Kansallisteatterin Pelle laittoi aivojen mielihyvähormonit liikkeelle. Loistelias näyttelijäntyö jallosti Melli Maikkulan oivaltavan tarinan hienoksi teatterielämykseksi. Kuvassa Anna Ackerman ja Olli Ikonen. Kuva Cvijeta Miljak/Kansallisteatteri
Näytelmäkirjailija Melli Maikkulan kirjoittaman Pelle on niitä näytelmiä, joiden jälkeen esiripun laskeuduttua päässä pyörivistä adjektiiveista ei tahdo tulla loppua. Tällä kertaa mielihyvähormonit sotkivat pään niin perusteellisesti, että tällaisen vanhan ukon suusta saattoivat lipsahtaa jopa sanat voi kuinka ihana!
Maikkula on
riemastuttava yhdistelmä klovneriaa, slapstick-huuroria ja sujuvasti
kirjoitettua komediaa.
Näytelmän ensimmäinen yllättävä käänne ainakin minulle oli se, että näyttämölle todella asteli Olli Ikosen hengästyttävän hienosti tulkitsema pelle punaisine nenineen, knalleineen ja pellekenkineen.
Tarinan alussa Tomi Alatalon näyttelemä Kent kosi tyttöystäväänsä, Anna Ackermanin näyttelemää Juliaa. Pariskunta alkaa suunnitella häitä, mutta kantona kaskessa ovat Kentin kontrolloiva äiti ja Julian isä, joka on pelle.
Sirkuksessa
ja varieteetaiteessa pelle ei ole vain hauskuuttava hahmo, vaan hahmolla on
myös oma vakiintunut, traaginen ulottuvuutensa. Loistavalla mimiikallaan Ikonen
teki näkyväksi tämän hahmon surumielisen puolen niin, että sydänalassa tuntui.
Pienen tarinan suuressa ytimessä on yksi meidän elämämme vaikeimmista jutuista, suhde vanhempiin ja kääntäen vanhempien suhde lapsiinsa.
Tämän päivän
yli kuusikymppiset eivät välttämättä ymmärrä, miten vaikeassa raossa tämän
päivän kolmekymppiset elävät. Nämä yli kuusikymppiset pellet kärttävät
lapsenlapsia naama surumielisessä mutrussa.
Maikkulan näytelmässä tätä puolta kuvattiin jo näytelmän toisessa kohtauksessa, jossa Kent yritti myydä meille katsojille ja Jukka-Pekka Palon näyttelemälle ohikulkijalle puhelinliittymiä.
Näytelmän
Julia on terapeutti. Hänellä on asiakkaana Palon näyttelemä
mielenterveyskuntoutuja Kari. Palon hienosti tulkitsema rooli vakuutti ainakin
minut siitä, miten taitavasti Maikkula on näytelmänsä dramaturgian rakentanut.
Viimeistään
videoitu kohtaus, jossa Palon näyttelemä tv-toimittaja haastatteli Julian isää
tunnettuna taiteilijana ja julkisuuden henkilönä, ei jättänyt suurta epäselvyyttä
siitä, kuka tämän pellen esikuva saattaa olla.
Teatterielämyksen sinetöi Kaisa Liisa Logrénin rento ohjaus. Ikosen huikealle mimiikalle tarinan pellenä annettiin riittävästi tilaa ja muut kohtaukset seurasivat toisiaan kuin Maikkulan keväällä kirjoitustyön lomassa seuraama sorsapoikue emoaan, yllättävästi ja hellyttävästi.
Veera-Maija Murtolan lavastus, Auli Turtiaisen puvut, Anna Pölläsen valot, Leo Lindgrenin äänet ja Petra Kuntsin naamiot olivat laatutyötä, hieno kokonaisuus. Arjen todellisuus rakennettiin näyttämölle pienillä yksityiskohdilla.
Niistä
yksityiskohdista voisi vaikka kirjoittaa esseen kattilaan paakkuuntuneen riisin
merkityksestä suomalaiselle teatteritaiteelle.
Florian Zellerin Täydellinen lauantai on rakenteeltaa yhden miehen show. Pekka Strang teki hienoa työtä näytelmän maratooniroolissa. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri
Komediaa ei
syyttä sanota teatterin kuninkuuslajiksi. Niin vaativaa hauskan tekeminen
elävän yleisön edessä on.
Tästä komedian tekemisen vaativuudesta muistuttaa myös käsiohjelmassa Täydellisen lauantain ohjaaja Jaakko Saariluoma.
Ilmeisesti
käsiohjelmat pitää saada teattereissa painoon siinä vaiheessa, kun produktion
työstäminen on kiivaimmillaan ja luovan työn henkinen kuormittavuus ohjaajan
osalta huipussaan.
Mutta ei
Saariluoman tarvitse ainakaan meiltä katsojilta pyytää anteeksi itsensä ja
ensemblensä puolesta. Helsingin kaupunginteatterin torstaina esittämä Florian
Zellerin komedia oli sujuvaa ja hauskaa tekemistä.
Ranskalaisen Florian Zellerin vuonna 2013 julkaisema Une heure de tranquillité on ollut iso hitti kirjailijan kotimaassa. Tai ainakin verkosta löytyy suuri määrä videotallenteita, joilla ranskankieliset teatterit ovat markkinoineet näytelmäänsä. Zellerin käsikirjoituksen pohjalta on tehty myös elokuva.
Ranskalaiset
teatterit ovat markkinoineet Zellerin näytelmää farssina. Siinä on mukana jopa
perinteisen ovifarssin aineksia. Näytelmän hidas tempo ei ole kuitenkaan farsille
tyypillinen tapa tehdä. Itse voisin kuvitella, että ainakin Helsingin
kaupunginteatterin Täydellinen lauantai on urbaaniin ympäristöön sijoitettu
kansankomedia.
Tällaiset
määritelmät eivät kuitenkaan ole tärkeitä.
Näytelmäkulman verkkosivujen mukaan Reita Lounatvuori suomensi Zellerin näytelmän tuoreeltaan vuonna 2014. Mestarillisesti suomen kieltä käyttävä Lounatvuori on myös onnistunut kiteyttämään ironian kautta näytelmän nimessä kahteen sanaan sen keskeisen sisällön.
Pekka Strang urakoi komedian keskeisessä Markuksen roolissa äänensä käheäksi. Näytelmän Markus on keski-ikäinen ja keskiluokkainen herrasmies, jonka elämänhallinnan kolme keskeistä elämänohjetta ovat minä, minä ja minä.
Näytelmän Markuksella on myös fiini harrastus. Hän keräilee harvinaisia vinyylilevyjä ja Täydellisen lauantain tapahtumat lähtevät vyörymään, kun hän löytää kirpputorilta Neil Youartin levyn ”me, myself and I, ja haluaa rauhoittaa asuntonsa tunnin ajaksi, kuunnellakseen tämän harvinaisen jazzin mestariteoksen.
Zeller
käyttää näytelmän alussa runsaasti toistoja. Otaksun, että näytelmän alun
huumori piilee ainakin osaksi ranskalaisten hieman kompleksisessa suhteessa
englannin kieleen. Tämä ei tietenkään välttämättä avaudu meille suomalaisille
katsojille, vaan esityksen alku tuntui hieman laahaavalta.
Jatkossa
vauhti kiihtyi, ja yllättäviä käänteitä tuli vastaan yhä nopeammassa pempossa
kuten oikeaoppisesti rakennetussa komediassa pitääkin tulla.
Lounatvuoren
käännöksen kieli toimi usein nautittavalla tavalla. Esimerkiksi puolalainen
putkimies on sanapari, jolla on hyvin laaja merkityssisältö. Jopa brittien
brexit-sekoilun kova ydin voidaan kiteyttää käsitteeseen puolalainen putkimies.
Pulma, johon Saariluoma viittaa käsiohjelman ohjaajan kommentissa, on kohtausten ajoitus. Suomen kielellä on oma rytminsä ja Zellerin Täydellinen lauantai on hyvin puhelias näytelmä. Tällä kertaa näytelmän kohtuullisen hidas rytmi ja hyvin pitkät kehittelyt istuivat hyvin suomen kieleen. Vaikka yllättävistä käänteistä syntyvät iskut olivat ennalta arvattavissa, ne osuivat nauruhermoon.
Zeller on
kirjoittanut komediansa niin, että se on tavallaan yhden miehen show. Ei siis
ihme, jos roolin vetäneet Strangin ääni tuntui käheytyvän esityksen kuluessa.
Käsiohjelman mukaan Zellerin näytelmä on saanut innoituksensa Simon Grayn näytelmästä Otherwise Engaged. Tämä englantilaisen dramaturgin komedia kantaesitettiin vuonna 1975.
Tarinan
juoni on kuitenkin varmasti tuttu useimmille teatterin harrastajille monista
muista komedioista. Ihmissuhdekiemuroita pyöritetään miehen näkökulmasta. Siinä
mielessä Täydellinen lauantai on vuonna 2019 hieman vanhahtava. Mutta toisaalta
tietynlainen konservatiivisuus on komedioiden perusominaisuus.
Hauskimmillaan komedia oli, kun Markuksen vaimoa näytellyt Vuokko Huovatta ja Markuksen rakastajatarta näytellyt Vappu Nalbantaglu olivat näyttämöllä ja Strangin yksinpuhelu muuttui dialogiksi.
Saariluoma ohjasi viime talvena Zellerin näytelmästä ruotsinkielisen version Ens lite lungn i huset. Ymmärtääkseni Helsingin kaupunginteatterin yhteydessä toimivan Lilla Teaternin ensi-ilta helmikuussa oli Zellerin näytelmän kantaesitys Suomessa.
Työskentely
ruotsinkielellä on varmasti ollut Saariluomalle avartava kokemus ja pohjustanut
torstain onnistumista.
Ruotsinkielisellä
teatterilla on sen kokoa huomattavasti suurempi merkitys Suomen
teatteritaiteelle. Täydellisen lauantain pääroolissa loistanut Strang on
toiminut muun muassa Lila Teaternin johtajana.
Sixten Lundberg teki näytelmän Pavelin roolin jo Lilla Teaternin versiossa ja nyt saman roolin suomen kielellä.
Täydellinen lauantai
Helsingin
kaupunginteatterin ensi-ilta Areena-näyttämöllä 5.9.2019
Käsikirjoitus
Florian Zeller
Suomennos
Reita Lounatvuori
Ohjaus
Jaakko Saariluoma
Lavastus
Antti Mattila
Pukusuunnittelu
Maria Rosenqvist
Äänisuunnittelu
Antero Mansikka
Naamioiden
suunnittelu Maija Sillanpää
Rooleissa
Pekka Strang, Vuokko Huovatta, Arttu Kapulainen, Jouko Klemettilä, Sixten
Lundberg, Vappu Nalbantoglu, Matti Rasila
Kajaanin kaupunginteatterin Sohvi Roininen teki huikean roolin Reviisorin huijaritarkastajana, Ivan Aleksandrovitš Hlestakovina. Kuva la Samoil/Kajaanin kaupunginteatteri
Kajaanin kaupunginteatterin Tarkastaja tulee! on tyylitelty ja tyylikäs komedia. Nikolai Gogolin Reviisori on Kajaanissa ravisteli yltään lukemattomien tulkintojen painolastin. Veijaritarinan moniulotteinen, lempeä satiiri tuli esiin oivaltavalla tavalla.
Moskovan maineikkaasta elokuvainstituutista ohjaajaksi valmistunut Kamran Shahmardan tuntee epäilemättä Gogolin näytelmän Reviisori kuin omat taskunsa.
Minulle tuli esityksen aikana tunne, että Kajaanin Reviisori on kunnianosoitus sille rikkaalle teatterin tekemisen perinteelle, jonka maneerit ovat säilyneet meidän päiviimme asti Charles Chaplinin ja muiden Hollywoodin mykkäkauden mestareiden elokuvissa.
Shahmardan on käyttänyt ohjauksessaan hyvin taitavasti samoja keinoja, vahvaa fyysisyyttä, hurjaa liioittelua mimiikassa ja slapstick-komiikkaa. Roolihahmojen välistä dialogia ei käyty vain sanojen ja eleiden avulla, vaan näyttelijöiden elekieli vietiin konkreettisen kosketuksen asteelle. Pienen maalaiskaupungin pormestari Anton Antovitšillä oli monta selkääntaputtajaa.
Teollistuminen, kaupungistuminen ja ihmisten vaurastuminen tekivät teatterista 1800-luvulla suuren yleisön viihdettä ja taidetta. Rahvaan commedia dell’arte, ammattilaisten tekemä teatteri traditioineen siirtyi toreilta sähköllä valaistuihin suuriin teatterisaleihin. Teatteri eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa omaa kulta-aikaansa ennen kuin elokuvasta tuli massojen viihdettä.
Shahmardan on ohjausta ja näytelmän esillepanoa koskettavilla ideoillaan loihtinut näyttämölle ainakin häivähdyksen tuosta entisten aikojen loistosta. Kajaanin kaupunginteatterin Tarkastaja tulee oli kutkuttavan hauskaa ja myös esteettisesti hyvin vaikuttavaa teatteria.
Taianomaisen esityksestä teki Sinikka Isoniemen näyttämölle loihtima äänimaisema. Shahmardan on liittänyt näytelmän kohtaukset toisiinsa vaudeville-perinteen mukaisesti musiikilla. Ei siis ihme, että mielleyhtymä mykkäkauden elokuviin oli voimakas. Mykkäelokuvia säesti tavan mukaan elokuvateatterissa pianisti tai kokonainen orkesteri ja elokuvaa varten sovitettu musiikki vei tarinaa eteenpäin.
Tässä näytelmässä ikivanha varjoteatteri ja moderni videoilmaisu kulkivat rinnakkain sulassa sovussa. Jukka Laukkasen lavastus ja Shahmardanin ja Oleg Nikolaenkon videot alleviivasivat Gogolin satiirin luonnetta. Pikkukaupunki on idylli, jonka kaduilla kahlataan ihan konkreettisesti sonnassa.
Yleisilmeen näyttämölle antoivat bordellin punaiset samettiverhot. Näyttämön reunoja koristivat valkoiset enkelipatsaat. Sama teema toistui videoskriinissä, jonka kehyksissä lensivät Rubensin pulleat enkelit. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta houkutuksille altis.
Lavastus oli kaunis ja värikylläinen. Sama rehevä väreillä ilottelu toistui Riita Raunion suunnittelemissa esiintymisasuissa.
Venäläinen klassikko on aina näyttelijöiden teatteria. Shahmardanin valitsema tyylilaji laittoi nyt näyttelijät todella kovan haasteen eteen. Mika Silvennoinen, Teija Töyry, Maria Palmu, Kimmo Penttilä, Perttu Hallikainen, Sami Sainio, Markus Virtanen ja Sohvi Roininen ottivat tämän haasteen vastaan ja näyttelivät suorastaan hengästyttävän upeasti.
Se mikä todellisuudessa on erittäin vaativaa ja raskasta, näytti näyttämöllä vapautuneelta ja iloa kuplivalta tekemiseltä.
Suomalaisten näyttelijöiden päähän on taottu sillä kriitikkojen suurimmalla moukarilla, miten turmiollista ylinäytteleminen on. Todennäköisesti produktion roolien sisäistäminen on vaatinut näyttelijöiltä paljon myös oman ammatti-identiteetin pohdiskelua.
Huikea onnistuminen taas kertoi minulle, että Kajaanin kaupunginteatterin maineelle taiteellisesti kunnianhimoisena ja kiinnostavana ensemblenä on runsaasti katetta.
Todellinen neronleimaus ohjaajalta oli laittaa Roininen reviisorin, Ivan Aleksandrovitš Hlestakovin rooliin. Roinisen elekielen fyysisyys lähenteli hurjimmillaan katutanssijoiden akrobatiaa. Vielä merkityksellisempää oli, että roolituksen kautta Shahmardan loi sillan teatterin kulta-ajasta tähän päivään.
Toinen, todellinen älynväläys liittyi Hlestakovin palvelijan Osipin rooliin. Hallikainen puhui roolissa paikallista murretta. Yhdessä komedian avainkohtauksista Osip kipuaa ylös näyttämön lattialuukusta ja valittaa nälkäänsä, orjan osaa.
Venäläisten klassikoiden kohdalla me unohdamme turhan helposti sen, että ne on kirjoitettu maassa ja maailmassa, jossa maata omistavat aateliset ja heitä palveleva piskuinen sivistyneistö juhli ja poti slaavilaista melankoliaa miljoonien kurjuudessa elävien maaorjien keskellä.
Hallikaisella oli komediassa vaativa kaksoisrooli. Hän näytteli myös piirituomari Ammos Fedorovitš Lajpkin-Tjapkinin roolin.
Gogolin kuvaaman pikkukaupungin kaikki johtavat virkamiehet ovat melkoisia velikultia. Ehkä kiinnostavin heistä oli näytelmässä Sainion näyttelemä sairaalan johtaja Artemij Filippoitš Zemljanika. Hän oli varsinainen sote-mies. Potilaat pitää hoitaa mahdollisimman halvalla, tai oikeammin vielä halvemmalla. Näin rahaa jää mukavasti myös sairaalan johtajan pohjattomaan taskuun.
Maailma muuttuu, mutta ihmiset pysyvät samanlaisina.
Varmasti yksi onnistuneen produktion kivijaloista on ollut Sirkku Peltolan kymmenen vuotta sitten tekemä uusi sovitus Gogolin tekstistä.
Azerbaidžanissa syntynyt Shahmardan muutti Suomeen 1990-luvulla. Hän on ohjannut Suomessa aikaisemmin Imatran ja Lappeenrannan kaupunginteattereissa. Hän on myös perustanut Mustaa ja Valkoista -teatterifestivaalin, joka järjestetään Imatralla ensi kesänä 16. kerran.
Pääasiassa Imatralla perheineen asuva Shahmardan on työskennellyt ohjaajana ulkomailla. Hän on toiminut muun muassa kolme vuotta Venäjällä Kemerovin teatterin ja kaksi vuotta Azerbaidžanin Kansallisteatterin taiteellisena johtajana.
Maahanmuuttajien on vaikea löytää alan töitä Suomessa. Sama pulma on ilmiselvästi myös ulkomailla teatterin ammattilaisiksi opiskelleilla suomalaisilla.
Kysymys ei ole syrjinnästä, vaan pikemminkin olosuhteista. Piirit ovat pienet. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön linjalla verkostoidutaan tehokkaasti ystävyyssuhteiden kautta. Rekrytoinnissa on aina helpompi valita henkilö, jonka kyvyt ja luonteen tuntee.
Yhteiskunnan merkittävästä tuesta huolimatta teatterin tekeminen on Suomessa riskibisnestä. Jos luvatut katsojaluvut eivät täyty, punakynä kaupungin taloudesta vastaavan kamreerin kädessä heilahtaa nopeasti.
Kajaanin kaupunginteatteri
Tarkastaja tulee!
Nikolai Gogolin Reviisori näytelmän sovitus Sirkku Peltola
Ohjaus Kamran Shahmardan
Videot Kamran Shahmardan ja Oleg Nikoleanko
Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Laukkanen
Äänisuunnittelu Sinikka Isoniemi
Pukusuunnittelu Riitta Rainio
Rooleissa Mika Silvennoinen, Teija Töyry, Maria Palmu, Kimmo Penttilä, Perttu Hallikainen, Sami Sainio, Markus Virtanen ja Sohvi Roininen
