Ryhmäteatterin ei tarvitse tyylistään tinkiä – Muodonmuutos on älykäs satiiri omasta ajastamme

Tarinan merkonomi Keijo Yrjänä Saastamoinen aloittaa uransa syöpäläisenä työkkärin ohjeiden ja pilleripurkin varassa. Vesa Vierikon äärimmäisen tarkkaa näyttelijäntyötä oli ilo seurata. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Muodonmuutos on hauska ja viiltävän terävä satiiri tämän päivän maailmasta. Se on näyttelijöiden teatteria, jossa kohtauksia vedetään läpi vauhdilla, joka saa katsojankin hengästymään.

Ainakin minuun vaikutti kuitenkin tällä kertaa kaikkein voimakkaimmin tunne vahvasta inhimillisestä läsnäolosta. Varmasti tämän illuusion sai aikaan huikean hieno näyttelijäntyö, mutta mukana oli myös jotkin muuta, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen ovat vanhentuneet teatterinsa mukana. Nyt heidän tavassaan olla läsnä näyttämöllä oli jotakin hyvin koskettavaa. Vuosien varrella kertyneet ylimääräiset kilot ja muut ikääntymisen merkit saivat näkyä.

Käsikirjoittajat Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä ovat sovittaneet Franz Kafkan Muodonmuutoksen idean meidän aikaamme. Leskisen ja Keski-Vähälän käsikirjoituksessa Kafkan tarina on laventunut yhteiskunnalliseksi satiiriksi syrjäytymisestä.

Esa Leskisellä on ohjaajana Ryhmäteatterissa oma helposti tunnistettava tyylinsä. Hurjalla tempolla vedetyt kohtaukset vaativat näyttelijöiltä virtuositeettia. Yhtä hurjalla tahdilla siirryttiin myös kohtauksesta toiseen.

Kun Kafkat tarinassa ja siitä tehdyssä sovituksessa riittää tasoja ulottuvuuksia vaikka muille jakaa, on tällaisen esityksen seuraaminen kutkuttavan hauskaa, vaikka myöskään katsojalla ei ole aikaa kunnon naurunhörähdyksiin.

Tällainen kohtausten ajoitus vaatii tarkkuutta myös katsojalta. Tosin nyt mentiin välillä myös niin ylikierroksilla, että tällaisen hitaan hämäläisen oli muutamassa kohtauksessa vaikea saada helsinkiläisten narkkarislangilla esitetyistä vuorosanoista tolkkua.

Roolityöt olivat niin mahtavia. Esimerkiksi Taisto Oksasen bravuuri Hitlerin näköisenä miehenä oli aivan huikea suoritus. Oksanen imitoi roolissa saksan kielellä tuon roolihahmon puhetyyliä tavalla joka nauratti ja itse asiassa vähän kauhistuttikin.

Miten nuo kaikki aivopierut, joita suomalaiset populistit päästävät suustaan, paljastavat oikean sisältönsä vasta, kun ne käännetään saksan kielelle?

Siinä yksi näytelmän metamorfooseista, joka antoi ajattelemisen aihetta. Meidän suomalaisten kyky luetun ymmärtämiseen ei taida enää olla ihan kohdallaan?

Ryhmäteatterissa Kafkan kauppamatkustaja Gregor Samsasta on kuoriutunut merkonomi, vakuutustoimihenkilö Keijo Yrjänä Saastamoinen. Vesa Vierikko muuttuu roolissa merkonomista syöpäläiseksi.

Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Vierikko on tehnyt hienon uran näyttelijänä. Muodonmuutoksessa minua viehätti se tavaton tarkkuus, jolla Vierikko teki tämän tarinan kannalta keskeisen roolin.

Leskisen ohjaustöille tunnusomainen, hurjalla intensiteetillä toteutettujen ja surumielisen seesteisten kohtausten vuorottelu oli nyt hienossa tasapainossa.

Esityksen toiseksi viimeisessä kohtauksessa luonnon ihmeisiin kuuluva muodonmuutos esitetään ihan konkreettisesti. Syöpäläisen ympärilleen kutomasta kotelosta kuoriutuu esiin kovasti Vesa Vierikon oloinen mies.

Viimeisessä, videoidussa kohtauksessa Vierikko menee teatterin lämpiöön, poimii käteensä sateenvarjon ja kiipeää Helsinginkadun teatterin portaita ylös kohti ulko-ovea.

Näiden kahden kohtauksen ja näytelmän ensimmäisen kohtauksen symboliikka natsasi minusta nyt hienosti yhteen. Se viittasi samalla sekä todella hienon ensemblen 50-vuotiseen historiaan että haluun uudistua. Tähän on tultu, tuossa avautuu ovi tulevaisuuteen. Teatteri on elävä vastalause kaikelle sille ryönälle, jolla meitä viihteen nimissä tyhmistetään.

Videoiden käytössä Ryhmäteatterilla on pitkät perinteet, eikä syyttä. Entisellä Pengerkadun näyttämöllä oli ja nykyisellä Helsinginkadun näyttämöllä on sama ongelma. Näyttämötila tai ehkä oikeammin tilanpuute on kenen tahansa ohjaajan painajainen.

Janne Siltavuoren lavastus, Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu, Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Ville Vierikon videosuunnittelu muodostavat toteutettuina ehjän ja toimivan kokonaisuuden, joka ei syö, vaan tukee sitä tärkeintä, näyttelijöiden läsnäoloa näyttämöllä.

Ryhmäteatterissa Esa Leskisen ja Mika Myllylän johtajakausilla syntynyt tapa tehdä on jakanut yleisön mielipiteitä. Ryhmän esityksistä porot sieraimiinsa vetäneitä kriitikkoja ovat ohjanneet pikemminkin poliittiset intohimot kuin esteettiset mieltymykset. Ryhmäteatterin tekijöiden huikea ammattitaitoa ja taiteellista kunnianhimoa on vaikea laittaa kyseenalaiseksi.

Satiiri on tietenkin äärimmäisen vaikea laji. Ainakin tämän kirjoittaja tykkää kuin hullu puurosta Ryhmäteatterin tavasta tehdä sitä. Ei Ryhmäteatteri toista itseään, itseään toistavia ilmiöitä ovat ihmisten ahneus, julmuus, tyhmyys ja ennen kaikkea meidän kaikkien neuvottomuus tämän elämäksi kutsutun ihmeen edessä.

Ryhmäteatteri: Muodonmuutos

Käsikirjoitus Franz Kafkan novellin pohjalta: Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä.

Lavastus- ja pukusuunnittelija: Janne Siltavuori
Äänisuunnittelija: Jussi Kärkkäinen
Valosuunnittelija: Ville Mäkelä
Videosuunnittelija: Ville Vierikko
Maskeeraussuunnittelija: Ari Haapaniemi

Rooleissa: Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen

 

Anton Tšehovin osaa yhä uudestaan yllättää ja hämmentää ajankohtaisuudellaan – Lappeenrannan kaupunginteatterin Lokissa näytellään hengästyttävän upeasti

Lokin näyttelijätär Irina Arkadinalle (Sanna Kemppainen) myös äidin rooli on teatteria. Hänen lahjakkaalle ja herkälle pojalleen Konstantinille (Samuli Punkka) jää myös perheessä statistin rooli. Anton Tšehovin psykologiset havainnot olivat 1800-luvun lopulla edellä aikaansa. Hämmästyttävää on se, että kuvaus ”jääkaappiäidistä” ei ole muuttunut reilussa sadassa vuodessa tulkinnoissa pelkäksi kliseeksi. Kuva Mika Haaranen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Näin hyvää ja taiteellisesti kunnianhimoista teatteria ei Lappeenrannassa ole vähään aikaan nähty. Marjo-Riikka Mäkelän ohjauksessa kaupunginteatterin näyttelijät yltivät Lokin ensi-illassa hienoihin roolitöihin. Näin tarkkaa ja ajateltua näyttelijäntyötä oli ilo seurata.

Mäkelä on ottanut tehot irti myös uuden teatterin modernista näyttämötekniikasta. Upeat näyttämökuvat toivat näyttämölle sen mitä ei sanota ääneen. Esitys oli tarkkaan harkittu ja vaikuttava kokonaisuus.

Venäläisen Anton Tšehovin näytelmät kuuluvat näytelmäkirjallisuuden suuriin klassikoihin. Patinaa ja syvyyttä niille ovat antaneet yhä uudet tulkinnat. Ehkä Tšehovin näytelmät ovat vielä aivan oma lukunsa suurten klassikkojen joukossa. Niillä on aivan oma kontekstinsa.

Tšehov itse kuvasi näytelmiään komedioiksi ja toki 1800-luvun Venäjän joutilaan maa-aateliston, tšehovilaisten downshiftaajien touhuissa on runsaasti myös tragikomedian aineksia. Rakkaus on aina elämää suurempaa ja yleensä onnetonta, kun nämä varakkaat maanomistajat ja piskuisen  keskiluokan edustajat pyrkivät kohti henkisyyttä maaorjuudessä elävien massojen keskellä.

Tšehovin näytelmässä onnetonta rakkauttakin tuhoisampi voima on kuitenkin rakkaudettomuus. Lokki on myös sukupolvikertomus. Tarinan nuorukaisen Konstantinin (Samuli Punkka) elämää varjostaa hänen äitinsä Irina Arkadian (Sanna Kemppainen) narsismi.

Konstantinin rakastetun, näyttelijän urasta haaveilevan Ninan (Vilma Putro) kohtaloksi puolestaan koituu jo uransa jo vakiinnuttanut menestyskirjailija Boris Trigorin (Jussi Johnsson), joka tekee Ninasta oman luomistyönsä muusan. Tarinan Mäkelän tulkinnassa Trigorin käyttää omaa rakastumista itseään huomattavasti nuorempaan naiseen eräänlaisena dopingina luomistyössään.

Lappeenrannan tulkinta Tšehovin Lokista käy hämmentävän ajankohtaisesta kommentista parhaillaan käytävään me too – keskusteluun.

Mäkelä on perehtynyt Venäjän teatteriakatemiassa Moskovassa Mihail Tšehovin metodeihin ja opettaa nykyisin tätä metodia Los Angelesissa Yhdysvalloissa. Taiteilijana ja teatterin kehittäjänä hän on siten tavallaan kulkenut suuren oppi-isänsä jalanjälkiä. Hollywoodin elokuvista tuttu jako tarinan hyviksiin ja pahiksiin korostui, mutta tämä korostumien saattoi johtua myös teoksen ajankohtaisuudesta.

Näytelmien roolihahmot ovat vahvuuksineen ja heikkouksineen epätäydellisiä. He eivät ole ensisijaisesti hyviä tai pahoja, vaan sellaisia kuin ihmiset olemme. Tämä varmasti selittää myös sen, miksi yhä uudet teatterin tekijöiden sukupolvet tarttuvat Tšehovin teksteihin ja tekevät niistä useita tulkintoja urallaan.

Mäkelän mukaan produktio alkoi siitä, kun teatterin näyttelijät halusivat järjestää Lappeenrannassa Tšehovin metodeista kurssin. Minulla ei ole kompetenssia lähteä erittelemään, miten Mihail Tšehovin metodeja näytelmän harjoituksissa ja näyttämöllä on toteutettu. Ensi-illan perusteella olen kuitenkin vakuuttunut niiden toimivuudesta. Roolisuoritukset olivat kaikki erittäin hyviä.

Erityisen suuren vaikutuksen teki tapa, jolla Mäkelä muutti näytelmän näkökulmaa ja sävyä toisen näytöksen alussa.

Ensimmäisessä näytöksessä tarinaa ja sen henkilöitä lähestyttiin ensisijaisesti yhteisön näkökulmasta ja näyttelijät esittivät vuorosanansa repliikkinsä suoraan yleisölle. Väliajan jälkeen sukellettiin kärsivän Konstantinin pään sisälle. Tämä käänne oli todella yllättävä ja kohtaus, jossa käänne tapahtui, oli todella hienosti ajateltu ja toteutettu.

Samuli Halla (lavastus ja puvut), Timo Hämäläinen (valosuunnittelu), Olli-Pekka Pyysing (äänisuunnittelu) ja Jussi Virkki (projisointisuunnittelu) ovat päässeet sinuiksi uuden teatterin tekniikan kanssa.  Näytelmän skenografia oli toimiva ja komea. Mäkelä on ottanut työryhmineen Lappeenrannan teatterin suurten mittojensa takia vaikean näyttämötilan hienosti haltuunsa.

Lappeenrannan kaupunginteatteri: Lokki

 

Anton Tšehovin näytelmän suomennos Jalo Kalima

Ohjaus Marjo-Riikka Mäkelä, puvut ja lavastus Samuli Halla, valosuunnittelu Timo Hämäläinen, äänisuunnittelu Olli-Pekka Pyysing, projisointisuunnittelu Jussi Virkki, piano ääninauhalta Benjamin Klementtinen, rooleissa Sanna Kemppainen, Samuli Punkka, Jarno Kolehmainen, Vilma Putro, Eero Rannio, Anna-Kaisa Makkonen, Aija Pahkala, Jussi Johnsson, Seppo Merviä, Jussi Virkki, Benjamin Klemettinen, Matias Kontula ja Petja Pulkkinen

Lappeenrannan tanssiteatterin Sudenmorsian osuu suoraan vanhan kansantarun ytimeen

Sanna Salama ja Aapo Stavén kohtauksessa, jossa tarinan alussa avioituneen parin ero on toteumassa. Eleet ja ilmeet kertovat ahdistuksesta ja syyllisyydestä. Kuva Minna Mänttäri/Lappeenrannan teatteri

Lappeenrannan tanssiteatterin Sudenmorsian on ajateltua, hiottua ja ilmaisuvoimaista tanssiteatteria. Anna-Maria Paadarin ja Sanna Salaman moderniin tanssiin perustuva koreografia ilmaisee hyvin Aino Kallaksen samannimiseen romaaniin perustuvan tarinan tunnetiloja.

Kallas kirjoitti romaaninsa vanhan hiidenmaalaisen kansantarun pohjalta. Esityksen dramatisoinut ja ohjannut Aapo Stavén on oivaltanut vanhaan tarinan monitasoisuuden ja tuo nämä eri näkökulmat koskettavasti näyttämölle.

Joidenkin mielestä Kallas kuvaa romaanissa hänen ja Eino Leinon salasuhdetta. Voi olla, tai sitten ei, mutta joka tapauksessa Sudenmorsian kuvaa lappeenrantalaisten esityksessä hienosti kielletyn rakkauden psykologiaa.

Seksuaalisuus on luonnonvoima ja toteuttaakseen omaa seksuaalisuuttaan ihmiset ovat kautta aikojen uhmanneet hirveitä rangaistuksia. Vanhat kansantarut kuvaavat tätä itsensä etsimisen prosessia symbolisella tasolla.

Koreografiassa on myös humoristisia irtiottoja. Joidenkin mielestä Kallaksen teoksessa on myös ironisia tasoja, joita tekijät eivät ole hahmottaneet ja hyvä niin. Tässä tulkinnassa Sudenmorsian ei ole vain yhden ihmisen tilitys epäsovinnaisesta rakkaudesta, vaan tanssiteatterille ominaisesta tavasta kuvata meisän ihmisten yhteistä kokemuspiiriä.

Tarina ei myöskään kuvaa romantiikan aikakaudelta periytyvää käsitystämme kaiken voittavasta rakkaudesta, vaan niitä syviä ristiriitoja, joita tarinan yksilö kokee sekä yhteisön asettamien että sen myötä myös omien arvojen synnyttämiä ristiriitoja.

Lappeenrannan tanssiteatterin Sudenmorsian on tragedia, jossa ristiriitaiset tunteet särkevät päähenkilön sydämen ja lopulta tuhoavat hänet. Esimerkiksi kohtaus, jossa tarinan päähenkilö tekee lopullista eroa miehestään, on riipaisevan koskettava.

Lappeenrannan tanssiteatterin maailma ei ole yksioikoinen.

Sudenmorsian tanssitaan elävän musiikin säestyksellä. Laura Tykkyläisen sähköisesti vahvistetun sellon säröinen ääni ja Ossi Välimäen rummut ja kitara ovat osa hienoa kokonaisuutta.

Myös työryhmän ilmeisesti yhdessä suunnittelema lavastus on hienosti ajateltu. Kun lavalla on neljä puista penkkiä, ollaan ihmisten kulttuurimaisemassa, kun penkit poistetaan, näyttämölle avautuu suo ja villi luonto.

Sudenmorsian on hieno näyttö osaamisesta ja taiteellisesta kunnianhimosta. Lappeenrannan tanssiteatteri on aloittanut toimintansa todella lupaavasti.

Sudenmorsian. Koreografia Anna-Maria Paadar ja Sanna Salama. Esitysdramaturgia Aapo Stavén. Musiikki Ossi Välimäki ja Laura Tykkyläinen. Näyttämöllä Sanna Salama, Aapo Stavén ja Emilia Pulli. Lappeenrannan tanssiteatterin esitys 23.1.2018.

Minä myös olin ahne ja palvoin kultaista vasikkaa

Teatteri-ilmaisun vahvuuksiin kuuluu illuusio yhteisöllisyydestä. Toisen näytöksen alussa nähty yhteiskuvakohtaus oli toteutettu tavattoman kauniisti. Kuvassa Petrus Kähkönen, Heidi Herala, Rauno Ahonen, Ursula Salo, Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Helmi-Leena Nummela ja Jari Pehkonen. Kuva Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

Kaikkea ei tarvitse perustella tai edes ymmärtää. Teatterissa kohtauksen estetiikan voi rakentaa puhtaasti läsnäolon varaan. Ohjaaja Heidi Räsänen onnistuu tässä myös työryhmineen erinomaisesti. Helsingin kaupunginteatterin Kultainen vasikka sai hieman hapuilevan alun jälkeen ilmaa siipiensä alle.

Maria Jotunin Kultainen vasikka on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden klassikko. Se on pysynyt merkkiteoksena, johon yhä uudet tekijäpolvet tarttuvat, jo puhtaasti teatteritaiteen omien lainalaisuuksien kautta.

Jotuni on kirjoittanut näytelmäänsä viisi hienoa naisroolia. Perjantain näytöksessä Vappu Nalbantoglu, Heidi Herala, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde ja Ursula Salo kiittivät ja antoivat palaa oikein kunnolla.

Jotunin ja hänen aikalaistensa näytelmät eivät todista sen väitteen puolesta, että suomi ei ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla. Kultainen vasikka on erittäin puhelias näytelmä ja ehkä juuri näytelmän alussa näytelmän Eedit Honkaa näyttelevällä Nalbantoglulla oli pieniä ongelmia puhetekniikkansa kanssa.

Räsänen keventää ohjaajana klassikon raskasta verbaalista kuormaa tuomalla näyttämölle nykyteatterille tyypillisen vahvan fyysisen läsnäolon. Esityksen fyysisyys huipentuu esityksen viimeiseen kohtaukseen, jossa Eeditin pikkusiskoa Lahja Ahlroosia näyttelevä Nummela antaa nuoriin liittyvän toivon paremmasta näkyä ja kuulua oikein megafonin kanssa.

Nummelan energiapurkaus herätti varmasti viimeisenkin meistä katsomon puolella oman kyynisyytemme untuvavaipan alla torkkuneista katsojista.

Antti Mattilan ideoima lavastus tukee näytelmän dramaattisia käänteitä. Pienten piirien rosvouksesta yleiseksi kansanhuviksi yltyvä keinottelu saa yhteiskunnan tukipylväät huojumaan ihan konkreettisesti. Itse asiassa itsenäistyvän Suomen kuplatalous seisoo jo näytelmän alussa tukevasti kaikki tukijalat ilmassa.

Hieno yksityiskohta on myös näyttämölle tuotu hedelmäpeli, jota aikaisemmin kutsuttiin myös yksikätiseksi rosvoksi. Tuoreen tutkimuksen mukaan maan pienituloiset rahoittavat Veikkauksen pelien kautta parempiosaisten tyyriitä harrastuksia ja kulttuuririentoja parilla miljardilla eurolla vuodessa.

Sama peli on tietysti käynnissä suuressa mittakaavassa myös arvopaperimarkkinoilla. Omaan onneensa ja asiantuntijoiden neuvoihin luottavat piensijoittajat rahastetaan säännöllisin väliajoin.

Käsiohjelmassa Räsänen kertoo, ettei hänen ohjaamansa esitys pyri jäljittelyssään realismiin, vaan on kuin urbaani museoesine, jossa nykyaika ja mennyt kietoutuvat toisiinsa.

Näin asiat tietysti tuppaavat olemaan ihan jokaisessa klassikkotulkinnassa. Ajan patina näkyy. Meidän on liki mahdoton ymmärtää ainakaan tunnetasolla, millaista varsinkin naisten elämä on ollut 1900-luvun alun sääty-yhteiskunnassa. Mutta ei omien tunteiden optimointi taloudellisesti kannattavalla ja kestävällä tavalla liene mitenkään poikkeuksellista myöskään tämän päivän maailmassa.

Räsänen on nyt joka tapauksessa hyvin vavahduttavalla tavalla kiinni nykyajassa. Talouden ”raudanlujat realiteetit” ja se todellisuus, johon elämä maapallolla perustuu, eivät ole vielä koskaan olleet näin kaukana toisistaan.

Jotuni oli reilut sata vuotta sitten vielä optimisti. Naiset olivat saaneet Suomessa äänioikeuden valtiollisissa vaaleissa toisena maana maailmassa vuonna 1906. Myös naisten taloudellinen itsemääräämisoikeus oli vähitellen tunnustettu lainsäädännössä. Tosin avioliitossa elävät naiset vapautuivat aviomiestensä taloudellisesta holhouksesta lopullisesti vasta vuonna 1930 säädetyllä avioliittolailla.

Suomen piskuisen rahaeliitin keinottelusta ja moraalikadosta kertova Maria Jotunin näytelmä haudattiin hiljaisuuteen yli 20 vuodeksi heti kantaesityksen jälkeen sisällissodasta toipuvassa Suomessa. Sodan voittajat eivät halunneet nähdä malkaa omissa silmissään.

Jotunin modernit ihmiskuvat sopivat varmasti myös huonosti sääty-yhteiskunnan patriarkaalisen ihmiskuvaan. Jotunin näytelmän naiset ovat ihmisiä, yksilöitä, eivät huoria tai madonnia. Tällainen näytelmä kestää aikaa ja aikalaisten tulkintoja.

Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö: Kultainen vasikka 27.10.2017.

Teksti: Maria Jotuni

Ohjaus: Heidi Räsänen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Sanna Levo

Dramaturgi: Henna Piirto

Valosuunnittelu: Mika Ijäs

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Musiikin sävellys, sovitus ja sellon soitto: Petrus Kähkönen

Rooleissa: Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Heidi Herala, Jari Pehkonen, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde, Rauno Ahonen, Aino Seppo, Ursula Salo ja Petrus Kähkönen.

 

 

Kansallisteatterin Koivu ja tähti tuo näyttämölle suurten ikäluokkien taistolaisvuosien henkisen krapulan

Koivun ja tähden esillepano on upea. Huikea lavastus alkoi kuitenkin syödä näyttelijöiden läsnäoloon perustuvaa esittämisen ydintä. Kuvassa Riku Nieminen esittää yhtä näytelmän ikimetsän puista. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatteri juhlistaa Suomen satavuotiasta itsenäisyyttä Pirkko Saisiolta tilatulla näytelmällä Koivu ja tähti. Toteutus ei tuo ainakaan minun mieleeni ensimmäisenä Zacharias Topeliusta, vaan vanhat SF-elokuvat. Esityksen ylöspano on häikäisevän komea, mutta mahtipontinen lavastus jättää myös ohjaaja Laura Jäntin pulaan: Hirsimökkien vaellus näyttämöllä aiheutti esitykseen ikävää tyhjäkäyntiä.

Toki myös Saision Suomen historiallisista vaiheista kirjoittama, tajunnanvirtaa muistuttava saaga on tekstinä ongelmallinen. Koivu ja tähden kohtaukset muistuttivat välillä ikävästi suomalaista sketsiviihdettä. Puhe jatkui vielä sen jälkeen, kun kohtauksen kärki oli jo taittunut.

Kansallisteatterin juhlavisiossa suomalaisuus on ollut vilua ja nälkää. Jo lähitulevaisuudessa meitä odottaa ekokatastrofi ja tuonen lautturi, joka korjaa omansa pois. Nälkämaan ja maailmanlopun väliin mahtuu välitila, jossa näytelmän roolihahmot höpöttävät kukin omiaan. Kukin elää omassa henkisessä kuplassaan.

Sodan kokeneiden sukupolvien suuri projekti, hyvinvointiyhteiskunta on heidän lastensa ja lastenlastensa toimesta muuttunut kuplataloudeksi.

Saision ja kumppaneiden kansalliselle päänäyttämölle maalailema kuva suomalaisuudesta ja meistä suomalaisista on surullinen ja aika tavalla myös naurettava. Omaa kruunuaan voi aina yrittää kirkastaa heittäytymällä rähmälleen kuraan, muta aidosta nöyryydestä tässäkään tuskin on kysymys.

Mutta toisaalta Saision harjoittama itseruoskinta on mitä suurimmassa määrin suomalaisuutta.

Väliajan jälkeen näytelmä muuttui kiinnostavaksi, kun näyttämölle raahattiin miehissä suurikokoinen Leninin patsas. Samalla näytelmä sai jollakin tavalla omakohtaisen sävyn. Otaksun, että Saisio kuuluu niihin ikäluokkansa edustajiin, joita Suomen nuoren kulttuurieliitin hurahtaminen stalinismiin vaivaa yhä.

Näytelmän Lenin oli kuin Tommy Hellstenin virtahepo olohuoneessa. Suomen nuoret älyköt ryhtyivät joukolla kannattamaan ideologiaa, jonka nimissä aggressiivinen ja imperialistinen suurvalta miehitti naapurimaitaan. Suuriin ikäluokkiin kuuluvat nuoret eivät enää 70-luvulla voineet olla täysin tietämättömiä rikoksista ihmisyyttä vastaan, joita kommunistisen ideologian nimissä oli tehty.

Täytyy tunnustaa, etten ole kovin hyvin perillä siitä, millaista keskustelua aiheesta on käyty vihervasemmiston sisällä suurten ikäluokkien edustajien välillä. Tulkitsen Saision näytelmää kuitenkin niin, että hiljaisuus on ollut suorastaan korvia huumaavaa.

Näytelmän päättävät maailmalopun kuvat olivat komeita, mutta myös ennalta arvattavia. Huono omatunto ja apokalyptiset visiot tahtovat kulkea meidän kristillisessä kulttuurissamme käsi kädessä. Tieteen kylmien tosiasioiden edessä taiteen tekijät muuttuvat usein jotenkin hampaattomiksi. Omiin maailmalopun visoihin ei osata suhtautua kriittisesti.

Ehkä vika on minussa. En tunnistanut sitä todellisuutta, jossa näytelmän rapujuhlia viettävät roolihahmot elivät. Kohtaukset muistuttivat epäilyttävästi Maikkarin Putouksen sketsihahmokilpailuja.

Helsingin Sanomien Lauri Meri on varmasti oikeassa, kun hän kritiikissään arvelee, että Jäntti on ohjannut Koivua ja tähteä kieli keskellä suuta. Saision tekstistä olisi varmaan toisenlaisella ohjauksella syntynyt jonkinlainen sketsikokoelma.

Jäntin valitsema tapa ajoittaa kohtaukset tekivät näytelmästä jonkinlaisen historiallisen kuvaelman.  Jännitteitä tarinaan syntyi, kun päästiin nykyaikaan, rapujuhliin ja Lenin patsas raahattiin paikalle.

Lavastaja Kati Lukan, pukusuunnittelija Tarja Simosen, valosuunnittelija Morten Reinanin ja kumppaneiden skenografia oli ja on todella upea. Kohti näyttämön korkealla olevaa kattoa kurkottava lavastus alkoi kuitenkin syödä teatterin kaikkein tärkeintä ilmaisukeinoa, näyttelijöiden läsnäoloa.

Tässä esityksessä se näyttämön neljäs seinä tuli kovin konkreettiseksi.

Esitys muistutti hieman kirkonmenoja korkeassa katedraalissa.  Liturgiasta ja saarnoista huolehtivat näytelmän Kristoffer (Jukka Puotila) ja Hagar  (Tiina Weckström) ja muiden näyttelijöiden tehtävänä oli toimia enkelikuorona. Jäntti vei esityksen teatterin antiikin Kreikasta periytyville juurille.

Voin kuvitella, että Saision teksti toimisi paremmin, jos hän olisi kirjoittanut libreton ja näytelmän hienosta musiikista vastannut Markus Fagerudd olisi säveltänyt siitä oopperan Kansallisoopperalle.

Kansallisteatteri, suuri näyttämö: Koivu ja tähti 28.10.2017

Näytelmän käsikirjoitus: Pirkko Saision

Ohjaus: Laura Jäntti

Lavastus:  Kati Lukka.

Puvustus: Tarja Simone

Musiikki: Markus Fagerudd

Valosuunnittelu: Morten Reinan

Äänisuunnittelu Raine Ahonen ja Esko Mattila

Naamiointi: Jari Kettunen

Rooleissa: Katariina Kaitue, Mari Lehtonen, Petri Manninen, Riku Nieminen, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Elsa Saisio, Sonja Salminen, Paula Siimes ja Tiina Weckström

 

Savonlinnan Teatterin Pojissa on hyvä meininki

Kuvassa vasemmalta Lauri Kortelainen (Immu), Tommi Niemi (Pate), Jari Pylvänäinen (Urkki) ja Matti Ruuska (Jake). Kuva Soila Puurtinen/Savonlinnan Teatteri

Savonlinnan Teatterin Pojat on energinen, sujuva ja hauska esitys. Näytelmän sovittanut dramaturgi Snoopi Siren on muokannut romaanin henkilöhahmoista tämän vuosituhannen ihmisiä. Kirjailija Paavo Rintalan ei silti tarvitse pyörähtää haudassaan. Ohjaaja Taava Hakala on näyttelijöineen tavoittanut sen tärkeimmän, keskenkasvuisten viikareiden maailman.

Rintalan kirjan tarina on ainakin varttuneelle väelle tuttu Mikko Niskasen romaanin pohjalta ohjaamasta elokuvasta Pojat. Siren on keventänyt dramaturgiassaan Rintalan tarinaa karsimalla siitä sotaan liittyviä osia. Samalla tarinan kollektiivisesta kokemisesta kertovat tasot ohenevat ja yksilötaso korostuu.

Savonlinnan näytelmässä korostuu tarinan Jaken (Matti Ruuska) rooli. Väliajan jälkeen esityksessä tapahtuva dramaattinen käänne kertoo juuri sodalle äitinsä menettäneen Jaken kohtalosta.

Hakala käyttää ohjauksessaan tehokeinona liioittelua ja tekee sen taitavasti. Minua nuorempien katsojien on todennäköisesti helppo samaistua tarinaa näiden televisiosta tuttujen keinojen kautta.

Savonlinnan Pojat on oman aikamme näköinen ja niin pitääkin olla. Se ei ole aikamatka jonnekin edellisen vuosisadan menneeseen maailmaan kuten Kotkan kaupunginteatterin Kauas pilvet karkaavat oli ja on.

Savonlinnan Teatteri muutti kaksi vuotta sitten Savonlinnasalin tiloihin. Pienelle teatterille konserttikäyttöön rakennetun valtavan salin käyttö on iso haaste. Tällaisen valtavan suuren tilan haltuunotto ei ole helppo tehtävä, kun salista ymmärrettävästi puuttuu lähes kaikki teatteritekniikka.

Hakala ja lavastuksen ja valaistuksen suunnitellut Joonas Väkeväinen selättävät tämän tilan muodostaman haasteen hienosti. Kaksikko käyttää rohkeasti hyväkseen estradiviihteestä tuttuja keinoja.

Näyttämötilojen puutteet Väkeväinen on poistanut rakentamalla näyttämölle suuren rautatievaunun. Se tarjoaa puitteet Hakalan erittäin sujuvan ohjauksen kohtausten sisääntuloille.

Väkeväinen käyttää myös korkealla konserttisalin estradin katossa sijaitsevia valonheittäjiä taitavasti tilan hallinnassa. Näin kaksikko loihti esiin esimerkiksi musiikkinäytelmän todella koskettavan loppukohtauksen.

Musiikkinäytelmän toinen kivijalka ovat Jarkko Martikaisen säveltämät ja sanoittamat laulut.  Martikaisen sävellykset ja sanoitukset ovat balanssissa Rintalan kirjoittaman tarinan kanssa.

Lapsiroolien näyttelemisessä on aikuisille näyttelijöille omat haasteensa. Ruuska ja kumppanit heittäytyivät riemastuttavalla tavalla vähän toisella kymmenellä olevien koltiaisten rooleihin.

Nimestään huolimatta Hakalan ohjaama Pojat oli myös Aino Mankosen ja kumppaneiden bravuuri. Heti näytelmän alussa esitetty kaljanmyyntikohtaus oli yksi hauskimmista, mitä olen suomalaisessa musiikkiteatterissa nähnyt.

Pontta esitykselle antoi myös Ari Nummisen ideoima koreografia.

Savonlinnan Teatteri: Pojat.

Dramatisointi  Snoopy Siren

Ohjaus: Taava Hakala.

Musiikki ja sanoitukset:  Jarkko Martikainen.

Musiikin sovitus ja toteutus: Jari Pylvänäinen

Lavastus ja valot: Joonas Väkeväinen.

Puvut: Leila Oksanen

Koreografia: Ari Numminen.

Rooleissa Matti Ruuska, Lauri Kortelainen, Tommi Niemi, Mikko Leinonen, Jari Pylväinen, Aino Mankonen, Mervi Koskinen, Linda Taskinen, Iida-Maaria Lindstedt, Essi Paananen, Sameli Järvensalo, Sami Sinisalo ja Aino Sihvonen.

Savonlinnasalissa 6.10.2017.

 

 

 

Maaninkavaara on sydäntä kouraiseva tragedia ja huikea selviytymistarina samassa paketissa

Viena Kostamo ja Lauri Haltosonen näyttelevät eläytyen ja ajatuksella Kulttuurin metsästäjien Maaninkavaarassa. Kuva Matti Saarela

Kulttuurin metsästäjien Maaninkavaara on terävästi ajateltu ja tyylikkäästi toteutettu näytelmä. IRTI-teatterin kantaviin voimiin vuosia kuulunut Lauri Haltsonen ja nuori Viena Kostamo näyttelevät mahtavasti. Ainakin minun sydäntäni lämmitti seurata, miten Kostamo ensin eläytyi ja sitten suorastaan heittäytyi erittäin vaativaan rooliinsa.

Teatterin merkittävin vahvuus, vuorovaikutus näyttelijöiden ja yleisön välillä, syntyi nyt helposti ja syveni syvenemistään tarinan edetessä.

Kirjailija Miika Nousiainen on uuden ajan Jari Tervo. Hänet on poimittu Nelosen Hyviin ja huonoihin uutisiin ja moniin muihin makasiiniohjelmiin meitä hauskuuttamaan.

Ehkä siksi myös Nousiaisen kirjoista tehdyissä kirjallisuuskritiikeissä, tarinoiden koomisuus nousee keskeiselle sijalle. Maaninkavaara ei kuitenkaan ole komedia, vaan tragikomedia ja tässä mielessä romaanin dramatisoinut Teemu Salohalme on tehnyt hienoa työtä.

Imatran Maaninkavaaran ohjaaja Sami Sivonen on myös oivaltanut tarinan todellisen luonteen loistavasti. Kohtauksista oli riisuttu pois kaikki turha teatteri.

Toteutuksessa tarinan syvältä kouraiseva traagisuus tuodaan esiin pienin elein ja lähes huomaamatta. Kuitenkin se koskettaa. Ohjaus on Sivoselta taitavaa työtä. Näytelmässä päästään tarinan pintaa syvemmälle, paljon syvemmälle.

Tätä alle viivaa myös hankaluudet, joita tarinan rakenne aiheuttaa. Näytelmän ensimmäinen yllättävä käänne on samalla se päätepiste, johon tarinan traagisuus huipentuu.

Samalla se on myös näytelmän varsinaisen tarinan alku, kohta, jossa henkilöiden esittelystä siirrytään itse juoneen.

Esitystä tukee poikkeuksellisen hyvin myös Emmy Haltsosen, Ville-Pekka Lambergin ja Sivosen yhdessä suunnittelema minimalistinen lavastus. Näin me siirrämme elämämme palikoita. Aluksi näyttämän kaksi puista sermiä tuntuivat turhilta, sisääntuloijen perinteeseen kuuluvalta liimaltaa liimalta, mutta nekin saivat selityksensä, kun kulissit kaatuivat näytelmän lopussa.

Maaninkavaara on näytelmä meitä ihmisiä elähdyttävistä ja kiduttavista pakkoajatuksista. Tarinan Martti (Haltsonen) on noin viisikymppinen koulun vahtimestari ja isä, jota riivaa urheiluhulluus. Martin suhde urheiluun on yhtä pakonomainen ja ehdoton kuin vaikkapa kiihkouskovaisen suhde uskontoon.

Juoksemiseen liittyy Martin mielessä vain ehdottomia totuuksia, jotka sen suomalaiset pyhimykset Lasse Virenistä Kaarlo Maaninkaan ovat kanonisoineet uroteoillaan juoksuradoilla.

Kuten kaikessa kiihkoilussa, tässäkin tapauksessa ruumiita syntyy, tosin heti tarinan alussa. Tarinan Martille rakkaus on toki kiva ja kaunis asia, mutta se pilaa lupaavan urheilijan.

Tarinan Heidin (Kostamo) osaksi tulee toimia isänsä hulluuden ukkosenjohdattimena hänen veljensä traagisen kuoleman jälkeen. Asetelma on siis psykologisesti kiinnostava ja siitä löytyy monia tasoja.

Heidiä näyttelevä Kostamo on sisäistänyt roolin hienosti. En tiedä, onko Kostamo opiskellut puhetekniikkaa. Artikulointi oli joka tapauksessa selkeää ja ne tärkeät vivahteet tulivat mukaan, kun hän alkoi eläytyä näyttämöllä rooliinsa.

Kostamon lahjakkuudesta kertoo myös vähän varsamainen ja sellaisena hyvin puhutteleva mimiikka. Ilmeet ja eleet vastasivat katsojan roolihahmoon liittämiä odotuksia. Mitään ei ollut liikaa, eikä mitään jäänyt myöskään kaipaamaan.

Ehkä Kostamo harrastaa tosimielessä juoksemista tai vaikkapa tanssia myös oikeassa elämässä. Ainakin vuorosanat tulivat takeltelematta ja hengästymättä myös näytelmän kiivastempoisten juoksukohtausten aikana. Kostamon näyttelemistä katsoessaan oli helppo vakuuttua siitä, että Maaninkavaara on myös huikea nuoren ihmisen selviytymistarina.

Haltsosen bravuureihin kuului itsetyytyväinen ilme, joka on myös todellisessa elämässä ominainen omassa uskossaan vahvoilla. Minä olen totuus ja elämä.

Ehkä Haltsosen replikointi olisi aivan näytelmän lopussa kaivannut hieman lisää tarkkuutta. Mutta toisaalta se oli myös nujerretun miehen puhetta ja todennäköisesti Sivosen ja Haltsosen roolin suhteen tekemä tietoinen valinta.

Teatterin harrastajat pääsevät aina silloin tällöin tulkinnoissaan sfääreihin, joita jopa ammattilaisten on vaikea tavoittaa. Maaninkavaara on tätä harvinaista lajia. Hyvin tehty.

Kulttuurin metsästäjät: Maaninkavaara

Dramatitisointi Miika Nousiaisen romaanista: Teemu Salohalme

Ohjaus: Sami Sivonen

Rooleissa: Lauri Haltsonen ja Viena Kostamo

Lavastus: Emmy Haltsonen, Ville-Pekka Lamberg ja Sami Sivonen

Äänisuunnittelu: Emmy ja Lauri Haltsonen

Valosuunnittelu: Emmy Haltsonen

Kotkan kaupunginteatteri lupaa kevyttä yläpilveä

Aki Kaurismäen kirjoittaman tarinan nuorta paria näyttelevät Kotkassa Eeva Hautala ja Osku Haavisto. Kuva Juha Lahtinen/Kotkan kaupunginteatteri

Kotkan kaupunginteatterin Kauas pilvet karkaavat on toteutettu hyväksi havaitulla sapluunalla. Otetaan joukko ikivihreitä iskelmiä, jotka liittyvät suurten ikäluokkien nuoruuteen ja liitetään kappaleiden väliin siteeksi tarinaa.

Tämän musiikkiteatterin lajin toimivuudesta ei kuitenkaan ole enää takuuta.

Edesmenneen Rauli Badding Somerjoen aikoinaan ainutlaatuisella tavalla tulkitsemassa biisissä pilvien ohella myös riimityksen kertoja karkaa kauas. Näin on tehnyt myös viime vuosina kovin moni nuori kymenlaaksolainen.

Musiikkiteatterin esittäjänä Kotkan kaupunginteatterilla on pitkät ja hienot perinteet. Kotkasta löytyy lajityypin osaamista ja tämä osaaminen henkilöityy Kouvolan Teatterista Kotkaan palanneeseen kapellimestari Ari Ismälään.

Näillä perinteillä on myös kääntöpuolensa, pysähtyneisyys. Tuoreet ideat ja oma persoonallinen näkemys olivat lauantain ensi-illassa kortilla. Tällä iäisyys konseptilla maakunnalliset laitosteatterit katoavat tästä maailmasta suurten ikäluokkien mukana.

Tarina on Aki Kaurismäen samannimisestä elokuvasta, mutta henkilökuvat ovat tietysti jo lajityypin takia äärimmäisen ohuita. Esimerkiksi näytelmän Lauri oli ohjaaja Pia Lunkan ja näyttelijä Osku Haaviston jäljiltä se ikuisesti sama suomalaisen miehen karikatyyri.

Tarinaa pitää eläytyä näyttämällä esitettyjen kappaleiden kautta. Vajaat kaksi tuntia kestävään potpuriin on saatu mahtumaan peräti 20 kappaletta. Kappaleiden perusteella katsojan oli mahdoton ajoittaa esitystä oikein millekään vuosikymmenelle ja minusta myös tekijöiden tyylitaju horjui.

Piti kysyä itseltään, miksi esimerkiksi Tuomari Nurmion Stadin slangilla sanoitettu Skulaa tai delaa on otettu Kotkassa esitettävään potpuriin mukaan.

Kohtaus, jossa Lise Holmberg tulkitsi Pelastusarmeijan uniformuihin pukeutuneen orkesterin kanssa Valto Tynnilän säveltämää ja sanoittamaa kappaletta Pieni sydän, on lainattu Kaurismäen elokuvasta Mies ilman menneisyyttä.

Elokuvassa kappaleen tulkitsee Annikki Tähti ja Pelastusarmeijan kapteenia näyttelee cameo roolissa Peter von Bagh. Elokuvassa kohtaus on aivan huikea, mutta sen lainaaminen näytelmään osoitti minusta, etteivät tekijät ehkä ole ajatelleet käsillä olevan Kaurismäen käsikirjoituksen merkityssisältöjä ihan loppuun asti.

Käsiohjelmassa Lunkka kirjoittaa tarinan ajankohtaisuudesta. Sodan kokeneiden sukupolvien suuri suunnitelma ja unelma tasa-arvoisesta hyvinvointivaltiosta, jossa kaikilla on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään, murtui 90-luvun lamaan ja massiiviseen joukkotyöttömyyteen. Joidenkin mielestä Kaurismäen elokuva on ainoa, joka kuvaa tämän kansallisen tragedian seurauksia yksilötasolla.

Tuosta 90-luvun lamasta on kuitenkin kulunut jo yli 20 vuotta. Ei Lunkka silti ole väärässä puhuessaan näytelmän ajankohtaisuudesta. Suomen talouden rakennemuutos on runnellut juuri Kymenlaaksoa kovin kourin, eikä vuoden 2008 finanssikriisistä alkanut ja lähes kymmen vuotta kestänyt taantuma ole tätä rakennemuutosta tehnyt yhtään helpommaksi.

Teatterin ylläpitäjä Kotka on yksi suomen velkaantuneimmista kunnista ja kaupunkina vararikon partaalla. Ehkä tämä tosiasia selittää myös teatterin tekijöiden varman päälle pelaamisen.

Oikeisiin musikaaleihin ei ole varaa eikä resursseja, mutta musiikkiteatterilla saadaan katsojatilastot edes jotenkin siedettävälle tasolle. Nämä tilastot kun ovat nykyisin koko ajan paitsi kaupungin taloudesta päättävien virkamiesten, myös kaupunginvaltuustoihin ja lautakuntiin valittujen perussuomalaisten suurennuslasin alla.

Itse esityksessä tämä todellisuus ei näy oikeastaan mitenkään. Kauas pilvet karkaavat on kevyttä viihdettä. Lunkan peräänkuuluttama yhteisöllisyys toki näkyy jo siksi, että teatteri on ainakin periaatteessa yhteisön luomaa taidetta.

Kotkan kaupunginteatteri: Kauas pilvet karkaava

Käsikirjoitus: Aki Kaurismäki

Ohjaus:

Musiikin sovitus ja orkesterin johto Ari Ismälä

Lavastus: Essi Santala

Äänisuunnittelu: Kaj Gynther

Pukusuunnittelu: Anne Hannula

Rooleissa: Eeva Hautala, Osku Haavisto, Juho Markkanen, Antti Leskinen, Jyri Ojansivu, Ella Mustajärvi, Anne Niilola, Kari Kukkonen, Lise Holmberg, Ari Malmi, Ismo Forss, Juha Kuusimäki ja Petri Salonen.

Ensi-ilta Kotkan kaupunginteatterissa 9.9.2017

 

 

 

 

 

Rakkauden arvoituksellisia muunnelmia

 

Ilkka Heiskanen ja Heikki Kinnunen ovat kovasti eri paria Helsingin kaupunginteatterin Arvoituksellisissa muunnelmissa.. Kuva Aki Loponen/Helsingin kaupunginteatteri, Pictuner Oy

Helsingin kaupunginteatterin Arvoituksellisten muunnelmien Nobel-kirjailija on supisuomalainen mielensäpahoittaja. Eric-Emmanuel Schmittin huikean hieno näytelmäteksti potkii kuitenkin katsojan mielikuvituksen liikkeen.

Yllättävät käänteet ovat hyvän näytelmätekstin suola ja pippuri. Ranskalaisen Eric-Emmanuel Schmittin Arvoituksellisia muunnelmia sopii vaikka oppaaksi siitä, miten todella kiinnostava juoninäytelmä kirjoitetaan. Mojovat yllätykset seuraavat toinen toistaan aina viimeiseen kohtaukseen asti.

Helsingin kaupunginteatterin lauantain esitys oli viiden teatterin ja kahden hyvin erilaisen näyttelijän produktio. Siinä näkyivät myös yhteistuotantojen perinteiset ongelmat. Näytelmän kokonaisuus ja näyttelijä Heikki Kinnusen suuri ego eivät ole pysyneet kovin hyvin viime aikoina lähinnä Hämeenlinnassa ohjanneen Sakari Kirjavaisen hyppysissä.

Kinnusesta on kasvanut yksi suomalaisen teatterin ikoneista. Kinnusen oma ego vertautuu varmasti Schmittin näytelmän fiktiivisen Nobel-kirjailijan Abel Znorkon itsetietoisuuteen.

Tämä seikka on myös Helsingin kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneen, viiden teatterin yhteisen produktion suurin pulma. Kirjavaisen ja Kinnusen luoma tulkinta Znorkon hahmosta ei ole sarkasmia ja ironiaa viljelevä eurooppalainen älykkö, vaan supisuomalainen, jurottava mielensäpahoittaja.

Kinnunen on hieno näyttelijä. Leea Klemolan tiukassa ohjauksessa hänen lahjakkuutensa ja ominaislaatunsa ovat päässeet loistamaan esimerkiksi maineikkaassa Kokkola-trilogiassa.

Kinnusella on kuitenkin myös elokuvista ja usein myös näyttämöltä tutut maneerinsa, jotka eivät istuneet tähän näytelmään. Kinnusen tapa niellä sanojen loppuja ja kokonaisia sanoja teki myös esityksen seuraamisesta välillä piinallista. Pasilan näyttämän katsomon seitsemännelle riville ei tahtonut oikein kuulla kaikkia Kinnusen vuorosanoja. Se oli tiekin aika kohtalokasta näytelmässä, jonka koko vaikuttavuus perustuu puhuttuun kieleen.

Tähän seikkaan tekijöiden kannattaisi kiinnittää huomiota, kun esitys lähtee Helsingin kaupunginteatterin jälkeen maakuntakierrokselle Hämeenlinnaan, Kuopioon, Turkuun ja Riihimäelle. Helsingin kaupunginteatterin toisen ensi-illan yleisön keski-ikä oli varmasti kuudenkympin korvilla ja tässä iässä ei edes kuulo ole meillä kaikilla ihan priimakunnossa.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millainen tahtojen taisto Kirjavaisen ja Kinnusen välillä on käyty roolihahmosta. Kirjavainen on Taideteollisen korkeakoulun kasvatti ja ainakin elokuvaohjauksissaan hän on ollut korostetusti suomalaisuuden kuvaaja. Voi siis hyvin olla, että Znorkon hahmossa oli tällä kertaa paitsi rutkasti Kinnusta myös ripaus Kirjavaista.

Tähän viittaa myös se, että Kirjavainen on tehnyt ohjauksessaan hitaasti kiiruhtamisesta näytelmän keskeisen elementin. Tuli välillä mieleen vanha hokema, ettei suomi ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla. Niin hitaasti välillä siirryttiin kohtauksesta toiseen.

Meillä ikävammaisilla katsojilla kuulokynnys voi olla korkealla eikä näössäkään ole hurraamista, mutta ajatus kulkee edelleen liukkaasti. Teatterissa on toki paikka suurille tunteille, mutta ainakin minulle se on ennen muuta parasta mahdollista aivovoimistelua.

Näytelmän Eric Larsenia näytellyt Ilkka Heiskanen taas tuntuu solahtavan vaivattomasti rooliin kuin rooliin. Heiskasen näyttelijän työtä oli tälläkin kertaa nautinto seurata. Hän pohjusti näytelmän jokaista yllättävää käännettä hyvin hienovaraisin elein ja ilmein.

Helsingin Sanomien Laura Hallamaan kritiikissä Heiskasen ja Kinnusen henkilökemiat eivät kohtaa näytelmässä, ja voi asian näinkin tietenkin ilmaista. Toisin sanottuna Heiskanen näytteli roolinsa tapansa mukaan loistavasti, kun Kinnunen oli puolestaan nyt ihan väärässä roolissa.

Itse jäin kuitenkin pohtimaan Kirjavaisen roolia näytelmän ohjaajana. Kielen tasolla tapahtuva älyllinen voimistelu kaipaa rinnalleen myös elekieleen tiettyä eleganssia. Lavastus, valaistus ja pyssyllä paukuttelu ovat kuitenkin varsin toissijaisia asioita tällaisessa näytelmässä.

Arvoituksellisten muunnelmien alussa soi Edward Elgarin sävellys Enigma Variations, mistä Schmitt on ottanut myös nimen näytelmälle. Elgarin Arvoitukselliset muunnelmat ovat tulkintoja tutulta kuulostavasta sävelmästä, jota ei ehkä edes ole olemassa. On vain näitä tulkintoja. Se on hieno allegoria rakkaudelle.

Ihmisen seksuaalisuudesta näitä arvoituksellisia muunnelmia löytyy lähes loputtomasti. Kauneimmillaan Schmittin näytelmä on kuitenkin silloin, kun se kuvaa sitä rakkauden lajia, jolla ei ole oikeastaan muuta tarkoitusta kuin olla hyvä ihminen.

Helsingin kaupunginteatteri: Arvoituksellisia muunnelmia

Käsikirjoitus: Éric-Emmanuel Schmitt

Suomennos: Leo Kontula

Ohjaus: Sakari Kirjavainen

Rooleissa: Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen

Lavastus: Juha Mäkipää

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu: Petteri Unkila

Äänisuunnittelu: Janne Auvinen

 

 

Pelkuruus on kuolemansynneistä pahin

Belarus Free Theateren Burning Doors oli huikean fyysistä teatteria, jonka kidutuskohtaukset ja vankilakuvaukset tuntuivat luissa ja ytimissä myös katsomon puolella. Kuva Alex Brenner/Tampereen teatterikesä

Belarus Free Theatren Burning Doors –esityksessä pakottava sanomisen tarve söi osan huikean fyysisen esittämisen tehoista. Siitä huolimatta esitys tuntui luissa ja ytimissä asti. Pelkuruus on kaikista ihmisen kuolemansynneistä pahin.

Valko-Venäjän vapaan teatterin Burning Doors päättyi Tampereen Teatterikesässä sitaattiin Mihail Bulgakovin romaanista ”Saatana saapuu Moskovaan”. Loputtoman pitkään yksinäisyyteen tekojensa takia tuomittu Pontius Pilatus tilittää Ješua Ha-Notsrille (kirjan Jeesus-hahmo) tekojaan.

”Suurin kaikista synneistä on pelkuruus”, Pilatus sanoo.

Vavahduttavinta esityksessä oli kuitenkin tajuta, miten yksin ovat myös ne, joilla on rohkeutta avata suunsa ja vastustaa Putinin Venäjän nomenklatuuran harjoittamaa sortoa vastaan.

Tuomiot rohkeudesta ovat olleet hyvin konkreettisia ja valtavan pitkiä. Ukrainalainen elokuvaohjaaja Oleg Sentsov kärsii parhaillaan Venäjällä 20 vuoden leirituomiota, johon hänet tuomittiin kaksi vuotta sitten poliittisessa näytösoikeudenkäynnissä. Hänen maamiehensä, aktivisti Oleksandr Koltšenko sai samassa oikeudenkäynnissä kymmenen vuoden tuomion. 

Performanssitaiteilija Maria Alyokhina sai Pussy Riot Punk Rock –yhtyeen jäsenenä kahden vuoden vankilatuomion Moskovan Kristus Vapahtajan katedraalissa vuonna 2012 toteutetusta performanssista. Alyokhina on yksi Burning Doors –näytelmän esiintyjistä.

Toinen näytelmän hahmoista elävästä elämästä on performanssitaiteilija Pjotr Pavlenski, joka protestoi muun muassa Pussy Riot ryhmän rangaistuksia vastaan neulomalla suunsa kiinni. Pavlenski on tosin mukana esityksessä vain hänen töistään otetuissa, näyttämölle heijastetuissa kuvissa.

Tolkun ihmiset vastaavat Venäjällä tähän haasteeseen välinpitämättömyydellä. Gallupien mukaan presidentti Vladimir Putin nauttii edelleen jopa 80 prosentin kannatusta tavallisten kansalaisten keskuudessa.

Mutta ei välinpitämättömyys ole vain Valko-Venäjän diktatuurissa tai Venäjän näennäisdemokratiassa elävien ihmisten helmasynti. Myös me demokraattisissa länsimaissa elävät ihmiset kieltäydymme itsepäisesti ajattelemasta nopeasti etenevän ilmastomuutoksen taloudellisia ja poliittisia seurauksia. Halumme pitää vielä ainakin hetken kiinni turvallisuuden illuusiosta ja pistämme siksi pään hiekkaan tai kiellämme yksinkertaisesti todellisuuden kokonaan.

Nicolai Khalezin ja Natalia Kaliadan ohjaama Burning Doors oli huikean fyysistä teatteria. Kohtaukset ovat toinen toistaan upeampia. Esityksen tehoja söi kuitenkin valitun tyylilajin ja polttavan sanomisen tarpeen ristiriita. Koska kovin harva meistä Teatterikesän normikatsojista osaa venäjää ja tuskin kukaan valkovenäjää, tekstitettyä luettavaa oli kovin paljon. Tätä ristiriitaa myös tekijät pahoittelivat esityksen aikana.

Esityksen vankila ja kidutuskohtaukset olivat suorastaan piinaavaa katsottavaa. Kuvatessaan Venäjällä valtaa käyttävän virkamieseliitin toimia, esitys muuttui huikeaksi satiiriksi. Näissä kohtauksissa nomenklatuuran jäsenet varastivat veljellisessä yhteisymmärryksessä yhteistä omaisuutta ja jakoivat vankilatuomioita arvostelijoilleen.

Valtion valta perustuu viimekädessä väkivaltaan. Itsenäisen valtion tunnistaa juuri siitä, että sillä on tämän valtaa ylläpitävän väkivallan monopoli omalla alueella. Venäjällä tätä hallitsijan väkivaltaa edustaa ehkä alastomimmillaan OMON-joukkojen mellakkapoliisit, joihin viitattiin näytelmässä todella hienosti ajatellussa ja toteutetussa kohtauksessa.

Mutta ei Venäjällä tarkkailla ja rangaista vain opposition edustajia ja rahvasta. Kaiken kattava valvonta ulottuu myös eliitin jäseniin. Tähän viitataan satiirisen hauskassa vessakohtauksessa, jossa kansaa ryöstävät nomenklatuuran edustajat harjoittavat toisinajattelua. Vessakohtausta seurasi välinäytös, jossa todistetiin, että aivan kaikki paperit tarkastetaan.

Tekijät mainitsivat näytelmässä nimeltä ranskalaisen filosofin Michael Foucaultin, eikä syyttä. Putinin Venäjä muistuttaa varmaan monessa suhteessa modernia vankilaa, jossa järjestelmän vankeja tarkkaillaan alati ja tarpeen tullen rangaistaan.

Tosin digitaalinen vallankumous ja tietoverkot ovat tehneet pikkuhiljaa koko maailmasta peili-ikkunaala varustetun sellin, jossa tarkkailu käy vaivattomasti. Länsimaissa psyykkisiä lynkkaustuomioita jakaa toistaiseksi lähinnä vain sosiaalinen media, mutta aika moni on myös ehtinyt menettää opiskelu- tai työpaikkansa sopimattoman vitsin tai väärinajattelun takia.

Tyylilajeista satiiri ja sarkasmi ovat joutuneet tämän uudenlaisen tarkkailuyhteiskunnan ensimmäisten uhrien joukkoon. Kafkamaisesta byrokraattisesta typeryydestä on tullut koko kansan yhteinen asia.

Fjodor Dostojevski on Belarus Free Theatren tekijöille yhä jonkinlainen kotijumala. Dostojevskin kirjojen humanismia ei kukaan varmaan kiellä, mutta yhtä totta on myös se, että hän oli oman aikansa lapsi, isovenäläinen nationalisti ja juutalaisten vihaaja, jonka mielestä venäläiset olivat jumalan valittu kansa.

Ajatus jostain kansasta jumalan valittuna on tietysti läpeensä ällöttävä. Venäläisten naapurit ukrainalaisista ja puolalaisista baltteihin ovat viime vuosisatoina saaneet myös tuntea nahoissaan tällaisen ajattelun seuraukset.

Dostojevskin maamiehen, kirjailija Vladimir Nabokovin luonnehdinta tästä kirjallisuuden ikonista oli aikoinaan tyly: ”Elämää suurempi kolmannen luokan kirjailija.”

Belarus Free Theatre: Burning Doors

Ohjaus ja käsikirjoitus: Nicolai Khalezin

Ohjausyhteistyö: Natalia Kaliada

Koreografi ja harjoitusohjaajat: Bridget Fiske, Maria Alyokhina ja Maryia Sazonava

Esiintyjät, tekstin ja teoksen suunnitteluyhteistyö: Maria Alyokhina, Pavel Haradnitski, Kiryl Kanstantsinau, Siarhei Kvachonak, Maryia Sazonava, Stanislava Shablinskaya, Andrei Urazau ja Maryna Yurevich

Näyttelijävalmennus ja avustava harjoitusohjaus: Maryna Yurevich

Lavastus: Nicolai Khalezin

Valo- ja videosuunnittelu: Joshua Pharo

Rumpumusiikki: Alexander Lyulakin (Boombox)

Äänisuunnittelu ja muu musiikki: Richard Hammarton

Yhteistyössä: ArtReach as part of Journeys Festival International, Melbourne Arts Centre, Falmouth University’s Academy of Music ja Theatre Arts