityksessä esimerkiksi kohtauksessa, jossa Wietse Tanghe seisoo styroksista tehdyn kuution päällä ja kantaa ”Titaanina” aurinkoa symboloivaa kiekkoa kasvojensa edessä.

Koomiseksi kohtaus muuttuu, kun tämä ihmiskunnan valo ja aurinko muuttuu savikiekoksi, äänilevyksi, joka levysoittimessa toistaa sille tallennettua ihmispuhetta muistuttavaa melua.

Hyvin ilmaisuvoimainen performanssi on syntynyt kuvataiteen piirissä. Performanssi ja teatteri ovat kuitenkin niin lähellä toisiaan, että luokittelu tai rajanveto on turhaa. kysymyksessä on identtiset sisarukset, tähän sukulaisuuteen johtanut vahinko tapahtui jo silloin, kun joku luiskaotsainen tyyppi muinoin, noin puoli miljoonaa vuotta sitten keksi takoa sillä karahkalla sitä onttoa puunrunkoa ilmaistakseen itseään ja palavia tunteitaan.

Warlop osuu oikeaan kuvatessaan esitystään lääkkeeksi kevytkulttuurin aiheuttamaa pään jomotusta vastaa. Tämän päivän kaoottiselta näyttävässä maailmassa ihmisten ahdistus ja irrationaalinen ajattelu kasvavat käsi kädessä. Viihdeorkesteri soittaa Titanicin kannella ilmeisesti loppuun asti.

Tampereen Teatterikesän taiteellinen johto on löytänyt esityksessä todellisen helmen, aloittamaan festivaalin pääohjelmiston. Tosin tehtävä on ollut ilmeisen helppo. Warlop on eturivin näyttelijöineen (!) kiertänyt ”työn hedelmiensä” kanssa ahkerasti maailman merkittävimmillä teatterifestivaaleilla. Eikä ihme, esitys on kuin jäävuori. Pinnan päällä toteutukseltaan lähes täydellisen ja nauruhermoja kutittavan toteutuksen alta löytyy mielikuvitusta ruokkivia kerroksia lähes loputon määrä.

Konsepti ja ohjaus: Miet Warlop

Muusikot ja esiintyjät: Miet Warlop, Joppe Tanghe, Wietse Tanghe, Tim Coenen, Seppe Cosyns

Puvustus: Sofie Durnez, Karolien Nuytens, An Breugelmans

Tekniikan johto: Hugh Roche Kelly

Äänitekniikka: Saul Mombaerts, Pieter-Jan Coppejans

Valosuunnittelu: Henri Emmanuel Doublier

Miehen mieli on kuin Mimosan hipiä

Body Notesin liikekieli on huikean vaativaa ja samalla iloisen leikkisää. Kuvassa ryhmän tanssijoista Saska Pulkkinen. Kuva Kai Kuusisto/MimoArt Company

Kyllä maailmaan melua mahtuu. Juuri sen vuoksi varmasti jokainen säveltäjä tai teatterille äänimaisemia suunnitteleva äänisuunnittelija tietää, miten vaikuttava elementti hiljaisuus voi olla. Se huutaa oikeaan kohtaan sijoitettuna voimakkaammin kuin mikään ämyri.

Tanssiteoksessa Body Notes ohjaaja, tai pitäisikö reilusti sanoa koreografi, Mimosa Lindahl näytti meille katsojille, miten voimakas elementti hitaus on fyysiseen esittämiseen perustuvassa esityksessä. MimoArt Companyn esitys nousi liikkeiden hitaudessa ja ilmaisuvoimassa aivan huikealle tasolle.

Kahdeksan miehen esitys oli emotionaalisesti koskettava. Liikekielen hämäläisaksentti ei sulkenut pois huumoria. Päinvastoin, ainakin minä meinasin tikahtua välillä naurusta, kun tanssinäytelmän sankarit luistelivat mahallaan näyttämölle levitetyn savivellin päällä vaakapiruetteja imelän nyyhkyiskelmämusiikin säestyksellä.

Body Notes on esitys, performanssi. Se edustaa nykyteatteria, tai tanssia, jossa esittävän taiteen eri elementtejä yhdistellään hyvin luovasti. Ryhmän esitys Helsingin Itäkeskuksen Stoalla oli älyn ja mielikuvituksen leikkiä.

Ainakin minun kohdallani esitys jäi pitkäksi aikaa soimaan jonnekin tuonne otsalohkon hämäriin. Se oli elämys, joka on tullut myös uniin.

Moni kriitikko ja bloggaaja on nähnyt esityksen lihan runoutena. Miksei niinkin.

Tekijöiden mukaan esitys yhdistää tanssia ja teatteria. En ole mikään tanssin tuntija, mutta uskallan silti väittää, että ohjaajan ja ryhmän keskeinen inspiraation lähde on ollut japanilaista avantgardea edustava butõ.

Esityksen rakenne taas toi mieleen klassisen baletin. Esitys alkoi johdannolla, jossa tanssijat Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen ja Mikael Kuosmanen esittivät ilman valoja ja ääntä harjoitusasut päällä nopeita ja kulmikkaita liikkeitä.

Samaan teemaan palattiin myös esityksen lopussa.

Eräänlainen silta klassiseen balettiin oli myös se, että esityksessä oli mukana sellotaiteilija Sergio Castrillón. Toisaalta Castrillón taiturimaisesti soittama sello antoi perspektiiviä sille mielenmaisemalle, jota esitys ainakin minun kohdallani niin sattuvasti valaisi.

Nuo kaikki elämäni aamut, joita Jordi Savall tulkitsee viola da gamballa samannimisessä elokuvassa.

Teatteria Body Notes on ainakin siinä, että esitys on selkeästi yhteisön tekemää taidetta. Lindahl korostaa tätä vaikutelmaa vielä sillä, että hän on vetänyt myös esityksen äänisuunnittelijan Jaakko Aution, valosuunnittelija Ilmari Karhun ja lavastaja Arto-Oskari Reunasen näyttämölle.

Aution, Karhun, Reunasen ja neljän tanssijan omilla vartaloillaan luomat näyttämökuvat olivat koskettavia, usein hyvin kauniita ja hyvin inhimillisiä, ajoittain suorastaan hellyttäviä.

Meidän miesten maailmassa ja mielissä on myös tämä puolensa, herkkä kuin Mimosan hipiä.