Kategoria: Komedia

Sofian maailma edustaa Ryhmäteatterin taattua laatua – Suvi Blickin tulkinta kiihkeästä oivaltamisen riemusta teki vaikutuksen – aika on kuitenkin tehnyt tepposensa Jostein Gaarterin kirjalle

Kuvassa etualalla Robin Svartström (näytelmän Alberto Knox), Suvi Blick (Sofia), Sari Mällinen (kuvassa Hildegard Bingeniläisen rooliasussa) ja takana Jouni Innilä (Tuomas Akvinolaisen rooliasussa). Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Päällisin puolin kaikki oli kunnossa. Sofian maailma oli ja on vielä syyskuun neljänteen päivään asti taattua Ryhmäteatterin laatua. Filosofian viisauksia parin vuosituhannen aikajatkumolta tuotiin näyttämölle komedian keinoin ja teatterin hienojen näyttelijöiden lavakarisma tuntui aina Suomenlinnan kesäteatterin viimeiselle piippuhyllylle asti.

Teatteritaiteen maisteriksi tänä vuonna valmistunut Suvi Blick tulkiksi näytelmän Sofiana mainiosti sitä kiihkeää oivaltamisen iloa, jota näytelmän dramatisoinut Johanna Freundlich on epäilemättä tuntenut, kun hän luki teini-ikäisenä Jostein Gaarterin kirjan ensimmäisen kerran.

Sofian roolin karaktääri on myös yksi Freundlichin hienoista oivalluksista näytelmän ohjaajana. Blickin upean tulkinnan hurja tempo laittoi ainakin minut katsojana kysymään miksi?

Tähän kysymykseen vastaus löytyi helposti omista muistoista ja kokemusmaailmasta. Paljon vaikeampia kysymyksiä herätti Freudlichin tajunnan 90-luvulla räjäyttänyt Gaarterin bestseller. Kirja ilmestyi vuonna 1991, jolloin antiikin Kreikasta alkanut länsimaisen filosofian kehityksen edistys- ja taka-askelineen uskottiin päättyneen rationaalisen ajattelun ja demokratian riemuvoittoon.

Gaarderin 40 kielelle käännetty romaani oli valtava myyntimenestys ja melkein yhtä huikea bestseller oli vuotta myöhemmin ilmestynyt yhdysvaltalaisen filosofin ja poliittisen taloustieteen tutkijan Yoshihiro Francis Fukuyaman Historian loppu ja viimeinen ihminen.

Toki sekä Gaarederilla että Fukuyamalla oli jo tuolloin omat epäilynsä ihmiskunnan pelastavaa lopullista viisastumista kohtaan.

Freudlichilla on näytelmän perusteella ollut myös omat epäilynsä. Haastattelussa hän on kertonut, että sovitusprosessi kesti puolitoista vuotta. Eikä vaikeuksia aiheuttanut vain esseemuotoisen kirjan massiivinen koko. Maailma on tänään hyvin erilainen ja vielä monimutkaisempi paikka kuin 30 vuotta sitten.

Meidän käsityksemme todellisuudesta ja meidän taiteelliset mieltymyksemme ovat länsimaisessa kulttuurissa kulkeneet käsi kädessä viimeiset pari tuhatta vuotta. Länsimainen filosofia ja teatteritaide sellaisena kuin me sen edelleen ymmärrämme, eivät ehkä ihan sattumalta ole syntyneet samaan aikaan antiikin Kreikassa.

Helsingin Sanomien haastattelussa filosofi Thomas Wallgren kuvaa länsimaisen kulttuurin nykyistä henkistä tila alakuloisuudeksi. Freundlich kiteytti omat epäilynsä kohtaukseen, jossa Blick Sofian roolissa steppaili kiihkeästi näyttämöllä ja lateli meille suurten filosofien tunnettujen aforismien asemasta korvamadoiksi muodostuneita mainossloganeita, tai ainakin siltä ne kuulostivat.

Meidän ihanassa ”tietoyhteiskunnassamme” QAnon ja muut salaliittoteoreetikot ovat ehtineet napata jopa länsimaisen tieteenfilosofian keskeiseen ihanteen hämmentämään omia sontatynnyreitään. Ajattele itse ja ota selvää! Näin kuuluu nyt esimerkiksi rokotevastaisten hörhöjen iskulause sosiaalisesssa mediassa.

Näytelmän hienon dramaturgisen rakenteen Freundlich on saanut suoraan Gaarderin kirjasta. Juuri tähän rakenteeseen liittyivät myös monet Freundlichin dramaturgiset ja ohjaukselliset oivallukset, jotka nostivat Blickin roolityön siivilleen.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus on Ryhmäteatterin näytelmän inspiroimana antanut palstatilaa suomalaisille filosofeille. Jussi Ahlrothin loistava juttu kannattaa lukea mieluummin jo ennen esityksen katsomista, tai ainakin sen jälkeen. Se antoi ainakin minulle perspektiiviä.

Ryhmäteatterin peruukkisulkeisissa näyttämölle marssitettiin kymmenkunta nimekästä filosofia roolihahmoina Platonista ja Sokrateesta Immanuel Kantiin ja John Lockeen. Pelkän maininnan varaan jäivät esimerkiksi sellaiset herrat kuin Nikolaus Kopernikus ja Charles Darwin.

Freundlichin tekemät valinnat ovat joka tapauksessa johdonmukaisia. Näytelmän alussa näytelmän Sofialta eli länsimaiselta filosofialta etsitään vastausta kahteen kysymykseen: kuka minä olen ja mistä maailma on peräisin?

Darwinin ja Kopernikuksen kohdalla kysymykset olisi pitänyt muotoilla toisin: mikä minä olen ja miten maailma toimii? Fyysikkojen ja kosmologien kohta 500 vuotta jatkunut aherrus viimeksi mainitun kysymyksen parissa on antanut meille jo myös empiiriseen evidenssiin vahvasti nojaavan paradigman, eli vastauksen myös kysymykseen, mistä maailma on peräisin.

Sofian maailma

Ryhmäteatterin esitys Suomenlinnan kesäteatterissa 11.8.2021

Alkuperäinen teos Jostein Gaarter

Dramatisointi ja ohjaus Johanna Freundlich

Lavastus Janne Siltavuori

Pukusuunnittelu Niina Pasanen

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Maskeeraussuunnittelu Tiina Winter

Rooleissa Robin Svartström, Suvi Blick, Jouni Innilä, Aarni Kivinen, Sari Mällinen

Pikkuporvareissa teatterin neljäs seinä toimi ajoittain peilin tavoin – naivilta näyttäneen pinnan alla uitiin syvissä vesissä – tsaari jäi toki myös opiskelijoiden kapinalta kaatamatta

Pikkuporvareidfen näyttämökuvat olivat hienoja, mikä näkyy jopa lehdsitökuvaa tarten otetusta poseerauksesta. Kuvassa Kasperi Kola, Esme Kaislakari, Kristiina Karhu, Senna Vodzogbe, Aino Karstedt, Emmi Ranta-Ojala Lasse Viitamäki ja Henriikka Heiskanen. Kuva Petteri Artolahti/Näty

Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelman opiskelijoiden ja Teatteri Telakan Pikkuporvareita on tehty nuorille. Tähän maaliin Antti Haikkalan Maksim Gorkin näytelmän pohjalta kirjoittama ja ohjaama näytelmä myös osui tarkasti. Näytelmän roolihenkilöiden maailmassa lohkoketjut, bitcoin-virtuaaliraha, kasvissyönti, virtuaalitodellisuus, identiteettipolitiikka, paskaduunit, patriarkaatti, haitarin soitto ja feminismi olivat yhtä suurta kaaosta.

Eikä tämä hämmennys tietenkään koske vain teinikäisiä. Maailma muuttuu niin nopeasti ja on niin tavattoman monimutkainen, että kaikenikäiset ihmiset ovat omaa maailmankuvaansa määrittelevien peukalosääntöjen kanssa helisemässä.

Tässä mielessä Teatterin Telakan näyttämön neljäs seinä toimi ajoittain peilin tavoin. Meidän vastauksemme todellisuutta koskeviin kysymyksiin kuuluvat lähes poikkeuksetta kategoriaan luulen tietäväni. Toisaalta juuri luja usko pitää pystyssä sellaisia meidän todellisuuttamme määritteleviä instituutioita kuin kirkko, valtio ja raha.

Tapa jolla Nätyn opiskelijat heittäytyivät rooleihinsa, oli aidosti koskettavaa. Vuorovaikutus meidän katsojien ja nuorten esittäjien välillä toimi ja tunne läsnäolosta oli voimakas.

Helsingin taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa ohjaajaksi opiskeleva Haikkala on ehtinyt tehdä jo tätä ennen pitkän urana teatterin harrastajien parissa ohjaajana. Varmasti myös hänen pitkä kokemuksensa maineikkaan Legioonalaisteatterin johtajana näkyi Pikkuporvareissa kursailemattomuutena ja raikkautena, johon teatterin harrastajat pääsevät, kun kaikki menee kohdalleen ja henki on päällä.

Gorkin esikoisnäytelmä perustuu todennäköisesti kirjailijan lapsuudenkokemuksiin ja on perusviritykseltään tragedia. Haikkalan ja Nätyn teatterityön opiskelijoiden käsittelyssä näytelmä on saanut kuitenkin koomisen perusvireen.

Perheen patriarkan Vesan (Kristiina Karhu) johtama perhehotelli Mostelli oli yhteiskunta pienoiskoossa. Haikkalan viljelemä ironia kirkastui satiiriksi loppukohtauksessa, jossa perheen patriarkkaa, konservatiivista maailmanjärjestystä pyrittiin suistamaan jalustaltaan.

Käsiohjelman mukaan Pikkuporvareita on produktiona osa Nätyn teatterityön opinto-ohjelman dynaaminen näyttelijä – opintokokonaisuutta. Tiistain ensi-illassa näkemämme oli linjassa tämän tavoitteen kanssa.

Näin sakeassa sopassa liioitteleminen on juuri sopiva mauste.

Raamit esitykselle antoi hieno esillepano. Tampereen yliopiston studiomestari Matias Palon valosuunnittelusta ja videoista, Teatteri Telakan Perttu Sinervon lavastuksesta ja Laura Aaltosen pukusuunnittelusta näyttämölle syntyi toinen toistaan hienompia ja toimivia näyttämökuvia.

Gorkia pidettiin ja pidetään kirjailijana vieläkin sosialistiseksi realismiksi kutsutun tyylisuunnan kehittäjänä ja edustajana. Tätä realismia Gorki loi muutettuaan vuonna 1928 Neuvostoliittoon. Josif Stalinin suosikkina hän eli ylellisyydessä keskellä massojen kurjuutta.

Bolševikkien vallankaappauksesta alkanut reaalisosialismi pilasi siis monien muiden asioiden lisäksi myös Gorkin maineen kirjailijana. Tässä hän jakoi tavallaan säveltäjä Richard Wagnerin kohtalon, jonka nimen yllä yhä lepää erään vannoutuneen fanin varjo.

Pikkuporvareita kantaesitettiin vuonna 1902 Moskovan taideteatterissa. Näytelmä syntyi aikana, jolloin Gorki kuului Venäjän älymystön terävimpään kärkeen. Hän ystävystyi Vladimir Uljanovin (Vladimir Lenin) kanssa ja piti yhteytä muun muassa Anton Tšehovin kanssa.

Gorki oli nuorena vallankumouksellinen, joka joutui kahteen otteeseen pakenemaan Venäjältä. Venäjän sosiaalidemokraattisen puolueen bolševikkien fraktioon hän liittyi vuonna 1905.

Gorkin maailmassa yhteiskuntaa voitiin muuttaa ideologian avulla. Haikkalan Pikkuporvareissa roolihenkilöiden maailmankuva toi mieleen television reality-sarjat. Ideologinen puhdasoppisuus ja yksilökeskeisyyteen perustuva maailmankuva eivät kuitenkaan ole toistensa ääripäitä.

Yhdysvalloissa Donald Trump on helppo mieltää äärimmilleen viedyn yksilökeskeisyyden edustajaksi, joka politiikassa on saanut liittolaisekseen raamattuvyöhykkeen evankeliset ristityt.

Pikkuporvareita

Ensi-ilta Teatteri Telakalla 24.11.2020

Käsikirjoitus Maksim Gorkin näytelmän pohjalta Antti Haikkala

Lavastus Perttu Sinervo

Äänisuunnittelu ja sävellykset Nuutti Vapaavuori

Valo ja videosuunnittelu Matias Palo

Pukusuunnittelu Laura Aaltonen

Näyttämöllä Henriikka Heiskanen, Kasperi Kola, Esme Kaislakari, Emmi Ranta-Ojala, Kristiina Karhu, Lasse Viitamäki, Aino Karlstedt, Senna Vodzogbe

Tampereen Työväen Teatterin Ikiliikkuja on Sirkku Peltolan rakkaudentunnustus rillumarei-kulttuurille – karnevalistisessa kansankomediassa on kaikki ainekset hurmokselliselle teatterielämykselle

Ikiliikkujan tanssi- ja laulukohtauksissa oli vauhtia. Kuvassa ylhäältä lukien ovat Ilona Pukkila (näytelmän Hely), Anne-Mari Kivimäki (Beata), Teija Auvinen (Pielo), Panu Valo (Junu/Poikari), Janne Kallioniemi (Nisse) ja Mika Honkanen (Sikko Hilattu). Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Ikiliikkuja on räväkkä, karnevalistinen komedia. Se on ohjaaja-dramaturgi Sirkku Peltolan rakkaudentunnistus suomalaiselle rillumarei kulttuurille.

Ensi-illassa Peltola ja hänen ensemblensä antoivat palaa oikein kunnolla. Salaviisaan, merkityksillä ladatun dialogin kyytipoikina toimivat hurja, fyysinen esittäminen ja tärykalvoja ravisteleva musiikki. Timo Saaren koreografiassa lapikasta iskettiin lattiaan niin että jytisi ja esityksen musiikin luoneen Anne-Mari Kivimäen käsissä kaksirivinen haitari parkui välillä kuin hätääntynyt lapsi.

Algot Untolan alias Maiju Lassilan postuumisti ilmestynyt Ikiliikkuja todistaa tarinoillaan, etteivät suomalaisen populaarikulttuurin Lapatossut, Severi Suhoset, Uuno Turhapurot, Härski Hartikaiset, James Potkukelkat, Viktor Kalporekit ja kumppanit ole syntyneet tyhjästä.

Hahmojen juuret ovat syvällä suomalaisessa kansankomiikassa. Näitä originellisti käyttäytyviä ja outoja hokemia toistavia hahmoja on esiintynyt ilmeisesti aina. Se on varmasti myös näiden hahmojen alati toistuvan uudestisyntymisen ja suosion syy.

Suomalainen karnevalismi on ollut ryysyköyhälistön kapinaa. Kun kuolema on irvistänyt meille, sille on virnuiltu vastaan. Pohjoisen ankeita olosuhteita on kamppailtu sisulla ja kekseliäisyydellä. Varaventtiilinä on toiminut tässä kamppaillussa juonikas huumorintaju, jossa oman osansa pilkasta ovat saaneet niin herrat kuin narritkin.

Ikiliikkuja oli veijaritarina ryysyistä rikkauksiin. Samoin se oli romanttinen liikutus ryysyistä rakkauteen. Jaana Aron pukusuunnittelu ja Emmi Puukan maskeeraukset antoivat suomalaiskansallisen erityispiirteen näytelmän estetiikalle, jonka näyttämökuvia kehysti huikean kaunis kansallisromanttinen lavastus.

Vaikka köyhyys muuttui onnenpotkun seurauksena lopulta rikkaudeksi, resuinen haalariromantiikka pysyi ja parani.

Ikiliikkujan skenografian lavastuksen on suunnitellut Hannu Lindholm, valot TJ Mäkinen, videot Tero Koivisto ja äänimaailman Kyösti Kallio.

Peltolan rakkaus Lassilan kansankomediaa kohtaan on ollut sitä kestävää lajia. Käsiohjelmassa hän kertoo tehneensä ensimmäisen sovituksen Ikiliikkujasta jo opiskeluaikanaan vuonna 1983.

En tiedä, millainen Peltolan sovitus on ollut lähes 30 vuotta sitten, mutta nyt hän on laittanut joukkoon paljon omiaan. Näytelmän Nisse (Janne Kallioniemi), pirtamestari Hapatuksen (Tom Lindholm) poika ei näytelmässä pähkäile vain viime vuosisadan alun tieteen ja tekniikan saavutuksia, vaan mukana ovat myös oman aikamme ihmeet nyhtökaurasta kvanttitietokoneeseen.

Eikä ole varmasti ihan sattuma, että Maiju Lassilan ja Sirkku Peltolan Ikiliikkujassa nämä uuden ajan keksinnöt tuo dialogiin Nissen sisko Hely (Ilona Pukkila).

Ikiliikkujassa näyteltiin upeasti. Hallittu liioittelu on todella vaikea tyylilaji. Eikä vaikeuskerrointa ainakaan vähentänyt Tampereen Työväen Teatterin perinteikkään Eino Salmela näyttämön katsomo. Sen tilaratkaisut etäännyttävät katsojan näyttelijöistä kuin varkain, ja näyttämön neljännen seinän paksuus tuntui kasvavan etäisyyden neliössä.

Olosuhteista huolimatta esimerkiksi Pukkilan roolityö Helynä oli eloisuudessaan häikäisevän hieno. Samoin Kallioniemi tulkitsi osuvasti nuorta autotallien tuunaajaa Nisseä. Itse huusin katsomossa noin kuvainnollisessa mielessä hurraata myös esimerkiksi talollinen Jorma Piikelin roolin näytelleelle Auvo Vihrolle, jonka läsnäolossa ja näennäisessä kömpelyydessä näyttämöllä oli ja on jotakin ainutlaatuista.

Suomi alkoi teollistua 1800-luvun lopulla. Lassila on kirjassaan nähnyt orastavan teollistumisen myös rikkauksien lähteenä ja ihailun kohteena. Kirjan ja näytelmän Högforsin esikuvana epäilemättä on ollut vuonna 1894 perustettu Aktiebolaget Högfors Bruk och Wattola Träsliperi.

Eikä Sirkku Peltola olisi Sirkku Peltola, ellei näytelmän ikiliikkuja toimisi myös nousevan kapitalismin allegoriana. Kun näytelmän Hapatus ja Nisse vihdoin käynnistävän ikiliikkujansa se aloittaa kohtauksessa silinterihattuisten pankkiirien villin tanssin.

Käsiohjelmaan on painettu Outi Lahtisen essee kirjailija Algot Untolaa ja hänen kirjallista tuotantoaan koskevasta tutkimuksesta. Käsiohjelma kannattaa jo tämän artikkelin takia ehdottomasti ostaa.

Mitä vielä? No ehkä tällä kertaa me ensi-iltayleisö olimme Ikiliikkujan heikoin lenkki. Voi olla, että näytelmän hurja vauhti pääsi yllättämään. Kohtausten ajoitus oli kohdallaan, mutta meidän katsojien sytytys hieman hitaalla. Hengityssuojainten käyttö ja tiukka koronakuri teatterissa vaativat ehkä oman veronsa. Naurunpyrskähdykset ja taputuksen jäivät esityksen aikana laimeiksi, vaikka Ikiliikkujassa on kaikki ainekset ja eväät myös hurmokselliseen teatterielämykseen.

Ikiliikkuja

Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelainen salissa 16.10 2020

Käsikirjoitus Maiju Lassilan romaanin pohjalta Sirkku Peltola

Dramatisointi ja ohjaus Sirkku Peltola

Musiikki Anne-Mari Kivimäki

Koreografia Timo Saari

Lavastus Hannu Lindholm

Pukusuunnittelu Jaana Aro

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Emmi Puukka

Valosuunnittelu TJ Mäkinen

Videosuunnittelu Tero Koivisto

Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Tuottaja Heidi Kollanus

Apulaistuottaja Elise Richt

Rooleissa Teija Auvinen, Tom Lindholm, Janne Kallioniemi, Ilona Pukkila, Panu Valo, Auvo Vihro, Samuli Muje, Mika Honkanen, Anne-Mari Kivimäki

Idiootit ympärilläni yllätti sisällöllään – ensemble oli kaivanut Thomas Eriksonin hömppäkirjasta esiin kultajyviä – me katsojat saimme nauttia huikean hienosta näyttelijäntyöstä

Katsokaa noita käsiä, katsokaa noita ilmeitä! Me katsojat saimme nauttia TTT-Klubin ensi-illassa huikean hienosta näyttelijäntyöstä. Kuvassa etualalla Laura Hänninen, taustalla Juha-Matti Koskela, Hiski Grönstrand ja Maiju Saarinen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Me katsojat saimme torstaina nauttia TTT-Klubilla aivan poikkeuksellisen hienosta näyttelijäntyöstä. Tampereen Työväen Teatterin Idiootit ympärilläni säteili inhimillistä lämpöä merkillisestä nimestään huolimatta. Hiski Grönstrandin, Laura Hännisen, Maiju Saarisen ja Juha-Matti Koskelan läsnäolo näyttämöllä oli miltei käsin kosketeltavaa. Sujuva, merkityksiä täynnä oleva dialogi, laulut, musiikki ja se upea kehonkieli, johon tämä nelikko ylsi, saivat ainakin minut lankeamaan loveen.

Ja kuin pisteeksi iin päälle, esitys oli ajoittain aivan poskettoman hauska! Ryhmä on itse määritellyt teoksensa sitcom-musikaaliksi.

Lähdin katomaan esitystä pitkin hampain. Esitys on tehty Thomas Eriksonin samannimisen bestsellerin pohjalta. Kirjassaan Erikson jakaa ihmistyypit neljään persoonallisuustyyppiin: punaisiin, sinisiin, vihreisiin ja keltaisiin.

Eriksonin persoonallisuustyypit ennustavat ihmisten käyttäytymistä lähes yhtä hyvin kuin astrologien horoskoopit. Astrologeilla, näillä traditionaalisilla humpuukimaakareilla erilaisia persoonallisuustyyppejä on vähintään 12 kappaletta.

Useille kielille käännettyä Eriksonin kirjaa on myyty pelkästään Ruotsissa 160000 kappaletta ja myös Suomessa se oli pitkään ”tietokirjojen” myyntitilastojen kärjessä. Käyttäytymistieteilijäksi itseään tituleeraava mies on tehnyt hyvän tilin kirjallaan.

Kysymys kuuluu, miksi me annamme huijata itseämme yhä uudelleen? Onko kysymys meidän parantumattomasta henkisestä laiskuudestamme?

Itse oletin ennakkoon, että Idiootit ympärilläni on ilkeä satiiri self help -ilmiöstä. Käsikirjoituksen ja esityskonseptin yhdessä näyttelijöiden kanssa luonut Juho Gröndahl on nähnyt minua syvemmälle.

Gröndahlin ja hänen ensemblensä näkökulma tehtiin selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa, rempseässä rallissa idiooteista ympärillämme.

Meillä on taipumus kuunnella ja hyväksyä vain ihmisiä, jotka ajattelevat ja toimivat samalla lailla kuin me itse. Tästä muistutti meitä viimeksi perjantain Hesarissa aivotutkija Katri Saarikivi.

Ei edes Erikson siis pelkkää tyhjää lätise kirjassaan. Ensimmäinen kultajyvä löytyy jo kirjan nimestä. Se on antiteesi kirjan sisällöstä. Eriksonin punaiset, siniset, vireät ja keltaiset ovat kaikki omalla tavallaan mukavia ja ennen kaikkea yhteisön kannalta hyödyllisiä ihmisiä.

Tematiikka, jonka Gröndahl ja hänen työryhmänsä jäsenet ovat Eriksonin höpökirjan ympärille rakentaneet, oli sykähdyttävä. Noin yksinkertaistetusti sanottuna TTT-Klubin Idiootit ympärilläni oli hyvin kauniisti toteutettu saarna välittämisen kulttuurin puolesta.

Tähän kokonaisuuteen mahtui suuri määrä teräviä havaintoja tämän päivän työelämän kipupisteistä.

Esityksen nautittavuutta ei ainakaan vähentänyt se, että ryhmän jäsenet ovat myös taitavia muusikoita. Grönstrand soitti näytelmässä kitaraa, rytmimunaa ja kazoota, Hänninen haitaria, kitaraa, ukulelea, bassoa, kosketinsoitimia, stompboxia, kazoota ja rumpuja, Koskela bassoa, kitaraa, kosketinsoittimia, stompboxia, kazoota, rumpuja ja tinapilliä, Saarinen ukulelea, bassoa, kitaraa, kosketinsoittimia, kazoota, munniharppua, nokkahuilua ja rytmibanaania. Aika huikea rytmiryhmä, jonka taustalla vielä Gröndahl soitti kosketinsoittimia.

Grönstrandin, Hännisen, Koskelan ja Saarisen säveltämien biisien soundit olivat upeita.

Idiootit ympärilläni

Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubilla 8.10.2020

Käsikirjoitus Thomas Eriksonin samannimisen kirjan pohjalta Juho Gröndahl, Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

Ohjaus Juho Gröndahl

Musiikin sävellys Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

Valosuunnittelu ja videoiden kuvaus Kyösti Kallio

Videoiden editointi ja jälkikäsittely Juha-Matti Koskela

Äänisuunnittelu Juho Gröndahl, Kyösti Kallio

Valojen, äänten ja videoiden ajo, livemiksaus Pasi Ristolainen

Maskeeraukset ja kampaukset Sari Rautio, Tytti Virjo

Näyttämöllä Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

Tampereen Teatterin HÄPEÄ! – Nolo komedia oli hykerryttävän hauska esitys – Kaisa Hela ja Mari Turunen loivat vahvan illuusion itsensä alttiiksi panemisesta – näin stand up –komiikkaa pitää tehdä!

Mari Turunen ja Kaisa Hela laittoivat itsensä likoon Tampereen Teatterin Kivi-näyttämöllä. Turusen ja Helan käsikirjoittamissa sketseissä tarinan naiset työnnettiin kauas tavallisen ihmisen mukavuusalueen ukopuolelle. Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

En ole aikoihin nauranut yhtä paljon ja yhtä vapautuneesti. Kaisa Helan ja Mari Turusen käsikirjoittama ja esittämä HÄPEÄ! – Nolo komedia oli hykerryttävän hauska esitys. Se erosi kuin yö ja päivä niistä latteuksista, joita televisiossa nykyisin tarjoillaan sketsiviihteenä. Illuusio itsensä alttiiksi panemisesta oli voimakas. Näin stand up –komiikkaa pitää tehdä ja esittää!

Hela ja Turunen esittävät Nolossa komediassa roolihenkilöinä itseään. Railakkaat tarinat oli sijoitettu teatterin maailmaan. Tarinoiden uskottavuus oli huippuluokkaa ja yllättävät käänteet meheviä. Tekijät ovat esityksessä astuneet kauas tavallisen ihmisen mukavuusalueen ulkopuolelle.

Häpeä on hieno aihe nopearytmiselle komedialle. Jokainen tunnistaa tuon sydänalassa tuntuvat ikävän tunteen, kun on tullut mokattua. Ihminen on laumaeläin. Häpeä yhdessä myötätunnon kanssa ohjaavat meidän sosiaalista käyttäytymistämme. Se on meillä laumaeläiminä jo geeneissä. Jokainen koiranomistaja tunnistaa tuon tunteen myös lemmikistään.

Hela ja Turunen tutkivat häpeän eri osa-alueita älykkäästi, tarkasti ja railakkaasti. Häpeä ja häpeämättömyys eivät ole vain toistensa vastakohtia. Niillä on myös poikkeavia merkityksiä. Häpeäntunne säätelee kilpailua lauman sisällä omasta statuksesta. Häpeämättömyys rikkoo näitä kirjoittamattomia sääntöjä.

Esitys alkoi eksistä ja nyksistä. Parisuhteen status on yksi häpeän aiheista. Ensimmäisessä kohtauksessa tai sketsissä Hela ei kehdannut millään näyttää ja kertoa eksälleen, että on parisuhteessa Turusen kanssa. Ei vaikka pariskunnalla oli jo yhteinen asuntolaina. Sketsissä Hela ja Turunen peilasivat parisuhdedynamiikan kautta meidän itse kunkin ennakkoluuloja sukupuoliroolien suhteen.

Hulvattoman hauska oli myös seuraava sketsi, jossa Hela ja Turunen nyrkkeilivät käyttäen hanskoina lehtien heistä tekemiä haastatteluja, uutisia ja kritiikkejä. Iskut olivat mojovia ja ainakin minä punastuin muutaman kerran silkasta myötähäpeästä oman ammattikuntani kollegojen puolesta.

Mietin myös sitä, millaisia Kummeli-koomikkoryhmän sketsit ja komediat olisivat voineen olla, jos niiden käsikirjoitusten kirjoittaminen ja ohjaus olisi uskottu Turusen ja Helan kaltaisille virtuooseille.

Kyytiä saivat meidän vakiintuneet ja pinttyneet käsityksemme siitä, millaisia ovat viidenkympin kynnykselle ehtineet naiset. Mitä meidän pitäisi ajatella näiden tarinan ladyjen kännisekoiluista ja seksuaalisista harharetkistä erikokoisten kyrpien mikämikämaassa? Turusen ja Helan tarinoiden naiset antoivat kynttilän palaa kunnolla molemmista päistä.

Nämä naiset osasivat sikailla siinä missä miehetkin. Tosin ainakin yksi oleellinen ero on ja pysyy. Miesten itsetunto seksuaalisuuden alueella on ilmiselvästi yhä niin herkkä kapistus, että naiset joutuvat kantamaan siitä huolta ja vastuuta hamaan maailmantappiin asti.

Tarkastelun kohteena oli myös miehen katse. Tai ehkä kysymys lopulta on kuitenkin naisen katseesta. Epäilen että kovin naisen ulkonäköä koskeva sanaton kritiikki tulee tässä kilvoittelussa kansasisarten joukossa ja se kaikkein ankarin kriitikko napittaa vastaan peilikuvasta.

Hela pohti vartalonsa estetiikka ja ulottuvuuksia bikineissä. Tänä vuonna 50 vuotta täyttänyt Turunen riisui itsensä näyttämöllä alastomaksi. Tällainen itsensä likoon laittaminen on nykyisenä internetin, sosiaalisen median ja älypuhelimien aikakautena uhkarohkea temppu. Ehkä hämmentävintä kohtauksessa oli kuitenkin se, että alastomuus toi Turusen roolihahmoon arvokkuutta ja charmia, eikä tätä vaikutelmaa vähentänyt edes reteä ”alapyllyn” esittely.

Hela kertoi meille, että kreikan kielen aidos tarkoittaa myös alastomuutta. Todennäköisesti aidos oli kuitenkin häpeä vain naisille. Antiikin Kreikan olympialaisissa miehet kilpailivat alastomina.

Häpeä on inha tunne. Kokoavassa sketsissä Hela ja Turunen vertasivat tätä tunnetta rinnan päälle mätkäistyyn haisevaan läjään kakkaa. Helan rooliasu häpeänä oli todella suuri läjä tätä luonnontuotetta. Helan häpeän ja Turusen välisessä hauskassa dialogissa käytiin läpi sitä, miten kulttuurisidonnaisia häpeän tunteet ovat. Ja mikseivät olisi. Häpeä on yhteisöä koossa pitävää liimaa.

Helan häpeä osasi myös armahtaa. Naisten kokeman häpeän osalta #metoo-liike on muuttanut tätä häpeän kulttuuria. Seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole enää uhriksi joutuneen naisen häpeä, vaan häpeä lankeaa nyt valta-asemaansa väärin käyttäneiden miesten kontolle.

Jopa nolojen komedioiden maailmassa tapahtuu siis myös paljon hyvää.

Kohtaus, johon Nolo komedia päättyi, oli itseironisen arrogantti. Hela ja Turunen, suomalaisen estraditaiteen Supergirl ja Wonder Woman nousivat lavalle tanssimaan ihonmyötäisissä supersankariasuissa.

Lisää tällaista, pyydän!

HÄPEÄ! – Nolo Komedia

Esitys Tampereen Teatterin Kivi-teatteriravintolassa 7.10.2020

Käsikirjoitus Kaisa Hela ja Mari Turunen

Työryhmän mentori Anna-Elina Lyytikäinen

Valosuunnittelu Petra Honkaniemi

Äänisuunnittelu Ivan Bavard

Videosuunnittelu Heikki Järvinen

TTT-Klubin POP Fictionissa revitiin huumoria tositeeveestä ja sosiaalisesta mediasta – kokeneen tekijäkaartin estraditaide oli kiltin keski-ikäistä

Täältä pesee! POP Fictionin alussa Sami Hintsanen, Johanna Tohni ja Juha Junttu kaappasivat meidät katsojat panttivangeikseen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin POP Fiction oli viihdyttävää ja ennen kaikkea turvallisen keski-ikäistä estraditaidetta. Olkaa hyvä ja naurakaa.

Komiikan kirjoittaminen ja esittäminen ovat varmasti kaksi vaikeinta hommaa, mihin ihminen voi itsensä pakottaa. Heikki Syrjän ja Johanna Tohnin sketseissä huumoria revittiin tositelevision ja sosiaalisen median kummallisuuksista.

Itse arvostan stand up – komiikassa tarinoiden omakohtaisuutta. Jutun koominen kärki löytyy leikkauspisteestä, missä yksityinen ja yleinen kohtaavat tai todellisuus joutuu törmäyskurssille yksityisen kanssa.

Nyt vitsit liikkuivat usein kovin yleisellä tasolla. Tunnistin itseni esimerkiksi hahmosta, joka kärttää somessa itselleen klikkauksia, mutta entäs sitten.

Toki esityksestä löytyi myös aidon ironisia käänteitä. Itse nauroin eniten kohtaukselle, jossa muun muassa Ylen Tartu mikkiin musiikkiviihdeohjelmaan juontanut Sami Hintsanen haastatteli television kuvitteellisessa makasiiniohjelmassa kahta nuorta tubettajaa.

Kuilu tämän päivän parikymppisten ja viisikymppisten välillä on avara ja syvä.

Hintsasen vahva fyysinen esittäminen antoi muutenkin lisää särmää eitykselle.

En itse katso koskaan television realitysarjoja tai musiikkiohjelmia, joihin on koottu suomalaisen populaarikulttuurin tähtiä viihdyttämään toisiaan. Sen takia varmaan osa vitseistä meni joko yli hilseen tai jäin tämän kirjoittajan huumorihorisontin katveeseen.

Ehkä television latistava vaikutus ulottuu vitsien aiheiden takia aina estradille asti. Jopa TTT-Klubin ravintolaympäristössä näyttämön neljäs seinä tuntui nyt poikkeuksellisen tukevatekoiselta.

Esityksen ohjannut Otto Kanerva on työryhmineen pyrkinyt mahdollisimman viihdyttävän ravintolashow’n tekemiseen. Kehyskertomus, jossa esiintyjät ottivat meidät katsojat panttivangeikseen, ei oikein toiminut.

Teatterissa sen pitäisi olla sanomattakin selvää.

Pääpaino oli musiikilla ja Hintsanen, Tohni ja Juha Junttu lauloivat komeasti.

Show’n huippuhetkiin kuuluivat Juntun Hector-parodiat Juhani Sydänalan roolihahmossa. Sanoitukset ovat Syrjän kynästä. Tohni on itse sanoittanut kappaleet, joita hän tulkitsi Johannikka T:n roolihahmossa.

Esityksen nimi on sananmuunnos Quentin Tarantinon elokuvan Pulp Fiction nimestä. Tarantinon leffa oli ehkä 90-luvun merkkiteos ja POP Fictionin viidettä kymppiään käyvät tekijät ovat varmasti saaneet siitä kovat kiksit nuorina.

Esitys myös alkoi ja päättyi Pulp Fictionin tunnarilla. Katsojina olisin toivonut tekijöiltä myös samanlaista sumeilemattomuutta tekstien kanssa.

POP Fiction

Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubilla 2.10.2020

Käsikirjoitus Heikki Syrjä ja Johanna Tohni

Ohjaus Otto Kanerva

Musiikkikappaleiden taustaraitojen tuotanto Juha Junttu

Estradilla Johanna Tohni, Sami Hintsanen ja Juha Junttu

Esityksen alkuperäinen musiikki:
Juhani Sydänala (sävellys Juha Junttu, sanoitus Heikki Syrjä)
Johannika T: Setämies (sävsäveltänyt ja sanoittanut Johanna Tohni, sovittanut ja tuottanut Reko Erkkola)
Johannika T: Sit kun mä kuolen (säveltänyt jasanoittanut Johanna Tohni)

On ainakin neljä hyvää syytä käydä katsomassa Helsingin kaupunginteatterin uutuuskomedia – illallinen tarjottiin hienon näyttelijäntyön ystäville

Kuvassa Pihla Penttinen, Risto Kaskilahti, Ursula Salo ja Carl-Kristian Rundman. Kuva Janne Mikkilä/Helsingin kaupunginteatteri

Tilannekomedia on televisiosarjojen tekijöiden leipälaji, mutta kyllä se pitää myös teatterin tekijät ainakin länsimaissa kyrsän syrjässä kiinni.

Käsite sinänsä on ehkä jopa hieman harhaanjohtava. Ainakin teatterissa yllättäviin tilanteisiin perustuva komiikka kääntyy helposti farssiksi. Tilannekomediassa yllättävät käänteet ja huumori on kirjoitettu nopeatempoiseen dialogiin.

Oli miten oli, Helsingin kaupunginteatterin keskiviikkona ensi-iltansa saanut Illallinen ystävien kesken kuuluu lajityypin valioihin. Käsikirjoituksen tehnyt Donald Margulies palkittiin näytelmästä Pulitzer-palkinnolla vuonna 2000. Broadwaylla Dinner with Friends oli suuri hitti.

Kaikille tilannekomedia ei teatterissa nappaa (”öö, hirveetä paskaa!”), vaikka televisiosta me ahmimme sitcomia oikein urakalla. Itse taidan kuulua tähän ryppyotsaisten harmaakaapujen joukkoon.

Silti minä löysin komedian ensi-illassa ainakin neljä loistavaa syytä mennä katsomaan Illallista ystävien kesken. He ovat Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman, Ursula Salo ja Risto Kaskilahti. Näyttelijöihin pätee ilmiselvästi sama taika kuin vuosikertaviineihin – maku vain syvenee ja paranee, mitä vanhemmasta vuosikerrasta on kysymys.

Tämän nelikon työskentelyn seuraaminen oli nautinto. Aivan upeaa näyttelijäntyötä.

Rundman ja Kaskilahti ovat aloittaneet uransa aikana, jolloin otsamikrofoneja ja sähköistä äänenvahvistusta ei juuri käytetty ja sen totisesti kuuli Studio Pasilan laitimmaiselle penkkiriville asti. Eikä myöskään Penttisen ja Salon harjaantunut puhetekniikka jättänyt moitteen sijaa. Komedian sähäkkä dialogi oli tämän kirjoittajan raihnaisille korville silkkaa musiikkia.

Ihailtavaa oli myös se tarkkuus ja varmuus, jolla konkarit työtään tekivät. Se vei mukanaan. Teatteriaddiktina (no sanotaan reilusti hulluna) olen aina henkeen ja vereen juuri sillä kertaa näyttämöllä olevan joukkueen puolella. Epävarmuus otteissa tai löysäily herättävät helposti pelon myötähäpeästä.

Nopeatempoinen komedia on, jos mikään, näyttelijöiden teatteria.

Näyttelijänä paremmin tunnetun Sari Siikanderin ohjaus oli oikeaoppisen napakka. Janne Siltavuoren lavastus, Teppo Saarisen valosuunnittelu, Eero Niemisen äänisuunnittelu ja Elina Vätön puvustus antoivat esitykselle sellaiset raamit kuin Helsingin kaupunginteatterissa on tapana tämän lajityypin näytelmille tehdä. Puitteet olivat kunnossa.

Parisuhteen solmiminen ja jo solmitun parisuhteen ongelmat ovat aiheena teatteritaiteen ydinaluetta. Meillä on tapana vain tässä yhteydessä puhua rakkaudesta, tai tuon voimakkaan, maailmoja syleilevän tunteen inhasta kääntöpuolesta.

Tämä elämän jatkuvuuteen tiukasti liittyvät aiheesta on varmasti sanottu kaikki tarpeellinen. Aihe on kuitenkin siitä mukava, että kaiken voi ja pitää sanoa aina uudestaan. Uudet sukupolvet ja uudet näytelmät eivät synny itsestään, ne pitää tehdä.

Parisuhdetta ruotivat suuret klassikot ovat pääsääntöisesti tragedioita, mikä kertoo varmasti paitsi aiheen raadollisuudesta, myös siitä, miten alistetussa asemassa naiset ovat maailmassa lähes aina olleet.

Eikä aiheen traagisuus ole vieläkään mihinkään kadonnut. Suomessa noin 20-30 naista menettää joka vuosi henkensä parisuhdeväkivallan uhreina.

Viime vuosikymmeninä komediasta on kuitenkin tullut tavallinen tapa käsitellä tätä inhimillisen elämän keskeisintä aihetta.

Eikä Margulies aikanaan Pulizeria pokannut silkkaa läppää heittämällä. Näytelmässä oli sävyjä. Sen tavallisen tarinan lisäksi tekstissä on yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Margulies on mallintanut sosiologisella tarkkuudella yhtä aikamme merkittävää sosiaalista ilmiötä.

Yhteiskunta individualisoituu. Tänään Suomessa varmaan jo puolet kotitalouksista on yhden ihmisen kotitalouksia.

Tämän kehityksen vastapainoksi varsinkin nuoret aikuiset ovat alkaneet muodostaa läheistä ystävistään eräänlaisia uusperheitä ja verkostoitumisen kautta kokonaisia sukuja, klaaneja.

Yhdysvalloissa kaupungistuminen on pidemmällä kuin meillä. Ehkä siksi Marguliesin yli 20 vuotta vanha komedia tuntui hämmästyttävän tuoreelta ja ajankohtaiselta.

Työryhmässä näytelmän ydinajatus oli ymmärretty hyvin. Näytelmän takauma, jossa konkarit näyttelivät parinmuodostusvaihetta eläviä nuoria aikuisia, oli hersyvän hauska. Vättö ja naamioinnit suunnitellut Aino Hyttinen olivat puvustaneet näyttelijät 70-luvun nuoriksi. Se natsasi näytelmän kantaesitykseen ja vuoteen 1988, jolloin Yhdysvalloissa 70-luvulla nuoruuttaan eläneet olivat varttuneet raskaan sarjan keski-ikään.

Ystävien kesken vietetyllä illallisella sai nauttia loistavasta näyttelijäntyöstä. Silti näytelmän roolitus jäi myös askarruttamaan. Parisuhde, jossa mies on pari vuosikymmentä puolisoaan vanhempi, on enemmän meidän kuusikymppisten äijien eskapismia kuin elävää todellisuutta ainakin teatterin seinien ulkopuolella.

Illallinen ystävien kesken

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Studio Pasilassa 16.9.2020

Käsikirjoitus Donald Margulies

Suomennos Aleksi Milonoff

Ohjaus Sari Siikander

Lavastus Janne Siltavuori

Puvut Elina Vättö

Koreografia Kaisa Torkkel

Valosuunnittelu Teppo Saarinen

Äänisuunnittelu Eero Nieminen

Naamiointi Aino Hyttinen

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti

Rooleissa Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman, Ursula Salo, Risto Kaskilahti

Muusikot Kasper Krastila, Eeva Kemppinen, Eero Nieminen

Hirmuhallitsijan lakeijan toiset pidot Helsingin kaupunginteatterissa – Kari Heiskanen on yrittänyt kurkistaa venäläiseen sieluun kielenkantojen kautta

Stalinen suloisen ruoskan lavastus on hienoa työtä. Naamioinnin suunnitelleen Aino Hyttisen taidoista kertoo se, että Andrei Ždanovin roolin näytellyt Sixten Lundberg oli aivan historiallisen esikuvansa näköinen. Tuukka Leppäselle Kari Heiskanen oli kirjoittanut tarinan romanttisen sankarin roolin. Katsojan päätettäväksi jäi, onko luutnantti Kuznetsovin nimi lainattu valvontakomission papereista vai uutisista, jotka kertoivat venäläisen NHL-tähden Jevgeni Kuznetsovin kokaiinikärystä. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Ylen haastattelussa Kari Heiskanen puhuu Helsingin kaupunginteatterin traditioista. Tähän tekemisen perinteeseen kuuluu tinkimämätön näyttelijäntyö.

Nämä perinteet näkyvät hienosti myös Heiskasen Helsingin kaupunginteatterille kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Stalinin suloinen ruoska. Sixten Lundberg, Jari Pehkonen ja kumppanit näyttelivät upeasti näytelmän kantaesityksen ensi-illassa.

Ensi-illassa näkyivät myös Heiskasen omat vahvuudet. Heiskanen osaa kirjoittaa nasevaa dialogia ja ohjaajana hän on oikea virtuoosi. Kohtausten ajoitus oli omaa luokkaansa ja kaupunginteatterin pienelle näyttämölle rakennetun Hotelli Tornin huoneiden ovet avautuivat ja paukahtivat kiinni sisääntulojen ja ulosmenojen merkiksi kuin metronomin tahdittamina.

Stalinin suloinen ruoska on jatkoa kaupunginteatterin Suomen lähihistoriaa käsittelevien näytelmien sarjalle. Sen aloitti Juha Vakkurin kirjoittama Suomen itsenäistymisen vaiheisiin liittyvä Mannerheim ja saksalainen suudelma ja sarja jatkui Heiskasen itse kirjoittamalla Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.

En ole nähnyt Vakkurin näytelmää. Heiskasen itse kirjoittamasta Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu näytelmästä uusin näytelmä eroaa siinä, ettei Stalinin suloisessa ruoskassa ole enää selkeää juonta.

Heiskanen on itse laajaan lähdeaineistoon nojautuen kuvitellut, mitä välirauhan sopimuksen ehtojen toteutumista valvoneen Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomission venäläiset johtajat ovat puhuneet ja ajatelleet. Stalinin suloinen ruoska ei ole dokumenttiteatteria, vaan fiktiivinen draama.

Näytelmän loppukohtaus, jossa katsojia jallitetaan uskomaan näytelmän keskustelujen aitouteen, oli vain hieno dramaturginen tehokeino. Totta on toki se, että Suomen sotilastiedustelu salakuunteli valvontakomission jäsenten puheluita. En tiedä, onko näitä salakuuntelun tuloksia koskaan julkisesti dokumentoitu, mutta Heiskasen näytelmä ei perustu tällaiseen aineistoon.

Heiskanen on itse määritellyt näytelmänsä radion haastattelussa hirtehiseksi komediaksi.

Valvontakomissio miehitti Hotelli Tornia Helsingin Yrjönkadulla ja laajoine valtuuksineen tavallaan koko Suomea vuosina 1944–1947. Suomessa pelättiin, että maa ajautuu Tshekkoslovakian tielle, kommunistit kaappaavat vallan Neuvostoliiton voimakkaalla tuella ja maa ajautuu osaksi Josif Stalinin kommunistista diktatuuria. Tätä valvontakomission aikaa on tapana kutsua vaaran vuosiksi.

Suomalaisten pelkoja ei vähentänyt se, että valvontakomitean johtajaksi Stalin laittoi everstiluutnantti Andrei Ždanovin, joka oli juuri toiminut kommunistien vallankaappauksen arkkitehtina Virossa. Tästä pelosta kertoi myös näytelmän hienosti toteutettu ja todella vaikuttava ensimmäinen kohtaus.

Heiskanen on kuitenkin ollut myös näytelmää kirjoittaessaan vaikeuksissa tavattoman laajan aineistonsa kanssa. Mitä ottaa ja mitä jättää?

Suomettumisen aika, vallankäyttö niin kutsutussa ”Kekkoslovakiassa” ei ole loppuun kaluttu aihe. Näytelmää kirjoittaessaan Heiskanen on törmännyt johonkin vielä oleellisempaan ja kiinnostavampaan ilmiöön. Tämän asiakokonaisuuden voi tämän näytelmän yhteydessä kysymyksiksi, kuka oli Andrei Ždanov, mikä hän oli miehiään ja mitkä olivat hänen motiivinsa?

Ainakin suomalaisten kannalta vastaus toiseen kysymykseen oli ilmiselvä. Ždanov oli peluri, Stalinin hännystelijä ja kurkunkatkoja, joka oli osoittanut ilmiselvän kyvyttömyytensä johtajana jo toimiessaan Leningradin puolustuksen johtajana saksalaisten äärimmäisen julman piirityksen aikana vuosina 1941–1944.

Tai ainakaan Stalin ei päästänyt suosikkiaan mihinkään vastuulliseen rintamakomentajan tehtävään tuon komennuksen jälkeen. Myös valvontakomission todellinen johtaja oli kenraalieversti Grigori Savonenkov, joka toimi Ždanovin ”kakkosmiehenä” myös Leningradin piirityksen aikana.

Heiskasen näytelmässä Risto Kaskilahden näyttelemälle Savonenkoville jää sivuosa, mikä kertoi hyvin, miten läheistä sukua teatteri ja politiikka joskus voivat olla.

Heiskanen yrittää antaa näytelmällään Ždanoville inhimilliset kasvot. Radion haastattelussa Heiskanen kertoi, että hänestä on olemassa hyvin vähän lähdeaineistoa. Näytelmän Ždanov on yhden Heiskasen löytämän englanninkielisen elämänkerran ja Juho Kusti Paasikiven päiväkirjojen kuvausten perusteella.

Heiskasen mukaan vainoharhaisen diktaattorin alaisten elämän on täytynyt olla sekä henkisesti että fyysisesti hyvin raskasta. Kukaan ei voinut olla täysin varma asemestaan tai edes henkensä säilymisestä.

Ždanovin pään sisään mentiin näytelmässä kielen kautta. Ždanov raivoaa ja puhuu raakaa katujen kieltä, joka eroaa täysin siitä YYA-liturgiasta, jolla Neuvostoliitossa ja myös Suomessa maiden sodan jälkeisiä hyviä ja luottamuksellisia suhteita oli tuolloin tapana kuvatta.

Näytelmän mukaan Ždanov oli sairas mies, astmaatikko ja nikotinisti, joka poltti savukkeita ketjussa. Hän oli ihminen, eikä mikään ulkoavaruudesta tänne tupsahtanut hirviö.

Näytelmän ydinkysymys oli, pitäisikö meidän tuntea myötätuntoa häntä kohtaan? Stalinin suloisen ruoskan alle jäivät piiritetyn Leningradin asukkaiden, virolaisten ja suomalaisten ohella myös monet neuvostoajan taitelijat. Hänen mukaansa nimetty ždanovilaisuus vaati taitelijoita noudattamaan puolueen kapea-alaista kulttuuripoliittista linjaa. Ždanovin otteista kulttuurin parissa on kertonut esimerkiksi vuonna 2006 Helsingin kaupunginteatterissa esitetty David Bolwallin Mestariluokka.

Neuvostoliitossa ja myöhemmin Venäjällä ei ole koskaan pystytty tekemään tiliä bolševikkien Josif Staliniin henkilöityneen hirmuhallinnon kanssa. Mikä oli Ždanovin ja hänen kaltaistensa Stalinin käsikassaroiden ja kätyrien vastuu orjatyövoiman käytöstä, väestön pakkosiirroista ja kansanmurhista?

Neuvostoliitossa ylevien periaatteiden hengessä kirjoitetut lait ja käytäntö olivat kaksi täysin eri asiaa. Näin on Vladimir Putinin Venäjällä yhä. Pumaka on pumaka ja praktika on praktika, kuten venäläiset asian ilmaisevat.

Stalinin hirmuhallinto ei kuitenkaan putkahtanut tyhjästä. Julmuuksilla on Venäjällä pitkät perinteet. Tähän myös Heiskanen viitasi yhdessä näytelmän kohtauksessa, jossa näyttämön videoseinällä näytettiin pätkiä Sergei Eisensteinin elokuvasta Iivana Julma. Leffa kuului elokuvahullun Stalinin suosikkeihin.

Yhdessä asiassa Helsingin kaupunginteatteri on produktion suhteen joutunut säästämään väärässä paikassa. Stalinin suloisen ruoska avautuisi sen katsojille paremmin, jossa esitystä varten olisi tehty kunnollinen käsiohjelma, jossa Heiskanen olisi kertonut näytelmän kirjoitusvaiheesta ja ajatuksista, joita hänellä on ollut sitä kirjoittaessaan.

Stalinin suloinen ruoska

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 5.3.2020

Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen

Dramaturgia Henna Piirto

Lavastus Antti Mattila

Puvustus Marjatta Nissinen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Video Toni Haaranen

Sävellys Aleksi Saura

Naamiointi Aino Hyttinen

Rooleissa Sixten Lundberg, Jari Pehkonen, Risto Kaskilahti, Tuukka Leppänen, Pihla Pohjolainen, Pekka Huotari, Aino Seppo, Petja Lähde, Merja Larivaara, Joachim Wigelius

Tampereen Työväen Teatterin Jeppe Niilonpoika on parasta AA-luokkaa – Akse Pettersson on sovittanut ja ohjannut Ludvig Holbergin vanhasta kansannäytelmästä huikean freskon viinan kauhistuksesta

Joonas Heikkinen näytteli upeasti Jeppe Niilonpojan nimiroolissa. Taustalla Nillan roolin näytellyt Anne-Mari Alaspää. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Jeppe Niilonpoika on kekseliästä, kutkuttavan hauskaa ja älyllisesti haastavaa teatteria. Akse Petterssonin sovitus ja ohjaus ovat palauttaneet Ludvig Holbergin 1700-luvulla kirjoitettuun näytelmään sen alkuperäisen karnevalistisen hengen.

Pettersson on sovituksellaan pyyhkinyt tulkintojen patinan komediaklassikon päältä tuomalla tarinan sankarin alkoholismin kuvauksen nykypäivään. Tämä kuva oli niin osuva, että se saattaa olla yksi syy siihen, että tamperelainen suuri yleisö on vierastanut esitystä.

Itse haukoin monta kertaa henkeäni silkasta ihastuksesta, miten taitavasti ja suvereenisti Pettersson työryhmineen käytti hyväkseen Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön teatteritekniikan mahdollisuuksia. Näyttämökuvat olivat täynnä yksityiskohtia ja näitä katsojan älyä ja oivalluskykyä haastavia koukkuja ja yllättäviä käänteitä riitti ja riitti loppuun asti.

Tämä visuaalinen ilotulitus ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut itsetarkoitukselliselta.

Sanoja ei tarvita silloin, kun se, mitä sanotaan, voidaan visuaalisten elementtien avulla oivallusten kautta välittää suoraan katsojan tajuntaan. Itsekin nuori Pettersson tekee teatteria meemisukupolven katsojille.

On harmi, etteivät tämän sukupolven nuoret ole Tampereella löytäneet Petterssonin näytelmää. Esimerkiksi Petterssonin Q-teatterille kirjoittama ja ohjaama Arki ja kauhu oli paitsi arvostelu- myös yleisömenestys.

Nostan joka tapauksessa olematonta hattuani myös Tampereen Työväen Teatterin uudelle johtajalle Otso Kautolle. Juuri tällaiseen, ennakkoluulottomaan suuntaan teatteria pitää kehittää ja teatterin pitää kehittyä, jos se haluaa säilyttää asemansa suomalaisten keskeisenä kulttuuri-instituutiona 2020-luvulla.

Taiteellisen ilmaisun kehittämiseen liittyy tietenkin aina myös riskejä. Teatterin maksava yleisö ei ole koskaan väärässä. Nämä riskit on kuitenkin pakko ottaa.

Holbergin näytelmä perustuu vanhaan karnevalistiseen traditioon, jossa vietetään väärän kuninkaan päivää. Vääränkuninkaan päivänä hallitut saattoivat pilkata hallitsijaansa.

Todellinen valta perustuu kuitenkin aina viimekädessä väkivaltaan, jonka olemusta Pettersson kuvaa tavattoman terävästi. Paljon julkista polemiikkia aiheuttaneissa kohtauksissa väkivaltaa kuvataan splatter-elokuvista lainatun estetiikan avulla.

Kohtaukset on viritetty tyylilajin mukaisesti koomisiksi. Tämän koomisuuden nuoret katsojat tunnistavat varmasti helposti. Jeppe Niilonpojassa splatter-komiikka toimi kevennyksenä, sille väkivaltaiselle todellisuudelle, joka alkoholismiin liittyy. Suomessa valtaosa henkirikoksista ja törkeistä pahoinpitelyistä tehdään humalassa.

Nousuhumalaan liittyy useimmilla alkoholiin addiktoituneilla voimakas omnipotenssi, tunne kaikkivoipaisuudesta, joka voi hyvin purkautua myös pidäkkeettömänä aggressiona.

Toki Petterssonin sovituksesta löytyi myös vahva yhteiskunnallinen, yhteiskunnan ylärakenteita karnevalistisesti pilkkaava ulottuvuus. Kohtaus, jossa paroni henkilökuntineen ja hännystelijöineen psyykasi Jeppe Niilonpoikaa paronin, vallankäyttäjän rooliin, oli riemastuttavan hauska. Samoin lopun oikeudenkäyntikohtaus, jossa Jeppe hermostui munkkilatinaa keskenään puhuville lakimiehille.

Demokratiassa rahvas voi pilkata eliittiä vaaliuurnilla. Näitä vääriä kuninkaita ei kuitenkaan tarvitse hakea rapakon takaa. Riittää, kun muistaa, että esimerkiksi perussuomalaisten europarlamentaarikko Teuvo Hakkarainen on tuomittu eduskuntatalossa humalassa tehdystä pahoinpitelystä.

Eivätkä hallitsijat meillä ole aina hallittujaan parempia tässä suhteessa. Näytelmän riemastuttaviin, visuaalisiin yksityiskohtiin kuului esimerkiksi alkoholiin kuolleiden merkkihenkilöiden muistolle pystytetty patsas. Figuuri oli puettu haarniskaan, mikä ainakin minulle kertoi, että eliitin edustajat pystyvät peittämään ja salaamaan juomistaan paljon tavallisen rahvaan edustajia paremmin.

Esityksen kuvastoon kuului myös näyttelijä, joka piti Jussi-skaalassa kiitospuhettaan silmä mustaksi lyötynä.

Tällaisia hyvin kuvaavia visuaalisia koukkuja, aina olohuoneeseen tupsahtaneesta virtahevosta kodin seinät kaatavaan mustaan pilveen, Petterssonin työryhmineen näyttämölle pystyttämästä karnevaalista löytyi lähes loputtomasti. Kokonaisuus oli hengästyttävän hauska, ja ainakin minulla oli välillä vaikeuksia pitää mölyt, eli riemunkiljahdukset mahassani.

Kokonaiseeden kruunasi, ja tässä tapauksessa välillä ihan kirjaimellisesti Joonas Heikkisen hurja heittäytyminen Jeppe Niilonpojan rooliin. Heikkisen näyttelijän työ oli toden totta parasta AA-luokkaa.

Jeppe Niilonpoika

Tampereen Työväen Teatterissa 4.3,2020

Käsikirjoitus Ludvig Holberg

Suomennos, sovitus ja ohjaus Akse Pettersson

Musiikki Lauri Schreck

Fyysisen ilmaisun valmennus Marc Gassot

Lavastussuunnittelu Antti Mattila

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Kampausten ja maskien suunnittelu Pepina Granholm

Valo ja projisointisuunnittelu Juha Haapasalo

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Rooleissa muun muassa Joonas Heikkinen, Anne-Mari Alaspää, Miia Selin, Jyrki Mänttäri ja Auvo Vihro

Voi Luoja! Juuri tällaista teatterin pitää olla! Espoon kaupunginteatterin tulkinta Anat Govin näytelmästä on säkenöivän hauska ja syvällinen satiiri ihmisenä olemisesta

Pari vuosituhatta ankarasta depressiosta kärsinyt Jumala (Martti Suosalo) hakee apua psykoterapeutti Ellan (Sanna-Kaisa Palo) vastaanotolta. Kiivaan ja kiukkuisen miehen malli on hukassa, ja Jumala potee huonoa omaatuntoa Jobin takia. Kuva Juuso Westerlund/Helsingin kaupunginteatteri

Espoon kaupunginteatterin Voi Luoja! on sitä lajia teatteria, joka saa minut unohtamaan ajantajun. Israelilaisen Anat Govin näytelmä ei ole vain säkenöivän älykästä ja itseironista satiiria, vaan näytelmän upea dialogi pureutuu syvälle meidän mielemme piiloon jääviin kerroksiin. Ei siis ihme, että myös Sigmund Freud piti juutalaista komiikkaa varsin ainutlaatuisena ilmiönä maailmassa.

Espoon kaupunginteatterin Voi Luoja! on nauruhermoja raastavan hauska esitys. Tämä pitää sanoa jo heti alkuun. Ainakin humoristeina juutalaiset ovat ilmiselvästi valittu kansa.

Näytelmässä Jumala (Martti Suosalo) tulee psykoterapeutti Ellan (Sanna-Kaisa Palo) vastaanotolle hakemaan apua pari vuosituhatta jatkuneeseen masennukseen. Samalla Gov laittaa meidän Vanhasta testamentista juontuvan patriarkaalisen perinteemme suurennuslasin alle.

Govin todellinen neronleimaus on näytelmän kolmas roolihahmo, Ellan autistinen poika Lior (Ari Kauppila).

Nykyihminen aloitti lajina maailmanvalloituksensa, kun meille kehittyi kyky käyttää puhuttua kieltä yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa. Meille tuli kyky keksiä tarinoita ja luoda uskomusjärjestelmiä, joiden avulla hyvin suuret joukot voitiin mobilisoida tekemään yhteistyötä. Meidän kykymme välittää ideoita ja kuvailla tunteitamme kielen avulla ja taipumuksemme uskonnollisuuteen ovat tavallaan saman evoluution olympialaisten kultamitalin kaksi eri puolta.

Näytelmän Liorilla ei ole tätä kykyä.

Toisaalta Liorin hahmossa kristallisoituu myös meidän juutalais-kristillisestä perinteestä lähtevän humanismin ydin. Ellan äidinrakkaus vaikeavammaista lastaan kohtaan on jotakin hyvin konkreettista, elinikäinen psykofyysinen maraton, joka on vienyt Ellan kerran myös murhan ja itsemurhan partaalle. Humanismi ei ole vain korkealentoisia julistuksia, se on ennen muuta tekoja.

Näytelmässä terapian tarpeessa on Vanhan testamentin Jumala. Dialogia oli silti erittäin helppo seurata ja ymmärtää. Saan varmaan kiittää tästä yleissivistyksestäni Mutalan kansakoulun hartaan uskovaisia opettajia.

Tiesin esimerkiksi sen, että kristityt kreationistit ovat tulkinneet Raamatun luomiskertomusta niin, että Jumala loin maailman noin 6000 vuotta sitten. Uutta oli se, että ortodoksijuutalaisilla on tiedossaan myös tarkka vuosiluku maailman luomisen ensimmäiselle viikolle.

Taru Mäkelän ohjaus oli oikeaoppisen napakka. Mäkelä on luottanut meidän katsojien kykyyn oivaltaa ja ymmärtää.

Palo ja Suosalo näyttelivät upeasti. Varsinkin Palo oli Jumalan terapeuttina elämänsä roolissa. Suosalolla tuli ehkä joidenkin iskujen kohdalla hieman kiire. Huikea tempo kuuluu Govin näytelmälleen valitsemaan tyylilajiin. Suomen kieli on sijamuotoineen omanlaisensa ja aavistuksen hitaampi tempo olisi ehkä sopinut tälle suomenkieliselle Jumalalle paremmin.

Raija Talvion suomennoksessa ei ole moitteen sijaa. Toisaalta voin hyvin kuvitella, millaista verbaalista dynamiittia Govin näytelmän hepreankielinen kantaesitys on ollut vuonna 2008 Jerusalemissa.

Max Wikströmin lavastus ja valosuunnittelu olivat hieno kokonaisuus, joka ei syönyt dialogin voimaa. Hauska yksityiskohta oli valokuva Marlon Brandosta Vito Corleonen roolihahmossa. Näytelmän Jumala, Suosalo astui näyttämölle samanlaisessa ruskeassa liituraitapuvussa, jossa Brando esiintyi elokuvassa Kummisetä.

Voi Luoja!

Suomenkielinen kantaesitys Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa

Anat Govin näytelmän suomennos Raija Talvio

Ohjaus Taru Mäkelä

Lavastus ja valosuunnittelu Max Wikström

Videot Max Wikström ja Teijo Pellinen

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Rooleissa Sanna-Kaisa Palo, Martti Suosalo ja Ari Kauppila