Wenla Reimaluoto, Aurora Manninen ja Anssi Niemi näyttelivät vahvalla intensiteetillä. Näyttelemisen fyysisyydestä kertoi jo se, että näyttelijöiden käyttämät polvisuojat olivat tällä kertaa varmasti tarpeen. Kuva Mikko Kelloniemi/KOM-teatteri
”Maailma tuhoutuu kymmenen
vuoden kuluessa, etkä sinä voi vaikuttaa siihen teoillasi mitenkään. Sori
siitä!”
Tämän päivän todellisuus ei
varmasti aina jaksa naurattaa alle kolmekymppisiä. Mutta mitä muutakaan
oikeastaan voi tehdä? Itkeä omaa surkeuttaan ja maailman menoa?
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden Kovaa paskaa oli ihanan hullua ja anarkistista teatteria. Hauska ja kutkuttavalla tavalla räävitön esitys toi mieleen heti Teatteri Rujon esityksen Mannerheim eli lapsille ei mitään uutta, joka vuosia sitten herätti pahennusta paremmissa piireissä.
Veikka Heinosen käsikirjoittama komedia kantaesitettiin, kun sen tekijät opiskelivat Teatterikorkeakoulun ensimmäisellä vuosikurssilla. Nyt he opiskelevat ohjaaja Esa-Matti Smolanderin mukaan neljännellä vuosikurssilla.
Näytelmä ei ole reilussa kolmessa
vuodessa menettänyt tuoreuttaan. Heinonen kuvaa perhetarinan kautta tämän
päivän nuorten aikuisten ajatuksista maailman menosta.
Samassa taloudessa asuvat
isoisä, poika ja pojanpoika 21-vuotias Juho, joka näytelmän alussa pänttää yliopiston
pääsykokeisiin. Isoisä on seitsemänkymppinen Koijärvi liikkeen veteraani ja isä
neljäkymmentä ja rapiat päälle peruskonservatiivi virkamies.
Esityksen näyttelijäntyö oli riemastuttavan hauskaa seurattavaa. Isoisää näytteli Wenla Reimaluoto, isää Aurora Manninen ja perheen untuvikkoa Anssi Niemi.
Sukupuoliroolien ohella
komediassa rikottiin varmasti kaikkia näyttelijäntyön pyhiä sääntöjä ja
tarkoitan nyt niitä sääntöjä, joita meillä seniori-ikäisillä kriitikoilla on
tapana löytää ja keksiä. Vahva mimiikka, hurja liioittelu ja slapstick-komiikka
toivat heti mieleen vanhat mykkäkauden elokuvat.
Tarinan loppupuolella näyttämölle tuli vielä tarinan pojan äiti ja miehen eksä Jukka Ruotsalaisen pitkänhuiskeassa hahmossa.
Esitys oli yhdistelmä raikasta
hulluttelua ja konstailemattomuutta. Smolanderilla on ohjaajana ollut homma
hanskassa. Toki varmaan myös kulunut aika ja vuodet Teatterikorkeakoulussa ovat
tuoneet esittämiseen sitä jotakin, jota kutsutaan kypsymiseksi tai henkiseksi
kasvuksi.
KOM-teatterin aulanäyttämö
tarjoaa mieleenpainuvan tilan tällaisten pienimuotoisten näytelmien
esittämiseen. Esittäminen voidaan siellä siirtää aivan konkreettisesti kadulle
yhdellä ulko-oven avauksella.
Näytelmän käsiohjelman julistekuvasta näkee, millä kaikilla keinoilla tarinan Olli yritti päättää päivänsä. Vaativan yhdenmiehen monologinäytelmän roolit tulkitsi Taneli Mäkelä. Kuva Henrik Schütt ja Nils Olsson/Helsingin kaupunginorkesteri.
Ruotsalaisen Fredrik Backmanin romaanissa Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove) on yli kolmekymmentä henkilöhahmoa. Näyttelijälle riittää haastetta, kun tästä alkuperäistarinasta dramatisoidaan monologinäytelmä, jonka tyylilaji on komedia.
Eikä Taneli Mäkelän roolityön haasteita ole varmasti vähentänyt se, että Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys on aina käsiohjelman kansikuvaa myöten näköisversio ruotsalaisen koomikon Johan Rheborgin monologista En man som heter Ove.
Huippusuosittu
Rheborg on myös meille suomalaisille tuttu hahmo muun muassa televisiosarjasta
Solsidan, jossa hän näyttelee Fredrik ”Fredde” Schilleriä.
Backmanin romaani ilmestyi suomeksi 2013 Riie Heikkilän kääntämänä. Ehkä Backmanin tarina tunnetaan parhaiten meillä Hans Holmin vuonna 2015 ohjaamasta elokuvasta, jossa vanhaa Ovea näyttelee ruotsalaisten rikoselokuvien ikoni Rolf Lassgård (se ainoa oikea Kurt Wallander).
Torstain esityksessä Mäkelä selätti nämä haasteet hienosti. Vaikka kaupunginteatterin esitys perustuu Marie Persson Hedeniuksen, Emma Buchin ja Rheborgin muodostaman kolmikon Rheborgin esitystä varten dramatisoimaan käsikirjoitukseen, Mäkelä teki Ovesta eli kaupunginteatterin esityksen Ollista hyvin suomalaisen hahmon.
Mäkelä oli
näyttämöllä suomalainen perusjäärä, säännöistä pilkuntarkasti kiinni pitävä yrmy,
oikea peruskyttääjä ja naapureiden kauhu. Miehen sydän karun kuoren alla on kuitenkin
puhdasta kultaa.
Marcus Grothin ohjauksessa Mäkelän tulkinnasta oli karsittu pois kaikki turha hötkyily. Esitys oli ajoittain niin pelkistetty, että osalle katsojista Olli saattoi jäädä jopa hieman etäiseksi. Hahmon perisuomalainen jäyhyys muuttui kohtausten ajoituksessa jäykkyydeksi.
Groth on itse näytellyt Oven roolin Svenska Teaternin versiossa En man som heter Ove kaksi vuotta sitten.
Mies, joka rakasti järjestystä kertoo suuresta rakkaudesta, pohjattomasta surusta ja siitä toipumisesta. Backmanin tarina on juuri niin pakahduttava, elämänmyönteinen, opettavainen ja hupsu kuin ruotsalainen, tarkkaan laskelmoitu viihderomaani vain olla voi. Ei siis ihme, että Backman on kotimaassaan paitsi luettu kirjailija, myös bloggaajana huippusuosittu.
Grothin
mukaan esitys on tarina valaistumisesta. Draamakomedia on hyvä määritelmä tälle
tyylilajille.
Tarinan
alussa Olli oli 59-vuotias ja hän oli juuri saanut potkut työpaikastaan, jossa
oli palvellut yhtäjaksoisesti yli 40 vuotta. Potkut ovat viimeinen niitti
Ollille ja hän päättää tehdä itsemurhan päästäkseen vihdoin vuosia sitten
kuolleen vaimonsa Liisan luokse.
Uutta valoa tähän
synkkyyteen tulee, kun taloyhtiön yhteen rivitaloasuntoon muuttaa iranilaistaustainen
nainen lapsineen ja toheloine miehineen.
Lisäksi tarinaan
on otettu Backmanin alkuperäisestä henkilögalleriasta Ollin naapuri ja entinen
hyvä ystävä ja hänen vaimonsa. Entinen ystävä on dementoitunut ja vaimo toimii
hänen omaishoitajanaan.
On myös lukihäiriöinen nuori mies, jonka Ollin opettajavaimo Liisa on aikoinaan opettanut lukemaan ja tämän nuoren miehen kaveri, maahanmuuttotaustainen nuorukainen, ”homoihminen” ,joka tulee ulos kaapista.
Lisäksi on bimbo
blondi, paksu naapuri ja korvapuoli kulkukissa, ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan
byrokratiaa edustava, huonosti käyttäytyvä sosiaalityöntekijä ja toimittaja,
joka yrittää tehdä haastattelun sankariksi osoittautuneesta Ollista.
Mäkelä
esitti kaikki nämä roolit.
Persson Hedeniuksen, Rheborgin ja Buchtin käsikirjoituksen on suomentanut Päivi Storgård. Työryhmän nimiin laitetussa sovituksessa tarina on puristettu tunnin ja 35 minuutin pituiseksi esitykseksi. Esityksen dramaturgina on toiminut Sanna Niemeläinen.
Esimerkiksi
Ollin ja hänen isänsä hieno suhde, joka on kirjasta tehdyn elokuvan ehkä kiinnostavin
asia, on jätetty maininnan varaan. Mutta ratkaisu on varmasti perusteltu,
vaikka nyt Ollin ”saabismi” näyttikin lähinnä vakavalta sairaudelta.
Ruotsalaisen teollisuusyhteiskunnan juuret Backman on tuonut tarinaansa tekemällä Ollista vannoutuneen Saab-miehen. Hänen naapurinsa ja ystävänsä puolestaan vannoo Volvo-merkin nimeen. Naapurit käyvät keskinäistä varustelukilpaa, ostamalla siitä ainoasta oikeasta automerkistä aina uusimman ja näyttävimmän uusimman mallin, kunnes naapuri rikkoo heidän ystävyytensä ostamalla Bemarin.
Jäin
esityksen jälkeen miettimään, miten Heikkilä Backmanin romaani kääntäessään
päätyi tällaiseen nimeen? Backmanin tarinan Ove on traagisten menetysten
jälkeen rakentanut elämänsä tiukkojen sääntöjen varaan pysyäkseen järjissään ja
toimintakykyisenä, mutta tuskin hän näitä itse itselleen asettamia sääntöjä
rakastaa.
Helsingin Kaupunginteatteri – Vihainen leski – Ullis (Riitta Havukainen) ja hänen lapsuutensa ystävän Hellun pikkuveli (Kai Lehtinen) uudistavat ystävyytensä 60 vuoden takaa. Ulliksen lapset Marko (Heikki Sankari) ja Susanna (Sanna-June Hyde) paheksuvat äitinsä uutta elämäntapaa. Kuva Harri Hinkka/Helsingin kaupunginteatteri
Helsingin kaupunginteatterin Vihainen leski on viihdyttävä, musiikkipainotteinen farssi. Se kertoo komedian keinoin, millaista elämää suuret ikäluokat yrittävät elää seitsemänkymmenen ja kuoleman välissä.
Osan Minna Lindgrenin samannimiseen romaaniin perustuvan tarinan terästä vei ensi-illassa kohtausten ajoitus. Osa sitä huikeasta osaamisesta, jolla teatterin todellinen hitti Pieni merenneito oli toteutettu, toimi säästöliekillä. Mummot jäivät nyt turhan usein ”pyörimään Musiikkitalon pyöröovissa”.
Henna Piirron dramatisoinnissa Lindgrenin ärräpäitä viljelevä, vihainen ironia ja sarkasmi ovat lientyneet. Lindgrenin kuvaamat absurdit tilanteet on käännetty teatteriin hyvin sopivaksi tilannekomiikaksi. Helsingin kaupunginteatterin tulkinnassa vihainen leski ei ole vihainen, mikä on oikeastaan tämän fiktiivisen henkilön kohdalla oikea tulkinta.
Näytelmän Ulla-Riitta Rauskio (Riitta Havukainen), lempinimeltään Ullis yrittää toipua kiltin tytön syndroomasta.
Ullis on sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Hän on myös hankkinut hyvän ammatin, opiskellut hammaslääkäriksi. Hän on nainut akateemisen miehen, juristin. Hän on synnyttänyt ja kasvattanut kaksi lasta ja pitänyt avioliittonsa kulissit pystyssä, vaikka aviomies osoittautui tunnekylmäksi alkoholistiksi. Viimeiset 12 vuotta Ullis on toiminut terveytensä juoneen miehensä omaishoitajana.
Ei siis
ihme, että miehensä vihdoin kuoltua Ullis potee ankaraa empatiakrapulaa, kuten
Lindgren kirjassaan tämän mielentilan kuvaa.
Me emme tiedä, mitä yli seisemänkymppiset yleisesti elämästään ajattelevat. Mielipidekyselyissä heidät on yleensä rajattu otannan ulkopuolella. Monet seitsemänkympin ja kuoleman välissä elävät ovat selvästi tunnistaneet Lindgrenin kirjan Ulliksesta itsensä. Kirja on ollut myyntimenestys.
Lindgrenin
romaanin voi lukea hyvin myös pamflettina siitä, millä mallilla suurten ikäluokkien
elämä ja odotukset ovat 2010-luvun Suomessa. Romaani on rakennettu Ulliksen
kertojaminän ympärille.
Kirjan rakenne on ollut Piirrolle epäilemättä dramaturginen pulma. Katsojat tulkitsevat Lindgrenin kirjoittaman tarinan teatteriesityksessä moniääniseksi. Piirosen ratkaisu, kirjan pitkän monologin muuntaminen farssiksi on hyvin perusteltu tyylivalinta. Kun ihminen on täyttänyt 70 vuotta, elämä ei ole enää vakavaa, se on kuolemanvakavaa.
Tällaiseen
vakavuuteen puree parhaiten karnevalistinen ote. Tätä elämänasennetta farssin
suurten ikäluokkien edustajat pyrkivät elämänsä ehtoossa myös noudattamaan.
Lihan pitää läiskyä vaikka sitten hotjoogan ja viagran voimalla kunnes se
otetaan pois.
Kimmo Virtanen on ohjaajana voinut tukeutua kaupunginteatterin loistaviin näyttelijöihin. Havukainen oli aivan pistämätön Ulliksen roolissa. Hyvin sisäistetyn ja tasapainoisen roolityön kruunasi Havukaisen kehon kieli, mikä ilmaisi tekemisen iloa.
Eija Vilpas ja Pia Runnakko loistivat Ulliksen ystävinä. Jäin myös miettimään, millainen koomikko yrmeistä sankarirooleistaan tunnetusta Kai Lehtisestä vielä kehkeytyy.
Näyttelijöiden
mainio keskinäinen kemia muistutti meille, miten tärkeitä lapsuudessa solmitut
ystävyyssuhteet meille ovat ja näiden ystävien merkitys vain korostuu, kun
alamme elää työuran jälkeen uutta elämänvaihetta.
Vihaisen
lesken ensimmäisessä jaksossa ystävykset pyrkivät ottamaan ilon irti jäljellä
olevasta elämästä, vaikka syän märkänis.
Väliajan
jälkeen siirryttiin tummempiin sävyihin. Vanhuuden kauhuista saatiin näyte, kun
Ulliksen lapset veivät äitinsä tutustumaan vanhusten palvelukotiin ja hän eksyi
siellä dementiaosastolle.
Kuoleman
teemaan siirryttiin, kun Vilppaan näyttelemä Hellu sairastuu vakavasti ja
kuolee. Hellun kuolemaa, siirtymistä rajan taakse kuvannut kohtaus oli pysäyttävän
hieno.
Vanhuus on
varmasti vaikea ja ehkä hieman pelottava aihe teatterin tekijöille. Asenteet
ovat yhä sellaisia, että napakka isku tavallisen tallaajan takaraivoon
raitiovaunupysäkillä iäkkään töölöläisrouvan sateenvarjosta tulee ihan aiheesta.
Helsingin
kaupunginteatterin huumori aiheesta oli kilttiä, myötäelävää ja usein myös
osuvan kuvaavaa. Lindgrenin kirjan oleelliset asiat itsemurhapilleristä
isovanhempien velvollisuuteen hoitaa lapsenlasia otettiin esille.
Kiinnostavimmillaan Vihainen leski oli, kun siinä käsiteltiin Ulliksen ja hänen keski-ikään ehtineiden lastensa, Markon (Heikki Sankari) ja Susannan (Sanna-June Hyde) suhteita. Näissä suhteissa näkyi alastomana yhteiskuntamme kaksi keskeistä käyttövoimaa ahneus ja pelko.
Lapset
pelkäsivät äitinsä kohtaloa, ajautumista omaishoitajan rooliin. Toisaalta heitä
poltteli halua päästä käsiksi isän perintöön ja konstit olivat kovia. Lapset
yrittivät sijoittaa äitinsä hoivakotiin ohittaakseen lesken suojaksi säädetyt
lait perinnönjaossa.
Olisi oikeastaan kiva nähdä, miten tämän kasarisukupolven omat lapset kohtelevat vanhempiaan, kun nämä ovat parin vuosikymmen kuluttua ehtineet tälle kuolemanvyöhykkeelle?
Ihminen voi
välttää vanhaksi tulemisen ja vanhuuden vaivat vain kuolemalla nuorena.
Lindgren on saanut Bonnierin suuren journalistipalkinnon vuonna 2009 Helsingin Sanomiin
kirjoittamastaan artikkelista, jossa hän kuvasti vanhan isänsä viimeisiä
vaiheita ja kuolemaa sairaalabyrokratian keskellä
Lindgrenin
Ehtoolehdon pakolaiset oli vuonna 2015 ehdokkaana Runeberg-palkinnon saajaksi.
Lindgrenin
kirjat ovat painavaa puhetta meidän vanhusten puolesta.
Vihainen leski
Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 10.10.2019
Perustuu Minna Lindgrenin romaaniin Vihainen leski
Dramatisointi Henna Piirto
Ohjaus Kimmo Virtanen
Lavastus Katariina Kirjavainen
Puvustus Elina Vättö
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Jaakko Autio
Koreografia Jari Saarelainen
Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen
Rooleissa Riitta Havukainen, Eija Vilpas, Pia Runnakko ja Kai Lehtinen, Sanna-June Hyde, Heikki Sankari, Kaisa Torkkel, Leena Rapola, Kari Mattila, Marjut Toivanen, Leena Rapola, Vesa Wallgren, Martti Manninen, Kirsi Karlenius, Sari Haapamäki
Q-teatterin asennoissa Elena Leeve, taustalla Minttu Mustakallio ja Eero Ritala tanssivat luovuuden ihmemaassa. Kuva Pate Pesonius/Q-teatteri
Ensimmäinen tunne oli epäusko. Ei oikein tiennyt mihin asentoon hoksottimensa Q-teatterin kantaesityksen ensi-illassa asettaisi. Asennot näytti ja tuntui Monty Python -hengessä ideoidulta itseironiselta sketsiltä, joka haastoi katsojan älyn ja huumorintajun.
Nauratti. Eikä koomista vaikutelmaa vähentänyt se, että vedätys oli laitettu saumattomasti mukaan myös Q-teatterin verkkosivuille ja käsiohjelmaan. Näyttämöllä Elena Leeven, Eero Ritalan ja Minttu Mustakallion näyttelemän roolihahmot Elena Leave, Erno Ritola ja Miina Mustarinta puhuvat käsitteillä, joista taiteilijavitsit väännetään.
”He haluavat tehdä teoksen, joka on kuin rakastelua kaiken sen kanssa, mikä tarjoutuu suudeltavaksi. He haluavat tavoittaa kaikessa läsnä olevan erotiikan, liikkua puoleensavetävyyden voimasta.”
Auts!
Eikä koomista vaikutelmaa ainakaan vähentänyt se, että esityksen koreografi Anna Mustonen oli kerännyt tämän kuvitteellisen taiteilijaryhmän esitykseen, tai oikeammin tämän esityksen harjoituksiin lähes kaikki nykytanssin liikekielen kliseet.
Epäilyksen epäilys heräsi,
kun näyttämölle asteli luentoa pitämään amerikkalainen äänitaiteilija.
Mustakallio esitti huikeassa bravuurissaan selvästi autistista, omalle
taiteelleen täydellisesti omistautunutta taiteilijaa, jonka oli lähes mahdoton
ymmärtää, etteivät muut ihmiset lainkaan tajua, mitä hän halusi taiteellaan
ilmaista.
Kohtaukseen liittynyttä
outoutta ja vatsaa vääntävää myötähäpeää vain lisäsi se, että Mustakallio ja
hänen isäntänään kohtauksessa toiminut Ritalan tulkitsema äänitaiteeseen
hurahtanut suomalainen anestesialääkäri puhuivat englantia, jota me kaikki niin
hyvin osaamme ja ymmärrämme.
Seuraavassa kohtauksessa huikea
äänitaiteilija ryhtyi tekemään ääniteosta Leeven tulkitseman tanssijan
pyörähdyksestä. Tällaisesta liikesarjasta ei yleensä lähde minkäänlaista ääntä.
Silti Leeven tanssija improvisoi äänitaiteilijan työstä oman tanssiteoksensa.
Näin luovuus ilmenee. Se on aivojen toimintaa, jota voi ruokkia tiedoilla ja ärsykkeillä, mutta ei tietoisesti ohjata. Se on se hyllyvä suo, jolla jopa aika voi kulkea lopusta alkuun.
En tiedä, onko käsiohjelmaan painettu koreografi Anna Mustosen haastattelu tehty kieli poskella, vai ihan tosissaan. Teksti näyttää suomelta, mutta voisi olla yhtä hyvin hepreaa. Voin hyvin ymmärtää, että tämä lahjakas koreografi rakastaa tanssia. Paljon vaikeampi on selittää, mitä on tanssissa oleminen tai tanssin tuntu.
Näin siitä huolimatta, että molemmat ovat paljon todellisempia ja konkreettisempia psykofyysisiä tuntemuksia. Olioina tai ilmiöinä ne ovat konkreettisempia kuin tämä suomen kieli, jolla Mustonen niiden olemusta yrittää kuvata.
Jaakko Pietiläisen lavastus antoi hyvän vinkin näytelmän tulkitsemiseen. Q-teatterin näyttämöllä oli valtavan suuri, hevosenkengän muotoinen sohva. Muhkeasti topattu sohva oli valkoinen samoin kuin sen edessä ollut pehmustettu tanssimatto. Näyttämön yllä riippui ovaalin muotoinen, valkoinen kattoelementti.
Tutkimattomat alueet on
löytöretkistä lähtien ollut tapana merkitä karttoihin valkoisella värillä.
Neurotieteiden kehityksestä huolimatta meillä on edelleen vain hatara käsitys,
mitä aivoissa tapahtuu, kun saamme idean tai ajatuksen, jota ei voi loogisesti
johtaa siitä, mitä me olemme sitä hetkeä edeltäneenä hetkenä ajatelleet ja
tunteneet.
Q-teatterin Asentoja on
teos, johon tätä arvaamatonta luonnonvoimaa, luovuutta on annosteltu kauhalla. Kolmen näyttelijän
lisäksi produktioon on tuonut oman luovan panoksensa yhdeksän muuta
taiteilijaa.
Loppukumarruksiksi ja
aplodeiksi kutsuttu seremonia toi ainakin minun huulilleni hieman viiston
hymyn. Teatteri on totisesti yhteisön tekemää taidetta.
Asentoja
Kantaesitys Q-teatterissa
19.9.2019
Dramaturgia ja ohjaus Anna-Mari Karvonen Esitysdramaturgia Asta Honkamaa
Dramaturginen assistentti Louna-Tuuli Luukka Lavastus Jaakko Pietiläinen Äänisuunnittelu Tatu Nenonen
Valosuunnittelu Heikki Paasonen Pukusuunnittelu Hanne Jurmu
Kansallisteatterin Pelle laittoi aivojen mielihyvähormonit liikkeelle. Loistelias näyttelijäntyö jallosti Melli Maikkulan oivaltavan tarinan hienoksi teatterielämykseksi. Kuvassa Anna Ackerman ja Olli Ikonen. Kuva Cvijeta Miljak/Kansallisteatteri
Näytelmäkirjailija Melli Maikkulan kirjoittaman Pelle on niitä näytelmiä, joiden jälkeen esiripun laskeuduttua päässä pyörivistä adjektiiveista ei tahdo tulla loppua. Tällä kertaa mielihyvähormonit sotkivat pään niin perusteellisesti, että tällaisen vanhan ukon suusta saattoivat lipsahtaa jopa sanat voi kuinka ihana!
Maikkula on
riemastuttava yhdistelmä klovneriaa, slapstick-huuroria ja sujuvasti
kirjoitettua komediaa.
Näytelmän ensimmäinen yllättävä käänne ainakin minulle oli se, että näyttämölle todella asteli Olli Ikosen hengästyttävän hienosti tulkitsema pelle punaisine nenineen, knalleineen ja pellekenkineen.
Tarinan alussa Tomi Alatalon näyttelemä Kent kosi tyttöystäväänsä, Anna Ackermanin näyttelemää Juliaa. Pariskunta alkaa suunnitella häitä, mutta kantona kaskessa ovat Kentin kontrolloiva äiti ja Julian isä, joka on pelle.
Sirkuksessa
ja varieteetaiteessa pelle ei ole vain hauskuuttava hahmo, vaan hahmolla on
myös oma vakiintunut, traaginen ulottuvuutensa. Loistavalla mimiikallaan Ikonen
teki näkyväksi tämän hahmon surumielisen puolen niin, että sydänalassa tuntui.
Pienen tarinan suuressa ytimessä on yksi meidän elämämme vaikeimmista jutuista, suhde vanhempiin ja kääntäen vanhempien suhde lapsiinsa.
Tämän päivän
yli kuusikymppiset eivät välttämättä ymmärrä, miten vaikeassa raossa tämän
päivän kolmekymppiset elävät. Nämä yli kuusikymppiset pellet kärttävät
lapsenlapsia naama surumielisessä mutrussa.
Maikkulan näytelmässä tätä puolta kuvattiin jo näytelmän toisessa kohtauksessa, jossa Kent yritti myydä meille katsojille ja Jukka-Pekka Palon näyttelemälle ohikulkijalle puhelinliittymiä.
Näytelmän
Julia on terapeutti. Hänellä on asiakkaana Palon näyttelemä
mielenterveyskuntoutuja Kari. Palon hienosti tulkitsema rooli vakuutti ainakin
minut siitä, miten taitavasti Maikkula on näytelmänsä dramaturgian rakentanut.
Viimeistään
videoitu kohtaus, jossa Palon näyttelemä tv-toimittaja haastatteli Julian isää
tunnettuna taiteilijana ja julkisuuden henkilönä, ei jättänyt suurta epäselvyyttä
siitä, kuka tämän pellen esikuva saattaa olla.
Teatterielämyksen sinetöi Kaisa Liisa Logrénin rento ohjaus. Ikosen huikealle mimiikalle tarinan pellenä annettiin riittävästi tilaa ja muut kohtaukset seurasivat toisiaan kuin Maikkulan keväällä kirjoitustyön lomassa seuraama sorsapoikue emoaan, yllättävästi ja hellyttävästi.
Veera-Maija Murtolan lavastus, Auli Turtiaisen puvut, Anna Pölläsen valot, Leo Lindgrenin äänet ja Petra Kuntsin naamiot olivat laatutyötä, hieno kokonaisuus. Arjen todellisuus rakennettiin näyttämölle pienillä yksityiskohdilla.
Niistä
yksityiskohdista voisi vaikka kirjoittaa esseen kattilaan paakkuuntuneen riisin
merkityksestä suomalaiselle teatteritaiteelle.
Florian Zellerin Täydellinen lauantai on rakenteeltaa yhden miehen show. Pekka Strang teki hienoa työtä näytelmän maratooniroolissa. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri
Komediaa ei
syyttä sanota teatterin kuninkuuslajiksi. Niin vaativaa hauskan tekeminen
elävän yleisön edessä on.
Tästä komedian tekemisen vaativuudesta muistuttaa myös käsiohjelmassa Täydellisen lauantain ohjaaja Jaakko Saariluoma.
Ilmeisesti
käsiohjelmat pitää saada teattereissa painoon siinä vaiheessa, kun produktion
työstäminen on kiivaimmillaan ja luovan työn henkinen kuormittavuus ohjaajan
osalta huipussaan.
Mutta ei
Saariluoman tarvitse ainakaan meiltä katsojilta pyytää anteeksi itsensä ja
ensemblensä puolesta. Helsingin kaupunginteatterin torstaina esittämä Florian
Zellerin komedia oli sujuvaa ja hauskaa tekemistä.
Ranskalaisen Florian Zellerin vuonna 2013 julkaisema Une heure de tranquillité on ollut iso hitti kirjailijan kotimaassa. Tai ainakin verkosta löytyy suuri määrä videotallenteita, joilla ranskankieliset teatterit ovat markkinoineet näytelmäänsä. Zellerin käsikirjoituksen pohjalta on tehty myös elokuva.
Ranskalaiset
teatterit ovat markkinoineet Zellerin näytelmää farssina. Siinä on mukana jopa
perinteisen ovifarssin aineksia. Näytelmän hidas tempo ei ole kuitenkaan farsille
tyypillinen tapa tehdä. Itse voisin kuvitella, että ainakin Helsingin
kaupunginteatterin Täydellinen lauantai on urbaaniin ympäristöön sijoitettu
kansankomedia.
Tällaiset
määritelmät eivät kuitenkaan ole tärkeitä.
Näytelmäkulman verkkosivujen mukaan Reita Lounatvuori suomensi Zellerin näytelmän tuoreeltaan vuonna 2014. Mestarillisesti suomen kieltä käyttävä Lounatvuori on myös onnistunut kiteyttämään ironian kautta näytelmän nimessä kahteen sanaan sen keskeisen sisällön.
Pekka Strang urakoi komedian keskeisessä Markuksen roolissa äänensä käheäksi. Näytelmän Markus on keski-ikäinen ja keskiluokkainen herrasmies, jonka elämänhallinnan kolme keskeistä elämänohjetta ovat minä, minä ja minä.
Näytelmän Markuksella on myös fiini harrastus. Hän keräilee harvinaisia vinyylilevyjä ja Täydellisen lauantain tapahtumat lähtevät vyörymään, kun hän löytää kirpputorilta Neil Youartin levyn ”me, myself and I, ja haluaa rauhoittaa asuntonsa tunnin ajaksi, kuunnellakseen tämän harvinaisen jazzin mestariteoksen.
Zeller
käyttää näytelmän alussa runsaasti toistoja. Otaksun, että näytelmän alun
huumori piilee ainakin osaksi ranskalaisten hieman kompleksisessa suhteessa
englannin kieleen. Tämä ei tietenkään välttämättä avaudu meille suomalaisille
katsojille, vaan esityksen alku tuntui hieman laahaavalta.
Jatkossa
vauhti kiihtyi, ja yllättäviä käänteitä tuli vastaan yhä nopeammassa pempossa
kuten oikeaoppisesti rakennetussa komediassa pitääkin tulla.
Lounatvuoren
käännöksen kieli toimi usein nautittavalla tavalla. Esimerkiksi puolalainen
putkimies on sanapari, jolla on hyvin laaja merkityssisältö. Jopa brittien
brexit-sekoilun kova ydin voidaan kiteyttää käsitteeseen puolalainen putkimies.
Pulma, johon Saariluoma viittaa käsiohjelman ohjaajan kommentissa, on kohtausten ajoitus. Suomen kielellä on oma rytminsä ja Zellerin Täydellinen lauantai on hyvin puhelias näytelmä. Tällä kertaa näytelmän kohtuullisen hidas rytmi ja hyvin pitkät kehittelyt istuivat hyvin suomen kieleen. Vaikka yllättävistä käänteistä syntyvät iskut olivat ennalta arvattavissa, ne osuivat nauruhermoon.
Zeller on
kirjoittanut komediansa niin, että se on tavallaan yhden miehen show. Ei siis
ihme, jos roolin vetäneet Strangin ääni tuntui käheytyvän esityksen kuluessa.
Käsiohjelman mukaan Zellerin näytelmä on saanut innoituksensa Simon Grayn näytelmästä Otherwise Engaged. Tämä englantilaisen dramaturgin komedia kantaesitettiin vuonna 1975.
Tarinan
juoni on kuitenkin varmasti tuttu useimmille teatterin harrastajille monista
muista komedioista. Ihmissuhdekiemuroita pyöritetään miehen näkökulmasta. Siinä
mielessä Täydellinen lauantai on vuonna 2019 hieman vanhahtava. Mutta toisaalta
tietynlainen konservatiivisuus on komedioiden perusominaisuus.
Hauskimmillaan komedia oli, kun Markuksen vaimoa näytellyt Vuokko Huovatta ja Markuksen rakastajatarta näytellyt Vappu Nalbantaglu olivat näyttämöllä ja Strangin yksinpuhelu muuttui dialogiksi.
Saariluoma ohjasi viime talvena Zellerin näytelmästä ruotsinkielisen version Ens lite lungn i huset. Ymmärtääkseni Helsingin kaupunginteatterin yhteydessä toimivan Lilla Teaternin ensi-ilta helmikuussa oli Zellerin näytelmän kantaesitys Suomessa.
Työskentely
ruotsinkielellä on varmasti ollut Saariluomalle avartava kokemus ja pohjustanut
torstain onnistumista.
Ruotsinkielisellä
teatterilla on sen kokoa huomattavasti suurempi merkitys Suomen
teatteritaiteelle. Täydellisen lauantain pääroolissa loistanut Strang on
toiminut muun muassa Lila Teaternin johtajana.
Sixten Lundberg teki näytelmän Pavelin roolin jo Lilla Teaternin versiossa ja nyt saman roolin suomen kielellä.
Täydellinen lauantai
Helsingin
kaupunginteatterin ensi-ilta Areena-näyttämöllä 5.9.2019
Käsikirjoitus
Florian Zeller
Suomennos
Reita Lounatvuori
Ohjaus
Jaakko Saariluoma
Lavastus
Antti Mattila
Pukusuunnittelu
Maria Rosenqvist
Äänisuunnittelu
Antero Mansikka
Naamioiden
suunnittelu Maija Sillanpää
Rooleissa
Pekka Strang, Vuokko Huovatta, Arttu Kapulainen, Jouko Klemettilä, Sixten
Lundberg, Vappu Nalbantoglu, Matti Rasila
Kajaanin kaupunginteatterin Sohvi Roininen teki huikean roolin Reviisorin huijaritarkastajana, Ivan Aleksandrovitš Hlestakovina. Kuva la Samoil/Kajaanin kaupunginteatteri
Kajaanin kaupunginteatterin Tarkastaja tulee! on tyylitelty ja tyylikäs komedia. Nikolai Gogolin Reviisori on Kajaanissa ravisteli yltään lukemattomien tulkintojen painolastin. Veijaritarinan moniulotteinen, lempeä satiiri tuli esiin oivaltavalla tavalla.
Moskovan maineikkaasta elokuvainstituutista ohjaajaksi valmistunut Kamran Shahmardan tuntee epäilemättä Gogolin näytelmän Reviisori kuin omat taskunsa.
Minulle tuli esityksen aikana tunne, että Kajaanin Reviisori on kunnianosoitus sille rikkaalle teatterin tekemisen perinteelle, jonka maneerit ovat säilyneet meidän päiviimme asti Charles Chaplinin ja muiden Hollywoodin mykkäkauden mestareiden elokuvissa.
Shahmardan on käyttänyt ohjauksessaan hyvin taitavasti samoja keinoja, vahvaa fyysisyyttä, hurjaa liioittelua mimiikassa ja slapstick-komiikkaa. Roolihahmojen välistä dialogia ei käyty vain sanojen ja eleiden avulla, vaan näyttelijöiden elekieli vietiin konkreettisen kosketuksen asteelle. Pienen maalaiskaupungin pormestari Anton Antovitšillä oli monta selkääntaputtajaa.
Teollistuminen, kaupungistuminen ja ihmisten vaurastuminen tekivät teatterista 1800-luvulla suuren yleisön viihdettä ja taidetta. Rahvaan commedia dell’arte, ammattilaisten tekemä teatteri traditioineen siirtyi toreilta sähköllä valaistuihin suuriin teatterisaleihin. Teatteri eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa omaa kulta-aikaansa ennen kuin elokuvasta tuli massojen viihdettä.
Shahmardan on ohjausta ja näytelmän esillepanoa koskettavilla ideoillaan loihtinut näyttämölle ainakin häivähdyksen tuosta entisten aikojen loistosta. Kajaanin kaupunginteatterin Tarkastaja tulee oli kutkuttavan hauskaa ja myös esteettisesti hyvin vaikuttavaa teatteria.
Taianomaisen esityksestä teki Sinikka Isoniemen näyttämölle loihtima äänimaisema. Shahmardan on liittänyt näytelmän kohtaukset toisiinsa vaudeville-perinteen mukaisesti musiikilla. Ei siis ihme, että mielleyhtymä mykkäkauden elokuviin oli voimakas. Mykkäelokuvia säesti tavan mukaan elokuvateatterissa pianisti tai kokonainen orkesteri ja elokuvaa varten sovitettu musiikki vei tarinaa eteenpäin.
Tässä näytelmässä ikivanha varjoteatteri ja moderni videoilmaisu kulkivat rinnakkain sulassa sovussa. Jukka Laukkasen lavastus ja Shahmardanin ja Oleg Nikolaenkon videot alleviivasivat Gogolin satiirin luonnetta. Pikkukaupunki on idylli, jonka kaduilla kahlataan ihan konkreettisesti sonnassa.
Yleisilmeen näyttämölle antoivat bordellin punaiset samettiverhot. Näyttämön reunoja koristivat valkoiset enkelipatsaat. Sama teema toistui videoskriinissä, jonka kehyksissä lensivät Rubensin pulleat enkelit. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta houkutuksille altis.
Lavastus oli kaunis ja värikylläinen. Sama rehevä väreillä ilottelu toistui Riita Raunion suunnittelemissa esiintymisasuissa.
Venäläinen klassikko on aina näyttelijöiden teatteria. Shahmardanin valitsema tyylilaji laittoi nyt näyttelijät todella kovan haasteen eteen. Mika Silvennoinen, Teija Töyry, Maria Palmu, Kimmo Penttilä, Perttu Hallikainen, Sami Sainio, Markus Virtanen ja Sohvi Roininen ottivat tämän haasteen vastaan ja näyttelivät suorastaan hengästyttävän upeasti.
Se mikä todellisuudessa on erittäin vaativaa ja raskasta, näytti näyttämöllä vapautuneelta ja iloa kuplivalta tekemiseltä.
Suomalaisten näyttelijöiden päähän on taottu sillä kriitikkojen suurimmalla moukarilla, miten turmiollista ylinäytteleminen on. Todennäköisesti produktion roolien sisäistäminen on vaatinut näyttelijöiltä paljon myös oman ammatti-identiteetin pohdiskelua.
Huikea onnistuminen taas kertoi minulle, että Kajaanin kaupunginteatterin maineelle taiteellisesti kunnianhimoisena ja kiinnostavana ensemblenä on runsaasti katetta.
Todellinen neronleimaus ohjaajalta oli laittaa Roininen reviisorin, Ivan Aleksandrovitš Hlestakovin rooliin. Roinisen elekielen fyysisyys lähenteli hurjimmillaan katutanssijoiden akrobatiaa. Vielä merkityksellisempää oli, että roolituksen kautta Shahmardan loi sillan teatterin kulta-ajasta tähän päivään.
Toinen, todellinen älynväläys liittyi Hlestakovin palvelijan Osipin rooliin. Hallikainen puhui roolissa paikallista murretta. Yhdessä komedian avainkohtauksista Osip kipuaa ylös näyttämön lattialuukusta ja valittaa nälkäänsä, orjan osaa.
Venäläisten klassikoiden kohdalla me unohdamme turhan helposti sen, että ne on kirjoitettu maassa ja maailmassa, jossa maata omistavat aateliset ja heitä palveleva piskuinen sivistyneistö juhli ja poti slaavilaista melankoliaa miljoonien kurjuudessa elävien maaorjien keskellä.
Hallikaisella oli komediassa vaativa kaksoisrooli. Hän näytteli myös piirituomari Ammos Fedorovitš Lajpkin-Tjapkinin roolin.
Gogolin kuvaaman pikkukaupungin kaikki johtavat virkamiehet ovat melkoisia velikultia. Ehkä kiinnostavin heistä oli näytelmässä Sainion näyttelemä sairaalan johtaja Artemij Filippoitš Zemljanika. Hän oli varsinainen sote-mies. Potilaat pitää hoitaa mahdollisimman halvalla, tai oikeammin vielä halvemmalla. Näin rahaa jää mukavasti myös sairaalan johtajan pohjattomaan taskuun.
Maailma muuttuu, mutta ihmiset pysyvät samanlaisina.
Varmasti yksi onnistuneen produktion kivijaloista on ollut Sirkku Peltolan kymmenen vuotta sitten tekemä uusi sovitus Gogolin tekstistä.
Azerbaidžanissa syntynyt Shahmardan muutti Suomeen 1990-luvulla. Hän on ohjannut Suomessa aikaisemmin Imatran ja Lappeenrannan kaupunginteattereissa. Hän on myös perustanut Mustaa ja Valkoista -teatterifestivaalin, joka järjestetään Imatralla ensi kesänä 16. kerran.
Pääasiassa Imatralla perheineen asuva Shahmardan on työskennellyt ohjaajana ulkomailla. Hän on toiminut muun muassa kolme vuotta Venäjällä Kemerovin teatterin ja kaksi vuotta Azerbaidžanin Kansallisteatterin taiteellisena johtajana.
Maahanmuuttajien on vaikea löytää alan töitä Suomessa. Sama pulma on ilmiselvästi myös ulkomailla teatterin ammattilaisiksi opiskelleilla suomalaisilla.
Kysymys ei ole syrjinnästä, vaan pikemminkin olosuhteista. Piirit ovat pienet. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön linjalla verkostoidutaan tehokkaasti ystävyyssuhteiden kautta. Rekrytoinnissa on aina helpompi valita henkilö, jonka kyvyt ja luonteen tuntee.
Yhteiskunnan merkittävästä tuesta huolimatta teatterin tekeminen on Suomessa riskibisnestä. Jos luvatut katsojaluvut eivät täyty, punakynä kaupungin taloudesta vastaavan kamreerin kädessä heilahtaa nopeasti.
Kajaanin kaupunginteatteri
Tarkastaja tulee!
Nikolai Gogolin Reviisori näytelmän sovitus Sirkku Peltola
Ohjaus Kamran Shahmardan
Videot Kamran Shahmardan ja Oleg Nikoleanko
Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Laukkanen
Äänisuunnittelu Sinikka Isoniemi
Pukusuunnittelu Riitta Rainio
Rooleissa Mika Silvennoinen, Teija Töyry, Maria Palmu, Kimmo Penttilä, Perttu Hallikainen, Sami Sainio, Markus Virtanen ja Sohvi Roininen
