Täältä pesee! POP Fictionin alussa Sami Hintsanen, Johanna Tohni ja Juha Junttu kaappasivat meidät katsojat panttivangeikseen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri
Tampereen Työväen Teatterin POP Fiction oli viihdyttävää ja ennen kaikkea turvallisen keski-ikäistä estraditaidetta. Olkaa hyvä ja naurakaa.
Komiikan kirjoittaminen ja esittäminen ovat varmasti kaksi vaikeinta hommaa, mihin ihminen voi itsensä pakottaa. Heikki Syrjän ja Johanna Tohnin sketseissä huumoria revittiin tositelevision ja sosiaalisen median kummallisuuksista.
Itse arvostan stand up – komiikassa tarinoiden omakohtaisuutta. Jutun koominen kärki löytyy leikkauspisteestä, missä yksityinen ja yleinen kohtaavat tai todellisuus joutuu törmäyskurssille yksityisen kanssa.
Nyt vitsit liikkuivat usein kovin yleisellä tasolla. Tunnistin itseni esimerkiksi hahmosta, joka kärttää somessa itselleen klikkauksia, mutta entäs sitten.
Toki esityksestä löytyi myös aidon ironisia käänteitä. Itse nauroin eniten kohtaukselle, jossa muun muassa Ylen Tartu mikkiin musiikkiviihdeohjelmaan juontanut Sami Hintsanen haastatteli television kuvitteellisessa makasiiniohjelmassa kahta nuorta tubettajaa.
Kuilu tämän päivän parikymppisten ja viisikymppisten välillä on avara ja syvä.
Hintsasen vahva fyysinen esittäminen antoi muutenkin lisää särmää eitykselle.
En itse katso koskaan television realitysarjoja tai musiikkiohjelmia, joihin on koottu suomalaisen populaarikulttuurin tähtiä viihdyttämään toisiaan. Sen takia varmaan osa vitseistä meni joko yli hilseen tai jäin tämän kirjoittajan huumorihorisontin katveeseen.
Ehkä television latistava vaikutus ulottuu vitsien aiheiden takia aina estradille asti. Jopa TTT-Klubin ravintolaympäristössä näyttämön neljäs seinä tuntui nyt poikkeuksellisen tukevatekoiselta.
Esityksen ohjannut Otto Kanerva on työryhmineen pyrkinyt mahdollisimman viihdyttävän ravintolashow’n tekemiseen. Kehyskertomus, jossa esiintyjät ottivat meidät katsojat panttivangeikseen, ei oikein toiminut.
Teatterissa sen pitäisi olla sanomattakin selvää.
Pääpaino oli musiikilla ja Hintsanen, Tohni ja Juha Junttu lauloivat komeasti.
Show’n huippuhetkiin kuuluivat Juntun Hector-parodiat Juhani Sydänalan roolihahmossa. Sanoitukset ovat Syrjän kynästä. Tohni on itse sanoittanut kappaleet, joita hän tulkitsi Johannikka T:n roolihahmossa.
Esityksen nimi on sananmuunnos Quentin Tarantinon elokuvan Pulp Fiction nimestä. Tarantinon leffa oli ehkä 90-luvun merkkiteos ja POP Fictionin viidettä kymppiään käyvät tekijät ovat varmasti saaneet siitä kovat kiksit nuorina.
Esitys myös alkoi ja päättyi Pulp Fictionin tunnarilla. Katsojina olisin toivonut tekijöiltä myös samanlaista sumeilemattomuutta tekstien kanssa.
POP Fiction
Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubilla 2.10.2020
Käsikirjoitus Heikki Syrjä ja Johanna Tohni
Ohjaus Otto Kanerva
Musiikkikappaleiden taustaraitojen tuotanto Juha Junttu
Estradilla Johanna Tohni, Sami Hintsanen ja Juha Junttu
Esityksen alkuperäinen musiikki: Juhani Sydänala (sävellys Juha Junttu, sanoitus Heikki Syrjä) Johannika T: Setämies (sävsäveltänyt ja sanoittanut Johanna Tohni, sovittanut ja tuottanut Reko Erkkola) Johannika T: Sit kun mä kuolen (säveltänyt jasanoittanut Johanna Tohni)
Kuvassa Pihla Penttinen, Risto Kaskilahti, Ursula Salo ja Carl-Kristian Rundman. Kuva Janne Mikkilä/Helsingin kaupunginteatteri
Tilannekomedia on televisiosarjojen tekijöiden leipälaji, mutta kyllä se pitää myös teatterin tekijät ainakin länsimaissa kyrsän syrjässä kiinni.
Käsite sinänsä on ehkä jopa hieman harhaanjohtava. Ainakin teatterissa yllättäviin tilanteisiin perustuva komiikka kääntyy helposti farssiksi. Tilannekomediassa yllättävät käänteet ja huumori on kirjoitettu nopeatempoiseen dialogiin.
Oli miten oli, Helsingin kaupunginteatterin keskiviikkona ensi-iltansa saanut Illallinen ystävien kesken kuuluu lajityypin valioihin. Käsikirjoituksen tehnyt Donald Margulies palkittiin näytelmästä Pulitzer-palkinnolla vuonna 2000. Broadwaylla Dinner with Friends oli suuri hitti.
Kaikille tilannekomedia ei teatterissa nappaa (”öö, hirveetä paskaa!”), vaikka televisiosta me ahmimme sitcomia oikein urakalla. Itse taidan kuulua tähän ryppyotsaisten harmaakaapujen joukkoon.
Silti minä löysin komedian ensi-illassa ainakin neljä loistavaa syytä mennä katsomaan Illallista ystävien kesken. He ovat Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman, Ursula Salo ja Risto Kaskilahti. Näyttelijöihin pätee ilmiselvästi sama taika kuin vuosikertaviineihin – maku vain syvenee ja paranee, mitä vanhemmasta vuosikerrasta on kysymys.
Tämän nelikon työskentelyn seuraaminen oli nautinto. Aivan upeaa näyttelijäntyötä.
Rundman ja Kaskilahti ovat aloittaneet uransa aikana, jolloin otsamikrofoneja ja sähköistä äänenvahvistusta ei juuri käytetty ja sen totisesti kuuli Studio Pasilan laitimmaiselle penkkiriville asti. Eikä myöskään Penttisen ja Salon harjaantunut puhetekniikka jättänyt moitteen sijaa. Komedian sähäkkä dialogi oli tämän kirjoittajan raihnaisille korville silkkaa musiikkia.
Ihailtavaa oli myös se tarkkuus ja varmuus, jolla konkarit työtään tekivät. Se vei mukanaan. Teatteriaddiktina (no sanotaan reilusti hulluna) olen aina henkeen ja vereen juuri sillä kertaa näyttämöllä olevan joukkueen puolella. Epävarmuus otteissa tai löysäily herättävät helposti pelon myötähäpeästä.
Nopeatempoinen komedia on, jos mikään, näyttelijöiden teatteria.
Näyttelijänä paremmin tunnetun Sari Siikanderin ohjaus oli oikeaoppisen napakka. Janne Siltavuoren lavastus, Teppo Saarisen valosuunnittelu, Eero Niemisen äänisuunnittelu ja Elina Vätön puvustus antoivat esitykselle sellaiset raamit kuin Helsingin kaupunginteatterissa on tapana tämän lajityypin näytelmille tehdä. Puitteet olivat kunnossa.
Parisuhteen solmiminen ja jo solmitun parisuhteen ongelmat ovat aiheena teatteritaiteen ydinaluetta. Meillä on tapana vain tässä yhteydessä puhua rakkaudesta, tai tuon voimakkaan, maailmoja syleilevän tunteen inhasta kääntöpuolesta.
Tämä elämän jatkuvuuteen tiukasti liittyvät aiheesta on varmasti sanottu kaikki tarpeellinen. Aihe on kuitenkin siitä mukava, että kaiken voi ja pitää sanoa aina uudestaan. Uudet sukupolvet ja uudet näytelmät eivät synny itsestään, ne pitää tehdä.
Parisuhdetta ruotivat suuret klassikot ovat pääsääntöisesti tragedioita, mikä kertoo varmasti paitsi aiheen raadollisuudesta, myös siitä, miten alistetussa asemassa naiset ovat maailmassa lähes aina olleet.
Eikä aiheen traagisuus ole vieläkään mihinkään kadonnut. Suomessa noin 20-30 naista menettää joka vuosi henkensä parisuhdeväkivallan uhreina.
Viime vuosikymmeninä komediasta on kuitenkin tullut tavallinen tapa käsitellä tätä inhimillisen elämän keskeisintä aihetta.
Eikä Margulies aikanaan Pulizeria pokannut silkkaa läppää heittämällä. Näytelmässä oli sävyjä. Sen tavallisen tarinan lisäksi tekstissä on yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Margulies on mallintanut sosiologisella tarkkuudella yhtä aikamme merkittävää sosiaalista ilmiötä.
Yhteiskunta individualisoituu. Tänään Suomessa varmaan jo puolet kotitalouksista on yhden ihmisen kotitalouksia.
Tämän kehityksen vastapainoksi varsinkin nuoret aikuiset ovat alkaneet muodostaa läheistä ystävistään eräänlaisia uusperheitä ja verkostoitumisen kautta kokonaisia sukuja, klaaneja.
Yhdysvalloissa kaupungistuminen on pidemmällä kuin meillä. Ehkä siksi Marguliesin yli 20 vuotta vanha komedia tuntui hämmästyttävän tuoreelta ja ajankohtaiselta.
Työryhmässä näytelmän ydinajatus oli ymmärretty hyvin. Näytelmän takauma, jossa konkarit näyttelivät parinmuodostusvaihetta eläviä nuoria aikuisia, oli hersyvän hauska. Vättö ja naamioinnit suunnitellut Aino Hyttinen olivat puvustaneet näyttelijät 70-luvun nuoriksi. Se natsasi näytelmän kantaesitykseen ja vuoteen 1988, jolloin Yhdysvalloissa 70-luvulla nuoruuttaan eläneet olivat varttuneet raskaan sarjan keski-ikään.
Ystävien kesken vietetyllä illallisella sai nauttia loistavasta näyttelijäntyöstä. Silti näytelmän roolitus jäi myös askarruttamaan. Parisuhde, jossa mies on pari vuosikymmentä puolisoaan vanhempi, on enemmän meidän kuusikymppisten äijien eskapismia kuin elävää todellisuutta ainakin teatterin seinien ulkopuolella.
Illallinen ystävien kesken
Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Studio Pasilassa 16.9.2020
Käsikirjoitus Donald Margulies
Suomennos Aleksi Milonoff
Ohjaus Sari Siikander
Lavastus Janne Siltavuori
Puvut Elina Vättö
Koreografia Kaisa Torkkel
Valosuunnittelu Teppo Saarinen
Äänisuunnittelu Eero Nieminen
Naamiointi Aino Hyttinen
Dramaturgi Ari-Pekka Lahti
Rooleissa Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman, Ursula Salo, Risto Kaskilahti
Muusikot Kasper Krastila, Eeva Kemppinen, Eero Nieminen
Stalinen suloisen ruoskan lavastus on hienoa työtä. Naamioinnin suunnitelleen Aino Hyttisen taidoista kertoo se, että Andrei Ždanovin roolin näytellyt Sixten Lundberg oli aivan historiallisen esikuvansa näköinen. Tuukka Leppäselle Kari Heiskanen oli kirjoittanut tarinan romanttisen sankarin roolin. Katsojan päätettäväksi jäi, onko luutnantti Kuznetsovin nimi lainattu valvontakomission papereista vai uutisista, jotka kertoivat venäläisen NHL-tähden Jevgeni Kuznetsovin kokaiinikärystä. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri
Ylen haastattelussa Kari Heiskanen puhuu Helsingin kaupunginteatterin traditioista. Tähän tekemisen perinteeseen kuuluu tinkimämätön näyttelijäntyö.
Nämä perinteet näkyvät hienosti myös Heiskasen Helsingin kaupunginteatterille kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Stalinin suloinen ruoska.Sixten Lundberg, Jari Pehkonen ja kumppanit näyttelivät upeasti näytelmän kantaesityksen ensi-illassa.
Ensi-illassa
näkyivät myös Heiskasen omat vahvuudet. Heiskanen osaa kirjoittaa nasevaa
dialogia ja ohjaajana hän on oikea virtuoosi. Kohtausten ajoitus oli omaa
luokkaansa ja kaupunginteatterin pienelle näyttämölle rakennetun Hotelli Tornin
huoneiden ovet avautuivat ja paukahtivat kiinni sisääntulojen ja ulosmenojen
merkiksi kuin metronomin tahdittamina.
Stalinin suloinen ruoska on jatkoa kaupunginteatterin Suomen lähihistoriaa käsittelevien näytelmien sarjalle. Sen aloitti Juha Vakkurin kirjoittama Suomen itsenäistymisen vaiheisiin liittyvä Mannerheim ja saksalainen suudelma ja sarja jatkui Heiskasen itse kirjoittamalla Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.
En ole nähnyt Vakkurin näytelmää. Heiskasen itse kirjoittamasta Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu näytelmästä uusin näytelmä eroaa siinä, ettei Stalinin suloisessa ruoskassa ole enää selkeää juonta.
Heiskanen
on itse laajaan lähdeaineistoon nojautuen kuvitellut, mitä välirauhan
sopimuksen ehtojen toteutumista valvoneen Liittoutuneiden (Neuvostoliiton)
valvontakomission venäläiset johtajat ovat puhuneet ja ajatelleet. Stalinin
suloinen ruoska ei ole dokumenttiteatteria, vaan fiktiivinen draama.
Näytelmän
loppukohtaus, jossa katsojia jallitetaan uskomaan näytelmän keskustelujen
aitouteen, oli vain hieno dramaturginen tehokeino. Totta on toki se, että
Suomen sotilastiedustelu salakuunteli valvontakomission jäsenten puheluita. En
tiedä, onko näitä salakuuntelun tuloksia koskaan julkisesti dokumentoitu, mutta
Heiskasen näytelmä ei perustu tällaiseen aineistoon.
Heiskanen
on itse määritellyt näytelmänsä radion haastattelussa hirtehiseksi komediaksi.
Valvontakomissio miehitti Hotelli Tornia Helsingin Yrjönkadulla ja laajoine valtuuksineen tavallaan koko Suomea vuosina 1944–1947. Suomessa pelättiin, että maa ajautuu Tshekkoslovakian tielle, kommunistit kaappaavat vallan Neuvostoliiton voimakkaalla tuella ja maa ajautuu osaksi Josif Stalinin kommunistista diktatuuria. Tätä valvontakomission aikaa on tapana kutsua vaaran vuosiksi.
Suomalaisten pelkoja ei vähentänyt se, että valvontakomitean johtajaksi Stalin laittoi everstiluutnantti Andrei Ždanovin, joka oli juuri toiminut kommunistien vallankaappauksen arkkitehtina Virossa. Tästä pelosta kertoi myös näytelmän hienosti toteutettu ja todella vaikuttava ensimmäinen kohtaus.
Heiskanen
on kuitenkin ollut myös näytelmää kirjoittaessaan vaikeuksissa tavattoman
laajan aineistonsa kanssa. Mitä ottaa ja mitä jättää?
Suomettumisen
aika, vallankäyttö niin kutsutussa ”Kekkoslovakiassa” ei ole loppuun kaluttu
aihe. Näytelmää kirjoittaessaan Heiskanen on törmännyt johonkin vielä
oleellisempaan ja kiinnostavampaan ilmiöön. Tämän asiakokonaisuuden voi tämän
näytelmän yhteydessä kysymyksiksi, kuka oli Andrei Ždanov,
mikä hän oli miehiään ja mitkä olivat hänen motiivinsa?
Ainakin suomalaisten kannalta vastaus toiseen kysymykseen oli ilmiselvä. Ždanov oli peluri, Stalinin hännystelijä ja kurkunkatkoja, joka oli osoittanut ilmiselvän kyvyttömyytensä johtajana jo toimiessaan Leningradin puolustuksen johtajana saksalaisten äärimmäisen julman piirityksen aikana vuosina 1941–1944.
Tai ainakaan Stalin ei päästänyt suosikkiaan mihinkään vastuulliseen rintamakomentajan tehtävään tuon komennuksen jälkeen. Myös valvontakomission todellinen johtaja oli kenraalieversti Grigori Savonenkov, joka toimi Ždanovin ”kakkosmiehenä” myös Leningradin piirityksen aikana.
Heiskasen näytelmässä Risto Kaskilahden näyttelemälle Savonenkoville jää sivuosa, mikä kertoi hyvin, miten läheistä sukua teatteri ja politiikka joskus voivat olla.
Heiskanen yrittää antaa näytelmällään Ždanoville inhimilliset kasvot. Radion haastattelussa Heiskanen kertoi, että hänestä on olemassa hyvin vähän lähdeaineistoa. Näytelmän Ždanov on yhden Heiskasen löytämän englanninkielisen elämänkerran ja Juho Kusti Paasikiven päiväkirjojen kuvausten perusteella.
Heiskasen
mukaan vainoharhaisen diktaattorin alaisten elämän on täytynyt olla sekä
henkisesti että fyysisesti hyvin raskasta. Kukaan ei voinut olla täysin varma
asemestaan tai edes henkensä säilymisestä.
Ždanovin pään sisään mentiin näytelmässä kielen kautta. Ždanov
raivoaa ja puhuu raakaa katujen kieltä, joka eroaa täysin siitä
YYA-liturgiasta, jolla Neuvostoliitossa ja myös Suomessa maiden sodan jälkeisiä
hyviä ja luottamuksellisia suhteita oli tuolloin tapana kuvatta.
Näytelmän
mukaan Ždanov oli sairas mies, astmaatikko ja nikotinisti, joka poltti
savukkeita ketjussa. Hän oli ihminen, eikä mikään ulkoavaruudesta tänne
tupsahtanut hirviö.
Näytelmän ydinkysymys oli, pitäisikö meidän tuntea myötätuntoa häntä kohtaan? Stalinin suloisen ruoskan alle jäivät piiritetyn Leningradin asukkaiden, virolaisten ja suomalaisten ohella myös monet neuvostoajan taitelijat. Hänen mukaansa nimetty ždanovilaisuus vaati taitelijoita noudattamaan puolueen kapea-alaista kulttuuripoliittista linjaa. Ždanovin otteista kulttuurin parissa on kertonut esimerkiksi vuonna 2006 Helsingin kaupunginteatterissa esitetty David BolwallinMestariluokka.
Neuvostoliitossa ja myöhemmin Venäjällä ei ole koskaan pystytty tekemään tiliä bolševikkien Josif Staliniin henkilöityneen hirmuhallinnon kanssa. Mikä oli Ždanovin ja hänen kaltaistensa Stalinin käsikassaroiden ja kätyrien vastuu orjatyövoiman käytöstä, väestön pakkosiirroista ja kansanmurhista?
Neuvostoliitossa ylevien periaatteiden hengessä kirjoitetut lait ja käytäntö olivat kaksi täysin eri asiaa. Näin on Vladimir Putinin Venäjällä yhä. Pumaka on pumaka ja praktika on praktika, kuten venäläiset asian ilmaisevat.
Stalinin hirmuhallinto ei kuitenkaan putkahtanut tyhjästä. Julmuuksilla on Venäjällä pitkät perinteet. Tähän myös Heiskanen viitasi yhdessä näytelmän kohtauksessa, jossa näyttämön videoseinällä näytettiin pätkiä Sergei Eisensteinin elokuvasta Iivana Julma. Leffa kuului elokuvahullun Stalinin suosikkeihin.
Yhdessä asiassa Helsingin kaupunginteatteri on
produktion suhteen joutunut säästämään väärässä paikassa. Stalinin suloisen
ruoska avautuisi sen katsojille paremmin, jossa esitystä varten olisi tehty
kunnollinen käsiohjelma, jossa Heiskanen olisi kertonut näytelmän
kirjoitusvaiheesta ja ajatuksista, joita hänellä on ollut sitä kirjoittaessaan.
Stalinin suloinen ruoska
Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 5.3.2020
Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen
Dramaturgia Henna Piirto
Lavastus Antti Mattila
Puvustus Marjatta Nissinen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Video Toni Haaranen
Sävellys Aleksi Saura
Naamiointi Aino Hyttinen
Rooleissa Sixten Lundberg, Jari Pehkonen, Risto
Kaskilahti, Tuukka Leppänen, Pihla Pohjolainen, Pekka Huotari, Aino Seppo,
Petja Lähde, Merja Larivaara, Joachim Wigelius
Joonas Heikkinen näytteli upeasti Jeppe Niilonpojan nimiroolissa. Taustalla Nillan roolin näytellyt Anne-Mari Alaspää. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri
Tampereen Työväen TeatterinJeppe Niilonpoika on kekseliästä, kutkuttavan hauskaa ja älyllisesti haastavaa teatteria. Akse Petterssonin sovitus ja ohjaus ovat palauttaneet Ludvig Holbergin 1700-luvulla kirjoitettuun näytelmään sen alkuperäisen karnevalistisen hengen.
Pettersson
on sovituksellaan pyyhkinyt tulkintojen patinan komediaklassikon päältä
tuomalla tarinan sankarin alkoholismin kuvauksen nykypäivään. Tämä kuva oli
niin osuva, että se saattaa olla yksi syy siihen, että tamperelainen suuri
yleisö on vierastanut esitystä.
Itse haukoin
monta kertaa henkeäni silkasta ihastuksesta, miten taitavasti ja suvereenisti Pettersson
työryhmineen käytti hyväkseen Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön teatteritekniikan
mahdollisuuksia. Näyttämökuvat olivat täynnä yksityiskohtia ja näitä katsojan
älyä ja oivalluskykyä haastavia koukkuja ja yllättäviä käänteitä riitti ja
riitti loppuun asti.
Tämä
visuaalinen ilotulitus ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut
itsetarkoitukselliselta.
Sanoja ei
tarvita silloin, kun se, mitä sanotaan, voidaan visuaalisten elementtien avulla
oivallusten kautta välittää suoraan katsojan tajuntaan. Itsekin nuori
Pettersson tekee teatteria meemisukupolven katsojille.
On harmi, etteivät tämän sukupolven nuoret ole Tampereella löytäneet Petterssonin näytelmää. Esimerkiksi Petterssonin Q-teatterille kirjoittama ja ohjaama Arki ja kauhu oli paitsi arvostelu- myös yleisömenestys.
Nostan joka tapauksessa olematonta hattuani myös Tampereen Työväen Teatterin uudelle johtajalle Otso Kautolle. Juuri tällaiseen, ennakkoluulottomaan suuntaan teatteria pitää kehittää ja teatterin pitää kehittyä, jos se haluaa säilyttää asemansa suomalaisten keskeisenä kulttuuri-instituutiona 2020-luvulla.
Taiteellisen
ilmaisun kehittämiseen liittyy tietenkin aina myös riskejä. Teatterin maksava yleisö
ei ole koskaan väärässä. Nämä riskit on kuitenkin pakko ottaa.
Holbergin
näytelmä perustuu vanhaan karnevalistiseen traditioon, jossa vietetään väärän
kuninkaan päivää. Vääränkuninkaan päivänä hallitut saattoivat pilkata
hallitsijaansa.
Todellinen valta
perustuu kuitenkin aina viimekädessä väkivaltaan, jonka olemusta Pettersson
kuvaa tavattoman terävästi. Paljon julkista polemiikkia aiheuttaneissa
kohtauksissa väkivaltaa kuvataan splatter-elokuvista lainatun estetiikan avulla.
Kohtaukset on viritetty tyylilajin mukaisesti koomisiksi. Tämän koomisuuden nuoret katsojat tunnistavat varmasti helposti. Jeppe Niilonpojassa splatter-komiikka toimi kevennyksenä, sille väkivaltaiselle todellisuudelle, joka alkoholismiin liittyy. Suomessa valtaosa henkirikoksista ja törkeistä pahoinpitelyistä tehdään humalassa.
Nousuhumalaan
liittyy useimmilla alkoholiin addiktoituneilla voimakas omnipotenssi, tunne
kaikkivoipaisuudesta, joka voi hyvin purkautua myös pidäkkeettömänä
aggressiona.
Toki
Petterssonin sovituksesta löytyi myös vahva yhteiskunnallinen, yhteiskunnan
ylärakenteita karnevalistisesti pilkkaava ulottuvuus. Kohtaus, jossa paroni
henkilökuntineen ja hännystelijöineen psyykasi Jeppe Niilonpoikaa paronin,
vallankäyttäjän rooliin, oli riemastuttavan hauska. Samoin lopun
oikeudenkäyntikohtaus, jossa Jeppe hermostui munkkilatinaa keskenään puhuville
lakimiehille.
Demokratiassa rahvas voi pilkata eliittiä vaaliuurnilla. Näitä vääriä kuninkaita ei kuitenkaan tarvitse hakea rapakon takaa. Riittää, kun muistaa, että esimerkiksi perussuomalaisten europarlamentaarikko Teuvo Hakkarainen on tuomittu eduskuntatalossa humalassa tehdystä pahoinpitelystä.
Eivätkä
hallitsijat meillä ole aina hallittujaan parempia tässä suhteessa. Näytelmän
riemastuttaviin, visuaalisiin yksityiskohtiin kuului esimerkiksi alkoholiin
kuolleiden merkkihenkilöiden muistolle pystytetty patsas. Figuuri oli puettu haarniskaan,
mikä ainakin minulle kertoi, että eliitin edustajat pystyvät peittämään ja
salaamaan juomistaan paljon tavallisen rahvaan edustajia paremmin.
Esityksen
kuvastoon kuului myös näyttelijä, joka piti Jussi-skaalassa kiitospuhettaan
silmä mustaksi lyötynä.
Tällaisia hyvin kuvaavia visuaalisia koukkuja, aina olohuoneeseen tupsahtaneesta virtahevosta kodin seinät kaatavaan mustaan pilveen, Petterssonin työryhmineen näyttämölle pystyttämästä karnevaalista löytyi lähes loputtomasti. Kokonaisuus oli hengästyttävän hauska, ja ainakin minulla oli välillä vaikeuksia pitää mölyt, eli riemunkiljahdukset mahassani.
Kokonaiseeden kruunasi, ja tässä tapauksessa välillä ihan kirjaimellisesti Joonas Heikkisen hurja heittäytyminen Jeppe Niilonpojan rooliin. Heikkisen näyttelijän työ oli toden totta parasta AA-luokkaa.
Jeppe Niilonpoika
Tampereen Työväen Teatterissa 4.3,2020
Käsikirjoitus Ludvig Holberg
Suomennos, sovitus ja ohjaus Akse
Pettersson
Musiikki Lauri Schreck
Fyysisen ilmaisun valmennus Marc Gassot
Lavastussuunnittelu Antti Mattila
Pukusuunnittelu Sanna Levo
Kampausten ja maskien suunnittelu
Pepina Granholm
Valo ja projisointisuunnittelu Juha
Haapasalo
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen
Rooleissa muun muassa Joonas Heikkinen,
Anne-Mari Alaspää, Miia Selin, Jyrki Mänttäri ja Auvo Vihro
Pari vuosituhatta ankarasta depressiosta kärsinyt Jumala (Martti Suosalo) hakee apua psykoterapeutti Ellan (Sanna-Kaisa Palo) vastaanotolta. Kiivaan ja kiukkuisen miehen malli on hukassa, ja Jumala potee huonoa omaatuntoa Jobin takia. Kuva Juuso Westerlund/Helsingin kaupunginteatteri
Espoon kaupunginteatterin Voi Luoja! on sitä lajia teatteria, joka saa minut unohtamaan ajantajun. Israelilaisen Anat Govin näytelmä ei ole vain säkenöivän älykästä ja itseironista satiiria, vaan näytelmän upea dialogi pureutuu syvälle meidän mielemme piiloon jääviin kerroksiin. Ei siis ihme, että myös Sigmund Freud piti juutalaista komiikkaa varsin ainutlaatuisena ilmiönä maailmassa.
Espoon kaupunginteatterin Voi Luoja! on nauruhermoja raastavan hauska esitys. Tämä pitää sanoa jo heti alkuun. Ainakin humoristeina juutalaiset ovat ilmiselvästi valittu kansa.
Näytelmässä Jumala (Martti Suosalo) tulee psykoterapeutti Ellan (Sanna-Kaisa Palo) vastaanotolle hakemaan apua pari vuosituhatta jatkuneeseen masennukseen. Samalla Gov laittaa meidän Vanhasta testamentista juontuvan patriarkaalisen perinteemme suurennuslasin alle.
Govin todellinen neronleimaus on näytelmän kolmas roolihahmo, Ellan autistinen poika Lior (Ari Kauppila).
Nykyihminen aloitti lajina maailmanvalloituksensa, kun meille kehittyi kyky käyttää puhuttua kieltä yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa. Meille tuli kyky keksiä tarinoita ja luoda uskomusjärjestelmiä, joiden avulla hyvin suuret joukot voitiin mobilisoida tekemään yhteistyötä. Meidän kykymme välittää ideoita ja kuvailla tunteitamme kielen avulla ja taipumuksemme uskonnollisuuteen ovat tavallaan saman evoluution olympialaisten kultamitalin kaksi eri puolta.
Näytelmän
Liorilla ei ole tätä kykyä.
Toisaalta
Liorin hahmossa kristallisoituu myös meidän juutalais-kristillisestä
perinteestä lähtevän humanismin ydin. Ellan äidinrakkaus vaikeavammaista
lastaan kohtaan on jotakin hyvin konkreettista, elinikäinen psykofyysinen
maraton, joka on vienyt Ellan kerran myös murhan ja itsemurhan partaalle.
Humanismi ei ole vain korkealentoisia julistuksia, se on ennen muuta tekoja.
Näytelmässä terapian
tarpeessa on Vanhan testamentin Jumala. Dialogia oli silti erittäin helppo
seurata ja ymmärtää. Saan varmaan kiittää tästä yleissivistyksestäni Mutalan
kansakoulun hartaan uskovaisia opettajia.
Tiesin esimerkiksi sen, että kristityt kreationistit ovat tulkinneet Raamatun luomiskertomusta niin, että Jumala loin maailman noin 6000 vuotta sitten. Uutta oli se, että ortodoksijuutalaisilla on tiedossaan myös tarkka vuosiluku maailman luomisen ensimmäiselle viikolle.
Taru Mäkelän ohjaus oli oikeaoppisen napakka. Mäkelä on luottanut meidän katsojien kykyyn oivaltaa ja ymmärtää.
Palo ja Suosalo näyttelivät upeasti. Varsinkin Palo oli Jumalan terapeuttina elämänsä roolissa. Suosalolla tuli ehkä joidenkin iskujen kohdalla hieman kiire. Huikea tempo kuuluu Govin näytelmälleen valitsemaan tyylilajiin. Suomen kieli on sijamuotoineen omanlaisensa ja aavistuksen hitaampi tempo olisi ehkä sopinut tälle suomenkieliselle Jumalalle paremmin.
Raija Talvion suomennoksessa ei ole moitteen sijaa. Toisaalta voin hyvin kuvitella, millaista verbaalista dynamiittia Govin näytelmän hepreankielinen kantaesitys on ollut vuonna 2008 Jerusalemissa.
Max Wikströmin lavastus ja valosuunnittelu olivat hieno kokonaisuus, joka ei syönyt dialogin voimaa. Hauska yksityiskohta oli valokuva Marlon Brandosta Vito Corleonen roolihahmossa. Näytelmän Jumala, Suosalo astui näyttämölle samanlaisessa ruskeassa liituraitapuvussa, jossa Brando esiintyi elokuvassa Kummisetä.
Voi Luoja!
Suomenkielinen kantaesitys Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa
Anat Govin näytelmän suomennos Raija Talvio
Ohjaus Taru Mäkelä
Lavastus ja valosuunnittelu Max Wikström
Videot MaxWikström ja Teijo Pellinen
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Rooleissa Sanna-Kaisa Palo, Martti Suosalo ja Ari Kauppila
Wenla Reimaluoto, Aurora Manninen ja Anssi Niemi näyttelivät vahvalla intensiteetillä. Näyttelemisen fyysisyydestä kertoi jo se, että näyttelijöiden käyttämät polvisuojat olivat tällä kertaa varmasti tarpeen. Kuva Mikko Kelloniemi/KOM-teatteri
”Maailma tuhoutuu kymmenen
vuoden kuluessa, etkä sinä voi vaikuttaa siihen teoillasi mitenkään. Sori
siitä!”
Tämän päivän todellisuus ei
varmasti aina jaksa naurattaa alle kolmekymppisiä. Mutta mitä muutakaan
oikeastaan voi tehdä? Itkeä omaa surkeuttaan ja maailman menoa?
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden Kovaa paskaa oli ihanan hullua ja anarkistista teatteria. Hauska ja kutkuttavalla tavalla räävitön esitys toi mieleen heti Teatteri Rujon esityksen Mannerheim eli lapsille ei mitään uutta, joka vuosia sitten herätti pahennusta paremmissa piireissä.
Veikka Heinosen käsikirjoittama komedia kantaesitettiin, kun sen tekijät opiskelivat Teatterikorkeakoulun ensimmäisellä vuosikurssilla. Nyt he opiskelevat ohjaaja Esa-Matti Smolanderin mukaan neljännellä vuosikurssilla.
Näytelmä ei ole reilussa kolmessa
vuodessa menettänyt tuoreuttaan. Heinonen kuvaa perhetarinan kautta tämän
päivän nuorten aikuisten ajatuksista maailman menosta.
Samassa taloudessa asuvat
isoisä, poika ja pojanpoika 21-vuotias Juho, joka näytelmän alussa pänttää yliopiston
pääsykokeisiin. Isoisä on seitsemänkymppinen Koijärvi liikkeen veteraani ja isä
neljäkymmentä ja rapiat päälle peruskonservatiivi virkamies.
Esityksen näyttelijäntyö oli riemastuttavan hauskaa seurattavaa. Isoisää näytteli Wenla Reimaluoto, isää Aurora Manninen ja perheen untuvikkoa Anssi Niemi.
Sukupuoliroolien ohella
komediassa rikottiin varmasti kaikkia näyttelijäntyön pyhiä sääntöjä ja
tarkoitan nyt niitä sääntöjä, joita meillä seniori-ikäisillä kriitikoilla on
tapana löytää ja keksiä. Vahva mimiikka, hurja liioittelu ja slapstick-komiikka
toivat heti mieleen vanhat mykkäkauden elokuvat.
Tarinan loppupuolella näyttämölle tuli vielä tarinan pojan äiti ja miehen eksä Jukka Ruotsalaisen pitkänhuiskeassa hahmossa.
Esitys oli yhdistelmä raikasta
hulluttelua ja konstailemattomuutta. Smolanderilla on ohjaajana ollut homma
hanskassa. Toki varmaan myös kulunut aika ja vuodet Teatterikorkeakoulussa ovat
tuoneet esittämiseen sitä jotakin, jota kutsutaan kypsymiseksi tai henkiseksi
kasvuksi.
KOM-teatterin aulanäyttämö
tarjoaa mieleenpainuvan tilan tällaisten pienimuotoisten näytelmien
esittämiseen. Esittäminen voidaan siellä siirtää aivan konkreettisesti kadulle
yhdellä ulko-oven avauksella.
Näytelmän käsiohjelman julistekuvasta näkee, millä kaikilla keinoilla tarinan Olli yritti päättää päivänsä. Vaativan yhdenmiehen monologinäytelmän roolit tulkitsi Taneli Mäkelä. Kuva Henrik Schütt ja Nils Olsson/Helsingin kaupunginorkesteri.
Ruotsalaisen Fredrik Backmanin romaanissa Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove) on yli kolmekymmentä henkilöhahmoa. Näyttelijälle riittää haastetta, kun tästä alkuperäistarinasta dramatisoidaan monologinäytelmä, jonka tyylilaji on komedia.
Eikä Taneli Mäkelän roolityön haasteita ole varmasti vähentänyt se, että Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys on aina käsiohjelman kansikuvaa myöten näköisversio ruotsalaisen koomikon Johan Rheborgin monologista En man som heter Ove.
Huippusuosittu
Rheborg on myös meille suomalaisille tuttu hahmo muun muassa televisiosarjasta
Solsidan, jossa hän näyttelee Fredrik ”Fredde” Schilleriä.
Backmanin romaani ilmestyi suomeksi 2013 Riie Heikkilän kääntämänä. Ehkä Backmanin tarina tunnetaan parhaiten meillä Hans Holmin vuonna 2015 ohjaamasta elokuvasta, jossa vanhaa Ovea näyttelee ruotsalaisten rikoselokuvien ikoni Rolf Lassgård (se ainoa oikea Kurt Wallander).
Torstain esityksessä Mäkelä selätti nämä haasteet hienosti. Vaikka kaupunginteatterin esitys perustuu Marie Persson Hedeniuksen, Emma Buchin ja Rheborgin muodostaman kolmikon Rheborgin esitystä varten dramatisoimaan käsikirjoitukseen, Mäkelä teki Ovesta eli kaupunginteatterin esityksen Ollista hyvin suomalaisen hahmon.
Mäkelä oli
näyttämöllä suomalainen perusjäärä, säännöistä pilkuntarkasti kiinni pitävä yrmy,
oikea peruskyttääjä ja naapureiden kauhu. Miehen sydän karun kuoren alla on kuitenkin
puhdasta kultaa.
Marcus Grothin ohjauksessa Mäkelän tulkinnasta oli karsittu pois kaikki turha hötkyily. Esitys oli ajoittain niin pelkistetty, että osalle katsojista Olli saattoi jäädä jopa hieman etäiseksi. Hahmon perisuomalainen jäyhyys muuttui kohtausten ajoituksessa jäykkyydeksi.
Groth on itse näytellyt Oven roolin Svenska Teaternin versiossa En man som heter Ove kaksi vuotta sitten.
Mies, joka rakasti järjestystä kertoo suuresta rakkaudesta, pohjattomasta surusta ja siitä toipumisesta. Backmanin tarina on juuri niin pakahduttava, elämänmyönteinen, opettavainen ja hupsu kuin ruotsalainen, tarkkaan laskelmoitu viihderomaani vain olla voi. Ei siis ihme, että Backman on kotimaassaan paitsi luettu kirjailija, myös bloggaajana huippusuosittu.
Grothin
mukaan esitys on tarina valaistumisesta. Draamakomedia on hyvä määritelmä tälle
tyylilajille.
Tarinan
alussa Olli oli 59-vuotias ja hän oli juuri saanut potkut työpaikastaan, jossa
oli palvellut yhtäjaksoisesti yli 40 vuotta. Potkut ovat viimeinen niitti
Ollille ja hän päättää tehdä itsemurhan päästäkseen vihdoin vuosia sitten
kuolleen vaimonsa Liisan luokse.
Uutta valoa tähän
synkkyyteen tulee, kun taloyhtiön yhteen rivitaloasuntoon muuttaa iranilaistaustainen
nainen lapsineen ja toheloine miehineen.
Lisäksi tarinaan
on otettu Backmanin alkuperäisestä henkilögalleriasta Ollin naapuri ja entinen
hyvä ystävä ja hänen vaimonsa. Entinen ystävä on dementoitunut ja vaimo toimii
hänen omaishoitajanaan.
On myös lukihäiriöinen nuori mies, jonka Ollin opettajavaimo Liisa on aikoinaan opettanut lukemaan ja tämän nuoren miehen kaveri, maahanmuuttotaustainen nuorukainen, ”homoihminen” ,joka tulee ulos kaapista.
Lisäksi on bimbo
blondi, paksu naapuri ja korvapuoli kulkukissa, ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan
byrokratiaa edustava, huonosti käyttäytyvä sosiaalityöntekijä ja toimittaja,
joka yrittää tehdä haastattelun sankariksi osoittautuneesta Ollista.
Mäkelä
esitti kaikki nämä roolit.
Persson Hedeniuksen, Rheborgin ja Buchtin käsikirjoituksen on suomentanut Päivi Storgård. Työryhmän nimiin laitetussa sovituksessa tarina on puristettu tunnin ja 35 minuutin pituiseksi esitykseksi. Esityksen dramaturgina on toiminut Sanna Niemeläinen.
Esimerkiksi
Ollin ja hänen isänsä hieno suhde, joka on kirjasta tehdyn elokuvan ehkä kiinnostavin
asia, on jätetty maininnan varaan. Mutta ratkaisu on varmasti perusteltu,
vaikka nyt Ollin ”saabismi” näyttikin lähinnä vakavalta sairaudelta.
Ruotsalaisen teollisuusyhteiskunnan juuret Backman on tuonut tarinaansa tekemällä Ollista vannoutuneen Saab-miehen. Hänen naapurinsa ja ystävänsä puolestaan vannoo Volvo-merkin nimeen. Naapurit käyvät keskinäistä varustelukilpaa, ostamalla siitä ainoasta oikeasta automerkistä aina uusimman ja näyttävimmän uusimman mallin, kunnes naapuri rikkoo heidän ystävyytensä ostamalla Bemarin.
Jäin
esityksen jälkeen miettimään, miten Heikkilä Backmanin romaani kääntäessään
päätyi tällaiseen nimeen? Backmanin tarinan Ove on traagisten menetysten
jälkeen rakentanut elämänsä tiukkojen sääntöjen varaan pysyäkseen järjissään ja
toimintakykyisenä, mutta tuskin hän näitä itse itselleen asettamia sääntöjä
rakastaa.
Helsingin Kaupunginteatteri – Vihainen leski – Ullis (Riitta Havukainen) ja hänen lapsuutensa ystävän Hellun pikkuveli (Kai Lehtinen) uudistavat ystävyytensä 60 vuoden takaa. Ulliksen lapset Marko (Heikki Sankari) ja Susanna (Sanna-June Hyde) paheksuvat äitinsä uutta elämäntapaa. Kuva Harri Hinkka/Helsingin kaupunginteatteri
Helsingin kaupunginteatterin Vihainen leski on viihdyttävä, musiikkipainotteinen farssi. Se kertoo komedian keinoin, millaista elämää suuret ikäluokat yrittävät elää seitsemänkymmenen ja kuoleman välissä.
Osan Minna Lindgrenin samannimiseen romaaniin perustuvan tarinan terästä vei ensi-illassa kohtausten ajoitus. Osa sitä huikeasta osaamisesta, jolla teatterin todellinen hitti Pieni merenneito oli toteutettu, toimi säästöliekillä. Mummot jäivät nyt turhan usein ”pyörimään Musiikkitalon pyöröovissa”.
Henna Piirron dramatisoinnissa Lindgrenin ärräpäitä viljelevä, vihainen ironia ja sarkasmi ovat lientyneet. Lindgrenin kuvaamat absurdit tilanteet on käännetty teatteriin hyvin sopivaksi tilannekomiikaksi. Helsingin kaupunginteatterin tulkinnassa vihainen leski ei ole vihainen, mikä on oikeastaan tämän fiktiivisen henkilön kohdalla oikea tulkinta.
Näytelmän Ulla-Riitta Rauskio (Riitta Havukainen), lempinimeltään Ullis yrittää toipua kiltin tytön syndroomasta.
Ullis on sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Hän on myös hankkinut hyvän ammatin, opiskellut hammaslääkäriksi. Hän on nainut akateemisen miehen, juristin. Hän on synnyttänyt ja kasvattanut kaksi lasta ja pitänyt avioliittonsa kulissit pystyssä, vaikka aviomies osoittautui tunnekylmäksi alkoholistiksi. Viimeiset 12 vuotta Ullis on toiminut terveytensä juoneen miehensä omaishoitajana.
Ei siis
ihme, että miehensä vihdoin kuoltua Ullis potee ankaraa empatiakrapulaa, kuten
Lindgren kirjassaan tämän mielentilan kuvaa.
Me emme tiedä, mitä yli seisemänkymppiset yleisesti elämästään ajattelevat. Mielipidekyselyissä heidät on yleensä rajattu otannan ulkopuolella. Monet seitsemänkympin ja kuoleman välissä elävät ovat selvästi tunnistaneet Lindgrenin kirjan Ulliksesta itsensä. Kirja on ollut myyntimenestys.
Lindgrenin
romaanin voi lukea hyvin myös pamflettina siitä, millä mallilla suurten ikäluokkien
elämä ja odotukset ovat 2010-luvun Suomessa. Romaani on rakennettu Ulliksen
kertojaminän ympärille.
Kirjan rakenne on ollut Piirrolle epäilemättä dramaturginen pulma. Katsojat tulkitsevat Lindgrenin kirjoittaman tarinan teatteriesityksessä moniääniseksi. Piirosen ratkaisu, kirjan pitkän monologin muuntaminen farssiksi on hyvin perusteltu tyylivalinta. Kun ihminen on täyttänyt 70 vuotta, elämä ei ole enää vakavaa, se on kuolemanvakavaa.
Tällaiseen
vakavuuteen puree parhaiten karnevalistinen ote. Tätä elämänasennetta farssin
suurten ikäluokkien edustajat pyrkivät elämänsä ehtoossa myös noudattamaan.
Lihan pitää läiskyä vaikka sitten hotjoogan ja viagran voimalla kunnes se
otetaan pois.
Kimmo Virtanen on ohjaajana voinut tukeutua kaupunginteatterin loistaviin näyttelijöihin. Havukainen oli aivan pistämätön Ulliksen roolissa. Hyvin sisäistetyn ja tasapainoisen roolityön kruunasi Havukaisen kehon kieli, mikä ilmaisi tekemisen iloa.
Eija Vilpas ja Pia Runnakko loistivat Ulliksen ystävinä. Jäin myös miettimään, millainen koomikko yrmeistä sankarirooleistaan tunnetusta Kai Lehtisestä vielä kehkeytyy.
Näyttelijöiden
mainio keskinäinen kemia muistutti meille, miten tärkeitä lapsuudessa solmitut
ystävyyssuhteet meille ovat ja näiden ystävien merkitys vain korostuu, kun
alamme elää työuran jälkeen uutta elämänvaihetta.
Vihaisen
lesken ensimmäisessä jaksossa ystävykset pyrkivät ottamaan ilon irti jäljellä
olevasta elämästä, vaikka syän märkänis.
Väliajan
jälkeen siirryttiin tummempiin sävyihin. Vanhuuden kauhuista saatiin näyte, kun
Ulliksen lapset veivät äitinsä tutustumaan vanhusten palvelukotiin ja hän eksyi
siellä dementiaosastolle.
Kuoleman
teemaan siirryttiin, kun Vilppaan näyttelemä Hellu sairastuu vakavasti ja
kuolee. Hellun kuolemaa, siirtymistä rajan taakse kuvannut kohtaus oli pysäyttävän
hieno.
Vanhuus on
varmasti vaikea ja ehkä hieman pelottava aihe teatterin tekijöille. Asenteet
ovat yhä sellaisia, että napakka isku tavallisen tallaajan takaraivoon
raitiovaunupysäkillä iäkkään töölöläisrouvan sateenvarjosta tulee ihan aiheesta.
Helsingin
kaupunginteatterin huumori aiheesta oli kilttiä, myötäelävää ja usein myös
osuvan kuvaavaa. Lindgrenin kirjan oleelliset asiat itsemurhapilleristä
isovanhempien velvollisuuteen hoitaa lapsenlasia otettiin esille.
Kiinnostavimmillaan Vihainen leski oli, kun siinä käsiteltiin Ulliksen ja hänen keski-ikään ehtineiden lastensa, Markon (Heikki Sankari) ja Susannan (Sanna-June Hyde) suhteita. Näissä suhteissa näkyi alastomana yhteiskuntamme kaksi keskeistä käyttövoimaa ahneus ja pelko.
Lapset
pelkäsivät äitinsä kohtaloa, ajautumista omaishoitajan rooliin. Toisaalta heitä
poltteli halua päästä käsiksi isän perintöön ja konstit olivat kovia. Lapset
yrittivät sijoittaa äitinsä hoivakotiin ohittaakseen lesken suojaksi säädetyt
lait perinnönjaossa.
Olisi oikeastaan kiva nähdä, miten tämän kasarisukupolven omat lapset kohtelevat vanhempiaan, kun nämä ovat parin vuosikymmen kuluttua ehtineet tälle kuolemanvyöhykkeelle?
Ihminen voi
välttää vanhaksi tulemisen ja vanhuuden vaivat vain kuolemalla nuorena.
Lindgren on saanut Bonnierin suuren journalistipalkinnon vuonna 2009 Helsingin Sanomiin
kirjoittamastaan artikkelista, jossa hän kuvasti vanhan isänsä viimeisiä
vaiheita ja kuolemaa sairaalabyrokratian keskellä
Lindgrenin
Ehtoolehdon pakolaiset oli vuonna 2015 ehdokkaana Runeberg-palkinnon saajaksi.
Lindgrenin
kirjat ovat painavaa puhetta meidän vanhusten puolesta.
Vihainen leski
Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 10.10.2019
Perustuu Minna Lindgrenin romaaniin Vihainen leski
Dramatisointi Henna Piirto
Ohjaus Kimmo Virtanen
Lavastus Katariina Kirjavainen
Puvustus Elina Vättö
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Jaakko Autio
Koreografia Jari Saarelainen
Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen
Rooleissa Riitta Havukainen, Eija Vilpas, Pia Runnakko ja Kai Lehtinen, Sanna-June Hyde, Heikki Sankari, Kaisa Torkkel, Leena Rapola, Kari Mattila, Marjut Toivanen, Leena Rapola, Vesa Wallgren, Martti Manninen, Kirsi Karlenius, Sari Haapamäki
Q-teatterin asennoissa Elena Leeve, taustalla Minttu Mustakallio ja Eero Ritala tanssivat luovuuden ihmemaassa. Kuva Pate Pesonius/Q-teatteri
Ensimmäinen tunne oli epäusko. Ei oikein tiennyt mihin asentoon hoksottimensa Q-teatterin kantaesityksen ensi-illassa asettaisi. Asennot näytti ja tuntui Monty Python -hengessä ideoidulta itseironiselta sketsiltä, joka haastoi katsojan älyn ja huumorintajun.
Nauratti. Eikä koomista vaikutelmaa vähentänyt se, että vedätys oli laitettu saumattomasti mukaan myös Q-teatterin verkkosivuille ja käsiohjelmaan. Näyttämöllä Elena Leeven, Eero Ritalan ja Minttu Mustakallion näyttelemän roolihahmot Elena Leave, Erno Ritola ja Miina Mustarinta puhuvat käsitteillä, joista taiteilijavitsit väännetään.
”He haluavat tehdä teoksen, joka on kuin rakastelua kaiken sen kanssa, mikä tarjoutuu suudeltavaksi. He haluavat tavoittaa kaikessa läsnä olevan erotiikan, liikkua puoleensavetävyyden voimasta.”
Auts!
Eikä koomista vaikutelmaa ainakaan vähentänyt se, että esityksen koreografi Anna Mustonen oli kerännyt tämän kuvitteellisen taiteilijaryhmän esitykseen, tai oikeammin tämän esityksen harjoituksiin lähes kaikki nykytanssin liikekielen kliseet.
Epäilyksen epäilys heräsi,
kun näyttämölle asteli luentoa pitämään amerikkalainen äänitaiteilija.
Mustakallio esitti huikeassa bravuurissaan selvästi autistista, omalle
taiteelleen täydellisesti omistautunutta taiteilijaa, jonka oli lähes mahdoton
ymmärtää, etteivät muut ihmiset lainkaan tajua, mitä hän halusi taiteellaan
ilmaista.
Kohtaukseen liittynyttä
outoutta ja vatsaa vääntävää myötähäpeää vain lisäsi se, että Mustakallio ja
hänen isäntänään kohtauksessa toiminut Ritalan tulkitsema äänitaiteeseen
hurahtanut suomalainen anestesialääkäri puhuivat englantia, jota me kaikki niin
hyvin osaamme ja ymmärrämme.
Seuraavassa kohtauksessa huikea
äänitaiteilija ryhtyi tekemään ääniteosta Leeven tulkitseman tanssijan
pyörähdyksestä. Tällaisesta liikesarjasta ei yleensä lähde minkäänlaista ääntä.
Silti Leeven tanssija improvisoi äänitaiteilijan työstä oman tanssiteoksensa.
Näin luovuus ilmenee. Se on aivojen toimintaa, jota voi ruokkia tiedoilla ja ärsykkeillä, mutta ei tietoisesti ohjata. Se on se hyllyvä suo, jolla jopa aika voi kulkea lopusta alkuun.
En tiedä, onko käsiohjelmaan painettu koreografi Anna Mustosen haastattelu tehty kieli poskella, vai ihan tosissaan. Teksti näyttää suomelta, mutta voisi olla yhtä hyvin hepreaa. Voin hyvin ymmärtää, että tämä lahjakas koreografi rakastaa tanssia. Paljon vaikeampi on selittää, mitä on tanssissa oleminen tai tanssin tuntu.
Näin siitä huolimatta, että molemmat ovat paljon todellisempia ja konkreettisempia psykofyysisiä tuntemuksia. Olioina tai ilmiöinä ne ovat konkreettisempia kuin tämä suomen kieli, jolla Mustonen niiden olemusta yrittää kuvata.
Jaakko Pietiläisen lavastus antoi hyvän vinkin näytelmän tulkitsemiseen. Q-teatterin näyttämöllä oli valtavan suuri, hevosenkengän muotoinen sohva. Muhkeasti topattu sohva oli valkoinen samoin kuin sen edessä ollut pehmustettu tanssimatto. Näyttämön yllä riippui ovaalin muotoinen, valkoinen kattoelementti.
Tutkimattomat alueet on
löytöretkistä lähtien ollut tapana merkitä karttoihin valkoisella värillä.
Neurotieteiden kehityksestä huolimatta meillä on edelleen vain hatara käsitys,
mitä aivoissa tapahtuu, kun saamme idean tai ajatuksen, jota ei voi loogisesti
johtaa siitä, mitä me olemme sitä hetkeä edeltäneenä hetkenä ajatelleet ja
tunteneet.
Q-teatterin Asentoja on
teos, johon tätä arvaamatonta luonnonvoimaa, luovuutta on annosteltu kauhalla. Kolmen näyttelijän
lisäksi produktioon on tuonut oman luovan panoksensa yhdeksän muuta
taiteilijaa.
Loppukumarruksiksi ja
aplodeiksi kutsuttu seremonia toi ainakin minun huulilleni hieman viiston
hymyn. Teatteri on totisesti yhteisön tekemää taidetta.
Asentoja
Kantaesitys Q-teatterissa
19.9.2019
Dramaturgia ja ohjaus Anna-Mari Karvonen Esitysdramaturgia Asta Honkamaa
Dramaturginen assistentti Louna-Tuuli Luukka Lavastus Jaakko Pietiläinen Äänisuunnittelu Tatu Nenonen
Valosuunnittelu Heikki Paasonen Pukusuunnittelu Hanne Jurmu
Kansallisteatterin Pelle laittoi aivojen mielihyvähormonit liikkeelle. Loistelias näyttelijäntyö jallosti Melli Maikkulan oivaltavan tarinan hienoksi teatterielämykseksi. Kuvassa Anna Ackerman ja Olli Ikonen. Kuva Cvijeta Miljak/Kansallisteatteri
Näytelmäkirjailija Melli Maikkulan kirjoittaman Pelle on niitä näytelmiä, joiden jälkeen esiripun laskeuduttua päässä pyörivistä adjektiiveista ei tahdo tulla loppua. Tällä kertaa mielihyvähormonit sotkivat pään niin perusteellisesti, että tällaisen vanhan ukon suusta saattoivat lipsahtaa jopa sanat voi kuinka ihana!
Maikkula on
riemastuttava yhdistelmä klovneriaa, slapstick-huuroria ja sujuvasti
kirjoitettua komediaa.
Näytelmän ensimmäinen yllättävä käänne ainakin minulle oli se, että näyttämölle todella asteli Olli Ikosen hengästyttävän hienosti tulkitsema pelle punaisine nenineen, knalleineen ja pellekenkineen.
Tarinan alussa Tomi Alatalon näyttelemä Kent kosi tyttöystäväänsä, Anna Ackermanin näyttelemää Juliaa. Pariskunta alkaa suunnitella häitä, mutta kantona kaskessa ovat Kentin kontrolloiva äiti ja Julian isä, joka on pelle.
Sirkuksessa
ja varieteetaiteessa pelle ei ole vain hauskuuttava hahmo, vaan hahmolla on
myös oma vakiintunut, traaginen ulottuvuutensa. Loistavalla mimiikallaan Ikonen
teki näkyväksi tämän hahmon surumielisen puolen niin, että sydänalassa tuntui.
Pienen tarinan suuressa ytimessä on yksi meidän elämämme vaikeimmista jutuista, suhde vanhempiin ja kääntäen vanhempien suhde lapsiinsa.
Tämän päivän
yli kuusikymppiset eivät välttämättä ymmärrä, miten vaikeassa raossa tämän
päivän kolmekymppiset elävät. Nämä yli kuusikymppiset pellet kärttävät
lapsenlapsia naama surumielisessä mutrussa.
Maikkulan näytelmässä tätä puolta kuvattiin jo näytelmän toisessa kohtauksessa, jossa Kent yritti myydä meille katsojille ja Jukka-Pekka Palon näyttelemälle ohikulkijalle puhelinliittymiä.
Näytelmän
Julia on terapeutti. Hänellä on asiakkaana Palon näyttelemä
mielenterveyskuntoutuja Kari. Palon hienosti tulkitsema rooli vakuutti ainakin
minut siitä, miten taitavasti Maikkula on näytelmänsä dramaturgian rakentanut.
Viimeistään
videoitu kohtaus, jossa Palon näyttelemä tv-toimittaja haastatteli Julian isää
tunnettuna taiteilijana ja julkisuuden henkilönä, ei jättänyt suurta epäselvyyttä
siitä, kuka tämän pellen esikuva saattaa olla.
Teatterielämyksen sinetöi Kaisa Liisa Logrénin rento ohjaus. Ikosen huikealle mimiikalle tarinan pellenä annettiin riittävästi tilaa ja muut kohtaukset seurasivat toisiaan kuin Maikkulan keväällä kirjoitustyön lomassa seuraama sorsapoikue emoaan, yllättävästi ja hellyttävästi.
Veera-Maija Murtolan lavastus, Auli Turtiaisen puvut, Anna Pölläsen valot, Leo Lindgrenin äänet ja Petra Kuntsin naamiot olivat laatutyötä, hieno kokonaisuus. Arjen todellisuus rakennettiin näyttämölle pienillä yksityiskohdilla.
Niistä
yksityiskohdista voisi vaikka kirjoittaa esseen kattilaan paakkuuntuneen riisin
merkityksestä suomalaiselle teatteritaiteelle.
