Kategoria: Komedia

Teatteri Telakan Triptyykissä näkyivät tamperelaisuuden parhaat puolet – 25-vuotias teatteri puhkuu energiaa, vaikka juhlavuoden esityksissä iho jo ohenee ja ääni kähenee

Teatteri Telakan Triptyykki-iltamat alkoivat Petri Mäkipään, Marjo Hämäläisen ja Pirkko Kontkasen esityksellä Fragmentteja luisista sieluista. Lähes tyhjälle näyttämölle tehty sanaton esitys korosti mielen ja ruumiin ykseyttä. Kuva Petteri Artolahti/Teatteri Telakka

Triptyykki kuuluu Teatteri Telakan 25-vuotisjuhlan ohjelmistoon. Kuvataiteeseen viittaava nimi sopi hyvin lauantaina ensi-iltaan tulleeseen kolmen lyhyen esityksen kokonaisuuteen. Niistä muovautui ihmisen mittakaavaan tehty kuva siitä, millaista tamperelaisuus voi parhaimmillaan olla.

Toivon oppivani vielä joskus sanomaan sillä oikealla Tampereen murteella nimen Pallihalli. Olen varma, että Jukka Toivosen ja Antti Mankosen yhdessä esityksen sketsissä uudelle jääkiekkoareenalle lanseeraama lempinimi vakiintuu käyttöön ja elää omaa elämäänsä vielä silloin, kun Uros Live on jo autuaasti unohdettu.

Eikä tämän esityskokonaisuuden vaikuttavuus ja hauskuus perustunut vain kielen vivahteisiin, vaan siinä mentiin paljon syvemmälle. Ei tarvinnut laittaa edes silmiä kiinni, kun alkoi kuulla niitä työn ääniä, jotka kaikuvat etiäisinä korvissa, kun vierailee esimerkiksi Työväenmuseo Werstaassa. Tampere on omanlaisensa kaupunki ja se näkyy myös tamperelaisessa teatterissa.

Triptyykin ensimmäinen kuva Fragmentteja luisista sieluista oli sanatonta teatteria tyhjässä tilassa. Marjo Hämäläisen, Pirjo ”Pike” Kontkasen ja Petri Mäkipään yhdessä ideoima esitys oli ainakin sukua performanssitaiteelle, tuolle kuvataiteen ja teatterin lahjakkaalle ja erittäin imaisuvoimaiselle lehtolapselle.

Esitys perustui fyysiseen läsnäoloon ja liikkeeseen. Esityksen aihe oli selvä kuin pläkki. Kysymys oli inhimillisestä arvokkuudesta. Meidän mielemme ei toimi vain kielen varassa, vaan kyllä siihen tarvitaan pää, olkapäät, peppu, polvet ja varpaat, kuten eräässä lasten jumppalaulussa rallatetaan.

Työryhmän esityksen saattoi tulkita myös manifestiksi siitä, mitä todellinen kauneus on, mistä se syntyy ja miten sen voi kokea.

”Se sijaitsee ruumiissani, hengityksessäni, liikkeessä ja liikkumattomuudessa, sielun sopukoissa. Koen olevani sisältäni kova ja haavoittuvainen. Hengitys heijastelee sielun värejä. Antaa vain kaiken tapahtua, pysähtyä katsomaan ja ymmärtää, että ei oikeastaan tiedä mitään ja jatkaa matkaansa itsensä ja toisen kanssa, hetken lentoja linnunlaulussa.”

Se oli kaunista, mutta ei liian totista. Kolmikon lento näyttämöllä päättyi Reino Terhon säveltämään ja sanoittamaan lauluun Käki ja pöllö.

Triptyykin toinen osa Häpy oli nautinnollisen sähäkkä sketsikimara. Toivosen, Mankosen ja Anna Kankilan esittämin oli oikeaa ajoitusten taidetta. Toivosen käsikirjoittamissa ja ohjaamissa kohtauksissa eivät vitsit todellakaan ehtineet vanheta kohtausten turhaan pitkittämiseen.

Teatteri Telakalle on varmasti jatkossakin turha tulla inttämään, että hämäläiset ovat hitaita, jos ja kun tämä kolmikko on vauhdissa.

Toivonen on työryhmineen kaivanut sketsien aiheet tämän päivän ilmiöistä. Ajankohtaisuus antoi vitseille terän ja vartta tälle pilkkakirveelle saatiin Toivosen ja kumppaneiden osoittamasta historiantajusta. Lyhyeen sketsiin saatiin hyvin mahtumaan koko suomalaisen televisioviihteen ja tv-sarjojen pitkä ja usein pitkäpiimäinenkin historia.

Nauratti, nauratti ja nauratti! Lisää tällaista, kiitos!

Telakan Triptyykki-iltamat päättyivät Trio Yöväen esittämään kuplettipunkkiin. Eikä siinä kaikki, Riku Pirttiniemen, Rauli Rantasen ja Tomi ”Topi” Salmelan bändi esitti punkrockia, jonka sanoitukset olivat katkelmia esityksen innoittajana toimineen Volter Kilven kirjasta Suljetuilla porteilla.

Mikä olisi sen tamperelaisempaa! Me olemme aina rakastaneet turkulaisia ja ainakin Volter Kilpeä voi syystä ihailla aivan samassa hengessä kuin meidän omaa kansalliskirjailijaamme. Ainakin minulle Kilven Alastalon salissa ja James Joycen Odysseus ovat romaaneita, joiden paikka on ehdottomasti taiteiden taivaassa. Ehkä siellä saan ne vihdoin luettua.

Triptyykki

Kantaesitys Teatteri Telakalla 16.10.2021

Fragmentteja luisista sieluista

Ohjaus ja käsikirjoitus työryhmä

Tekstit Marjo Hämäläinen, Petri Mäkipää

Viulu Pirkko ”Pike” Kontkanen

Ääninäytteleminen Rami Saarikoski

Näyttämöllä Marjo Hämäläinen, Pirkko ”Pike” Kontkanen, Petri Mäkipää

Häpy

Käsikirjoitus Jukka Toivonen ja työryhmä

Ohjaus Jukka Toivonen

Näyttelijät Anna Kankila, Antti Mankonen, Jukka Toivonen

Tunnusmusiikki Joni Mustonen

Trio Yöväki

Basso ja laulu Riku Pirttiniemi

Rummut ja laulu Rauli Rantanen

Kitara ja laulut Tomi ”Topi” Salmela

Kasi luisevaa rusakkoa haastoi käsityksemme teatterin estetiikasta – Minna Puolanto ja Nelly Kärkkäinen loistivat älyllisesti haastavassa komediassa – Takomon esitys oli tiukasti ajan hermolla

*Nelly Juulia Kärkkäinen ja Minna Puolanto loistivat Teatteri Takomon älyllisesti haastavassa komediassa. Kuva Mark Sergeev/Teatteri Takomo*

Teatteri Takomon Kaksi luisevaa rusakkoa oli riemastuttavan hauska komedia. Oli pakko nauraa tämän tästä, vaikka näytelmässä käsiteltiin suorasukaisesti niitä kipeitä kysymyksiä, joita taiteilijan ammattiin kouluttautunut ihminen valitsemallaan elämänuralla kohtaa.

Kaksi luisevaa rusakkoa oli esitys, jossa kaikki teatterin osatekijät olivat kohdallaan.

Komedia on lajityyppi, jossa näyttelijöiden kyvyt ja ammattitaito läpivalaistaan. Ainakin minut Minna Puolannon ja Nelly Juulia Kärkkäisen näytteleminen piti otteessaan esityksen alusta loppuun asti. Puhetekniikka, eleistä, ilmeistä ja vartalon liikkeistä syntyvä mimiikka ja vahva vuorovaikutus meihin katsojiin olivat kaikki kohdillaan.

Ehkä olen katsonut viimeaikoina vähän liikaakin teatteria, sillä eläytymiseni esitykseen oli ajoittain lähinnä ihailua näiden kohden näyttelijän huikeaa ammattitaitoa kohtaan.

Puheteatterissa komiikka syntyy vetoamalla katsojan älyyn. Tässä mielessä Puolannon, Kärkkäisen ja Irina Pulkan yhdessä ideoima ja Puolannon kirjoittama, itseironiaa viljelevä käsikirjoitus leikkasi tämän tästä kulloinkin tekstissä esillä olevan asian ytimeen kuin partaveitsi. Esityksen on ohjannut Kärkkäinen.

Yksi komedian teemoista näkyy jo sen nimestä. Iän karttuessa näyttelijän on yhä vaikeampi saada rooleja ja käytännöt syrjivät erityisesti naisia. Edes juhlitut ja palkitut roolit, taideyhteisön antamat tunnustukset eivät auta, jossa viimeisen Jussi-patsaan saamisesta on kulunut 23 vuotta.

Suomalaisissa teattereissa ikäsyrjintä on tunnistettu ongelmaksi ja sille on myös yritetty tehdä jotakin. Elokuva-alalla lahjakkaat naiset ovat raivanneet tiensä käsikirjoittajiksi, ohjaajiksi ja tuottajiksi. Sillä ei ole kuitenkaan ollut ainakaan vielä juuri vaikutusta suuren yleisön makutottumuksiin. Eikä sille tosiasialle, että kuva, myös elävä kuva, esineellistää ihmistä voi kukaan mitään. Elävä kuva on ainakin toistaiseksi tarjonnut kaikista ihmisen keksinnöistä parhaan mahdollisuuden luoda illuusio ikuisesta nuoruudesta.

Elokuvat ja varsinkin televisiolle ja suoratoistoon tehdyt sarjat tarjoavat jatkossa uusia työtilaisuuksia vapaan sektorin freelance näyttelijöille ja muille teatteri ammattilaisille samaan aikaan, kun yhteiskunta näyttää elävälle teatterille yhä häijymmin keskisormea. Mutta ei kaikille. Sekä Puolannon että Kärkkäisen filmografioista voi hyvin nähdä mihin suuntaan haasteet ovat näissä uusissa rooleissa menneet samaan aikaan, kun heidän ammattitaitonsa on kehittynyt iän myötä huippuunsa.

Esityksessä oli mukana paljon sitä tämän päivän jumalan sanaa eli puhetta rahasta. Esityksen kohokohtiin kuului Puolannon tulkitsema vyörytys, jossa käytiin perusteellisesti läpi rahan kaikki olomuodot. Selvää oli myös se, että yksikään näistä maallisen mammonan ilmentymistä ei ollut tehnyt pesäänsä vanhan turbiinivoimalan tiloissa toimivaan lastenteatteriin.

Epäsäännölliset työsuhteet sysäävät helposti taiteilijan yhteiskunnan suojaverkkojen läpi. Totaaliseksi tämä turvattomuus voi muodostua, jos on itse oma työnantajansa, vetää esimerkiksi sellaista teatteria kuin näytelmän lastenteatteri Kaksi Rusakkoa. Vanhuuden varalle kertyvän eläkkeen määrää ei silloin lasketa sadoissa tai tuhansissa euroissa, vaan kympeissä.

Esityksen sisältö oli runsas. Kaikkia teatteriin ja näyttelijäntyöhön liittyviä viittauksia ja vitsejä en todennäköisesti edes huomannut tai ymmärtänyt.

Komedian dramaturgisessa huipennuksessa kuvattiin joka tapauksessa sitä euforiaa ja sen jälkeistä krapulaa, häpeäntunnetta, jotka molemmat liittyvät luovaan työhön silloin kun se on parhaimmillaan ja pahimmillaan. Lastenteatterin ladyt joivat itsensä turbiinivoimalan juhlissa hilpeään humalaan ja pulahtivat sen aiheuttamassa euforiassa uimaan alasti lammessa, jonka rannassa partiolaiset pitävät samaan aikaan leiriään.

Uintireissusta seurasi julkinen skandaali ja pelifirmojen katveessa näkymätöntä elämäänsä elänyt lastenteatteri oli äkkiä keskellä somejulkisuuden paskamyrskyä. Iltapäivälehtien toimittajien jyskyttäessä ovea, tarinan naiset yrittivät paeta tätä todellisuutta kiipeämällä ulos ikkunasta lakanaköyden varassa.

Monitulkintaisuudessaan tämän teeman ympärille rakennetut kohtaukset olivat oivaltavuudessaan loistavia. Millaiset sisäistetyt normit oikeastaan ohjaavat meidän esteettisiä ihanteitamme? Suomalaiset ovat konservatiivisia, mutta mielikuva keski-ikäisen naisen alastomuudesta paljastaa myös tähän konservatiiviseen kauneusihanteeseen liittyvän kaksinaismoraalin.

Kohtauksissa oli myös kriittinen viittaus niin kutsuttuun cancel-kulttuuriin. Miksi alastomuudesta on tullut jälleen voimakas tabu ja mikä on tämän uusmoralismin takana? Miksi kahden keski-ikäisen naisen julkisesta alastomuudesta oli syntynyt tällainen kohu, kun vielä 80-luvulla myös teatterin näyttämöillä pyllyiltiin tämän tästä ilkialastomina?

Näytelmässä Kärkkäisen esittämään kysymykseen on olemassa myös yksi ajan henkeä täsmällisempi vastaus. Kysymys on tällä vuosikymmenellä itsesuojelusta. Älypuhelimet laadukkaine kameroineen ja verkon pornosaitit ovat tehneet julkisesta alastomuudesta hallitsematonta ja näyttelijän kannalta myös vaarallista puuhaa.

Kaksi luisevaa rusakkoa oli tiukasti kiinni myös nykypäivässä. Kulttuurimäärärahojen rujot leikkaukset iskevät rajusti myös teatterin tekijöihin. Eikä liene mitään epäselvyyttä siitä, keneltä ensisijaisesti otetaan. Niin kutsutun vapaan kentän teattereilla ja teatterin tekijöillä ei ole edes sitä minimiturvaa, jonka lakiin perustuva tuki antaa sen piirissä oleville ammattiteattereille.

Rajut leikkaukset johtuvat tällä kertaa siitä, että Veikkauksen pelien tuotot ovat koronaepidemian takia romahtaneet. Romahdus taas johtuu siitä, että Veikkaus on joutunut sulkemaan peliautomaattinsa, joihin Suomen köyhät ovat tähän asti kantaneet uskolliset viimeisetkin kolikkonsa.

Suomalaisen kulttuuripolitiikan omituisuuksiin kuuluu se, että kulttuuria rahoitetaan uhkapelien tuotoilla. Köyhät kustantavat Suomessa muun muassa oopperan, johon maan harvalukuisen eliitin mielenkiinto ei riitä, ja johon meillä Anna Kontulan pikkuporvareilla ei ole varaa ilman yhteiskunnan satoihin euroihin pääsylippua kohti nousevaa tukea.

Tällaisen systeemin eettinen ja moraalinen vääryys huutaa tietenkin taivaisiin asti.

Mitään muutosta ei kuitenkaan ole luvassa. Opetus- ja kulttuuriministeri Antti Kurvisen (kesk.) mukaan leikkaukset johtavat vain työpaikkojen vähenemiseen alalla. Kulttuurista ei siis ole kysymys? Toivottavasti kulttuuria tukevien säätiöiden mahdollisuudet kasvattaa omaa tukeaan lisääntyvät myös tulevaisuudessa.

Vapaan kentän teattereiden olemassaolo ja toiminta ovat yksi vastaus kulttuurin rahoituksen eettisiin ongelmiin. Teatteri Takomo on hinnoitellut omat pääsylippunsa niin, että toimeentulorajallakin elämässään sinnittelevä voi mennä silloin tällöin katsomaan taiteellisesti kunnianhimosta ja ammattilaisten toteuttamaa teatteria niin, ettei sen takia tarvitse olla syömättä yhtä tai kahta päivää pidempään.

Kaksi luisevaa rusakkoa

Kantaesitys Teatteri Takomossa 13.102021

Ideointi Minna Puolanto, Irina Pulkka, Nelly Juulia Kärkkäinen

Käsikirjoitus Minna Puolanto

Ohjaus Nelly Juulia Kärkkäinen

Valo-, ääni- ja videosuunnittelu Jere Kolehmainen

Pukusuunnittelu K Rasila

Valokuvat Mark Sergeev

Lavastus työryhmä

Näyttämöllä Minna Puolanto, Nelly Juulia Kärkkäinen

Karpolla on yhä asiaa ainakin suomalaisen teatterin tekijöille – Kristian Smedsin ja opiskelijoiden produktio puki kansankomedian Kotkassa uuteen kuosiin – nuoret näyttelijät säväyttivät taidoillaan

Esitys alkoi Nilsiän öljysheikin puheella ja jatkui räväkästi, kun Vantaalla naapureitaan piinannut Matti Hyyhö (Inkeri Hyvönen) vyöryi joukkoineen näyttämölle. Kuva Niklas Malinen/Kotkan kaupunginteatteri

Karpolla on nyt asiaa Kotkassa. Kotkan kaupunginteatterin ja Teatterikorkeakoulun yhdessä toteuttaman esityksen ensi-illassa olivat mukana kaikki ne elementit, jotka tekevät teatterista ainutlaatuisen taiteen lajin. Tunne yhteisöllisyydestä oli voimakas. Tätä varten teatteri on. Tästä syntyy tämän taiteenlajin ainutlaatuinen esteettinen kauneus.

Esityksen on ohjannut suomalaisen teatterin nimi Kristian Smeds. Otaksun, että Karpolla on asiaa – tosikertomuksia havumetsien maasta on Smedsin ensimmäinen julkinen ohjaustyö sen jälkeen, kun hän aloitti työnsä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professorina.

Smeds on pyrkinyt hallitsemaan omaa julkisuuttaan kieltäytymällä systemaattisesti haastatteluista. Hänen ohjaajana johtamansa ensemblen teokset ovat saaneet puhua puolestaan. Smedsin maine taiteilijana elää kuitenkin omaa elämäänsä, eikä sille Smeds voi mitään.

Osalle näyttelijöistä Karpolla on asiaa on heidän maisterintutkintonsa taiteellinen opinnäyte. Inkeri Hyvönen ja Emma Kilpimaa ovat 2017 vuosikurssin opiskelijoita ja ainakin Saana Koivisto on jo ehtinyt valmistua tänä vuonna teatteritaiteen maisteriksi.

Produktion piti tulla ensi-iltaan jo joulukuussa 2020. Se jäi monen muun produktion tavoin koronaepidemian takia odottamaan parempia aikoja. Sen vuoksi myös käsiohjelman tiedot saattavat olla osin hieman ajastaan jäljessä. Koko katras koostui joka tapauksessa Smedsin oppilaista. Heidän näyttöjensä perusteella lienee lupa pohtia myös sitä, millainen Smeds on ollut opettajana.

Yhteisöllisyys lähtee teatterin ytimestä. Teatteri on taiteilijoista koostuvan yhteisön tekemää taidetta. Samasta ytimestä lähtee myös Smedsin näytelmien humanismi. Smedsin ihmiskäsitystä ja samalla sitä, mitä hän pyrkii taiteellaan kuvamaan voi kuvata sanoilla inhimillinen arvokkuus. Nilsiän öljysheikki Tauno Kuosmasen performanssissa voi aina piillä nerouden siemen. Ihminen on pienine puutteineenkin luotu Jumalan kuvaksi. Tosin Smedsin teatterissa tätä kuvaa ei aina ole muovailtu maan tomusta, vaan aika usein aaltopahvista.

Otaksuttavasti Smedsin ja hänen opiskelijoidensa suhde on aivan erityislaatuinen. Siitä on muodostunut mestarin ja kisällien yhteisö.

Teatterissa luovuus on yhdistelmä synnynnäistä lahjakkuutta ja harjoittelun kautta hankittua ammattitaitoa. Karpo-iltamien monologeissa niiden esittäjät yltivät vahvaan läsnäoloon. Kaikki olivat tavattoman taitavia esittäjiä. Katseen suunta, eleet ja ilmeet, joilla luotiin katsojalle illuusio siitä, että näyttelijä kertoo tämän tarinan juuri minulle, olivat kohdallaan.

Esittäminen kertoi itseluottamuksesta. Minä pystyn ja minä osaan. Olen varma, että jos joku tästä porukasta ryhtyy harrastamaan benjihyppyjä, hän voi aloitta harrastuksensa kiipeämällä kumiköyden kanssa oman itsetuntonsa huipulle.

Karpo-iltamien alun joukkokohtaukset olivat voimakasta, ajoittain suorastaan hurjaa fyysistä esittämistä. Ainakin minuun teki vaikutuksen se näennäinen vaivattomuus, jolla Annikka Hartikka ja Nicklas Pohjola ottivat mittaa toisistaan lumenaurauksesta syntyneessä naapurien kahakassa. Sama ihme toistui esimerkiksi kohtauksessa, jossa Hilma Kotkaniemi ja Anssi Niemi päivittelivät volyymilla naapurinsa hirveyttä ja kohtauksessa, jossa Emma Kilpimaa ja Inkeri Hyvönen esittivät autoaan tuunaavia nuorukaisia.

Sellainen esittäminen vaatii urheilijan tai tanssijan fysiikkaa. Teatterikorkeakoulussa siis edelleen juostaan, ähelletään punttisalilla ja hikoillaan harjoituksissa, mutta ilman julkista meteliä.

Esitykseen on valittu suomalaisen tv-journalismin ikonin Hannu Karpon yli 50 vuotta jatkuneen uran parhaita paloja. Ne ovat Karpon journalistisen työn kautta syntyneitä tosikertomuksia havumetsien maasta, kuten esityksen nimikin lupaa.

Nämä tositarinat on kuitenkin dramatisoitu rankalla kädellä ja tulkinnoissa on ollut vahva koominen pohjavire. Täyslaidallisen tätä herkkua saimme pian esityksen alettua, kun näyttämölle vyöryi rullatuolissaan vantaalainen Matti Hyyhö piinaamaan naapureitaan. Heti sen jälkeen käytiin kirvein ja lapioin naapurien väliseen taisteluun tontinrajan koskemattomuudesta Vähäkyrössä Etelä-Pohjanmaalla.

Molemmat kohtaukset olivat kaikessa surkuhupaisuudessaan riemastuttavan hauskoja. Jälkimmäiseen kohtaukseen Smeds oli ottanut myös suoran sitaatin Karpolta itseltään. Tästä vuonna 1990 ensikertaa esitetystä jaksosta on peräisin Karpon elämään jäänyt määritelmä suomalaisesta naapurirakkaudesta: Mitään se ei kestä, ei salli, ei suvaitse, eikä anna anteeksi.

Esityksen vanhetessa sen kuvaamia ihmisiä ahdistelivat naapureiden lisäksi byrokraatit ja verottaja. Yksi joutui lääkärin tekemän hoitovirheen toinen postin välinpitämättömyyden uhriksi. Mukaan mahtui myös vahvoja naisia kuten Pokan kylässä baaria pitänyt Alma Pokka. Kilpimaan tulkinta tästä hahmosta oli loistava, ehkä myös siksi, että monologi ei ollut Karpon dokumentoimaan Alma Pokan puhetta, vaan kokolailla suoraan Smedsin omasta päästä.

Karpo on palkittu kaksi kertaa elokuvataiteen valtionpalkinnolla. Hän on saanut sekä tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon että valtion journalistipalkinnon tällä vuosituhannella. Karpo on siis elämäntyönsä ansiosta nyt tukevasti kansakunnan kaapin päällä. Kultaisen Venlan hän sai elämäntyöstään vuonna 2015.

Aina ei näin ole ollut. Muistan hyvin opiskeluvuosiltani 80-luvun alkupuolelta, miten Tampereen yliopiston objektiivisen joukkotiedotuksen paavi, tiedotusopin professori Pertti Hemánus leimasi Karpon tv-journalismin sosiaalipornoksi.

En voi tietää millä kriteereillä Smeds on työryhmineen valinnut Karpon tuotannon sadoista helmistä juuri nämä tositarinat esitykseen. Karpo edusti vuosikymmeniä sitä viimeistä toivoa oikeudenmukaisuudesta sadoilletuhansille suomalaisille. Karpoon luotettiin lujemmin vääryyksien oikaisijana kuin maan oikeuskansleriin tai eduskunnan oikeusasiamieheen.

Kansa laittoi uskonsa Karpoon ja Karpo uskoi kansaan. Karpo jakoi usein myös kansan uskomukset. Laajaan tuotantoon kuuluu sellaisia tutkivan journalismin ”helmiä” kuin jutut kaatajapappi Seppo Juntusesta ja kansaa ympäri Suomea kaataneen Niilo Ylivainion hurmoksellisista herätyskokouksista.

Niistä näkee, että myös Karpo on ollut vahva uskossaan.

Esityksen lavastuksen suunnitellut Lucie Kuropatová oli laittanut näyttämön takaosaan rivin ehostuspeilejä valoineen. Minusta ne symbolisoivat hienosti Karpon elämäntyön kaksijakoista luonnetta. Vielä viime vuosisadan puolella eliitin mielestä oli Karpon vika, jos kansakunnan naama näytti peilissä vinolta. Yleisestä mielipiteestä kertoi tuolloin se, että Karpo keräsi enimmillään televisioiden ääreen kerralla lähes kaksi miljoonaa katsojaa.

Karpolla on asiaa – tosikertomuksia havumetsien maasta

Kantaesitys Kotkan kaupunginteatterissa 7.10.2021

Esitys on Kotkan kaupunginteatterin ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteinen tuotanto.

Ohjaus ja dramaturgia Kristian Smeds

Lavastus- ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová

Valosuunnittelu Ina Niemelä

Äänisuunnittelu Antero Kemppi

Näyttelijät Suvi Blick, Annika Hartikka, Inkeri Hyvönen, Emma Kilpimaa, Saana Koivisto, Hilma Kotkaniemi, Anssi Niemi, Nicklas Pohjola

Finanssikapitalismin apostoli sai Ryhmäteatterissa kunnon kyytiä – Jumalan sana oli energistä, luovaa ja riemastuttavan hauskaa teatteria – Santtu Karvonen todisti huikean lahjakkuutensa koomikkona

Kari Hotakaisen romaanissa ja siitä Ylelle tehty kuunnelmassa matka Saariselältä Pöllölaaksoon kuljetaan tien päällä. Ryhmäteatterin sovituksessa mennään ajanhermolla ja lujaa. K Rasilan lavastuksessa jokaiselle kohtaukselle avataan ikään kuin oma pienoisnäyttämö. Kuvan näyttämöllä tarinan Jukka Hopeaniemi (Santtu Karvonen) ja autonkuljettaja, arkkienkeli Armas Kallio (Robin Svartström) ovat matkalla Saariselältä Helsingin Pöllölaaksoon. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Jumalan sana oli energistä, kaistapäisyyteen asti luovaa ja jumalattoman hauskaa tekemistä. Näin raplakkaa teatteriesitystä on ole nähnyt aikoihin. Suomalaisen finanssikapitalismin kirjallinen ikoni Jukka Hopeaniemi sai lauantain ensi-illassa kunnon kyytiä.

Kukaan ei voi tietää, miltä teatteriesitykset näyttivät viime vuosisadan alussa, teatterin kultakaudella ennen kuin elokuvasta tuli suurten massojen viihdettä ja taidetta. Mutta jos yhdistää mykkäkauden elokuvien parhaisiin otoksiin äänen ja värit, voi hyvin kuvitella, että näyttämöllä tuolloin nähtiin jotakin sellaista, jota saimme nähdä ja kokea Ryhmäteatterin ensi-illassa.

Näytelmän dramatisoinut ja ohjannut Juha Kukkonen oli ensemblensä kanssa pystyttänyt näyttämölle ajoitusten vuoristoradan, jonka kyydissä syöksyimme tunnelmasta toiseen hurjaa kyytiä. Teki mieli ottaa katsomossa tukevalla otteella penkistä kiinni ja kiljua riemusta, kun koomisen kehittelyn huipulla ajatus kulki vauhdilla, jossa illuusio leijumisesta vapaasti painottomuuden tilassa oli vahva.

Ryhmäteatterissa saa myös huutaa ja Santtu Karvonen on opittu tuntemaan miehenä, josta ääntä lähtee. Karvosen sumeilematon heittäytyminen näytelmän avainrooliin näytti ensi-illassa, että koomikkona hän on täysin pitelemätön, huikea lahjakkuus silloin, kun kaikki napsahtaa kohdalleen. Karvosen esittämisessä slapstick-komiikka ja ilmaisuvoimainen mimiikka yhdistyivät akrobatiaa muistuttavaan puherytmiin.

Jos olisi olemassa jonkinlainen mittari, jolla mitata Karvosen puhemyllyn kierroksia, mittari olisi lauantai-iltana mennyt varmasti vähän väliä punaiselle.

Hopeaniemen autonkuljettajaa Armas Kalliota näytteli Robin Svartström ja Hopeaniemen kuolemaa tekevää aviovaimoa Elinaa Minna Suuronen. Svartström ja Suuronen ovat näyttelijöitä, joiden vuoksi varmaan monen muunkin teatterin harrastajan sydämessä Ryhmäteatterilla on aivan oma paikkansa.

En tiedä tuleeko näin voimakkaasti henkilöityvästä ja vahvasta karsimasta kummankin kohdalla jonkinlainen rasite tulevaisuudessa. Toisaalta suurin osa katsojista ei meikäläisen tavoin roiku alvariinsa teattereiden lehtereillä.

Kukkonen on ottanut dramatisoinnissaan vapauksia Hotakaisen romaanin tarinan suhteen. Hauska dramaturginen oivallus Kukkoselta on tehdä Hopeaniemen autonkuljettajasta henkiolento. Kallio ei ole Hopeaniemen isää ”Ukkoa” eläkeikään asti palvellut duunari ja vanhan polven sosiaalidemokraatti, vaan arkkienkeli.

Tämän enkelin munakkaanpaistosta alkoi tarinan alussa avautua kirjava takaumien ja etuumien vyyhti, jossa tarinan Hopeaniemi muun muassa keskustelee kuolleen vaimonsa kanssa, näkee unia isästään, sopii haastattelusta ja on läsnä tässä haastattelussa. Monimutkaisesta aikaranteestaan huolimatta tarina pysyi hienosti koossa.

Jos esityksen kokonaisuuden laatua pitää kuvata yhdellä sanalla, tuo sana on selkeys. Jos Kukkosen ohjauksen laatua pitää kuvata samalla tavalla, tuo sana on mestarillinen.

Samaa luonnehdintaa tekee mieli käyttää K Rasilan lavastuksesta. Rasilan laatikkoleikissä jokaiselle kohtaukselle avattiin tavallaan ihan oma näyttämö. Se toi esitykseen selkeyttä. Pyörien varassa kääntyvät ja liikuteltavat mininäyttämöt antoivat omalta osaltaan esitykseen sitä dynaamisuutta, joka katsomon puolella tuntui vuoristoradalta.

Kukkosen tekemä syrjähyppy Hotakaisen tarinasta naurattaa minua monimielisyydessään yhä tätä kirjoittaessa. Tälle yllättävälle dramaturgiselle ratkaisulle löytyy perusteita myös kirjan tarinasta, jossa Hotakainen tekee diagnoosia Hopeaniemen suulla hyvinvointiyhteiskunnan tilasta ja todetun sairauden syistä.

Kirjan dialogia on otettu näytelmään lähes sellaisenaan. Tämän päivän finanssisektorin johtajista ja heidän talutusnuorassaan kulkevista poliitikoista ei voi, eikä tarvitse kirjoittaa parodiaa, koska he tekevät sen murskaavan pätevästi ihan itse. Tätä tosiasiaa myös Hotakaisen kirjan ja näytelmän nimi alleviivaavat.

Hotakaisen kirja ilmestyi vuonna 2011. Se kuvaa tuoreeltaan päähenkilönsä kautta vuoden 2008 finanssikriisin jälkeistä henkistä ilmapiiriä Suomessa.

Kirjan Hopeaniemen esikuvaa ei ole vaikea arvata. Suomalaisen finanssikapitalismin ikonin Björn Wahlroosin isä Bror Wahlroos ei tosin toiminut suuren, idänkauppaa harjoittavan metalliteollisuuskonsernin johtajana, vaan hän johti koko maan teollisuuspolitiikkaa silloisen ”Kekkosslovakian” kauppa- ja teollisuusministeriön vaikutusvaltaisena kansliapäällikkönä. Ainakin yhtäläisyyttä on siinä, että myös Buntan Björn-poika hölmöili kirjan Hopeaniemen tavoin nuorena radikaalina taistolaiskommunistien porukoissa.

Jumalan sanassa tarinan sankari Hopeaniemi tekee vaiherikkaan matkan Kallion kyydissä Saariselältä Helsingin Pöllölaaksoon. Siellä häntä odotti toimittaja Leena Kontiolahti (Saara Kotkaniemi), jolle Hopeaniemi oli luvannut suorana lähetettävään haastattelun tiukoin ehdoin.

Kukkonen on sovituksessaan korostanut Hopeaniemen individualismia. Hopeanimen maailmassa ei ole tavallisia ihmisiä tai etuoikeutettuja ryhmiä, on vain yksilöitä. Tällaisessa yhteiskunnassa ei voi myöskään olla eriarvoisuutta, vaan erot yhteiskunnallisessa asemassa selittyvät yksilöiden kyvykkyyden välisillä eroilla. Tähän yksilöiden yhteiskuntaan meidän pitää siten mielessämme sijoittaa myös muun muassa osakeyhtiöt, joita nämä talousliberalismin nimeen vannovat individualistit johtavat ja ehkä myös tietokoneiden algometrit, jotka nykyisin käyvät osakekauppaa maailman finanssikeskuksissa.

Kysymys ei siis ole todellisuuden kuvaamisesta, vaan ideologiasta.

Kirjassa konsernin hallitus antaa Hopeanimelle potkut haastattelun jälkeen. Kukkonen jätti kysymyksen avoimeksi. Tämän päivän cancel-kulttuurissa kuka tahansa voi kävellä miinaan. Ilmeisesti talous on kuitenkin edelleen se elämänalue, jossa rahan antamalla arvovallalla voi puhua millaista skeidaa tahansa ja kaikki menee läpi kuin taitavasti väärennetty seteli.

Ehkä näytelmän Hopeaniemi teki parannuksen. Kukkosen taivaan arkkienkeleillä on tästä oma käsityksensä. Heidän rankinglistallaan tarinan Hopeaniemen kaltaisten yritysjohtajien kouliminen humaanit arvot omaaviksi tolkun ihmisiksi on kaikkien kaihtamaa paskaduunia.

Jumalan sana

Ryhmäteatterin kantaesitys 2.10.2021

Käsikirjoitus perustuu Kari Hotakaisen romaaniin Jumalan sana

Dramatisointi ja ohjaus Juha Kukkonen

Lavastus K Rasila

Valosuunnittelija Ville Mäkelä

Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelija Ninja Pasanen

Koreografi Janina Rajakangas

Maskeerauksen konsultointi Riikka Virtanen

Rooleissa Santtu Karvonen, Robin Svartström, Minna Suuronen, Saara Kotkaniemi, Antti Heinonen

Salaisuuksien ilta on produktiona kiinnostava kokeilu – katsoja voi kokea näyttelijöiden ohjaamassa teatterissa itsenä ulkopuoliseksi – voimakas kokemus yhteisöllisyydestä voi olla myös poissulkevaa

Salaisuuksien ilta on tragikomedia, jonka dramaattisessa huipennuksessa tarinan aviopari Carlotta (Marika Heiskanen) ja Lele (Tuukka Huttunen) selvittävät välejään painiottein. Farssimaisia piirteitä saanut kohtausten ketju alkoi Lelen yrityksestä peittää omaa uskottomuuttaan ovelalla tempulla illallisille kokoontuneiden ystävien totuus tai tehtävä -leikissä. Kuva Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian yhdessä toteuttama Salaisuuksien ilta on draamakomedia. Määritelmä on tässä paikallaan, koska näytelmän käsikirjoitus perustuu Paolo Genovesen ohjaamaan elokuvaan Perfetti sconosciuti (Salaisuuksien illallinen), joka sai ensi-itansa Italiassa vuonna 2016.

Aivan erityiseksi torstaina ensi-iltansa saaneen produktion tekee se, ettei näytelmällä ole lainkaan ohjaajaa. Tai toisesta näkökulmasta ohjaajia on ollut peräti kahdeksan. Käsiohjelman mukaan esityksen ovat ohjanneet yhdessä kaikki produktiossa mukana olevat näyttelijät.

Näytelmän vahvuuksia ovat hieno näyttelijäntyö ja oivaltava käsikirjoitus.

Valittu lähestymistapa ja poikkeava toteutus ovat lisänneet uuteen produktioon aina väistämättä liittyviä riskejä, joista tässä osa on myös toteutunut. Tätä ei pidä kuitenkaan pelästyä. Uuden kokeileminen on teatterille elinehto.

Näytelmän tarina kertoo ystäväpariskuntien yhteisistä illallisista, joissa pelataan aikuisten ihmissuhdepelejä. Totuus tai tehtävä -korttien asemasta pöytään ladotaan näillä illallisilla kaikkien osanottajien älypuhelimet. Komiikan kärki syntyi siitä, että meille niin rakkaat ja välttämättömät puhelimemme tietävät ja muistavat meistä kaiken senkin, minkä me itse haluamme unohtaa tai ainakin peittää huolellisesti. Nämä salaisuudet paljastuvat, kun puhelimeen leikin aikana tulleet tekstivietit pitää lukea ääneen ja vastata muiden kuulten puheluihin.

Näytelmän on suomentanut ja dramatisoinut Marianna Stolbowin raakakäännöksen pohjalta Juha Siltanen.

Elokuvalla on ollut viisi käsikirjoittajaa. Se ei liene elokuva-alalla mitenkään poikkeuksellista paitsi siinä, että kaikkien käsikirjoittajien nimet kerrotaan. Kirjallisuustermein tällaisen kirjoitustavan pitäisi kuitenkin tuottaa aidosti moniäänistä tekstiä ja luulen, että juuri tämä seikka on inspiroinut myös Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian näyttelijöistä koostuvan työryhmän kokeilemaan produktiota, jolla on kahdeksan ohjaajaa.

Mitä on tavoiteltu? Teatteri on luonteeltaan aidosti moniäänistä. Näyttelijä tuo näyttämölle esittämänsä roolihenkilön lisäksi myös oman ainutlaatuisen persoonallisuutensa piirteitä. Teatterin erityislaatu korostuu elokuvaankin verrattuna siinä, että teatterissa jokainen esitys on uniikki, ainukertainen.

Mitä tapahtuu, kun yksi tekijä produktiota työstävästä porukasta on poissa luovasta työyhteisöstä? Sitä on pohdittu, ja poikkeuksellisen produktion työyhteisössä herättämät kysymykset ja epäilyt on painettu myös näytelmän käsiohjelmaan: ”Lisääntyykö koko työryhmän kokemus esityksen yhteisestä omistajuudesta, kun yhtä ohjaajaa ei ole? Mitä tapahtuu kun katsomossa ei ole ketään kertomassa, miltä työskentely näyttää ja miten työskentelyssä edetään?”

Viimeksi mainittu kysymys on näkemäni ja kokemani perusteella se tärkein, minkä produktion tekijät ovat itselleen tehneet. Teatteri on yhteisöjen taidetta. Vuorovaikutusten kentässä on kuitenkin yksi merkittävä poikkeus. Ainakin perinteisessä teatterikäsityksessä katsojalla on itsevaltiaan oikeudet, ellei peräti hirmuhallitsijan rooli. Päät putoavat, jos esitys ei satu miellyttämään.

Itse en ole tullut koskaan ajatelleeksi ohjaajaa jonkinlaisena Nottinghamin seriffinä, joka valvoo tämän oikukkaan hirmuhallitsijan etua. Oma ennakkoasenteeni tähän kokeiluun oli joka tapauksessa, kuinkas muutenkaan, ikävän kyyninen. Pitääkö hirmumyrsky Koronan puhureissa merihätään joutuneesta teatterilaivasta lastin keventämiseksi viskata ensimmäisenä kapteeni yli laidan? Hölmö kun olen, vahtasin silmä kovana kohtausten ajoituksia, näyttämötilan käyttöä ja roolihenkilöiden asemointia näyttämöllä.

Se on tietenkin täysin väärä tapa katsoa ja kokea teatteria. Tekijöiden vilpitön tarkoitus on ilmiselvästi ollut jakaa meidän katsojien kanssa se uuden löytämisen ilo ja kokemus voimakkaasta vuorovaikutuksesta, jonka he itse ovat kokeneet produktion harjoitusvaiheen aikana: ”Koemme, että työskentelymme kautta syntyi kohtauksia ja hykerryttäviä hetkiä, joita kukaan meistä ei yksin osannut kuvitella.”

Ehkä todella voimakas yhteisöllinen kokemus voi olla teatterissa myös poissulkevaa. Ainakin minulle tuli olo, että tirkistelin Eeva Hakulisen, Annuska Hannulan, Marika Heiskasen, Tuukka Huttusen, Esa Latva-Äijön, Ville Mikkosen, Elisa Piispasen ja Jarkko Tiaisen yhteistä illallista ikään kuin ikkunan takaa. Näytelmän teksti on ladattu täyteen sekä dramaattisia että koomisia käänteitä, mutta jotenkin ne menivät hieman ohi.

Näytellä Tampereen Teatterissa ja Teatteri Siperiassa osataan. Esimerkiksi Tiaisen hieno ja koskettavan herkkä roolityö näytelmän työttömänä opettajana, jonka elämänsalaisuudet avataan kohtaus kohtaukselta, kaivoi minut esiin ennakkoasenteideni valamasta teatterikriitikon bunkkerista. Myös Teatteri Siperian näyttelijäkuntaan kuuluva Huttunen oli mainio naisiin menevänä insinöörinä, jonka oma juoni johti näytelmän tapahtumat traagisten ja koomisten kohtausten vyörytykseen.

Salaisuuksien ilta on jo toteutukseltaan jos mikä näyttelijöiden teatteria. Mika Hiltusen valosuunnittelussa näyttelijät ikään kuin esiteltiin yksi kerrallaan tai pariskuntina näytelmän alussa. Mikko Saastamoisen tummasävyinen ja vähän yksityiskohtia sisältävä lavastus tuki samaa päämäärää.

Ehkä parasta Salaisuuksien illassa oli itse teksti, jossa tämän päivän tärkeitä teemoja. Juice Leskisen sanoin, monet meistä elävät kaksoiselämää, vaikka emme oikein jaksaisi sitä yhtäkään. Se toinen elämä on sosiaalisessa mediassa. Suuret yhteisöpalvelut ja hakuyhtiöt tietävät meistä lähes kaiken meidän unelmia ja haaveita myöten. Kännykkää juhlitiin 90-luvulla lasten kaukosäätimenä. Nyt samoissa valjaissa ovat myös aikuiset yötä päivää 24 tuntia vuorokaudessa.

Olemme kaikki mukana globaalissa ihmiskokeessa, jonka lopputulosta ei vielä tarkkaan tiedetä. Sen kuitenkin jo tiedämme, että niin vapaamielisessä Piilaaksossa Yhdysvalloissa kuin kommunistisen diktatuurin hallitsemassa Kiinassa näiden digitaalisten huumeiden käyttöä pyritään jo voimaperäisesti rajoittamaan.

Salaisuuksien ilta

Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian yhteisen produktion ensi-ilta Frenckell-näyttämöllä 2.9.2021

Suomennos raakakäännöksen pohjalta ja näyttämösovitus Juha Siltanen

Raakakäännös italiasta Marianna Stolbow

Ohjaus työryhmä

Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Jouni Koskinen

Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Tuukka Huttunen, Ville Mikkonen, Marika Heiskanen, Eeva Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen, Jarkko Tiainen, Annuska Hannula

Puhelinäänet Elina Rintala, Jukka Leisti, Matti Hakulinen, Antti Tiensuu, Ola Tuominen, Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Pia Piltz

Sofian maailma edustaa Ryhmäteatterin taattua laatua – Suvi Blickin tulkinta kiihkeästä oivaltamisen riemusta teki vaikutuksen – aika on kuitenkin tehnyt tepposensa Jostein Gaarterin kirjalle

Kuvassa etualalla Robin Svartström (näytelmän Alberto Knox), Suvi Blick (Sofia), Sari Mällinen (kuvassa Hildegard Bingeniläisen rooliasussa) ja takana Jouni Innilä (Tuomas Akvinolaisen rooliasussa). Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Päällisin puolin kaikki oli kunnossa. Sofian maailma oli ja on vielä syyskuun neljänteen päivään asti taattua Ryhmäteatterin laatua. Filosofian viisauksia parin vuosituhannen aikajatkumolta tuotiin näyttämölle komedian keinoin ja teatterin hienojen näyttelijöiden lavakarisma tuntui aina Suomenlinnan kesäteatterin viimeiselle piippuhyllylle asti.

Teatteritaiteen maisteriksi tänä vuonna valmistunut Suvi Blick tulkiksi näytelmän Sofiana mainiosti sitä kiihkeää oivaltamisen iloa, jota näytelmän dramatisoinut Johanna Freundlich on epäilemättä tuntenut, kun hän luki teini-ikäisenä Jostein Gaarterin kirjan ensimmäisen kerran.

Sofian roolin karaktääri on myös yksi Freundlichin hienoista oivalluksista näytelmän ohjaajana. Blickin upean tulkinnan hurja tempo laittoi ainakin minut katsojana kysymään miksi?

Tähän kysymykseen vastaus löytyi helposti omista muistoista ja kokemusmaailmasta. Paljon vaikeampia kysymyksiä herätti Freudlichin tajunnan 90-luvulla räjäyttänyt Gaarterin bestseller. Kirja ilmestyi vuonna 1991, jolloin antiikin Kreikasta alkanut länsimaisen filosofian kehityksen edistys- ja taka-askelineen uskottiin päättyneen rationaalisen ajattelun ja demokratian riemuvoittoon.

Gaarderin 40 kielelle käännetty romaani oli valtava myyntimenestys ja melkein yhtä huikea bestseller oli vuotta myöhemmin ilmestynyt yhdysvaltalaisen filosofin ja poliittisen taloustieteen tutkijan Yoshihiro Francis Fukuyaman Historian loppu ja viimeinen ihminen.

Toki sekä Gaarederilla että Fukuyamalla oli jo tuolloin omat epäilynsä ihmiskunnan pelastavaa lopullista viisastumista kohtaan.

Freudlichilla on näytelmän perusteella ollut myös omat epäilynsä. Haastattelussa hän on kertonut, että sovitusprosessi kesti puolitoista vuotta. Eikä vaikeuksia aiheuttanut vain esseemuotoisen kirjan massiivinen koko. Maailma on tänään hyvin erilainen ja vielä monimutkaisempi paikka kuin 30 vuotta sitten.

Meidän käsityksemme todellisuudesta ja meidän taiteelliset mieltymyksemme ovat länsimaisessa kulttuurissa kulkeneet käsi kädessä viimeiset pari tuhatta vuotta. Länsimainen filosofia ja teatteritaide sellaisena kuin me sen edelleen ymmärrämme, eivät ehkä ihan sattumalta ole syntyneet samaan aikaan antiikin Kreikassa.

Helsingin Sanomien haastattelussa filosofi Thomas Wallgren kuvaa länsimaisen kulttuurin nykyistä henkistä tila alakuloisuudeksi. Freundlich kiteytti omat epäilynsä kohtaukseen, jossa Blick Sofian roolissa steppaili kiihkeästi näyttämöllä ja lateli meille suurten filosofien tunnettujen aforismien asemasta korvamadoiksi muodostuneita mainossloganeita, tai ainakin siltä ne kuulostivat.

Meidän ihanassa ”tietoyhteiskunnassamme” QAnon ja muut salaliittoteoreetikot ovat ehtineet napata jopa länsimaisen tieteenfilosofian keskeiseen ihanteen hämmentämään omia sontatynnyreitään. Ajattele itse ja ota selvää! Näin kuuluu nyt esimerkiksi rokotevastaisten hörhöjen iskulause sosiaalisesssa mediassa.

Näytelmän hienon dramaturgisen rakenteen Freundlich on saanut suoraan Gaarderin kirjasta. Juuri tähän rakenteeseen liittyivät myös monet Freundlichin dramaturgiset ja ohjaukselliset oivallukset, jotka nostivat Blickin roolityön siivilleen.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus on Ryhmäteatterin näytelmän inspiroimana antanut palstatilaa suomalaisille filosofeille. Jussi Ahlrothin loistava juttu kannattaa lukea mieluummin jo ennen esityksen katsomista, tai ainakin sen jälkeen. Se antoi ainakin minulle perspektiiviä.

Ryhmäteatterin peruukkisulkeisissa näyttämölle marssitettiin kymmenkunta nimekästä filosofia roolihahmoina Platonista ja Sokrateesta Immanuel Kantiin ja John Lockeen. Pelkän maininnan varaan jäivät esimerkiksi sellaiset herrat kuin Nikolaus Kopernikus ja Charles Darwin.

Freundlichin tekemät valinnat ovat joka tapauksessa johdonmukaisia. Näytelmän alussa näytelmän Sofialta eli länsimaiselta filosofialta etsitään vastausta kahteen kysymykseen: kuka minä olen ja mistä maailma on peräisin?

Darwinin ja Kopernikuksen kohdalla kysymykset olisi pitänyt muotoilla toisin: mikä minä olen ja miten maailma toimii? Fyysikkojen ja kosmologien kohta 500 vuotta jatkunut aherrus viimeksi mainitun kysymyksen parissa on antanut meille jo myös empiiriseen evidenssiin vahvasti nojaavan paradigman, eli vastauksen myös kysymykseen, mistä maailma on peräisin.

Sofian maailma

Ryhmäteatterin esitys Suomenlinnan kesäteatterissa 11.8.2021

Alkuperäinen teos Jostein Gaarter

Dramatisointi ja ohjaus Johanna Freundlich

Lavastus Janne Siltavuori

Pukusuunnittelu Niina Pasanen

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Maskeeraussuunnittelu Tiina Winter

Rooleissa Robin Svartström, Suvi Blick, Jouni Innilä, Aarni Kivinen, Sari Mällinen

Pikkuporvareissa teatterin neljäs seinä toimi ajoittain peilin tavoin – naivilta näyttäneen pinnan alla uitiin syvissä vesissä – tsaari jäi toki myös opiskelijoiden kapinalta kaatamatta

Pikkuporvareidfen näyttämökuvat olivat hienoja, mikä näkyy jopa lehdsitökuvaa tarten otetusta poseerauksesta. Kuvassa Kasperi Kola, Esme Kaislakari, Kristiina Karhu, Senna Vodzogbe, Aino Karstedt, Emmi Ranta-Ojala Lasse Viitamäki ja Henriikka Heiskanen. Kuva Petteri Artolahti/Näty

Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelman opiskelijoiden ja Teatteri Telakan Pikkuporvareita on tehty nuorille. Tähän maaliin Antti Haikkalan Maksim Gorkin näytelmän pohjalta kirjoittama ja ohjaama näytelmä myös osui tarkasti. Näytelmän roolihenkilöiden maailmassa lohkoketjut, bitcoin-virtuaaliraha, kasvissyönti, virtuaalitodellisuus, identiteettipolitiikka, paskaduunit, patriarkaatti, haitarin soitto ja feminismi olivat yhtä suurta kaaosta.

Eikä tämä hämmennys tietenkään koske vain teinikäisiä. Maailma muuttuu niin nopeasti ja on niin tavattoman monimutkainen, että kaikenikäiset ihmiset ovat omaa maailmankuvaansa määrittelevien peukalosääntöjen kanssa helisemässä.

Tässä mielessä Teatterin Telakan näyttämön neljäs seinä toimi ajoittain peilin tavoin. Meidän vastauksemme todellisuutta koskeviin kysymyksiin kuuluvat lähes poikkeuksetta kategoriaan luulen tietäväni. Toisaalta juuri luja usko pitää pystyssä sellaisia meidän todellisuuttamme määritteleviä instituutioita kuin kirkko, valtio ja raha.

Tapa jolla Nätyn opiskelijat heittäytyivät rooleihinsa, oli aidosti koskettavaa. Vuorovaikutus meidän katsojien ja nuorten esittäjien välillä toimi ja tunne läsnäolosta oli voimakas.

Helsingin taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa ohjaajaksi opiskeleva Haikkala on ehtinyt tehdä jo tätä ennen pitkän urana teatterin harrastajien parissa ohjaajana. Varmasti myös hänen pitkä kokemuksensa maineikkaan Legioonalaisteatterin johtajana näkyi Pikkuporvareissa kursailemattomuutena ja raikkautena, johon teatterin harrastajat pääsevät, kun kaikki menee kohdalleen ja henki on päällä.

Gorkin esikoisnäytelmä perustuu todennäköisesti kirjailijan lapsuudenkokemuksiin ja on perusviritykseltään tragedia. Haikkalan ja Nätyn teatterityön opiskelijoiden käsittelyssä näytelmä on saanut kuitenkin koomisen perusvireen.

Perheen patriarkan Vesan (Kristiina Karhu) johtama perhehotelli Mostelli oli yhteiskunta pienoiskoossa. Haikkalan viljelemä ironia kirkastui satiiriksi loppukohtauksessa, jossa perheen patriarkkaa, konservatiivista maailmanjärjestystä pyrittiin suistamaan jalustaltaan.

Käsiohjelman mukaan Pikkuporvareita on produktiona osa Nätyn teatterityön opinto-ohjelman dynaaminen näyttelijä – opintokokonaisuutta. Tiistain ensi-illassa näkemämme oli linjassa tämän tavoitteen kanssa.

Näin sakeassa sopassa liioitteleminen on juuri sopiva mauste.

Raamit esitykselle antoi hieno esillepano. Tampereen yliopiston studiomestari Matias Palon valosuunnittelusta ja videoista, Teatteri Telakan Perttu Sinervon lavastuksesta ja Laura Aaltosen pukusuunnittelusta näyttämölle syntyi toinen toistaan hienompia ja toimivia näyttämökuvia.

Gorkia pidettiin ja pidetään kirjailijana vieläkin sosialistiseksi realismiksi kutsutun tyylisuunnan kehittäjänä ja edustajana. Tätä realismia Gorki loi muutettuaan vuonna 1928 Neuvostoliittoon. Josif Stalinin suosikkina hän eli ylellisyydessä keskellä massojen kurjuutta.

Bolševikkien vallankaappauksesta alkanut reaalisosialismi pilasi siis monien muiden asioiden lisäksi myös Gorkin maineen kirjailijana. Tässä hän jakoi tavallaan säveltäjä Richard Wagnerin kohtalon, jonka nimen yllä yhä lepää erään vannoutuneen fanin varjo.

Pikkuporvareita kantaesitettiin vuonna 1902 Moskovan taideteatterissa. Näytelmä syntyi aikana, jolloin Gorki kuului Venäjän älymystön terävimpään kärkeen. Hän ystävystyi Vladimir Uljanovin (Vladimir Lenin) kanssa ja piti yhteytä muun muassa Anton Tšehovin kanssa.

Gorki oli nuorena vallankumouksellinen, joka joutui kahteen otteeseen pakenemaan Venäjältä. Venäjän sosiaalidemokraattisen puolueen bolševikkien fraktioon hän liittyi vuonna 1905.

Gorkin maailmassa yhteiskuntaa voitiin muuttaa ideologian avulla. Haikkalan Pikkuporvareissa roolihenkilöiden maailmankuva toi mieleen television reality-sarjat. Ideologinen puhdasoppisuus ja yksilökeskeisyyteen perustuva maailmankuva eivät kuitenkaan ole toistensa ääripäitä.

Yhdysvalloissa Donald Trump on helppo mieltää äärimmilleen viedyn yksilökeskeisyyden edustajaksi, joka politiikassa on saanut liittolaisekseen raamattuvyöhykkeen evankeliset ristityt.

Pikkuporvareita

Ensi-ilta Teatteri Telakalla 24.11.2020

Käsikirjoitus Maksim Gorkin näytelmän pohjalta Antti Haikkala

Lavastus Perttu Sinervo

Äänisuunnittelu ja sävellykset Nuutti Vapaavuori

Valo ja videosuunnittelu Matias Palo

Pukusuunnittelu Laura Aaltonen

Näyttämöllä Henriikka Heiskanen, Kasperi Kola, Esme Kaislakari, Emmi Ranta-Ojala, Kristiina Karhu, Lasse Viitamäki, Aino Karlstedt, Senna Vodzogbe

Tampereen Työväen Teatterin Ikiliikkuja on Sirkku Peltolan rakkaudentunnustus rillumarei-kulttuurille – karnevalistisessa kansankomediassa on kaikki ainekset hurmokselliselle teatterielämykselle

Ikiliikkujan tanssi- ja laulukohtauksissa oli vauhtia. Kuvassa ylhäältä lukien ovat Ilona Pukkila (näytelmän Hely), Anne-Mari Kivimäki (Beata), Teija Auvinen (Pielo), Panu Valo (Junu/Poikari), Janne Kallioniemi (Nisse) ja Mika Honkanen (Sikko Hilattu). Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Ikiliikkuja on räväkkä, karnevalistinen komedia. Se on ohjaaja-dramaturgi Sirkku Peltolan rakkaudentunnistus suomalaiselle rillumarei kulttuurille.

Ensi-illassa Peltola ja hänen ensemblensä antoivat palaa oikein kunnolla. Salaviisaan, merkityksillä ladatun dialogin kyytipoikina toimivat hurja, fyysinen esittäminen ja tärykalvoja ravisteleva musiikki. Timo Saaren koreografiassa lapikasta iskettiin lattiaan niin että jytisi ja esityksen musiikin luoneen Anne-Mari Kivimäen käsissä kaksirivinen haitari parkui välillä kuin hätääntynyt lapsi.

Algot Untolan alias Maiju Lassilan postuumisti ilmestynyt Ikiliikkuja todistaa tarinoillaan, etteivät suomalaisen populaarikulttuurin Lapatossut, Severi Suhoset, Uuno Turhapurot, Härski Hartikaiset, James Potkukelkat, Viktor Kalporekit ja kumppanit ole syntyneet tyhjästä.

Hahmojen juuret ovat syvällä suomalaisessa kansankomiikassa. Näitä originellisti käyttäytyviä ja outoja hokemia toistavia hahmoja on esiintynyt ilmeisesti aina. Se on varmasti myös näiden hahmojen alati toistuvan uudestisyntymisen ja suosion syy.

Suomalainen karnevalismi on ollut ryysyköyhälistön kapinaa. Kun kuolema on irvistänyt meille, sille on virnuiltu vastaan. Pohjoisen ankeita olosuhteita on kamppailtu sisulla ja kekseliäisyydellä. Varaventtiilinä on toiminut tässä kamppaillussa juonikas huumorintaju, jossa oman osansa pilkasta ovat saaneet niin herrat kuin narritkin.

Ikiliikkuja oli veijaritarina ryysyistä rikkauksiin. Samoin se oli romanttinen liikutus ryysyistä rakkauteen. Jaana Aron pukusuunnittelu ja Emmi Puukan maskeeraukset antoivat suomalaiskansallisen erityispiirteen näytelmän estetiikalle, jonka näyttämökuvia kehysti huikean kaunis kansallisromanttinen lavastus.

Vaikka köyhyys muuttui onnenpotkun seurauksena lopulta rikkaudeksi, resuinen haalariromantiikka pysyi ja parani.

Ikiliikkujan skenografian lavastuksen on suunnitellut Hannu Lindholm, valot TJ Mäkinen, videot Tero Koivisto ja äänimaailman Kyösti Kallio.

Peltolan rakkaus Lassilan kansankomediaa kohtaan on ollut sitä kestävää lajia. Käsiohjelmassa hän kertoo tehneensä ensimmäisen sovituksen Ikiliikkujasta jo opiskeluaikanaan vuonna 1983.

En tiedä, millainen Peltolan sovitus on ollut lähes 30 vuotta sitten, mutta nyt hän on laittanut joukkoon paljon omiaan. Näytelmän Nisse (Janne Kallioniemi), pirtamestari Hapatuksen (Tom Lindholm) poika ei näytelmässä pähkäile vain viime vuosisadan alun tieteen ja tekniikan saavutuksia, vaan mukana ovat myös oman aikamme ihmeet nyhtökaurasta kvanttitietokoneeseen.

Eikä ole varmasti ihan sattuma, että Maiju Lassilan ja Sirkku Peltolan Ikiliikkujassa nämä uuden ajan keksinnöt tuo dialogiin Nissen sisko Hely (Ilona Pukkila).

Ikiliikkujassa näyteltiin upeasti. Hallittu liioittelu on todella vaikea tyylilaji. Eikä vaikeuskerrointa ainakaan vähentänyt Tampereen Työväen Teatterin perinteikkään Eino Salmela näyttämön katsomo. Sen tilaratkaisut etäännyttävät katsojan näyttelijöistä kuin varkain, ja näyttämön neljännen seinän paksuus tuntui kasvavan etäisyyden neliössä.

Olosuhteista huolimatta esimerkiksi Pukkilan roolityö Helynä oli eloisuudessaan häikäisevän hieno. Samoin Kallioniemi tulkitsi osuvasti nuorta autotallien tuunaajaa Nisseä. Itse huusin katsomossa noin kuvainnollisessa mielessä hurraata myös esimerkiksi talollinen Jorma Piikelin roolin näytelleelle Auvo Vihrolle, jonka läsnäolossa ja näennäisessä kömpelyydessä näyttämöllä oli ja on jotakin ainutlaatuista.

Suomi alkoi teollistua 1800-luvun lopulla. Lassila on kirjassaan nähnyt orastavan teollistumisen myös rikkauksien lähteenä ja ihailun kohteena. Kirjan ja näytelmän Högforsin esikuvana epäilemättä on ollut vuonna 1894 perustettu Aktiebolaget Högfors Bruk och Wattola Träsliperi.

Eikä Sirkku Peltola olisi Sirkku Peltola, ellei näytelmän ikiliikkuja toimisi myös nousevan kapitalismin allegoriana. Kun näytelmän Hapatus ja Nisse vihdoin käynnistävän ikiliikkujansa se aloittaa kohtauksessa silinterihattuisten pankkiirien villin tanssin.

Käsiohjelmaan on painettu Outi Lahtisen essee kirjailija Algot Untolaa ja hänen kirjallista tuotantoaan koskevasta tutkimuksesta. Käsiohjelma kannattaa jo tämän artikkelin takia ehdottomasti ostaa.

Mitä vielä? No ehkä tällä kertaa me ensi-iltayleisö olimme Ikiliikkujan heikoin lenkki. Voi olla, että näytelmän hurja vauhti pääsi yllättämään. Kohtausten ajoitus oli kohdallaan, mutta meidän katsojien sytytys hieman hitaalla. Hengityssuojainten käyttö ja tiukka koronakuri teatterissa vaativat ehkä oman veronsa. Naurunpyrskähdykset ja taputuksen jäivät esityksen aikana laimeiksi, vaikka Ikiliikkujassa on kaikki ainekset ja eväät myös hurmokselliseen teatterielämykseen.

Ikiliikkuja

Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelainen salissa 16.10 2020

Käsikirjoitus Maiju Lassilan romaanin pohjalta Sirkku Peltola

Dramatisointi ja ohjaus Sirkku Peltola

Musiikki Anne-Mari Kivimäki

Koreografia Timo Saari

Lavastus Hannu Lindholm

Pukusuunnittelu Jaana Aro

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Emmi Puukka

Valosuunnittelu TJ Mäkinen

Videosuunnittelu Tero Koivisto

Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Tuottaja Heidi Kollanus

Apulaistuottaja Elise Richt

Rooleissa Teija Auvinen, Tom Lindholm, Janne Kallioniemi, Ilona Pukkila, Panu Valo, Auvo Vihro, Samuli Muje, Mika Honkanen, Anne-Mari Kivimäki

Idiootit ympärilläni yllätti sisällöllään – ensemble oli kaivanut Thomas Eriksonin hömppäkirjasta esiin kultajyviä – me katsojat saimme nauttia huikean hienosta näyttelijäntyöstä

Katsokaa noita käsiä, katsokaa noita ilmeitä! Me katsojat saimme nauttia TTT-Klubin ensi-illassa huikean hienosta näyttelijäntyöstä. Kuvassa etualalla Laura Hänninen, taustalla Juha-Matti Koskela, Hiski Grönstrand ja Maiju Saarinen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Me katsojat saimme torstaina nauttia TTT-Klubilla aivan poikkeuksellisen hienosta näyttelijäntyöstä. Tampereen Työväen Teatterin Idiootit ympärilläni säteili inhimillistä lämpöä merkillisestä nimestään huolimatta. Hiski Grönstrandin, Laura Hännisen, Maiju Saarisen ja Juha-Matti Koskelan läsnäolo näyttämöllä oli miltei käsin kosketeltavaa. Sujuva, merkityksiä täynnä oleva dialogi, laulut, musiikki ja se upea kehonkieli, johon tämä nelikko ylsi, saivat ainakin minut lankeamaan loveen.

Ja kuin pisteeksi iin päälle, esitys oli ajoittain aivan poskettoman hauska! Ryhmä on itse määritellyt teoksensa sitcom-musikaaliksi.

Lähdin katomaan esitystä pitkin hampain. Esitys on tehty Thomas Eriksonin samannimisen bestsellerin pohjalta. Kirjassaan Erikson jakaa ihmistyypit neljään persoonallisuustyyppiin: punaisiin, sinisiin, vihreisiin ja keltaisiin.

Eriksonin persoonallisuustyypit ennustavat ihmisten käyttäytymistä lähes yhtä hyvin kuin astrologien horoskoopit. Astrologeilla, näillä traditionaalisilla humpuukimaakareilla erilaisia persoonallisuustyyppejä on vähintään 12 kappaletta.

Useille kielille käännettyä Eriksonin kirjaa on myyty pelkästään Ruotsissa 160000 kappaletta ja myös Suomessa se oli pitkään ”tietokirjojen” myyntitilastojen kärjessä. Käyttäytymistieteilijäksi itseään tituleeraava mies on tehnyt hyvän tilin kirjallaan.

Kysymys kuuluu, miksi me annamme huijata itseämme yhä uudelleen? Onko kysymys meidän parantumattomasta henkisestä laiskuudestamme?

Itse oletin ennakkoon, että Idiootit ympärilläni on ilkeä satiiri self help -ilmiöstä. Käsikirjoituksen ja esityskonseptin yhdessä näyttelijöiden kanssa luonut Juho Gröndahl on nähnyt minua syvemmälle.

Gröndahlin ja hänen ensemblensä näkökulma tehtiin selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa, rempseässä rallissa idiooteista ympärillämme.

Meillä on taipumus kuunnella ja hyväksyä vain ihmisiä, jotka ajattelevat ja toimivat samalla lailla kuin me itse. Tästä muistutti meitä viimeksi perjantain Hesarissa aivotutkija Katri Saarikivi.

Ei edes Erikson siis pelkkää tyhjää lätise kirjassaan. Ensimmäinen kultajyvä löytyy jo kirjan nimestä. Se on antiteesi kirjan sisällöstä. Eriksonin punaiset, siniset, vireät ja keltaiset ovat kaikki omalla tavallaan mukavia ja ennen kaikkea yhteisön kannalta hyödyllisiä ihmisiä.

Tematiikka, jonka Gröndahl ja hänen työryhmänsä jäsenet ovat Eriksonin höpökirjan ympärille rakentaneet, oli sykähdyttävä. Noin yksinkertaistetusti sanottuna TTT-Klubin Idiootit ympärilläni oli hyvin kauniisti toteutettu saarna välittämisen kulttuurin puolesta.

Tähän kokonaisuuteen mahtui suuri määrä teräviä havaintoja tämän päivän työelämän kipupisteistä.

Esityksen nautittavuutta ei ainakaan vähentänyt se, että ryhmän jäsenet ovat myös taitavia muusikoita. Grönstrand soitti näytelmässä kitaraa, rytmimunaa ja kazoota, Hänninen haitaria, kitaraa, ukulelea, bassoa, kosketinsoitimia, stompboxia, kazoota ja rumpuja, Koskela bassoa, kitaraa, kosketinsoittimia, stompboxia, kazoota, rumpuja ja tinapilliä, Saarinen ukulelea, bassoa, kitaraa, kosketinsoittimia, kazoota, munniharppua, nokkahuilua ja rytmibanaania. Aika huikea rytmiryhmä, jonka taustalla vielä Gröndahl soitti kosketinsoittimia.

Grönstrandin, Hännisen, Koskelan ja Saarisen säveltämien biisien soundit olivat upeita.

Idiootit ympärilläni

Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubilla 8.10.2020

Käsikirjoitus Thomas Eriksonin samannimisen kirjan pohjalta Juho Gröndahl, Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

Ohjaus Juho Gröndahl

Musiikin sävellys Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

Valosuunnittelu ja videoiden kuvaus Kyösti Kallio

Videoiden editointi ja jälkikäsittely Juha-Matti Koskela

Äänisuunnittelu Juho Gröndahl, Kyösti Kallio

Valojen, äänten ja videoiden ajo, livemiksaus Pasi Ristolainen

Maskeeraukset ja kampaukset Sari Rautio, Tytti Virjo

Näyttämöllä Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

Tampereen Teatterin HÄPEÄ! – Nolo komedia oli hykerryttävän hauska esitys – Kaisa Hela ja Mari Turunen loivat vahvan illuusion itsensä alttiiksi panemisesta – näin stand up –komiikkaa pitää tehdä!

Mari Turunen ja Kaisa Hela laittoivat itsensä likoon Tampereen Teatterin Kivi-näyttämöllä. Turusen ja Helan käsikirjoittamissa sketseissä tarinan naiset työnnettiin kauas tavallisen ihmisen mukavuusalueen ukopuolelle. Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

En ole aikoihin nauranut yhtä paljon ja yhtä vapautuneesti. Kaisa Helan ja Mari Turusen käsikirjoittama ja esittämä HÄPEÄ! – Nolo komedia oli hykerryttävän hauska esitys. Se erosi kuin yö ja päivä niistä latteuksista, joita televisiossa nykyisin tarjoillaan sketsiviihteenä. Illuusio itsensä alttiiksi panemisesta oli voimakas. Näin stand up –komiikkaa pitää tehdä ja esittää!

Hela ja Turunen esittävät Nolossa komediassa roolihenkilöinä itseään. Railakkaat tarinat oli sijoitettu teatterin maailmaan. Tarinoiden uskottavuus oli huippuluokkaa ja yllättävät käänteet meheviä. Tekijät ovat esityksessä astuneet kauas tavallisen ihmisen mukavuusalueen ulkopuolelle.

Häpeä on hieno aihe nopearytmiselle komedialle. Jokainen tunnistaa tuon sydänalassa tuntuvat ikävän tunteen, kun on tullut mokattua. Ihminen on laumaeläin. Häpeä yhdessä myötätunnon kanssa ohjaavat meidän sosiaalista käyttäytymistämme. Se on meillä laumaeläiminä jo geeneissä. Jokainen koiranomistaja tunnistaa tuon tunteen myös lemmikistään.

Hela ja Turunen tutkivat häpeän eri osa-alueita älykkäästi, tarkasti ja railakkaasti. Häpeä ja häpeämättömyys eivät ole vain toistensa vastakohtia. Niillä on myös poikkeavia merkityksiä. Häpeäntunne säätelee kilpailua lauman sisällä omasta statuksesta. Häpeämättömyys rikkoo näitä kirjoittamattomia sääntöjä.

Esitys alkoi eksistä ja nyksistä. Parisuhteen status on yksi häpeän aiheista. Ensimmäisessä kohtauksessa tai sketsissä Hela ei kehdannut millään näyttää ja kertoa eksälleen, että on parisuhteessa Turusen kanssa. Ei vaikka pariskunnalla oli jo yhteinen asuntolaina. Sketsissä Hela ja Turunen peilasivat parisuhdedynamiikan kautta meidän itse kunkin ennakkoluuloja sukupuoliroolien suhteen.

Hulvattoman hauska oli myös seuraava sketsi, jossa Hela ja Turunen nyrkkeilivät käyttäen hanskoina lehtien heistä tekemiä haastatteluja, uutisia ja kritiikkejä. Iskut olivat mojovia ja ainakin minä punastuin muutaman kerran silkasta myötähäpeästä oman ammattikuntani kollegojen puolesta.

Mietin myös sitä, millaisia Kummeli-koomikkoryhmän sketsit ja komediat olisivat voineen olla, jos niiden käsikirjoitusten kirjoittaminen ja ohjaus olisi uskottu Turusen ja Helan kaltaisille virtuooseille.

Kyytiä saivat meidän vakiintuneet ja pinttyneet käsityksemme siitä, millaisia ovat viidenkympin kynnykselle ehtineet naiset. Mitä meidän pitäisi ajatella näiden tarinan ladyjen kännisekoiluista ja seksuaalisista harharetkistä erikokoisten kyrpien mikämikämaassa? Turusen ja Helan tarinoiden naiset antoivat kynttilän palaa kunnolla molemmista päistä.

Nämä naiset osasivat sikailla siinä missä miehetkin. Tosin ainakin yksi oleellinen ero on ja pysyy. Miesten itsetunto seksuaalisuuden alueella on ilmiselvästi yhä niin herkkä kapistus, että naiset joutuvat kantamaan siitä huolta ja vastuuta hamaan maailmantappiin asti.

Tarkastelun kohteena oli myös miehen katse. Tai ehkä kysymys lopulta on kuitenkin naisen katseesta. Epäilen että kovin naisen ulkonäköä koskeva sanaton kritiikki tulee tässä kilvoittelussa kansasisarten joukossa ja se kaikkein ankarin kriitikko napittaa vastaan peilikuvasta.

Hela pohti vartalonsa estetiikka ja ulottuvuuksia bikineissä. Tänä vuonna 50 vuotta täyttänyt Turunen riisui itsensä näyttämöllä alastomaksi. Tällainen itsensä likoon laittaminen on nykyisenä internetin, sosiaalisen median ja älypuhelimien aikakautena uhkarohkea temppu. Ehkä hämmentävintä kohtauksessa oli kuitenkin se, että alastomuus toi Turusen roolihahmoon arvokkuutta ja charmia, eikä tätä vaikutelmaa vähentänyt edes reteä ”alapyllyn” esittely.

Hela kertoi meille, että kreikan kielen aidos tarkoittaa myös alastomuutta. Todennäköisesti aidos oli kuitenkin häpeä vain naisille. Antiikin Kreikan olympialaisissa miehet kilpailivat alastomina.

Häpeä on inha tunne. Kokoavassa sketsissä Hela ja Turunen vertasivat tätä tunnetta rinnan päälle mätkäistyyn haisevaan läjään kakkaa. Helan rooliasu häpeänä oli todella suuri läjä tätä luonnontuotetta. Helan häpeän ja Turusen välisessä hauskassa dialogissa käytiin läpi sitä, miten kulttuurisidonnaisia häpeän tunteet ovat. Ja mikseivät olisi. Häpeä on yhteisöä koossa pitävää liimaa.

Helan häpeä osasi myös armahtaa. Naisten kokeman häpeän osalta #metoo-liike on muuttanut tätä häpeän kulttuuria. Seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole enää uhriksi joutuneen naisen häpeä, vaan häpeä lankeaa nyt valta-asemaansa väärin käyttäneiden miesten kontolle.

Jopa nolojen komedioiden maailmassa tapahtuu siis myös paljon hyvää.

Kohtaus, johon Nolo komedia päättyi, oli itseironisen arrogantti. Hela ja Turunen, suomalaisen estraditaiteen Supergirl ja Wonder Woman nousivat lavalle tanssimaan ihonmyötäisissä supersankariasuissa.

Lisää tällaista, pyydän!

HÄPEÄ! – Nolo Komedia

Esitys Tampereen Teatterin Kivi-teatteriravintolassa 7.10.2020

Käsikirjoitus Kaisa Hela ja Mari Turunen

Työryhmän mentori Anna-Elina Lyytikäinen

Valosuunnittelu Petra Honkaniemi

Äänisuunnittelu Ivan Bavard

Videosuunnittelu Heikki Järvinen