Kategoria: Komedia

Samuli Niittymäen burleski pantomiimi näytti päihderiippuvuuden kauhut – Addiktio on vankila, yhdistelmä lohdutonta yksinäisyyttä ja tuskallisia vieroitusoireita – Ulos häkistä pääsee, ovi on auki, mutta ensin pitää toki ottaa vielä yhdet…

Tampereen Teatterikesän esitys Teatterimontussa oli Samuli Niittymäen taidokas bravuuri, ajoittain suorastaan raivokasta ja hyvin ilmaisuvoimaista fyysistä teatteria. Kehon liikkeitä täydensi yhtä hurja mimiikka. Kuva (c) Mitro Härkönen

Teatteri Takomon Plup plup – Two Bottles Water on hurja ja kaikessa kauheudessaan ravisuttavan hauska faabeli. Samuli Niittymäki esittää siinä koelaboratorion häkissä elävää rottaa. Rotta Spliterin elämän tarkoitus on tuottaa tutkijoille tietoa päihderiippuvuuden synnystä.

Plup plup on fyysistä teatteria. Tampereen Teatterikesän esitys Teatterimontussa oli Niittymäen todella taidokas bravuuri, ajoittain suorastaan raivokasta ja hyvin ilmaisuvoimaista pantomiimia. Kehon liikkeitä täydensi yhtä hurja mimiikka. Lisäpontta Niittymäen kasvoilleen loihtimille jyrsijän ilmeille antoivat tummat piilolinssit, jotka saivat aikaa todellisen kauhuefektin.

Esityksen nimi on olevinaan rottien kieltä, jota Spliterin lisäksi esityksessä ovat puhuvinaan häntä muistelevat omaiset ja television rottakoulun viiksekäs liikunnanohjaaja Aksinja Lommi, joka piti sankarillemme hengästyttäviä rotta-agility-harjoituksia.

Alkuharjoittelun jälkeen ryömittiin putkeen, joka muovautui lopulta ympyrän muotoiseksi. Samalla käytiin läpi addiktion synnyn kymmenen eri vaihetta. Koskaan päättymätön putki oli valmis, kun Lommi sormia nostamalla näytti, että nyt on se lopullinen, kymmenes vaihe käsillä. Aikaisempien nousujen ja laskujen riemukkaat päivät olivat lopullisesti ohi.

Me olemme jaksaneet nauraa jo sata vuotta Hollywoodin burleskeille, slapstick-komiikkaan perustuville mykkäkauden komedioille. Takomon faabelin tekijät luovat saman illuusio jo ideana kutkuttavan haukalla keinolla. Suomessa kehitetty tekoäly kääntää rottien puheen ja heidän juustopaloihin nakertamansa kirjalliset viestit suomeksi.

Nämä ”käännökset” saimme lukea teksteinä näyttämön suurelta näytöstä. Meille selvisi, että Spliter pohti muun muassa elämän tarkoitusta William Shakespearen säkein tavattoman kauniilla suomen kielellä. Hamletin säkeet tämä ihmeellinen tekoäly oli napannut Matti Rossin vuonna 2022 julkaistusta suomennoksesta. Entisen rakastetun Spliterille lähettämän viiltävän kauniin erokirjeen kirjoittajaa en tunnistanut.

*Lisäpontta Niittymäen kasvoilleen loihtimille jyrsijän ilmeille antoivat tummat piilolinssit, jotka saivat aikaa todellisen kauhuefektin. Kuva (c) Mitro Härkönen*

Niittymäen liikekieli muuttui aste asteelta rajummaksi alun aamukrapulassa kivuliaalta näyttäneen, voimattoman haparoinnin jälkeen. Spliter valitti ja ähkyi tuskissan. Omaa meteliään pitivät hänen ruuansulatuselimensä. Raflat, hurjan tuskallisilta näyttävät vieroitusoireet tulivat yllättävinä ja kaoottisina iskuina oman metelinsä kanssa.

Tuskallista yksinäisyyttä Spliter yritti lievittä itsetyydytyksellä. Riipaisevaksi ja samalla vertauskuvalliseksi kohtauksen teki se, että Sliter yritti runkatessaan piiloutua laboratorion tutkijoiden kaiken näkevältä katseelta. Yhteisön kollektiiviset normit sitovat meitä vielä siinäkin vaiheessa, kun olemme sekä henkisesti että fyysisesti aivan pohjalla.

Tavattoman kauniin kielen ohella myös esityksen musiikki antoi kontrastia groteskeille näyttämökuville. Italialaiselta kuulostavan musiikin säveltäjiä en tunnistanut. Niittymäki lauloi karaokena suomeksi Mikko Alatalo biisin Ihmisen ikävä toisen luo. Karaokekoneen ruudulla tekstipalkilla laulujen sanat kirjoitettiin sillä rottien omalla kirjoitustavalla.

Idean esitykseensä Niittymäki on saanut uutisesta, jossa kerrottiin Yhdysvaloissa tehdystä rottakokeesta. Kokeella tutkittiin kokaiiniriippuvuuden syntyä. Rotille tarjottiin häkeissään vettä kahdesta eri juottopullosta. Toisessa pullossa oli vettä ja toisessa kokaiinilla terästettyä vettä. Tästä myös tulee esityksen nimi Two Water Bottles.

Rottien ei tarvinnut kauan arpoa näiden kahden vaihtoehdon välillä. Kaikki elivät lyhyeksi jääneen elämänsä tukevassa kokaiinipöllyssä. Näin myös faabelin Spliter, vaikka tarinan alussa sukulaiset ja ystävänsä muuta väittävät. Spliter havahtuu häkissään siihen, että ovi ei ole lukossa. Hän avaa oven, epäröi hetken ovensuussa, kunnes kääntyy takaisin ottamaan vielä yhdet…

Päihdeongelma on äärimmäisen kipeä ja syvää häpeää aiheuttava ongelma paisti addiktiosta kärsivälle ihmiselle itselleen myös hänen läheisilleen. Kirjallisuudesta löytyy luvuton määrä itsereflektioon perustuvia kuvauksia aiheesta. Irvileukojen mukaan ilman alkoholismia ei koko maailmankirjallisuutta olisi olemassa.

Niittymäen tapa lähestyä aihetta on kerta kaikkiaan hieno. Fyysisen teatterin keinoin toteutettu tragikomedia kuvasi aihetta ilman häpeää ja romantisointia. Kuvaus ongelman luonteesta oli hyvin osuva ja tarkka.

Alkon omassa tutkimuslaboratoriossa on samalla kahden juomapullon menetelmällä tutkittu alkoholiriippuvuuden syntyä. Rottakokeet aloitettiin vuonna 1956 ja niitä jatkettiin ilmeisesti aina 80-luvulle asti. Näiden kokeiden tuloksia en nopealla googlaamisella löytynyt.

Sen sijaan rottakoe, jolla meidän ihana hallituksemme opettaa tätä visakalloista kanssa eurooppalaisille juomatavoille, näkyy tuoreissa tilastoissa. Kahdeksan porosentin oluille ja platkuviineille on riittänyt kysyntää yli odotusten ja katkaisuhoitoasemille asiakkaita tungokseksi asti.

Plup Plup – Two Water Bottles

Teatteri Takomon esitys Tampereen Teatterikesässä Teatterimontun näyttämöllä 9.8.2024

Tekstit, ohjaus, näyttelijäntyö: Samuli Niittymäki

Videot: Balansia Films

Esiintyjät videolla: Aatos Mäki, Swati Goyal, Noora Dadu, Ilona Vierikko, Manoel Pinto, Jorma Kaulanen, Jarno Kuosa, Juha Niittymäki, Aksinja Lommi, ääniroolissa Heidi Soidinsalo.

Lavastus: Jaakko Pietiläinen

Valosuunnittelu: Heikki Paasonen

Äänisuunnittelu: Tatu Nenonen

Rakkautta nukketeatteriin ensi silmäyksellä – Whatever Love Means oli ilkamoivaa aikuisten leikkiä suurilla vaahtopäisillä nukeilla – Käsikirjoituksen sosiologisten lähdeteosten luettelo on pitkä kuin gorillan karvainen käsivarsi

Rakkaushuoliensa kanssa konsulttien pakeille hakeutuvaa Hertta näyttelee Petra Heinänen. Vaahtopaisten konsuttien luonteista ja tehtävistä kertovat hahmojen nimet Tunnetaitokupido, Aluehallintovastaava Venus, Runoilija, Alaviite, Bridney ja Sosiologi. Kuva © Majo Kurki

Esityksen jälkeen vastaus tuntui itsestään selvältä. Siihen saattoi vastata vain uudella kysymyksellä. Miksei nukketeatteria tehdä aikuisille useammin? Työryhmä Royal Hattaran Whatever Love Means oli lempeä ja hauska satiiri populaarikulttuurin meissä herättämistä odotuksista ja tempuista, joilla näitä romantiikan kaipuun aiheuttamia vaivoja hoidetaan.

Kuuden nuken konsulttitoimisto pyrki monitieteellisellä metodilla parantaa asiakkaaksi hakeutuneen Hertan tunnekylmyyttä. Rakkaus ei Hertan mielestä tunnu miltään. Laskutus tässä konsulttitoimistossa toimi silloinkin, kun sen ykkösterapeutti nukahti kesken terapiaistunnon.

Nimensä esitys on saanut prinssi Charlesin pienimuotoisen skandaalin aiheuttaneesta lausunnosta. Kun Charles ja Diana Spencer olivat kihlautuneet ja pariskunnalta kysyttiin televisiohaastattelussa, ovatko he rakastuneita? ”Of course!”, Diana vastasi. Charles puolestaan täydensi tulevan vaimonsa vastausta varauksella: ”Whatever in love means.”

Englannin kuningas Charles III pääsi esitykseen valtavan kokoisena puhuvana päänä selittämään lausuntoaan. Vaikka suuri puhuva pää edusti kohtauksessa television estetiikkaa, kysymys kirjaimellisesti syötettiin tällä hahmolle sosiaalisessa mediassa käytetyllä lyhytkielellä ja myös vastaus tuli näkyviin kirjain kirjaimelta.

Charles oli tekijöiden semanttinen neronleimaus. Englannin kuninkaalliset ovat toimineen jo vuosikymmeniä eräänlaisena inhimillisenä siltana populaarikulttuurin luoman lumemaailman ja todellisen maailman välillä. Toden ja sadun ero konkretisoitui meille kaikille viimeistään silloin, kun eronnut Diana kuoli auto-onnettomuudessa.

Tekijöiden mukaan tämän kokoluokan nukketeatteria ei Suomessa ole vielä koskaan tehty. Hahmojen estetiikka ja tarinan komiikka toivat mieleen Suomen televisiossakin 70-luvulla pyörineen englantilaisen The Muppet Show’n. Tekijöille keskeinen inspiraation lähde on ollut ruotsalainen sarjakuvataiteilija Liv Strömquist ja hänen uusin suomennettu albuminsa Pelisalissa.

Tehdasasetuksilla romanttista ja elämää suurempaa rakkautta valmistetaan Hollywoodissa. Kaikki kohtauksia ja hahmoja en tunnistanut. Käsiohjelman mukaan kohtauksia oli poimittu muun muassa elokuvista Titanic, Notting Hill, Pretty Woman ja Sinkkuelämää. Mielikuva tehdasasetuksista syntyi siitä, että sanat rakkaus ja romantiikka nousivat esiin kirjaimellisesti neonväreissä vaahtomuovista leikatuista kirjaimista muotoiltuina.

Kuten alussa mainitsin, terapeutti nukahti eikä rakkauden liekki, roihusta puhumattakaan vielä syttynyt Hertan sydänalassa.

Hollywoodin romantiikkatehtaan tuotteita esiteltiin käsinukeilla pitkän pöydän ääressä. Kuvan Kohtauksessa Bridget Jonesin päiväkirjan parhaan naispääosan Oscarin roolistaan napannut Renée Zellweger arpoo elämänsä miestä Hugh Grantin ja Colin Firthin välillä. Kuva © Majo Kurki

Whatever Love Means on teatterille ominaisesti ja tässä tapauksessa oikein leimallisesti yhteisön tekemää taidetta. Käsiohjelman mukaan esityksen alkuperäisidean ovat kehittäneen nukketeatteritaiteilijat Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen yhdessä valosuunnittelija-lavastaja Essi Santalan kanssa. Toteutukseen he ovat saaneet oikean unelmatiimin.

Maria Säkön Helsingin Sanomiin kirjoittamassa haastattelussa Santala kertoo, miten esityksessä käytetty materiaali, vaahtomuovi alkoi kuljettaa tarinaa. En tunne kovin hyvin nukketeatteri, mutta voin kuvitella, miten nuket valmistusvaiheessa saavat ensin muotonsa ja miten niille samalla alkaa kehittyä ikään kuin oma persoonallisuus ja tahto.

Uskon, että produktion näyttelijöille suurikokoisten nukkejen kanssa esiintymien on ollut valaiseva kokemus. Päälle puettavalla rooliasulla on oma yksilöllinen habitus, luonne ja tahto. Roolihahmon sisäistäminen on varmasti ihan omaa luokkansa, kun tämän hahmon kanssa on voinut keskustella kasvokkain ilman peiliä.

Käytetty tekniikka antoi käsinukeille myös mahtavan liikkuvuuden. Ohjaajana Pöyhönen myös osasi ottaa ilon irti Studio Pasilan näyttämön tarjoamista laajoista tiloista. Esittäjiään suurempien nukkejen vauhti oli ajoittain melkoista vipeltämistä.

Käsikirjoittaja Taija Helmisen mukaan tarinan lähestymiskulma tarinaan löytyi ranskalaisen sosiologin ja kulttuuriantropologin Pierre Bourdieun ajattelusta. Bourdieuta esityksessä oli ainakin kohtaus, jossa vaahtomuovipäiset asiantuntijat kertoivat meille, ettei Titanic elokuvan tarina yläluokkaisen tytön ja alaluokkaisen pojan välisestä elämää suuremmasta rakkaudesta ei voi todellisessa maailmassa toteutua. Käsikirjoittajan vankasta sosiologisesta otteesta kertoo myös kaupunginteatterin sivuilta muutaman klikkauksen päästä löytyvät tiedot käsikirjoituksen lähteistä.

Miten tarinan rakkautta etsivälle ja palavaa intohimoa kaipaavalle Hertalle käy konsulttien kynsissä? Oikein hyvin ja romanttisen tarinaperinteen kaikkien sääntöjen mukaan. Katselukokemuksena Whatever Love Means oli ilkamoivaa aikuisten leikkiä suurten nukkejen kanssa, eli juuri sitä, mitä teatterin pitääkin olla.

Hurmaavat vaahtopäät esiintyvät Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämöllä Studio Pasilassa. Esityksiä on vain kahdeksan, joten tähän herkkuun kannattaa tarttua heti.

Nykyesityksen näyttämö aloitti toimintansa vuonna 2021. Helsingin kaupunginteatteri antoi tuolloin tilat ja tekniikan vapaan kentän toimijoille. Teatteria vakavasti harrastavan kannattaa seurata Nykyesityksen näyttämön tarjontaa. Masi Tiitan Nykyesityksen näyttämöllä kantaesitetty Dilemma valittiin tänä vuonna mukaan Tampereen Teatterikesän pääohjelmistoon.

Whatever Love Means

Nykyesityksen näyttämön esitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 7.8.2024

Alkuperäisidea: Merja Pöyhönen, Essi Santala, Riina Tikkanen
Käsikirjoitus: Taija Helminen
Ohjaus: Merja Pöyhönen
Ohjaajan assistentti: Olavi Ermala
Nukenrakennus: Helena Markku
Lavastus: Johanna Latvala
Tarpeisto: Tonja Goldblatt
Valosuunnittelu: Essi Santala
Äänisuunnittelu: Olli-Pekka Jauhiainen ja Petteri Salomaa
Kuvat: Majo Kurki
Esiintyjät: Petra Heinänen, Henni Kervinen, Sirpa Järvenpää, Helena Markku, Elena Rekola, Miika Suonperä, Riina Tikkanen

Tukijat: Suomen Kulttuurirahasto, Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto, Taiteen Edistämiskeskus, Turun Teatterisäätiö, Aura of Puppets

Arkea ja kauhua veteraaninäyttelijöiden dementiapuistossa – Akse Petterssonin absurdi tragikomedia sai hymyn hyytymään – Joitakin keskusteluja merkityksestä maailmassa, joka on menossa järjiltään

Kolme ikääntynyttä näyttelijää odottaa suuren mainostaulun edessä kohtalonsa täyttymistä. Näyttämönä on harmailla betonilaatoilla päällystetty takapiha. Kuvassa Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja oikealla salaperäisen tanssijan roolin näytellyt Jyrki Karttunen. Kuva © Pate Pesonius

Ei teatteri ole absurdia. Elämä on!

Tommi Korpelan käsikirjoitus on hukassa vuoroaan odottavien elämän statistien dementtipuistossa. Eikä vain tämän tarinan Korpelalta. Tulevaisuuteen johtavan tarinan juoni on hukassa koko ihmiskunnalta. Ehkä tuo kaiken muuttava, pelastava plari on kirjoitettu meänkielellä, jota ymmärtää vain kourallinen ihmisiä jossakin syrjäisessä Tornionjoen laaksossa.

Todellisuudentajun hämärtyminen on ajan kuva. Eikä meitä ympäröivän maailman muuttuminen oudoksi, lähes käsittämättömäksi ole ongelma vain niille, joiden muisti alkaa heiketä muistisairauden seurauksena. Epäjärjestys lisääntyy maailmassa ja me reagoimme tähän kasvavaan kaaokseen kuten ihmiset ovat kautta aikojen reagoineet rajuun muutokseen – järjettömästi.

Samuel Beckettin absurdin teatterin suuri klassikko Huomenna hän tulee (Waiting for Godot) sijoittuu aikaan, jolloin ihmiskunnan toistaiseksi mittavin itse aiheutettu katastrofi oli jo toteutunut. Kaksi nukkavierua kulkuria odottaa pystyyn kuolleen puun juurella sitä, mikä meidän jokaisen yksilön kohdalla on ennemmin tai myöhemmin väistämätöntä.

Akse Petterssonin näytelmässä Joitakin keskusteluja merkityksestä kolme elämänsä ehtoopuolelle ehtinyttä näyttelijää odottaa kohtalonsa täyttymistä suuren mainostaulun edessä. Kukin hakee vuoroaan esittää ainakin kerran vielä jokin sivurooli tuntemattomaksi jäävässä elokuvaproduktiossa. Näyttämökuvaa hallitsee harmailla betonilaatoilla päällystetty takapiha. Ulkomainontaan mitoitettu mainostaulu on tyhjä.

Kaiken tämän verhoaa puolihämärä valaistus.

Olen varma, että Pettersson tuntee etenevää muistisairautta sairastavia ihmisiä. Ehkä tällainen ihminen tai ihmisiä kuuluu ihan hänen lähipiiriinsä. Näytelmän upea dialogi on tavattoman tarkka ja oivaltava kuvaus muistisairauden aiheuttamista oireista.

*Tommi Korpela yrittää saada yhteyden luurit korvilla täydellistä välipitämättömyyttä osoittavaan muusikkoon Ringa Manneriin. Kuva © Pate Pesonius*

Lähimuistin hapertuessa alkavat ensin tavarat ja sitten myös sanat kadota jonnekin universumin mustaan aukkoon. Ihminen alkaa taistella muistamattomuutta vastaan toistamalla sanoja mantran omaisesti. Tästä sanoen toistosta näimme ja kuulimme Elina Knihtilän huikean bravuurin. Korpela kadottaa käsikirjoituksensa. Sairastuneen mielialoissa vaihtelevat turvattomuuden tunne ja aggressiivisuus. Ruumista piinaavat epämääräiset, mutta sitäkin ankarammat kivut ja vaivat.

Näytelmä alkoi infernaalisella riitelyllä, jossa voimasanoja ei säästelty.

Todellisessa elämässä Knihtilä ja Pirjo Lonka ovat tunteneet toisensa kauan. Roolihenkilöinä näytelmän Lonka ei tunne Knihtilää eikä muista heidän kouluajoista alkanutta ystävyyttään yhdessä tarinan avainkeskusteluista. Patistelun jälkeen Lonka on ainakin muistavinaan, mutta kieltää edelleen sen, että Knihtilä olisi ollut juhlissa, joka kuuluu näiden kahden ihmisen nuoruuden avainkokemuksiin.

Beckettin näytelmässä Godota odottavat Vladimir ja Estragon saavat seurakseen Pozzon ja hänen orjansa Luckyn. Petterssonin sivuhenkilöitä ovat nuori Ringa Manner, muusikko, joka eristäytyy täydellisesti kolmen näyttelijän maailmasta kuulokkeet korvilla ja tanssija Jyrki Karttunen.

Minun tulkinnassani Mannerin roolihahmo edusti todellisuutta, johon tarinan näyttelijöiden toiveilla, peloilla tai aggressioilla ei ole mitään vaikutusta. Alati rooliasuaan vaihtanut Manner taas edusti sitä rajua muutosta, jonka keskellä me parhaillaan elämme, tosin sitä yleensä tajuamatta. Kolmen näyttelijän yhä uudelleen vaihtuvat roolivaatteet, tekonenät ja peruukit kertoivat niistä, yleensä täysin turhista yrityksistä, joilla me pyrimme sopeutumaan tähän kiihtyvään muutokseen.

Petterssonin näytelmän voi mieltää myös satiiriksi tämän päivän työelämästä.

Beckett on itse määritellyt näytelmänsä tragikomediaksi. Samaa voi sanoa Petterssonin näytelmästä. Pettersson tuntee ja hallitsee teatterin estetiikan ohella myös populaarikulttuurin merkityskielen. Hänen näytelmilleen tunnusomaista on ainakin yksi täysin odottamaton ja todella outo käänne tarinassa.

Myös tämän näytelmän nimi on arvoitus. Miksi keskustellaan merkityksestä, kun ainakin katsoja löytää Petterssonin näytelmästä merkityksiä lähes loputtomasti. Aika näyttää, onko tässä näytelmässä klassikon aineksia. Sen asetelmat ovat joka tapauksessa niin kiinnostavia ja herkullisia, että uskon tulevien teatterintekijöiden tarttuvan tekstiin innolla.

Yhden selityksen näytelmän nimi saa peiliin katsomatta. Jokaisen meistä pitää joskus käydä ainakin itsensä kanssa joitakin keskusteluja oman elämämme merkityksestä.

Korpela, Knihtilä ja Lonka eivät näyttelijöinä esittelyä kaipaa. Heillä on kaikilla yli 30 vuotta kestänyt ja hyvin menestyksekäs ura takanaan. Kaikilla kolmella ovat myös vielä kaukana ne päivät, joita me dementiapuiston asukkaat kutsumme uudeksi viisikymppiseksi. Saimme nauttia loistavasta näyttelijäntyöstä.

Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö ei ollut paras paikka tämän tyyppisen näytelmän esittämiseen. Itse seurasin näytelmää kuudennelta penkkiriviltä ja voin vain kuvitella, miten hyvin täyteen myydyn katsomon viimeisellä piippuhyllyllä istuneet saivat selvää näytelmän dialogista.

Q-teatterin Joitakin keskusteluja merkityksestä on vuoden puhutuin ja kehutuin näytelmä. Ehkä Tampereen Teatterikesä halusi tarjota mahdollisimman monelle mahdollisuuden nähdä ja kokea se edes matkan päästä.

Joitakin keskusteluja merkityksestä

Q-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä TTT:n suurella näyttämöllä 7.8.2024

Teksti ja ohjaus: Akse Pettersson
Lavalla: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Pirjo Lonka,
Ringa Manner ja Jyrki Karttunen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu: Anna Pöllänen

Äänisuunnittelu: Turkka Inkilä
Laulujen sävellys: Ringa Manner

Tanssi: Jyrki Karttunen

Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Graafinen suunnittelu: Otto Donner
Promokuva: Ernest Protasiewicz

Esityskuvat: Pate Pesonius

Maailmoja syleilevä yhteisöllisyyden kuvaus viehätti – Teatterintekijät ja karavaanarit olivat tässä tarinassa saman sortin romanihenkilöitä – Katsojana jäin kaipaaman kupletin tekijöiltä lisää vetäviä ralleja

Karavaanari – Kaikkien kaveri on juonellinen ja humoristinen kuvaus karavaanarien muodostamasta yhteisöstä. Kuvassa etualalla Heikki Hela, joka näytteli yhteisön henkistä johtajaa Raino Mäkistä. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Pyynikin kesäteatterin Karavaanari – Kaikkien kaveri on kevyellä kädellä kirjoitettu hupaisa komedia. Esitys ei varmasti kuulu vuodesta 1948 asti toimineen kesäteatterin suuriin taiteellisiin voittoihin, mutta istuu kuitenkin hyvin vuosikymmenten saatossa syntyneeseen teatterin ohjelmiston profiiliin.

Pyynikin kesäteatterin kaikkien aikojen kassamaneetti, Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta esitettiin 60-luvulla seitsemänä peräkkäisenä kesänä. Viime kesänä Joselininniemen näyttämölle palasi Sami Keski-Vähälän sovitamana näytelmä Väinö Linnan suurromaanista Täällä Pohjantähden alla.

Linnan Tuntematon sotilas kertoo konekiväärikomppanian vaiheista jatkosodassa. Täällä Pohjantähden alla kuvaa pientä hämäläistä kyläyhteisöä viime vuosisadan alussa. Myös Karavaanari on yhteisön kuvaus. Sen yhteisön muodostavat kohti luvattua maata matkailuautoillaan vaeltavat karavaanarit.

Meillä ihmisillä on taipumus heimoutua. Se on meillä varmaan laumaeläiminä jo geeneissä. Oman klaanin perustamisen motiiviksi riittää tänä päivänä jopa yhteinen harrastus. Kun kuvataan yhteisöjen toimintaa ja yhteisöllisyyttä, ollaan teatteritaiteen ydinalueella. Teatteri on taiteilijoiden muodostaman yhteisön tekemä taidetta.

*Karavaanarien muodostaman heimon erikoislaatuisuutta kuvattiin hippiaikojen kukkaistyttönostalgialla. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri*

Heikki Syrjä on yhdessä Riku Suokkaan kanssa tehnyt useita hittejä. Todellinen megahitti oli vuonna 2006 Tampereen Työväen Teatterissa ensi-iltansa saanut musikaali Vuonna 85, joka pysyi ohjelmistossa peräti kuusi vuotta. Kaksikon maineesta tietoisella yleisöllä oli varmasti jo ennakolta kovat odotukset myös tämän esityksen suhteen.

Syrjä ja Suokas ovat kirjoittaneet näytelmän tarinan kaavalla, joka on meille kaikille tuttu elokuvista. On hyvän ja pahan taistelu, on romanttinen rakkaustarina, on karavaanareiden muodostaman yhteisön sisäinen valtataistelu ja loppuratkaisu, jossa yhteisö eheytyy, löytää joukkovoimansa ja voittaa pahikset.

Toteutuksessa kaksikko käytti oikein mallikkaasti hyväkseen populaarikulttuurin kuvastoa. Esimerkiksi mainion rituaalikohtauksen estetiikka oli sitaatti Stanley Kubrickin elokuvasta Eyes Wide Shut upeaa taustahymniä myöten. Karavaanareiden puolustustaistelussaan käyttämä, palogrillin kansista syntynyt kilpilinna ja grynderien isottelu puolestaan toivat mieleen Asterix-sarjakuvan. Tosin googlaamalla minulle selvisi nyt jälkeen päin, että Sonkajärvellä on ihan oikeasti Jumaltenranta-niminen leirintäalue.

Mukana oli myös 60-luvun kukkaistyttönostalgiaa. Se sopi hyvin korostamaan karavaanareiden muodostaman yhteisön omaleimaisuutta. Eikä kysymys ole pelkästään hippinostalgiasta. Abban musiikin varaan rakennettu, vuonna 1999 ensi-iltaan tullut elokuva Mamma Mia! ja sen jatko-osa ovat pyörineen television mainoskanavilla taajaan aivan viime aikoina. Jäin miettimään, miksi musikaalien tekijöinä kunnostautuneen Syrjä ja Suokas käyttivät nyt musiikkia hyvin säästeliäästi?

Tarinan juonta väännettiin välillä ihan turhaan rautalangasta. Kuten sanassakin sanotaan, katsoja on joka tapauksessa kaikkitietävä ja kaukaa viisas.

Miia Selin ja Kaisa Hela näyttelivät tarinan pahiksia. Selin komppasi hienosti ja se nosti Helan näyttelemän psykopaatitappajan Anneli Palvarin roolin hauskuudessaan ihan omiin sfääreihinsä. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Komedian pääroolin näytellyt Lari Halme on taitava koomikko. Syrjän ja Suokkaan Halmeelle kirjoittama näyttelijä Mikko Aarnelan rooli oli maustettu hauskalla itseironialla. Esittämisellä ja esillä ololla on hintansa. Näyttelijän työhön liittyy epäilemättä aimo annos narsismia, joka tavallaan myös määrittelee nokkimisjärjestyksen teatterin muodostaman työyhteisön sisällä. Mitä merkitsee kaksi vaivaista repliikkiä Komisario Koskinen -televisiosarjassa, jos joutuu heti Eero Ahon ampumaksi?

Toki näyttelijän mahdottomat työajat ja pieni palkka ovat ihan aitoja ongelmia. Itse asiassa minulle Halmeen roolista tuli hakematta mieleen Rillit huurussa -sarjan wannabe tähti Penny (Kaley Cuoco).

Konnan roolissa Kaisa Hela oli Miia Selinin komppaamana varastaa koko show’n aina, kun hän pääsi ääneen. Näin sympaattista ja hauskaa psykopaattitappajaa näkee harvoin edes elokuvissa. Populaarikulttuurin kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että pahiksesta tulee tarinan kaikkein mieleenpainuvin hahmo ja Hela ja Suokas ohjaajana käyttivät taiten tätä efektiä.

Muita erottuvia rooleja olivat Heikki Helan rooli yhteisön johtajana Reino Mäkisenä ja Jari Aholan rooli rooli Mäkisen haastajana, autokoulunopettaja Arto Rauniona. Karoliina Vanne näytti yksinhuoltaja Krista Pesosta, Aarnelan rakastettua.

Aimo Räsäsellä kuvassa etualalla vasemmalla oli monta roolia muun muassa. Kuvassa hän näyttelee influensseria. Vieressä näyttelijä Mikko Aarnelaa näytellyt Lari Halme. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Minulla ei ole omakohtaista kokemusta karavaanarin elämästä. Karavaanimatkailua harrastavan tuttavani mukaan se on matkustamista ja asumista voimakkaasti ihmisen eritteille tuoksuvassa lasikuitukopissa. Tosin hän käytti asian ilmaismiseen huomattavasti kansanomaisempia sanoja, joita ei voi tähän sellaisenaan kirjoittaa. Yhtä painokelvottonta on saman tuttavan arvuuttelu Tummeli-merkkisen utarevoiteen käytöstä Sulkavan parisouduissa, joten tiedä häntä. Varmaan taivas niille toisille ja helvetti meille muille.

Minun oli hieman vaikea samaistua tarinassa karavaanareiden herättämään tieraivoon. Oman kokemukseni mukaan hurjaa ylinopeutta päästelevät matkailuautojen kuljettajat yrittävät ohittaa oikealta ja vasemmalta jos vain suinkin voivat. Tarinan Audit ilmeisesti viitasivat audismiksi kutsuttuun sairauteen.

Kuten edellä kuvasin, Syrjän ja Suokaan tarina tuntui varsinkin alussa sijoittuvan teatterin muodostamaan yhteisöön. Mutta sillä ei oikeastaan ole väliä. Meillä kaikilla on nykyisessä yhteiskunnassa monta roolia. Yhteisöt puolestaan toimivat aina hämmästyttävässä määrin saman kaavan mukaan.

Ihan hauskoja olivat Syrjän ja Suokaan näytelmään ujuttamat havainnot tämän päivän kotkotuksista. Sosiaalisessa mediassa seuraajia ja tykkäyksiä kärkkyvät influensserit ovat jo nyt jokapäiväinen riesa, ohdakkeita internetin kukkaiskedolla. Tekoälyllä toimiva navigaattori, alati neuvova ja kaikesta huomautteleva mäkättäjä on varmaan myös ihan pian tätä päivää. Jo sitä ennen tekoäly on kuitenkin ehtinyt tuhota internetin, täyttämällä sen määrättömällä määrällä roskaa.

Pyynikin kesäteatterista tehtiin pari vuotta sitten Tampereen Teatterin, Tampereen Työväen Teatterin ja Eino Salmelaisen säätiön omistama osakeyhtiö. Uudet omistajat ovat panostaneet perinteisen kesäteatterin toimintaan. Pyörivän katsomon istuimet on viime talven aikana uusittu. Uusi selkänojallinen klaffituoli tuntui yllättävän mukavalta.

Viime kesänä Pyynikin kesäteatterin kahta näytelmää kävi katsomassa yhteensä 43.000 katsojaa. Uskon, että tämän kesän Karavaanari -Kaikkien kaveri kerää vähintään saman verran katsojia.

Karavaanari – Kaikkien kaveri

Käsikirjoitus ja ohjaus: Heikki Syrjä ja Riku Suokas

Ohjaus: Riku Suokas

Koreografia: Markku Nenonen

Lavastussuunnittelu: Antti Lautamäki ja Emmi Niittymäki

Pukusuunnittelu, kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Marjaana Mutanen

Äänisuunnittelu: Jaakko Luoma ja Jouni Koskinen

Musiikin toteutus ja laulujen harjoitus: Niina Alitalo

Tarpeiston suunnittelu: Satu Wiinikka

Apulaisohjaaja: Soija Viljanen

Rooleissa: Lari Halme, Karoliina Vanne, Kaisa Hela, Miia Selin, Heikki Hela, Jari Ahola, Aimo Räsänen, Carola Halme, Marika Heiskanen, Matti Nieminen, Maarit Pakarinen, Noora Koski-Kivinen, Päivi Honkanen, Petri Salmi, Markus Pärssinen, Sanna Törmäkangas, Tia-Nitta Niemi

Ryhmäteatterin Don Quijote oli rosoinen, ilkikurinen ja koskettava – Ensemblen tulkinta Cervantesin mestariteoksesta osui johonkin hyvin olennaiseen – Esityksen humanismi ylitti ajan ja paikan rajat

Robin Svartström ja Santtu Karvonen näyttelivät antaumuksella ja herkullisesti näiden kahden hyvin erilaisen miehen ystävyyttä. Molemmat taitavat liioitteluun perustuvan slapstick-komiikan. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin esityksissä ja tavassa tehdä on jotakin syvästi inhimillistä. Don Quijoten ensi-illassa tuo oivallus nosti vedet silmiin heti ensimmäisistä vuorosanoista lähtien. Näin kiertävät ryhmät ovat tehneet teatteria ja esiintyneet toreilla ja turuilla henkensä pitimiksi myös Miguel de Cervantesin elinaikana. Vaikka maailma muuttuu, me ihmiset emme muutu ja meidän ihmisen muodostavat yhteisöt eivät muutu.

Don Quijote on tragikoominen veijaritarina. Meidän katsojien iloksi ryhmäteatterin ensemble oli sijoittanut tämän tarina rinnalla myös toisen veijaritarinan, joka kertoi meille siitä luovasta prosessista, jonka tuloksia me saatoimme ensi-illassa ihastella. Tätä prosessia kuvaa varmasti hyvin ryhmän sisällä epäilemättä vitsinä syntynyt käsite ”tragikoomillinen transformaatio”.

Tästä myös näytelmän käsiohjelmaan painettu koko nimi Don Quijote ja tragikoomillinen transformaatio.

Ohjaajana Juha Kukkonen on päästänyt ryhmässä piilevät luovat voimat irti ja prosessin lopputulos on ollut tekijöille itselleenkin varmaan aluksi arvoitus. Nyt ei syntynyt vain puhdasveristä ja energistä komediaa, vaan jotakin vielä merkityksellisempää. Ryhmäteatterin tulkinta oli hauska, ajoittain suorastaan kaistapäisen hullu, rosoinen kuin mikä ja vaikuttava. On vaikea löytää sanoja, joilla kuvata, miksi se vaikutti niin poikkeuksellisen voimakkaasti minun laiseeni katsojaan, joka on nähnyt pitkän elämänsä aikana satoja esityksiä.

Mielikuva 1600-luvun katuteatterista ei syntynyt sattumalta. Ninja Pasasen suunnittelema puvustus ja naamiot tekivät vaikutuksen. Kuvassa Petja Lähde näytelmän isä Hernandez ja Petja Lähde ja Santtu Karvonen näytelmän Sancho Panza ja Santtu Karvonen. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Maailmankirjallisuuden suuriin kuuluvat Cervantes ja William Shakespeare olivat aikalaisia. Molemmat jopa kuolivat samana vuonna 1616. Myös esimerkiksi ranskalainen Jean-Baptiste Poquelin alias Moliére eli ja vaikutti muutamia vuosikymmeniä myöhemmin. Ryhmäteatterin loistelias dramatisointi ja tulkinta Cervantesin uraauurtavasta romaanista auttoi ainakin tämän kirjoittajaa jälleen muistamaan syyt, joiden vuoksi teatterintekijät ja me katsojat yhä uudestaan palaamme näiden klassikoiden pariin. Meidän ihmisten inhimillisistä heikkouksista ja vahvuuksista kertovat tarinat ovat ikuisia.

Cervantes istui suurromaaniaan kirjoittaessaan vankilassa. Linnareissun syy oli luova kirjanpito, jota entinen sotilas ja seikkailija oli käyttänyt liiketoimissaan. Cervantes oli julistettu myös kirkonkiroukseen eikä Espanjan inkvisition kanssa ollut 1600-luvun alussa leikkimistä.

Cervantesin romaani ja muiden suurten aikalaisten vastaavat työt kertoivat kuitenkin, että kirkon tukahduttava ote ihmisistä oli viimein hellittämässä 1600-luvulle tultaessa. Lukutaidon ja kirjapainojen yleistyminen antoivat pohjaa sille, että aikaisemmin suusanallisesti periytyneet tarinat alkoivat saada kirjallisia ja korkeakirjallisia muotoja.

Ehkä tässä myös piilee näiden näytelmäkirjallisuuden suurten klassikoiden kestosuosion salaisuus. Ne ovat lähes jäljittelemättömällä tavalla ainutlaatuisen aitoja. Niissä näkyy tuhansia vuosia vanha tapa kertoa tarinoita ja niihin tämä suullisen tarinaperinteen traditio tavallaan myös loppui.

*Näytelmän ”nyymi” Raivo Roland ja Miila Virtanen, näytelmän emännöitsijä Tolosa ja Miila Virtanen. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri*

Kirjallisuudentutkijoiden mukaan Cervantes vältteli inkvisition ansoja nerokkaalla kielipelillä. Myös Juha Kukkonen käyttää sovituksessaan kieltä taitavasti luomaan aikaperspektiiviä ja erottelemaan eri roolihenkilöistä toisistaan.

Dramatisointi perustuu Juho August Hollon lähes sata vuotta vanhaan käännökseen. Don Quijoten roolissa Robin Svartström julisti ritarillisuuden periaatteita ehkä hieman vanhahtavalla mutta sitäkin juhlallisemmalta kuulostavalla suomen kielellä. Muissa rooleissa Svartström ja muuta näyttelijät käyttivät tilanteen mukaan joko Hollon suomennoksen kieltä tai arkisen ilkikurista nykysuomea.

Parturi Nicholaksen rooli oli Jesse Gyllenbögelin taiteellinen lopputyö Taideyliopiston Teatterikoskeakoulussa. Tämän tiimoilta esityksessä viljeltiin myös rankkaa huumoria teatterialan tulevaisuudesta. Näyttämölle oli rakennettu tuulimyllyjen lisäksi suurikokoinen juoksupyörä, tai polkumylly, jossa Gyllenbögel otti heti esityksen alussa rajun spurtin. Kohtaus ei kaivannut selityksiä, ei varsinkaan sen jälkeen, kun me katsojat näimme, ettei näyttävällä lavasteella ollut muuta funktiota.

Gyllenbögel oli mukana myös näytelmän hauskassa arvoitusleikissä. Kukkolan on sovituksessa kirjoittanut Cervantesin henkilögalleriaan pahan edustajaksi mustan ritarin Raivo Rolandin. Kun tämän Rolandin naamio raivokkaiden taistelukohtausten ja hullunkuristen sattumusten jälkeen lopuksi riisuttiin, niiden alta paljastui Gyllenbögelin kasvot. Näin siitä huolimatta, että Gyllenbögelin näyttelemä Nicholas ja Roland olivat näyttämöllä useassa kohtauksessa yhtä aikaa tarinan eri vaiheissa.

Käsiohjelmassa kaikki väkivaltaisten sotaelokuvien ja televisiosarjojen vakiokliseet suvereenisti hallinneen Raivo Rolandin näyttelijä on herra tai rouva tuntematon.

Näytelmän Nicholas, Jesse Gyllenbögel häpeäpaalussa. Nicholaksen ohella Gyllenbögel näytti Jesse Gyllenbögeliä ja Raivo Rolandia. Roolit olivat Gyllenbögelin taiteellinen lopputyö Teakissa. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Cervantesin Don Quijote menee päästään sekaisin luettuaan liikaan romanttisia ritariromaaneja. Tarinaan ujutettu Raivo Rolandin hahmo oli selkeä viittaus tämän päivän ritariromantiikkaan, vuonna 1977 alkaneeseen Tähtien sota– saagaan. Äänensärkijän käyttö ja kasvonaamion muoto eivät jättäneen sijaa muille tulkinnoille. Toki todella upeasti näytellyt hidastukset taistelukohtauksissa toivat mieleen myös vaikkapa Matrix-elokuvat, joissa eletään keinoälyn luomassa tekotodellisuudessa.

Kun Svartströmiltä kysyttiin Ylen Kulttuuriykkösessä, mistä Don Quijote kertoo, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: ”Se kertoo kahden hyvin erilaisen ihmisen ystävyydestä”.

Ryhmäteatterin tekijöiden jakamaa ihmiskäsitystä ei varmasti voi sen paremmin muutamalla sanalla määritellä.

Näytelmän alussa kaikki näyttelijät näyttelivät itseään. Sen jälkeen heistä sukeutui Cervantesin ja Kukkosen tarinan roolihenkilöitä. Näistä rooleista he ajoittain palasivat näyttelemään itseään ja kommentoimaan sitä prosessia, jonka tuloksena parhaillaan esitettävä esitys oli syntynyt. Tavallaan teos ja sen tekijät kävivät vuoropuhelua paitsi meidän katsojien myös toistensa kanssa. Katsojana minua välillä nauratti ja välillä olin myös hieman ymmälläni. Mutta niin kai pitikin olla. Sisäpiirivitsien kaikki nyanssit avautuvat vain niille, jotka kuuluvat tähän sisäpiiriin.

Svartström ja Santtu Karvonen näyttelivät antaumuksella ja herkullisesti näiden kahden hyvin erilaisen miehen ystävyyttä. Molemmat taitavat liioitteluun perustuvan slapstick-komiikan. Karvosen mahtavat äänivarat ja voimakas lavakarisma tekivät tarinan Sancho Panzasta hyvin omalaisensa. Karvonen dominoi näiden kahden suhdetta, mutta niin kai pitääkin olla. Se on tervejärkisen osa meidän hullujen maailmassa.

Ryhmäteatterin näytelmille on ollut tunnusomaista hieno näyttelijäntyö. Don Quijote ei ole poikkeus tästä säännöstä. Toteutus kertoi meille myös, mikä hienous ensemblen nimeen kätkeytyy. Otaksun, että tämän produktion aikana on purettu myös sitä ahdistusta, jota alan tulevaisuuden näkymät aiheuttavat. Lopputuloksena näimme lumoavan rentoa ja vahvasti läsnä olevaa tekemistä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Kyseinen juoksupyörä kuului osana Janne Siltavuoren suunnittelemaan näyttävään kineettiseen lavastukseen, jossa tämän polkumyllyn lisäksi pyörivät myös tuulimyllyt.

Don Quijoten tarina on meille kaikille tuttu. Minulle tästä taistelusta tuulimyllyjä vastaan tulee yhä ensimmäisenä mieleen perussuomalaisten räjähtävät lepakot, jekku, jolla työmies Matti Putkonen uunotti meitä toimittajia kahdeksan vuotta sitten. Näin Cervantesin kuvaama hulluus yllättää välillä myös meidät, jotka kuvittelemme olevamme realisteja, joiden maailmankuva perustuu tiukan rationaaliseen ajatteluun.

Vuonna 2013 ilmestyi Cervantesin mestariteoksesta uusi suomennos, jonka on kääntänyt Jyrki Lappi-Seppälä. Kaksi vuotta myöhemmin Lappi-Seppälä sai käännöstyöstään Espanjan kuningas Felipe VI:n myöntämän kulttuurivaikuttajille tarkoitetun Orden del Mérito Civil -erikoiskunniamerkin.

Don Quijote ja tragikoomillinen transformaatio

Ryhmäteatterin ensi-ilta Suomenlinnan kesäteatterissa 8.6.2024

Alkuperäisteos: Miguel de Cervantes

Suomennos: Juho August Hollo

Dramatisointi ja ohjaus: Juha Kukkonen

Lavastuksen suunnittelu: Janne Siltavuori

Valosuunnittelu: Ville Toikka

Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu: Ninja Pasanen

Taistelukoreografiat: Oula Kitti

Rooleissa: Robin Svartström, Santtu Karvonen, Jesse Gyllenbögel, Petja Lähde, Pihla Penttinen, Miila Virtanen.

Onko ihmisen hauras kuori lupa rikkoa taiteen vuoksi? – Peeping Tomin absurdi tragikomedia kysyi ja vastasi – Tirkistelylläkin on rajansa

*Tarinan ohjaaja vastaan hangoitelleen Romeu Runan jäähylle näyttelemään jäävuorta. Kuvassa selin puvustajaa ja maskeeraajaa esittänyt Yi-Chun Liu. Kuva © Darina Rodionova*

Peeping Tomin S 62° 58’ W 60° 39’ on häijyn hauska tragikomedia. Esityksen pinnan alta paljastui kuitenkin niin paljon tasoja, syvälle meneviä eettisiä pohdintoja, huolta maailman tilasta ja loistavaa esittämistä, ettei naurulle jäänyt aikaa eikä sijaa.

Haaksirikko on voimakas vertauskuva. Peeping Tomin monitasoisessa huikeassa performanssissa ei siirrelty päämäärättömästi vain Titanicin kansituoleja. Uppoamassa oli myös taidemuoto ja instituutio, jota me olemme oppineet kutsumaan teatteriksi. Yhden ihmisen traumasta kasvoi apokalyptinen kollaasi, surrealistin tragikomedia meidän narsistisesta elämäntavastamme ja sen seurauksista. Esitys huipentui Romeu Runan huikeaan monologiin.

Valkoinen, etuoikeutettu mies oli riisuttu vallastaan ja vaateistaan. Silti hän jaksoi yhä uhota, haastaa koko maailman puhumalla rumia, käyttäen äärimmäisen karkeaa kieltä. Mies oli uhrannut läheisensä, oman poikansa taiteensa alttarille. Nyt myös tämä hänen ainoa suuri rakkautensa oli hylännyt hänet. Syvällä sisimmässään mies haluaisi yhä näytellä suuria rooleja Tšehovin ja Shakespearen näytelmissä. Mutta kuka meistä dopamiini narkkareista enää jaksaa katsoa teatteria tämän ympärillämme ja puhelimissamme pyörivän 24/7-sirkuksen keskellä.

Runan on epäilemättä koulutukseltaan tanssija. Monologin rujo kieli sai vastineensa hänen rujon kauniissa liikekielessään ja mimiikassaan. Näin voimallisesti ja koskettavasti en ole vielä koskaan nähnyt kenenkään esittävän mieleltään murjotun miehen raivoa ja tuskaa.

Esityksen nimen koordinaatit veivät meidän Eteläiselle jäämerelle keskelle ei mitään. Tarinan toisessa todellisuudessa merihätään joutunutta alusta kuvattiin elokuvastudiossa. Alusta ympäröivät jäälautat ovat styroksia. Muovia on myös Chey Juradon taiturimaisin tanssiaskelin tästä muovimerestä virvelöimä lohi. Myrsky tässä hyperrealistisessa vesilasissa syntyi savukoneen, strobovalojen, kovaäänisten, puhaltimien ja kulissilaivaa keikuttavan koneisto avulla.

Kun elokuvassa liikutaan Antarktiksella, esiintymisasuihin kuuluu turkiksia ja näyttelijät kantavat lähes loputtomasti huolta, että turkikset ovat kierrätettyjä.

Laivan miehistä, eli elokuvan näyttelijät olivat nousseet kapinaan ja elokuvan ohjaajalta luovat ideat lopussa. Elokuvan ohjaajalla oli sama nimi kuin Peeping Tom -tanssiteatterin taiteellisella johtajalla Franck Chartierillä. Myös tämän fiktiivisen elokuvan näyttelijöillä on samat nimet tai lempinimet kuin heitä esittävillä tanssiteatterin tanssijoilla.

Tarinan viemisellä mylvivien leveysasteiden tuolle puolen arktisen luonnon keskelle oli syynsä. Tarinan leveysasteet antoivat kontrastia tarinan ydinteemalle. Ihminen on fyysisesti ja varsinkin psyykkisesti hauras. Jos teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja taide terapiaa, miten pitkälle taiteilija tai hänen ohjaajansa voi mennä omien henkilökohtaisten traumojensa purkamisessa? Mitkä ovat näyttelemisen ja henkilökohtaisen elämän rajat?

Tai oikeammin, voiko tällaista veteen piirrettyä viivaa edes olla olemassa?

Esityksen alussa oli kohtaus, jossa esityksen roolihahmo Franck vaati esityksen Romeuta tilittämään oman taiteilijanuransa aiheuttamaa traumaa. Sitä, miten hänen narsisminsa, keskittyminen taiteilijanuraan ja loputtomat kiertueet olivat tuhonneet hänen suhteensa omaan poikaansa.

Peeping Tom on belgialainen tanssiteatteri, jonka ovat perustaneet koreografi Gabriela Carrizo ja Franck Chartier. Peeping Tomin teosten lähtökohtana ovat hyperrealistiset lavastukset ja tapa näyttää yleisölle jotakin piiotettua ja ennenkuulumatonta. Kuva © Peeping Tom

Romeu tilittää, mutta kapinoi myös saamaansa tehtävää vastaa. Lopussa tämä kapina muuttuu alussa mainituksi hurjaksi purkaukseksi.

Seuraavaksi yritetään kuvata lemmenhetkeä, joka toteutettuna näyttää enemmän raiskausyritykseltä kuin yhteiseen sopimukseen perustuvalta näyttelemiseltä. Lauren Langloisin ja Runan suutelukohtauksesta tehdään yhä uusia ottoja, eikä yhteistä kemiaa löydy. Rangaistukseksi niskoittelusta Franck laittaa Romeun jäähylle näyttelemään jäävuorta.

Esityksen tematiikka sivusi keskustelua, jota meillä on käyty esimerkiksi Jouko Turkasta ja turkkalaisesta teatterista.

Peeping Tom on Gabriela Carrizon ja Chartierin 20 vuotta sitten perustama ensemble. Maailmanmaineeseen nousseen tanssiteatterin ilkikurinen ja itseironinen nimi on helppo liittää tämän esityksen aiheeseen. Se tavallaan kysyy, miten pitkälle taiteessa, eräänlaisessa tirkistelyssä voidaan mennä? Mikä meistä tekee meistä tirkistelijän? Kysymys on taiteen etiikasta ja moraalista?

On olemassa myös Michael Powellin vuonna 1960 ohjaama psykologien kauhutrilleri Peeping Tom, jossa psykopaatti sarjamurhaaja kuvaa kaitafilmille uhriensa kärsimykset ja kuoleman. Murhaaja ei kuvaa dokumentoidakseen hirmutekonsa. Hän halusi filmiä katsoessaan kokea uudestaan ne voimakkaat tuntee, jotka hän koki uhriaan kiduttaessaan ja surmatessaan.

Elokuva on fiktio, mutta tällaisia snuff elokuvia on tehty myös siinä reaalimaailmassa maailmassa, jossa me elämme. Jo pelkkä ajatus saa voimaa pahoin.

Nimien samanlaisuus lienee pelkkä sattuma. Sanapari on yleinen tirkistelijää tarkoittava sanonta. Powellin elokuvaa tuskin kukaan vielä jollakin mielekkäällä tavalla elossa oleva ihminen enää muistaa. Näitä muistavat vain minun kaltaiseni puolivalmisteet vainajiksi. Sen ja samasta aiheesta tehtyjen myöhempien elokuvien kysymystä taiteen rajoista ei voi kokonaan sivuuttaa. Ei varsinkaan tässä uudessa uljaassa maailmassa, jonka uuskielessä ihmisoikeuksia rajoittavat ja kumoavat lait ovat uudistuksia.

Tekijöiden mukaan S 62° 58’ W 60° 39’ tarkastelee 20 vuotta toimineen ensemblen historiaa ja sisäistä kehitystä fyysisen teatterin keinoin. Runan huikea ja hurja monologi ja samalla esitys päättyi kohtaukseen, jossa hän pyysi kyynelet silmissä jotakuta yleisön joukosta saattamaan hänen pois näyttämöltä. Häntä saattamaan lähti nuori mies, joka ikänsä puolesta olisi hyvin voinut olla Runan poika.

Sovinnon ja jäähyväisten aika? Tuskin! Lista Peeping Tomin vuosien varrella saamista kansainvälisistä ja kansallisista taidepalkinnoista ja maininnoista on pitkä kuin gorillan käsivarsi. Yli 20:n kansainvälisen palkinnon lista alkaa Prix du Meileur de Danse -palkinnosta vuonna 2005 ja uusin saavutus on viime vuonna saatu Premis de la Críca Prix (Paras kansainvälien teatterituotanto).

Kiinnostaa on tietenkin myös se, että nämä esittävän taiteen uudistajat tulevat tanssin piiristä. Carrizo ja Chartier ovat molemmat koreografeja.

S 62° 58’ W 60° 39’

Peeping Tom tanssiteatterin esitys Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -teatterifestivaalilla Espoon kulttuurikeskuksen &Louhi-salissa 16.3.2024.

Esitys Espoossa oli Peeping Tomin ja &:n (Espoon Teatterin) yhteistuotanto.

Ohjaus: Franck Chartier

Esiintyjät: Marie Gyselbrecht, Chey Jurado, Lauren Langlois, Yi-Chun Liu, Sam Louwyck, Romeu Runa, Dirk Boelens, Eurudike De Beulin avustuksella

Valosuunnittelu: Tom Visser

Äänisuunnittelu: Raphaëlle Latini

Puvustus: Jessica Harkay, Peeping Tom

Ikä ei paina, kun kapinahenki elää – Villiä taiteilijaelämää Arena-näyttämön hoivakodissa – Forever Young on leivottu hittiaineksista

Erik Gedeonin näytelmäteksti on herkullinen ja Helsingin kaupunginteatterin kokeneet näyttelijät antoivat palaa sydämen kyllyydestä. Kuvassa Juha Jokela, Leenamari Unho ja Mikko Vihma. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Musiikkikomedia Forever Youngista tulee epäilemättä Helsingin kaupunginteatterin uusi hitti. Sveitsiläisen Erik Gedeonin näytelmätekstin huumori oli osuvaa ja sydämellisen lämminhenkistä. Suomentaja Sanna Niemeläinen, ohjaaja Heikki Sankari ja kampelimestari Tuomas Kesälä ovat onnistuneet paikallistamaan sveitsiläisen näytelmäkirjailijan näytelmän poikkeuksellisen herkullisella tavalla. Teatterin taitavat näyttelijät antoivat palaa sydämensä kyllyydestä.

Esimerkiksi Mikko Vihman huikea potpuri suomirockin ikimuistoisista biiseistä kolmelta eri vuosikymmeneltä sai monet meistä katsojista hihkumaan riemusta.

Nauroin ensi-illassa välillä tikahtuakseni. Vaikka kokemusasiantuntijana tiedän jo, ettei tässä vanhaksi tulemisessa ole juuri mitään hauskaa, vanhuus on syytä ottaa huumorilla, kun ei muutakaan voi.

Gedeonin näytelmän juju lähtee näyttelijäntaiteen ytimestä – mielikuvaharjoituksista. Nyt Vuokko Huovatan, Pertti Koivulan, Leenamari Unhon, Juha Jokelan ja Vihman piti luoda roolihahmo itsestään 20 vuotta nykyistä ikäänsä vanhempana. Uusia kuviteltuja ikävuosi oli kertynyt myös esityksen pianistille. Kapellimestari Kesälä tuli ensimmäisenä näyttämölle happinaamari kasvoillaan kiskoen painava painepulloa perässään.

Mistä nämä tänään viidenkympin ja kuudenkympin hujakoilla elävät näyttelijät itsensä löytävät 20 vuoden kuluttua? No tietenkin näyttämöltä. Arena-näyttämö oli muutettu palvelukodiksi. Ajan kuluminen ja uusi vuosikymmen määriteltiin komedian alussa siten, että roolihahmot muistelivat vuoron perään niitä Helsingin kaupunginteatterin tuttuja näyttelijöitä, jotka olivat vuonna 2044 mukamas siirtyneet jo pilviteatterin enkelikuoroon.

Gedeonin näytelmän nimikappaleeksi valitseman Alphaville-yhtyeen sanoitukseltaan hieman höpsähtänyt Forever Young sisältää myös vissin totuuden. Me emme juuri muutu sen jälkeen, kun villit nuoruusvuodet ovat menneet ohi. Konservatiivisesti elämään asennoituneista nuorista tulee kärtyisiä vanhoja konservatiiveja ja liberaaleista pörrääjistä edelleen kokeiluhaluisia ja vallattomia vanhuksia.

Vanhusten palvelutalo Arenan asukkaat järjestivät heti komedian alussa kunnon pössyttelybileet ja loppua koti kapinalippua heiluteltiin vieläkin radikaalimmalla tavalla. Taiteilijaelämään elettiin Arenalla kuin Ismo Alagon loistobiisissä ikään. Käänteet olivat niin yllättäviä ja hauskoja, ettei niitä huoli tässä sen tarkemmin selvittää. Kaupunginteatterin keski-ikään ehtineet sotaratsut ovat kohtausten ajoituksen mestareita.

*Mikko Vihman huikea potpuri suomirockin kootuista pätkistä sai monet meistä katsojista hihkumaan riemusta. Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri*

Tarinassa perinteinen teatteri oli muutettu vanhustentaloksi julkisen vallan säätötoimien takia. Teattereiden ylläpitoon ei enää riittänyt rahaa valtion kirstunvartijoilta. Tyhjilleen jääneet teatteritilat joutivat uusiokäyttöön.

Tämä näytelmän tulevaisuudenennuste voi ikävä kyllä toteutua jo kauan ennen kuin komedian näyttelijät ovat ehtineet hoivakotivaiheeseen. Yhdessä asiassa tämän päivän asumisyksiköiden mummot ja papat voivat kuitenkin vain kadehtia tulevaisuuden hoivakoti Arenan asukkaiden lokoisia oloja. Heillä oli ensi-illassa päätoiminen hoitaja, Vappu Nalbantoglun ilkikurisesti tulkitsema pirttihirmu, joka jakoi lääkkeet ja järjesti asukkaille ratkiriemukkaita jumppatuokioita: Olkapää, peppu, polvet varpaat…

Sanotaan, että tämän päivän hyväkuntoisille harmaille panttereille 70 on uusi 50. Näin voi olla peiliin katsomatta. Ikänäkö kelpaa tässä yhteydessä todisteeksi luojan älykkäästä suunnitelmasta. Valitettavasti muu kroppa: polvet, lonkat, selkäruoto ja olkanivelet alkavat välittää toisenlaista informaatiota. Myös suolisto, keuhkot, eturauhanen ja muut sisäelimet yrittävät kertoa, että meidän kehostamme tulee väistämättä, kun vuosi kertyy, ensin vankila ja pahimmassa tapauksessa lopulta kidutuskammio.

Tätä vanhuuden jäykistelypuolta käsiteltiin riemastuttavassa kohtauksessa, jossa Pertti Koivula ja Mikko Vihman ottivat kukkotappelussa mittaa toisistaan. Koreografi Johanna Keinäsen kamppailukoreografia oli ilmiselvästi muunnelma Oliver Hardyn ja Stan Laurenin slapstick-komiikasta. Liikkeiden ääretön hitaus vain lisäsi vastavuoroisten ja yhä voimallisempien tölväysten koomisuutta.

Kuusikymppinen Gedeon on elänyt omaa nuoruuttaan 80-luvulla. Kasarisukupolvea ovat myös musiikkikomedian Koivula, Unto ja Jokela. Vihman ja Hovatan villein nuoruus taitaa ajoittua ainakin osittain jo 90-luvun puolelle.

Tekijät ovat selvästi ajatelleet myös meitä, jotka alamme olla hoivakoti-iässä jo nyt. Carl Sigmanin ja Peter de Rosen Buona Sera Signorina on 50-luvun ikivihreitä, samoin Unto Monosen Kohtalon tango. Bee Gees -yhtyeen Stayin’Alive oli ja on 70-luvun megahittejä samoin kuin Alan Marrillin ja Jake Hookerin I Love Rock’n Roll. Musiikkikomedian nimibiisi Forever Young 80-luvun hittejä.

Kaija Koon levyllä tulkitsema Saara Törmän ja Aku Rannilan Kaunis, rietas, onnellinen on sävelletty ja sanoitettua vasta tällä vuosituhannella.

Yhdessä kohtauksessa roolihahmo Vuokko Huovatta 71v muistelee hurjaa nuoruuttaan. Hahmo oli yhdistelmä jonkinlaista koijärveläisyyttä, 70-luvun punkkulttuuria ja 60-luvun hippien julkista alastomuutta. Mutta ehkä tällainen vastakulttuuria edustava hahmo sopi myös juppien 80-luvulle.

Meidän ikäihmisten seksuaalisuuteen viitattiin myös hauskassa tanssikohtauksessa.

Forever Young

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys Arena-näyttämöllä 7.3.2024

Käsikirjoitus: Erik Gedeon (Forever Young 2010)

Suomennos: Sanna Niemeläinen

Ohjaus: Heikki Sankari

Kapellimestari: Tuomas Kesälä

Koreografia: Johanna Keinänen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Sari Suominen

Valosuunnittelu: Paavo Kykkänen

Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta

Naamioiden suunnittelu: Milja Mensonen

Näyttämöllä: Vuokko Hovatta, Juha Jokela, Pertti Koivula, Vappu Nalbantoglu, Leenamari Unho, Mikko Vihma, Tuomas Kesälä

Järjettömän syvällinen ja hullun hauska Kalasatama – Ryhmäteatterin ilopillerissä oli aitoa kuoliaaksi naurattamisen meininkiä – Joanna Haartti teki huikean roolin itseään etsivänä kirjailijana

Teini-ikäisen Riksun elämään kuuluivat seksuaaliset kokeilut poikien kanssa. Esityskuva on tragikomedian toisesta seksikohtausesta. Joanna Haartin ja Riksun ensimmäistä poikaystävää näytelleen Markku Haussilan kehonkieli ja mimiikka olivat kohtauksessa paljonpuhuvia. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

En ole aikoihin nauranut teatterissa yhtä hervottomasti kuin Ryhmäteatterin esityksessä torstai-iltana. Yllättävät, upeasti ajoitetut ja omaa sisäistä todellisuuttani syvästi luotaavat iskut saivat minut välillä nauramaan kaltaiselleni estyneelle ja ujolle ihmiselle epätyypillistä huutonaurua. Huutia saivat niin oman sukupolveni teatterintekijöiden palvoma venäläinen sielu kuin resurssien puutteessa kituva psykiatrinen hoito.

Hätkähdyttävää, riemastuttavaa, upeaa!

Huumori on älykkäiden ihmisten tapa kuvata ja käsitellä elämän suuria ja pieniä kipukohtia. Ryhmäteatterin Kalasatama – Pillerinmakuinen tragikomedia sukelsi komiikan keinoin syvälle meitä ympäröivään todellisuuteen. Kirkkaana peilinä toimi nuoren lesbonaisen kasvutarina taiteilijaksi, tunnustetuksi kirjailijaksi.

Ryhmäteatterilla on ensemblenä omintakeinen tyyli toteuttaa produktioita. Tekemisen ytimessä on loistelias näyttelijäntyö. Kalasatamassa tämä eetos huipentui Joanna Haartin huikeaksi bravuuriksi tragikomedian pääroolissa, identiteettinsä ja uransa kanssa kipuilevana Riksuna. Haartti oli näyttämöllä energinen ja karismaattinen. Seurasin lumoutuneen taituruutta, jolla Haartti loi syvyyttä roolihahmoonsa eleiden ja loisteliaan mimiikan kautta.

Haartin Riksussa oli jotakin hyvin aitoa ja koskettavaa – puhuttelevaa vilpittömyyttä.

Ohjaaja Sini Pesonen tietää epäilemättä, miten hurjavauhtinen tragikomedia Ryhmäteatterin tapaan tehdään. Reseptiin kuuluivat yllättävät käänteet, hauskasti tyypitellyt roolihahmot ja taiten toteutettu liioittelu. Ajoituksen tarkkuudesta ja osumien määrästä kertoivat yhä uudestaan toistuneet naurunremahdukset katsomossa. Kalasatamassa oli sitä oikeaa kuoliaaksi naurattamisen meininkiä.

Esityksen kolmas peruskivi on epäilemättä Salla Viikan taidokas ja ajateltu käsikirjoitus. Käsikirjoitus perustuu Tuuve Aron kirjaan Kalasatama, eikä tuo yllättävällä tavalla kaksijakoinen romaani ole varmasti ollut dramaturgille helppo pala.

Romaani alkaa itseironisella ja sarkastisella huumorilla maustetulla kasvutarinalla ja päättyy kuvauksella tämän kilvoittelun hedelmistä. Romaanin minäkertoja elää nuoruuden kiirastulen jälkeen rikasta taiteilijaelämää, johon kuuluvat matkat eksoottisiin maihin, taiteilijatapaamiset, ystävät ja ennen kaikkea elämää suuremmat rakastumiset.

Kohtaus, jossa Riksu (Joanna Haartti) kohtasi ensirakkautensa (Heli Hyttinen), oli latautunut, kaunis ja myös hykerryttävän hauska. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Käsiohjelmassa Viikka kertoo näytelmän inspiraation lähteeksi Aron autofiktiivisiä ja esseistisiä aineksia yhdistelevän romaanin.

Näytelmän Riksu käy hoidossa Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksen psykiatrisella poliklinikalla samoin kuin Aron romaanin minäkertoja. Siitä tulee näytelmän hieman arvoituksellinen nimi.

Näytelmän antama kuva suomalaisen mielenterveyshoidon tasosta ei ollut kaunis. Santtu Karvosen luoma parodinen hahmo lääkeitä tuputtavasta psykiatri Olavi Keinolasta oli osuva ja myös ilkeä. Hahmossa korostui omaa psyykeä suojaavan lääkärin professionalismi. Ei satu, kun ei välitä. Resurssien vähäisyys ja voimattomuuden tunne ovat raskas taakka myös hoitotyötä tekeville. Heitä uhkaa koko ajan ajautuminen eräänlaiseen sotapsykoosiin. Tämän tästä joku asiakas, terapiassa tutuksi tai jopa läheiseksi tullut ihminen tekee itsemurhan.

Ei ihme, että psykiatria potee julkisella sektorilla kroonista työntekijäpulaa. Alalle ei hyvästä syystä ole tunkua.

Näytelmässä Haartin Riksu oli selviytyjä, joka selätti olemattoman isäsuhteen ja ongelmallisen äitisuhteen aiheuttamat traumat, rankan koulukiusaamisen kolhut, psyykenlääkkeiden aiheuttaman tanssitaudin ja seksuaalisen identiteetin löytämiseen liittyvät vaikeudet. Tai oikeammin oppi elämään niiden kanssa. Roolityö ja Viikan erinomainen käsikirjoitus osoittivat, että toiseutta ja siihen liittyvää syvää yksinäisyyttä voidaan kuvata satuttavasti myös huumorin kautta.

Useasta kohtauksesta katsoja saattoi tietenkin löytää myös ne elokuvaan taiteena syvällisesti perehtyneen Aron esseet.

Aron kirjassa kiinnostavaa oli hänen havaintonsa siitä, että henkisiä ja asenteellisia raja-aitoja ei ole vain seksuaalisten vähemmistöjen ja heteronormatiivisen enemmistön välille. Raja-aitoja on myös esimerkiksi miesten ja naisten välillä homoyhteisöjen sisällä. Aron mukaan homomiesten yhteisöt suhtautuvat joko välinpitämättömästi tai jopa vihamieleisesti lesboihin.

Viikka ja Pesonen käsittelivät näytelmässä aihetta leppoisammalla otteella. Mainiosti rakennetussa kohtauksessa keski-ikään ehtinyt kirjailija Riksu keskustelee näistä eroista nuoren homomiehen (Markku Haussila) kanssa. Riksu paheksuu queer-ihmisten uusia kotkotuksia ja kaipaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin Helsingin kaikki lesbot tunsivat toisensa ja butchit ja femmet tunnisti jo pukeutumisesta. Queer-nuori on myötätuntoinen, mutta välinpitämätön. Kuulomatkan ulkopuolella hän leimaa Riksun nostalgisen kaipuun menneisiin hyviin aikoihin lesbomummon horinoiksi.

Kirjassaan Aro on huolissaan siitä, miten oma lesbokulttuuri säilyttää ainutlaatuisuutensa maassa, jossa vasta valittu presidenttikin on valmis marssimaan Pride-kulkueessa ja populaarikulttuuri ja kaupallisuus ovat syleilemässä homot ja heidän elämäntapansa hengiltä. Kun lainsäädännön ja enemmistön asenteiden luoma paine on vähentynyt tai kadonnut lähes kokonaan, sen ylläpitämä homojen vastakulttuuri muuttuu. Se, mikä on lesbojen kulttuurissa ainutlaatuista, liukenee.

Asenteiden lieventyminen ja vapautumien on saanut myös vaihtelunhaluiset heterot liikkeelle kokeilumielessä. Näytelmässä Minna Suurosen näyttelemässä heteronainen yritti testata Riksulla omaa viehätysvoimaansa. Riksua epäilyttivät myös biseksuaalisuus ja panseksuaalisuus, jonka pauloihin hänen elämänsä rakkaus oli joutunut.

Seksuaalisuuteen ja parisuhteisiin liittyy myös vallan käyttöä. Aron kirjan kuvaukset Kallion ilmaisutaidon lukiosta maineeseen nousseiden taiteilijoiden käytöksestä eivät ole mairittelevia. Viikka ja Pesonen käsittelivät myös tätä aihetta astetta kevyemmällä kädellä. Lahjakkuus ja maine lisäävät ihmisen seksuaalista vetovoimaa ja Riksu on kustantajansa bileissä hänestä kiinnostuneiden naisten ympäröimä illan kruunaamaton kuningatar siihen asti, kunnes paikalle saapuu Finlandia-palkinnon voittanut mies (Santtu Karvonen). Mieskortti päihitti lesbokortin.

Kalasataman vauhti ja vaikuttavuus syntyi vahvasta fyysisestä esittämisestä. Näytelmällä on ollut kaksi koreografia Maija Nurmio ja Sara-Maria Heinonen, josta käsiohjelmassa käytetään titteliä läheisyyskoreografi. Heinosen käsiala näkyi varmasti ainakin kohtauksessa, jossa Riksu kohtasi intiimisti ensirakkautensa Stella (useita rooleja upeasti näytellyt Heli Hyttinen). Kohtauksessa voimakas eroottinen jännite saatiin aikaan ilman alastomuutta tai seksismiä. Kohtaus oli kaunis, koskettava ja tragikomedian tyylilajiin sovitettuna myös hykerryttävän hauska.

K Rasilan lavastus antoi fyysisen hahmon niille rajamuureille, joita meidän asenteemme yhteiskunnassa luovat. Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu loivat näyttämölle kauhugenren ulottuvuuksia muistuttamaan meitä katsojia siitä, ettei hulluus todellakaan ole pelkää hauskanpitoa. Psykoosiin ajautuessaan ihminen on keskellä sanattomien kauhujen galleriaa. Henna-Riikka Taskisen pukusuunnittelu sävytti sivuroolien hahmojen hallittua liioittelua.

Näytelmän käsiohjelmasta löytyy luettelo seksuaalivähemmistöjä koskevan lainsäädännön muutoksista. Miesten ja naisten homoseksuaaliset teot kriminalisoitiin Suomen suurruhtinaskunnassa vuonna 1894. Tästä aallonpohjasta on tultu askel askeleelta nykyaikaan, jossa seksuaalisia vähemmistöjä syrjivät asenteet eivät enää perustu lainsäädäntöön. Viime vuosien merkittäviä lainsäädännön uudistuksia ovat muun muassa vuoden 2019 äitiyslaki ja vuonna 2023 hyväksytty translain uudistus.

Kalasatama – Pillerinmakuinen tragikomedia

Käsikirjoitus: Sala Viikka Tuuve Aron romaanin Kalasatama pohjalta

Ohjaus: Sini Pesonen

Lavastussuunnittelu: K Rasila

Valosuunnittelu: Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu: Henna-Riikka Taskinen

Koreografi: Maija Nurmio

Läheisyyskoreografi: Sara-Maria Heinonen

Maskeeraussuunnittelu: Ia Luhtanen

Rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Onni Vesikallio

Saituri oli fantastisen hyvää teatteria – Molièren klassikko tarjosi meille katsojille huikean näköalan meitä kaikkia hallistevaan uskomusten järjestelmään – Raha ratkaisee, mutta miten? – Kas siinä vasta kysymys

Näyttämökuvat olivat upeita. Näyttämölle heijastetut Heli Leinon fondit muuttivat hetkessä saituri Harpagon barokkilinnan puutarhaksi. Kuvassa eväsretkellä tarinan Cléante (Hiski Vihertörmä), Elise (Inke Koskinen), Marianne (Pihla Pohjolainen) ja Frosine (Suvi-Sini Peltola). Kuva (c) Kari Sunnari/TTT

Tampereen Työväen Teatterin Saituri – Ihana raha oli kuplivan raikas, henkevä ja elegantti komedia. Meillä oli ilo ja nautinto seurata perjantain päivänäytöksessä suurella näyttämöllä todella hyvää ja hauska teatteria.

Vuosia Ranskassa asunut Otso Kautto tietää, miten Molièren maineikas klassikko pitää sovittaa ja ohjata. Kieli ja kulttuuri lomittuvat toisiinsa ja Kautto epäilemättä hallitsee ranskan kielen tavalla, josta me tavalliset pulliaiset voimme vain haaveilla. Eikä vain ranskaa, vaan Kautto on virtuoosi myös suomen kielen käyttäjänä. Kauton suomentamana Molièren roolihahmot puhuivat mehevää, rikasta ja runollisen kaunista suomea.

Saituri on Molièren vuonna 1668 kantaesitetty satiiri ahneudesta. Kautto ei ole lähtenyt modernisoimaan klassista näytelmää, vaan se on tuotu näyttämölle perinteisenä pukudraamana näyttelijöiden puuteroituja peruukkeja ja barokin ajan eliitin muotia mukailevia juhlatamineita myöten.

Ahneus on pyörittänyt maailmaa jo kauan ennen kuin nuo ihmiskunnan suuret keksinnöt osakeyhtiö ja finanssikapitalismi astuivat historian näyttämölle. Molièren näytelmän aihe on tässä mielessä yhtä ajankohtainen kuin 300 vuotta sitten. Näytelmän saiturin, Harpagonin (Auvo Vihro) kohdalla tämä raamatullinen mammonan palvonta on saavuttanut vakavan sairauden asteen.

Tampereen Työväen Teatterin Saituri – Ihana raha on modernisoitu toisella ja suorastaan nerokkaalla tavalla. Kautto on sovittanut näytelmään hänen ja Juha-Pekka Raesteen yhdessä kirjoittaman rinnakkaistarinan, jossa barokkinäytelmän lomaan näyttämölle nousi neljä asiantuntijaa kertomaan meille, mitä raha on, miten se on syntynyt, miten se hallitsee meidän minuuttamme ja maailmaa ja miten sitä hankitaan, rikastutaan.

Rahaan liittyvät taloustieteen teoriat ja oletukset olivat minulle tuttuja ennestään. Silti Molièren näytelmän konteksti kirkasti ja läpivalaisi Kauton ja Raesteen tietoiskujen näkemykset rahasta kiehtovalla tavalla. Tavallaan yllättävää oli esimerkiksi se, että rahatalouteen erikoistuneet ja keskuspankkeja johtaneet ekonomistit jakoivat saiturin uskon kullasta pysyvänä arvon säilyttäjänä aina vuoteen 1971 asti, jolloin Yhdysvaltain dollari irrotettiin ja samalla koko maailmantalous kultakannasta.

Molièren aikaan setelit olivat Euroopassa rahatalouden uusin innovaatio. Saituri pelasi omaa sijoituspeliään varman päälle ja uskoi kultaan. Tänään setelit ovat maksuvälineinä kohta historiallinen jäänne. Meidän pitää vain uskoa, että keskuspankkien ja liikepankkien palvelimissa bitteinä vilistävät miljardit, biljoonan ja triljoonat ovat oikeasti olemassa. Finanssikapitalismin monimutkaisten sitoumusten ja johdannaisten yhteenlaskettu arvo on jo nyt monta kertaa suurempi kuin koko maailman vuotuinen bruttokansantuote.

Molièren saituri on ahne kitupiikki vailla vertaa. Harpagonin roolin näytellyt Auvo Vihro kuuluu tämän kirjoittajan suosikkinäyttelijöihin. Vihron tavassa olla läsnä näyttämöllä on jotakin syvästi inhimillistä, joka tuli läpi myös saiturin roolissa. Kuva (c) Kari Sunnari/TTT

Tällaisessa korttitalossa me elämme. Pitää vain toivoa parasta ja pelätä pahinta. Myös maailman finanssimarkkinoilla hallitsee eräänlainen kauhun tasapaino siinä, missä se hallitsee suurvaltojen geopolitiikkaa ja näyttää ikävästi siltä, että nämä kaksi maailmaa ovat vielä vahvasti sidoksissa toisiinsa.

Raeste on kokenut Helsingin Sanomien taloustoimittaja. Päivänpolitiikan ytimeen rinnakkaistarina iski, kun näytelmän asiantuntijat puhuivat velasta. Taloustieteilijät ovat yksimieleisiä siitä, että velka on tarpeellinen ja jopa välttämätön osa myös julkista taloutta. Ilman sitä talouden rattaat eivät pyöri. Julkisen velan oikeasta määrästä on olemassa vain mielipiteitä ei oikeaa tietoa. EU:n 60 prosentin viitearvo julkiselle velalle on siten vain valistunut arvaus.

Myös rahan syntyä koskevat teoriat ovat tällaista valistunutta arvailua. Tuntuu tietenkin luontevalta ajatella, että raha on syntynyt samalla tavalla kulttuurievoluution tuloksena kuin rahaakin vanhempi keksintö korko.

Uuden rahateorian teoreetikkojen mielestä rahatalous ei ole syntynyt esihistoriallisilla markkinoilla, vaan hallinnollisilla päätöksillä helpottamaan verojen keräämistä. Alamaisten oli pakko hankkia keinolla millä hyvänsä hallitsijan rahaksi määrittelemiä kiviä, kolikoita, savitauluja tai kupariplootuja maksaakseen veronsa. Rahan arvon määritteli liikkeellä olevan rahan määrä ja rahan arvon takasi viimekädessä valtiollisen väkivallan monopoli.

Muinaisten verosuunnittelijoiden maksuhalut paranivat kummasti, kun malliksi joukko kiivaimpia verokapinallisia seivästettiin julkisesti näkyvälle paikalle. On kaksi asiaa, joita ihminen ei voi välttää – verot ja kuolema. Oli miten oli, ainakin hallitsijoilla on aina meidän päiviimme asti ollut tapana lyödä tai painaa omat kuvansa kolikoihin ja seteleihin. Tämän kirjoittaja muistaa vielä ajan, jolloin 500 markan setelin heraldiikkaa hallitsi tuimailmeinen Urho Kekkonen.

Kultakannasta luopumisen välitön syys oli Vietnamin sota, jonka valtavat kustannukset laittoivat dollarin polvilleen. Taustalla olivat kuitenkin taloustieteen tuoreet monetaristiset teoriat, joista kasvoi yhä voimissaan oleva hallisteva paradigma, jonka nimiin ekonomistien tiedeyhteisön enemmistö vannoo. Nämä opit määrittelevät nyt pelin säännöt rahatalouden pelikentillä.

Kauton ja Raesteen näkemys näiden sääntöjen reiluudesta oli aika lohduton. Todennäköisyys tässä pelissä on meitä palkansaajia vastaa. Palkkatyöllä ei rikastu, minkä totuuden valtaosa meistä kokemusasiantuntijoista voi omakohtaisesti todistaa.

Otso Kauton ja Juha-Pekka Raesteen asiantuntijat (Riikka Papunen) ja (Pihla Pohjolainen) pelasivat näytelmän alussa sulkapalloa. Keskellä kuvassa tarinan Harpagon poika Cléante (Hiski Vihertörmä). Kuva (c) Kari Sunnari/TTT

Teatteri on yhteisön tekemään taidetta. Hyvässä teatteriesityksessä kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Tässä mielessä Saituri – Ihana raha oli loistavaa teatteria. Se hiveli järkeä ja kävi tunteisiin. Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat lavastus ja esiintymisasut, Heli Leinon seinämaalaukset, Sari Raution suunnittelemat kampaukset ja Eero Auvisen valosuunnittelu veivät meidät katsojat näytelmän itaran antisankarin barokkilinnaan. Näyttämökuvat olivat hienostuneen elegantteja. Kalle Nytorpin äänisuunnittelun laadusta kertoi jotakin se, että katsomon 12 penkkirivillä kuuli jokaisen vuorosanan ilman vähäisintäkään pinnistelyä.

Kauton upea suomen kieli hiveli korvia. Roolityöt olivat kerta kaikkiaan hienoja. Auvo Vihro on jo vuosia ollut yksi minun suosikkinäyttelijöistä. Saiturin Harpagonin roolissa Vihro oli hyvin vakuuttava. Vihron tavassa olla läsnä näyttämöllä on jotakin syvästi inhimillistä. Sitä on vaikea pukea sanoisi, mutta kyllä sen huomaa ja tuntee.

Kaikki roolityöt olivat todella hyviä. Vihron ohella erityisen voimakkaan vaikutuksen teki Suvi-Sini Peltola mestarillisella tulkinnallaan säätäjän, Frosinen roolista. Mieleen painui myös Eriikka Väliahde, joka asiantuntijan lisäksi näytteli mestari Jaakon, kokin, hovimestarin ja ajurin roolit. Hän oli näytelmässä varsinainen hatunkääntäjä. Väliahteen näyttelemisessä korostui se vapautunut energia ja tekemisen ilo, jota kaikki muutkin roolityöt säteilivät. Näytteleminen on helppoa kuin heinän teko silloin, kun kaikki produktiossa on kohdallaan. Ihana, ihana teatteri.

Molière kirjoitti näytelmän huvittaakseen aikansa yläluokkaista yleisöä. Kauton ensemblen käsissä näytelmä on säilyttänyt viihteellisen luonteensa. Saituri on suuren yleisö teatteria ja sopi erinomaisesti Tampereen Työväen Teatterin suurelle näyttämölle.

Teatterikriitikot ovat hukuttaneet Tampereen Työväen Teatterin näytelmät tähtisateen. Myös Saituri – Ihana raha on saanut yhdeltä jos toiseltakin arvostelijalta täyden pisteet. Itse inhoan ajatusta taideteosten pisteyttämisestä. Tähdistä on tullut kritiikeissä jonkinlainen omaehtoisen ajattelun korvike.

Kautto johtajakaudella Tampereen Työväen Teatterissa on tehty taiteellisesti kunnianhimoista ja korkeatasoista teatteria. Kiitosta on ansainnut myös ohjelmatarjonnan monipuolisuus. Teatteri on taiteellisilla ansioillaan säilyttänyt asemansa maan toisena päänäyttämönä Kansallisteatterin rinnalla ja sitä myötä myös korotetun valtionosuutensa.

Teatterin katsojana on vaikea ymmärtää teatterin hallituksen päätöstä antaa Kautolle potkut. Ulkopuolisena en tietenkään voi nähdä niiden lukujen taakse, joilla hallitus päätöstään perusteli. Tamperelaiselle teatterille Kauton lähtö työväenteatterin johtajan paikalta on suuri menetys. Kauton tinkimättömyyttä voi vain ihailla. Taiteilija ei voi tinkiä taiteellisesta näkemyksestään. Teatteri esitys syntyy yhteisössä omaehtoisen luovan prosessin kautta. Tähän luovaan prosessiin ei ulkopuolisilla ole oikeutta puuttua.

Saituri – Ihana raha

Tampereen Työväen Teatterin päivänäytös suurella näyttämöllä 2.2.2024

Perustuu Molièren näytelmään Saituri

Suomennos: Otso Kautto

Käsikirjoitus: Otso Kautto ja Juha-Pekka Raeste

Sovitus ja ohjaus: Otso Kautto

Liikeideointi: Mirva Mäkinen

Lavastus ja pukujen suunnittelu: Pirjo Liiri-Majava

Fondien ja seinien maalauukset: Heidi Leino

Valo- ja videosuunnittelu: Eero Auvinen

Äänisuunnittelu: Kalle Nytorp

Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Sari Rautio

Tuottaja: Heidi Kollanu

Rooleissa: Auvo Vihro, Inke Koskinen, Hiski Vihertörmä, Juha-Matti Koskela, Pihla Pohjolainen, Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Riikka Papunen, Eriikka Väliahde, Samuli Muje, Riikka Papunen

Jerusalem on näyttämötaiteen mestariteos – Jez Butterworthin räväkkä draamakomedia oli kuin aarrearkku – Sen rosoisen kannen alta tuli esiin lähes loputon määrä kerronnan tasoja

Terveisiä kunnan johdolle. Heikki Kinnunen korottaa Johnny Rooster Byronin roolissa äänensä. Ari-Pekka Lahden käännös näytelmästä oli tarkkaa ja muhevaa suomen kieltä. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

*Jerusalem* osoittautui maineensa veroiseksi moderniksi klassikoksi. Volyymilla esitetyn draamakomedian rosoisen pinnan alta nousi esiin teatteritaiteen mestariteos. Helsingin kaupunginteatterin ensi-illan näyttelijöiden tulkinnoissa oli sydäntä ja vimmaa. **Santeri Kinnunen** loisti näytelmän avainroolissa surmanajaja Johnny Rooster Byronina. **Pasi Lampelalla** oli ohjaajana selkeä näkökulma monikerroksisen näytelmän tarinaan. Kokonaisuus oli vaikuttava. Katsojalle jäi kuitenkin epäilys, etteivät hyvin kompleksin tarinan kaikki merkitystasot avautuneet suomen kielellä.

Englantilaisen **Jez Butterworthin** *Jerusalem* on moderni klassikko. Vuonna 2009 kantaesitetty näytelmä on anglosaksisessa maailmassa nimetty usein 2000-luvun parhaaksi näytelmäksi. Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys torstaina näytti meille, mihin näytelmän maine perustuu. Räväkkä draamakomedia kertoi tarinan yhteiskunnan ulkopuolella elävistä laitapuolen kulkijoista. Tämän pinnan alta löytyi tavaton määrä kerronnan tasoja.

Käsikirjoittaja ja kriitikko **James Graham** muistuttaa The Guardianiin kirjoittamassaan arviossa, että Butterworthin näytelmä on ladattu täyteen metaforia. Näytelmän aiheita ovat yksilö, yhteiskunta, politiikka ja taide. Nämä ilmiöt ja kokonainen maailma tehdään näkyviksi vertauskuvien kautta. Muodoltaan näytelmä on klassinen, kolminäytöksinen draamakomedia. Tällainen vanhakantaisuus oli sekin helppo tulkita tavallaan teatteritaidetta kommentoivaksi metaforaksi.

Grahamin ja usean muun kirjoittajan tuoreet arviot näytelmästä vuodelta 2023 löytyvät Helsingin kaupunginteatterin Jerusalemia esittelevältä verkkosivulta.

Jo ensimmäinen näyttämökuva oli ladattu vahvoilla symboleilla. Sitä hallitsi suurikokoinen Pyhän Yrjön risti, punavalkoinen lippu, jota Englannissa käytettiin vallan merkkinä keskiajalla. Sitten näyttämölle astui **Mitra Matouf**, näytelmän Phaedra keijukaisen siivet selässään laulamaan **William Blaken** runoelmaan sävellettyä hymniä *Jerusalem*. Näytelmän tarinassa eletään Pyhän Yrjön päivää.

Ei tarvittu mentaalista GBS-paikannusta paikantamaan, missä sijaitsee se viimeinen paratiisi, kaistale metsän ja uuden lähiön välistä joutomaata, jonne tarinan sankari Johnny Rooster Byron (**Heikki Kinnunen**) on hinannut rähjäisen asuntovaununsa. Tämä kylä Pewsey sijaitsee Whiltshiren kreivikunnassa, jossa sijaitsee myös maailmankuulu Stonehenge. Tietenkin myös se on mukana Butterworthin tarinassa.

*Byronin jengi Davey (Betadi Mandunga), Ginger (Markus Järvenpää), Pea (Lumi Aunio), Tanya (Minni Gråhn ja Lee (Alexander Wendelin). Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri*

Tarina alkoi yksilön ja yhteiskunnan välisellä konfliktilla. Kaupunginvaltuuston virkamiehet Linda Fawcett (Ursula Salo) ja Luke Parssons (Mikko Virtanen) naulasivat Byronin asuntovaunun oveen häätömääräyksen. Ohjaaja Pasi Lampelan mukaan Jerusalem tuo esiin yksilön ja yhteiskunnan välisen ikiaikaisen ristiriidan ja kuvaa kamppailua vapaamman ihmisyyden ja mielikuvituksellisemman elämän puolesta. Käsiohjelman esipuheessa hän tiivistää näkökulmansa kysymykseksi, mitä yhteiskunnasta kertoo se, mitä se sysää ulkopuolelleen?

Näytelmän Johnny Byron on omaa vapauden ideologiaansa elämäntavallaan julistava messias. Hänen ympärilleen on viinan ja huumeiden kyllästämiin kemuihin kokoontunut sekalainen seurakunta. Lee (Alexander Wendelin), Pea (Lumi Aunio), ja Tanya (Minni Gråhn) ovat paikallisia nuoria, Davay (Betadi Mandunga) nuori teurastamon työntekijä, Ginger (Markus Järvenpää) työtön jo ikääntynyt rappari, Wesley (Jouko Klemettilä) paikallisen pubin vuokranantaja ja Professori (Joachim Wigelius) iäkäs oppinut. Yhteistä heille on elämäntapa, jonka takia heidät on ainakin meillä Suomessa julistettu yhteiskunnan vihollisiksi ja tuomittu niin eduskunnan puhujapöntöstä kuin valtioneuvoston linnastakin käsin varkaiksi ja loisiksi.

Kaupunki haluaa hätää omin lupinensa metsässä vuosia asuneen Byronin sosiaalisista syistä. Kunnon kansalaisten mielestä Byronin elämäntapa herättää pahennusta ja villitsee parempien piirien perheiden nuoria huonoille teille. Taustalla ovat kylmät taloudelliset intressit. Paikallinen grynderi on iskenyt silmänsä maapalaan, jolle Byron on leirinsä pystyttänyt (Fuck the new estate!).

Vertauskuvalliseksi teki mieli tulkita myös se apokalyptinen krapula, johon Byron ja hänen opetuslapsensa heräävät tarinan alussa edellisen yön hurjien juhlien jälkeen. Byron on näissä juhlissa pyllyillyt alastomalla performanssillaan elinikäisen porttikiellon siihen viimeiseen seudun kapakoista, johon hänellä oli vielä lupa tulla. Tässä ei kuitenkaan podettu brexitin jäkeistä morkkista. Butterworthin paholaisen myllyt jauhoivat ja jauhavat yhä toisaalla. Tämä kirkastui meille viimeistään näytelmän upeassa loppuhuipentumassa.

Pyrkimys johonkin aitoon ja luonnonmukaiseen oli koko ajan läsnä. Sen merkiksi Byron oli humalapäissään rusikoinut yöllä televisionsa palasiksi brikettimailalla.

Luulen löytäneeni vastauksen myös Lampelan kysymykseen mitä? Näytelmän Byron on taiteilija, juttujensa puolesta paroni Münchhausenin henkinen perillinen suoraan alenevassa polvessa. Byron on maailman ainoa mies, joka on siitetty kahden kreivikunnan alueella ja syntynyt luoti hampaidensa välissä. Sirkustaiteilijana Byron hankki legendaarisen maineen kuolemaa halveksivilla tempuillaan. Tarinan nykyhetkessä surmanajajana vakavasti loukkaantunut Byron on huumekauppias, jonka juttujen tenhovoimaa vahvistavat piri, mari ja väkevät juomat.

Vapauden valtakunnalla on monet kasvot ja niin teatterissa pitääkin olla. Loistavana jutunkertojana Byron on tietenkin myös hyvin kirjallinen hahmo. Tässä suhteessa epäilen, että Butterworth on ladannut näytelmän dialogiin mielikuvia niin sanotusti kieli poskella. Juopottelusta inspiraatiota hakeneiden nerokkaiden kirjailijoiden nimilista on pitkä kuin tipaton tammikuu.

Arvoituksellinen Phaedra (Mitra Matouf) on asunut salaa vuoden Byronin (Heikki Kinnunen) asuntovaunussa. Ikääntyneen taiteilijan ja hyvin nuoren tytön suhteen laatu jäi arvoitukseksi. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Siivet selässään näytelmän ensimmäisen ja toisen näytöksen laulullaan aloittanut Phaedra ei ole tarinassa mikään astraaliolento, vaan paikallisen kauneuskilpailun 15-vuotiaana voittanut teini ja alamaailman vaikutusvaltaisen gangsterin Troy Whitworth (Rauno Ahonen) tytärpuoli. Phaedra on kadonnut kauneuskilpailun jälkeen ja yllättävä käänne paljastaa, että hän on asunut vuoden Byronin asuntovaunussa.

Whitworth on pahoinpidellyt tytärpuoltaan. Byronin ja Phaetran suhteen laatua ei avata. Onko Byron suojelija vai hyväksikäyttäjä, pyhimys vai paskiainen?

Populaarimusiin piirissä lienee pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että tyttöystävät nuorenevat samaan tahtiin kuin maestrot vanhenevat. Charles Chaplinin kaikki kolme vaimoa olivat avioliittoa solmiessaan alaikäisiä. Omat mielikuvani kohtaus vei nuoreen imatralaiseen teatterin harrastajaan, joka Orli-oopperan harjoitusten aikana 90-luvala alkoi seurustella tuolloin viisikymppisen esitystä ohjanneen näytelmäkirjailija Veijo Baltzarin kanssa.

Näytelmän Whitworth ilmaiseen oman tulkintasa suhteen laadusta pahoinpitelemällä veljiensä kanssa Byronin raa’asti.

Byron on myös isä. Hänellä ja Dawnilla (Merja Larivaara) on lapsi Marky (ensi-illassa Alvar Lisko). Dawn tuntee yhä vetoa Byroniin ja Byron isänrakkautta poikaansa kohtaan. Muuta ei kahdessa kohtauksessa kerrota Byronin ja Dawnin suhteen laadusta tai historiasta. Tarina toki on tuiki tavallinen ja katsojan oli teki mieli olettaa, että siihen liittyi jotakin omakohtaista.

Näin elämäntilanteet tuppaavat vaihtelemaan paremmissakin taiteilijapiireissä.

Rasismin osalta Butterworthin eeppiset teemat eivät tämän kirjoittajalle varmasti kaikilta osin täysin auenneet. Energinen ja karismaattinen Mandunga teki teurastajasta hyvin sympaattisen hahmon, tämän luotaantyöntävästä ammatista huolimatta. Mandungan Davay peitti työnsä aiheuttaman ahdistuksen poikamaiseen uhoon: ”Minä tapan nautoja pang, pang, pang.” Toki mielikuva siitä, miten rasismi jakaa työmarkkinoilla ihmiset ihonvärin perusteella voittajiin ja häviäjiin oli voimakas.

Klemettilä näytteli Westleyn roolin jonkinlaisessa Pyhän Yrjön päivän juhlallisuuksiin kuuluvassa perinnepuvussa päässään merkillinen kukkahattu. Lampela ja pukusuunnittelija Sari Suominen ovat ehkä halunneet korostaa kukkahatulla ja vatsanpäällä ristiin menevillä punaisilla olkanauhoilla Westleyn roolia tarinan narrina, humalaisena totuuden puhujana. Juopottelemalla itsensä psyykkisesti ja fyysisesti rajatilaan saattanut mies on meille suomalaisille tuttu hahmo ja omaan mieleeni on jäänyt pysyvästi edesmenneen Juha Mujeen bravuuri aiheesta elokuvassa Raid.

Tarujen mukaan esihistoriallisella ajalla valtavista järkäleistä rakennettu kivikehä Stonehenge on jättiläisten tekemä. Byron kertoo tavanneensa tällaisen jättiläisen ja keskustelleensa hänen kanssaan. Keskustelun jälkeen tämä vähintään 50 metriä korkea jättiläinen on lähtenyt harppomaan pitkin Wiltshiren kreivikunnan nummia.

Jättiläisestä alkoi Leen johdolla keskustelu journalismin tilasta. Miksi paikallinen lehdistö ei näe pitkin kreivikuntaa harppovaa jättiläistä tai ei pidä tarpeellisena kirjoittaa ilmiöstä. Tämänkin vertauskuvan voi tulkita vähintään kahdella tavalla. Lienee kuitenkin niin, ettei hätärumpuja tarvitse paukuttaa vain sen takia, etteivät paikalliset tiedotusvälineet tee enää juttuja teatterista tai sen tekijöistä.

Stonehengen muinaiset rakentajat harjoittivat todennäköisesti jonkinlaista luonnonuskontoa. Luonto oli ihmistä väkevämpi ja tämä jättiläinen saneli elämisen reunaehdot. Siksi Byron rummuttaa näytelmän huikeassa finaalissa tätä jättiläistä palaamaan. Kysymys ei ole tiedon puutteesta. Kysymys on siitä, että me emme halua nähdä tätä jättiläistä.

Näytelmän finaalissa Byronin metsän puut nousevat rytisten juuriltaan. J. R. R. Tolkienin huornit kävivät hyökkäykseen Blaken saatanallisia myllyjä vastaan. Vaikka me kiellämme todellisuuden, emme halua kuulla tai nähdä tätä jättiläistä, sen varjo vaikuttaa meihin koko ajan. Maailma on muuttunut hyvin nopeasti niiden 15 vuoden aikana, jotka ovat kuluneet Butterworthin näytelmän kantaesityksestä Lontoon Royal Court teatterin Jerwood-näyttämöllä.

Meidän maailmankuvaamme hallitsee pelko, joka on sumentamassa järjen valon. Toiseus on muuttumassa tässä maailmassa hengenvaaralliseksi. Verkkoaitoja ja piikkilankaa ei viritellä vain rajoilla, vaan myös niiden toisten ympärille.

Jerusalem

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta pienellä näyttämöllä 1.2.2024

Käsikirjoitus: Jez Butterworth

Suomennos: Ari-Pekka Lahti

Ohjaus: Pasi Lampela

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu: Sari Suominen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen

Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Rooleissa: Santeri Kinnunen, Markus Järvenpää, Joachim Wigelius, Alexander Wendelin, Betadi Mandunga, Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen, Merja Lerivaara, Mikko Virtanen, Ursula Salo, Mitra Matouf, Lumi Aunio, Minni Gråhn, Alvar Lisko/Niilo Sämpi